Vaaka jonka punnukset ovat tasapainossa.

”Unelmoin että kymmenen vuoden kuluttua kirkko ei kulje kenenkään ohi”

Kirkkohallitus on perustanut tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyöryhmän, jota lähtee luotsaamaan johtava nuorisotyönohjaaja Stella Björkholm Espoonlahden seurakunnasta.

Stella Björkholm on kotoisin Lahdesta, josta hän muutti lukion jälkeen opiskelemaan Helsinkiin. Ajatuksena oli palata Lahteen opintojen jälkeen, mutta toisin kävi. Vuodesta 2007 lähtien Björkholm on työskennellyt Espoonlahden seurakunnan nuorisotyönohjaajana. Alkuun hän työskenteli pääsääntöisesti kouluikäisten lasten parissa. Syksystä 2018 alkaen hän on luotsannut nuorisotyön tiimiä ja toiminut koko kasvatuksen tiimivastaavana.

Millä mielin lähdet vetämään tasa-arvo ja yhdenvertaisuustyötyhmää, Stella Björkholm?

”Olin kovin yllättynyt, kun sain kutsun tähän ryhmään ja vielä enemmän yllättynyt kutsusta puheenjohtajan tehtävään. Ajattelen, että tällä saralla on kirkossamme vielä paljon tehtävää ja iloitsen kovasti siitä, että tällainen ryhmä on nyt perustettu ja saan olla mukana omalla panoksellani.”

”Yhdenvertaisuutta on mielestäni se, että lopulta on vain meitä”

Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kysymykset ovat nousseet viime vuosina ajankohtaisiksi ja keskeisiksi teemoiksi kirkon työyhteisöissä, toiminnassa sekä yhteiskunnallisessa ja kirkollisessa keskustelussa. Miten yhdenvertaisuutta voitaisiin edistää kirkossa?

”Ajattelen, että lähes kaikkeen asiaan auttaa avoimuus ja dialogi. Asioista on tärkeää puhua niiden oikeilla nimillä. On myös taitoa olla jakamatta ihmisiä meihin ja heihin erilaisiin asioihin vedoten. Yhdenvertaisuutta on mielestäni se, että lopulta on vain meitä.

Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kysymyksissä valtaa käyttävät monesti ihmiset, jotka ovat itse vakaassa ja turvatussa asemassa. Saavutetuista eduista ei ole kenenkään helppo luopua, siksi on välillä myös vaikeaa myöntää kipupisteitä, joiden äärellä elämme”, sanoo Björkholm.

Tasa-arvohaasteiden purkaminen kirkossa lähtee liikkeelle Björkholmin mielestä siitä, epäkohtia on turvallista lausua ääneen.

”Ei ole ihan yksiselitteinen kysymys, mitkä ovat suurimmat tasa-arvohaasteet tämän päivän kirkossa. Ajattelen, että edelleen keskustelemme sukupuolten välisestä tasa-arvosta, pappisviran suhteesta muihin kirkon ammattilaisiin ja tietenkin myös erilaisiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten asemasta ja oikeuksista kirkossa. Purkaminen lähtee liikkeelle mielestäni siitä, että näitä epäkohtia on turvallista lausua ääneen ja osoittaa. Niin kauan kuin kielletään tai jopa hyökätään niitä vastaan, jotka uskaltavat näitä asioita nostaa, olemme umpikujassa, Björkholm sanoo.”

Björkholmin unelmissa kymmenen vuoden kuluttua kirkossa jokainen saa olla oma itsensä ja juuri sellainen kuin on. ”Meillä on monenlaisia työntekijöitä ja vapaaehtoisia osana yhteisöä, joka elää paremman huomisen puolesta ja osaa iloita yhdessä. Kymmenen vuoden kuluttua kirkko ei kulje kenenkään ohi eikä sulje silmiä vaikeiltakaan asioilta”, Björkholm sanoo.

Työryhmän tehtävänä on rakentaa kokonaiskuvaa ja arvioida tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustilannetta kirkossa. Se toimii linkkinä kirkon eri toimijoiden välillä, kokoaa ja ylläpitää tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyön verkostoja sekä yhteyksiä ja toimii kirkon tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kehittämistyön suunnittelijana ja aktivoijana. Työryhmä viestii tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyöhön liittyvistä ajankohtaisista teemoista sekä valmistelee kannanottoja ja keskustelunavauksia. Lisäksi työryhmä valmistelee yhdessä Kirkkohallituksen täysistunnon nimeämän jäsenen kanssa esityksen kirkon tasa-arvopalkinnon saajasta.

Työryhmän jäsenet edustavat monipuolista tasa-arvo – ja yhdenvertaisuuskysymysten asiantuntemusta. Työryhmä toimikausi on 1.4.2021–31.3.2023.

Kuvassa työryhmän puheenjohtaja Stella Björkholm.

Työryhmän kokoonpano on:
puheenjohtaja Stella Björkholm, johtava nuorisotyönohjaaja, Espoonlahden seurakunta
Juha Antikainen, hiippakuntasihteeri, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusyhteyshenkilö, Kuopion hiippakunta
Liisa Ketolainen, asiantuntija, projektipäällikkö, Naisjärjestöjen Keskusliitto
Minna Leinonen, tutkijatohtori, sukupuolentutkimus, Tampereen yliopisto
Laura Leverin, puheenjohtaja, Naisteologit ry.
Daniel Nummela, lähetysjohtaja, Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys
Juha Rauhala, hiippakuntadekaani, Oulun hiippakunta
Nitin Sood, yhdenvertaisuussuunnittelija, Helsingin kaupunki
Meri Westerberg, työmarkkina-asiantuntija, Kirkon työmarkkinalaitos

17.03.21

Oppia ikä kaikki?

Sielunhoitajan jatkoluokka?

”Sinä kävit sellaisen sairaalasielunhoitajan jatkoluokan.” Lasken kymmeneen ja jätän sanomatta. Tuo vapaalla kädellä siteerattu kanssaihmisen kommentti liittyy keskusteluun, jonka kävimme jonkin menneen talven lumilla. Sen taustana oli syksyllä 2018 kohdalleni sattunut aivoverenvuoto, joka vei minut pitkälle piknikille mansikkapelloille, joilta en palannut entiselläni. Kukaan ei palaa matkalta samana kuin oli sille lähtiessään. Se, mitä jätin sanomatta, kiteytyy siihen, että elämä ei ole koulutustapahtuma. Elän ja joskus opin, toisinaan sitten taas en. Tarkoituksia ja merkityksiä haen harvoin. Ja jos oppimiseen tarvitaan aivotapahtuma tai talvisota, jätän mieluusti oppimatta.

En puhu varjeluksesta

Minun kävi hyvin. Liikuntakyky säilyi, samoin kielelliset valmiudet. Visuaalinen hahmottaminen sen sijaan otti kuokkaansa ja kone meni muutenkin sekaisin. Kolmen kuukauden jälkeen ajoin autoa, mutta marraskuussa 2018 ilmestyneen novellikokoelmani Radan varrella Waterloo oikovedosten kanssa oli vaikeaa. Muutamana yönä heräsin vilpittömään haluun kuolla. Mielialavuoristorata oli totista rock and rollia.

Minun kävi hyvin, mutta en puhu tässä kohdin varjeluksesta, sillä se herättäisi minussa kysymyksen, miksi Niemiselle kävi niin paljon huonommin kuin minulle. Sen sijaan näen varjeluksen siinä, että en sinä päivänä, jolloin päädyin yliopistosairaalan ensiapuun ajanut kenenkään päälle autolla. Siinä kohdin ristin käteni nöyrästi.

Sairastuminen herättää kysymyksensä. Kun kukkaruukku putoaa ikkunalaudalta kadulle, miksi se kopsahtaa juuri minun päähäni? Tätä kysyin jossain muodossa itsekin. Kuvani syyskuulta 2018 ovat hitusen utuisia, mutta jotkin asiat ovat syöpyneet päähäni. Kun on aamupäivällä hautausmaan kappelilla toimittamassa siunaamista ja makaa iltapäivällä itse yliopistosairaalassa vailla lupaa nousta jalkeille, sellainen syövyttää. Mutta ajatusten pintakerroksiin on jäänyt kaiken tuon keskeltä liki merkillinen levollisuus.

En käynyt jatkoluokkaa, mutta opinko jotain?

Tiesin, että lähimmät ihmiseni pärjäävät tarvittaessa ilman minua. Maailma pärjää mainiosti minutta, en ole sen napa. Huomasin, miten vähän minulla on sanoja ja eväitä selittää elämää, eikä Jumalakaan selitä sitä minulle. Juuri nyt edessä olivat tällaiset väylämerkit ja niiden mukaan ajettaisiin. Tuolloin se riitti siihen, että luotin Taivaan isän pitävän perhospäästään huolen.

Pärskyttely pintavesiin uppeluksiin joutuneelle pitkä. Palasin arkeen ja yhdeksän kuukautta tapahtuneen jälkeen sairaalapapin töihin. En käynyt jatkoluokkaa, mutta opinko jotakin?

Ihminen nimeää itse löytämänsä hyvän

Oppia ikä kaikki, toteaa jo vanha viidakon sananlasku. Kannan elämääni mukanani. Elämän koettelemukset voivat viisastuttaa tai katkeroittaa ja valinta näitten välillä on harvoin vapaa. En pysty ajattelemaan, että sairauksilla olisi jokin tarkoitus ihmisen elämässä, mutta on eri asia, että ihminen voi oppia, nähdä uutta ja antaa merkityksiä sille, mitä hänen elämässään tapahtuu. Voin oppia. Mutta toinen ei voi nimetä kaikessa mahdollisesti piilevää, sen voin tehdä vain ihminen itse. Se on hänen asiansa. Jonkun tietäjän iänikuisen osoittelua hän kaipaa siihen harvoin.

Päähäni on kertynyt paljon tietoa

Minulle tapahtunut teki minusta kokemusasiantuntijan monen asian suhteen. Moni asiakkaan kysymys tuntuu jollain lailla tutulta. Minulla on käry, mistä on kyse, kun puhutaan palikoitten kääntelemisestä neuropsykologin kanssa. Minulla on kokemus siitä, että ihmisen aivoissa tapahtuva vaikuttaa aivan kaikkeen hänen elämässään, ja että vaikutukset ovat monesti laajemmat kuin äkkiseltään ymmärrän. Kuukausien ja nyt vuosien mittaan päähäni on kertynyt paljon aivoihin ja aivotapahtumiin liittyvää tietoa. Ja kyllähän aivoverenkiertohäiriön sairastaneilla on jokin erityinen paikka sekä päässäni että sydämessäni.

En ole kuitenkaan kenenkään sairauden asiantuntija

Kokemusteni ja tietämiseni kanssa minun on kuitenkin tärkeä muistaa, että en ole kuitenkaan kenenkään muun ihmisen sairauden asiantuntija. En ole kokenut sitä, minkä hän – en katsonut maailmaa hänen silmillään. Ja että sielunhoitajan yksi tärkeimpiä oppimisen kohtia on ymmärtää, että aina ei ymmärrä. Eikä koskaan todellakaan tiedä, miltä toisesta tuntuu, vähän sinne päin korkeintaan arvailee. Usein on syytä olla tyhmä ja tietämätön. Kuunnella ja kysyä.

Omaa osaamistani suuremman jäljillä

Tyhmänä en tiedä ja kun en tiedä, maltan antaa toisen kertoa. Silloin ehkä vältän kiusauksen sanoittaa asiakkaani asioita ennen kuin hän itse ehtii. Tyhmyys ja sanattomaksi jääminen tekevät minussa tilaa toisen ihmisen olemiselle ja puheelle, kuulluksi tulemiselle. Luoja lisätköön siis minussa tätä sielunhoitajan siunattua tyhmyyttä. Tyhmänä olen jonkin paljon omaa osaamistani suuremman jäljillä. Rohkeuttakin sielunhoitaja tarvitsee, mutta se on sitten eri messun aihe.

Teemu Paarlahti
Sairaalapastori, Tampere

10.03.21

Henkilöstöpäällikkö rippikoulumaailmassa: oppimassa uutta

Korona-aika on meille kaikille hankalaa, mutta erityisesti minua huolestuttaa nuoret ja heiltä väliin jäävät tietyt aikuisuuteen kasvamisen vaiheet ja perinteet. Rippikoulu on tärkeä vaihe nuoren elämässä. Kirkon viestinnän mukaan vuonna 2020 rippikoulun kävi yhteensä 46 818 ihmistä, Seinäjoella tämä luku on 685 nuorta tai aikuista. Koko Suomessa kirkkoon kuuluvista 15-vuotiaista nuorista rippikoulun kävi 88 %. Mikä muu seurakunnan toiminta tavoittaa näin suuren prosentin kohderyhmästään?

Nyt kuitenkin rippikoulukin järjestetään ainakin osittain etänä. Olemme oman rippikouluryhmämme kanssa tavanneet konkreettisesti vain kerran, muut rippikoulutehtävät on toteutettu etänä kotoa käsin. Yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvuuden tunne puuttuu melkein kokonaan. Miten nuoriin vaikuttaa se, että odotuksien mukainen rippikoulukokemus jää toteutumatta? Miten pystyisimme tarjoamaan nuorille sellaisen kokemuksen, jonka he ansaitsisivat?

Kaikki kaipaamme kohtaamisia

Nuoret kaipaavat kohtaamista, niin aikuisten kuin toistenkin nuorten kanssa. Joku on ehkä odottanut rippikouluaikaa erityisesti sen vuoksi, että pääsisi toimimaan ja tutustumaan ihmisiin koulumaailman ulkopuolella. On ollut ilo huomata se, miten jotkut nuoret ovat erityisesti paneutuneet annettuihin etätehtäviin ja miten jotkut odottavat taas sitä hetkeä, että päästäisiin jälleen tapaamaan kasvotusten.

Kohtaamista kaipaavat myös aikuiset. Seinäjoen seurakunnassa on tapana kohdata henkilökohtaisesti rippikoulunuoren perhe ainakin kerran ennen konfirmaatiota. Tapaamisia on järjestetty niin nuorten kodeissa kuin seurakunnan tiloissakin. Näistä kohtaamisista on vain hyviä kokemuksia. On ollut ilo jakaa yhteisesti asioita nuoresta ja hänen elämästään. On ollut ilo näyttää, että vanhemmat saavat tarvittaessa tukea myös seurakunnasta kasvatukseen tai muihin askarruttaviin kysymyksiin. Kohtaamisissa me seurakunnan työntekijät olemme saaneet arvokasta tietoa nuoresta ja olemme oppineet hänestä paljon uusia asioita.

Saan olla keskeneräinen

Mitä muuta minä olen tähän mennessä työkierrossani oppinut? Olen päässyt osallistumaan ihan toisenlaiseen maailmaan, kun normaalissa työssäni pääsisin. Näen sellaisia asioita, joita ennen olen luullut ymmärtäväni, mutta nyt vasta näen oikeasti todellisuuden. Olen ymmärtänyt rippikoulutyön todellisuuden ja haasteet paremmin. Näkisin, että jo tähän mennessä olen saavuttanut tavoitteen, jonka omalle työkierrolleni asetin, vaikka varsinainen rippileiri on vielä edessäpäin. Kuitenkin tunne omasta tietämättömyydestäni ja osaamattomuudestani kasvaa koko ajan samalla, kun ymmärrys lisääntyy. Oppiminen on elinikäinen prosessi. Täytyy vain itselle myöntää, että ikinä ei ole valmis, aina voi oppia jotain uutta. Täytyy hyväksyä, että on keskeneräinen ja täytyy olla itselle armollinen.

Ensimmäisellä, ja toistaiseksi ainoalla, riparitapaamisella Sanna-kanttori puhui siitä, että kirkon voisi tuntea kotoisaksi. Saimme jokainen valita kirkosta mieleisen paikan ja maata ja rauhoittua siinä urkumusiikin soidessa. Minulle kirkko on paikka, jossa voin nimenomaan rauhoittua. Istun (tai makaan) mielelläni kirkossa ja kuuntelen esimerkiksi urkumusiikkia. Tai olen vain rauhassa tyhjässä ja hiljaisessa kirkossa. Saatan myös kierrellä kirkkoa ja katsella tarkemmin arkkitehtuurin yksityiskohtia, rapistuneita maaleja, ja miettiä iloja ja suruja, joita siinäkin kirkon penkissä on koettu. Kirkko antaa minulle rauhaa ja voimaa kohdata työni haasteita. Toivottavasti voisin jakaa jotain tästä tunteesta myös nuorten kanssa. Toivottavasti voisimme taas kohta tavata nuorten kanssa kirkossa.

Heli Lavila
henkilöstöpäällikkö
Seinäjoen seurakunta

8.03.21

Omannäköinen rippikoulu

Rippikoulun käyminen kuuluu edelleen nuoruuden tärkeisiin kokemuksiin. Helposti vedetään yhtäläisyysviiva sanaan rippileiri. Mutta on syytä muistaa, että viisitoistavuotiaiden ikäluokassa on nuoria, jotka eivät pysty käymään rippikouluaan leirillä. Nuoren on vaikeaa yöpyä poissa kotoa tai tarvitaan paljon hoitotoimia ja avustamista.

Rippikoulun ydinasiat voivat toteutua muutenkin. Saa olla yhdessä tutun porukan kanssa. Ympäristö on tuttu ja turvallinen, eikä tarvitse etsiä rajojaan uudessa paikassa. Hoitaja tai avustaja on läsnä koko ajan. Kristinuskon perussanoma Jumalan armosta ja rakkaudesta saa välittyä.

Erityisrippikoulu viidelle nuorelle toteutettiin omassa asumisyksikössä kuutena päivänä, muutaman tunnin jaksoissa. Teimme myös päiväretken seurakunnan leirikeskukseen. Alusta loppuun asti elettiin jännityksessä, pääseekö rippikoulu toteutumaan koronarajoitusten takia. Helpotus oli suuri, kun lopulta tämä vuodella siirtynyt rippikoulu eteni aina konfirmaatioon asti suunnitellussa aikataulussa.

Jokainen oli läsnä aidosti ja omalla tavallaan. Yksi osallistui hiljaisesti hymyilemällä ja käsiään heiluttamalla, toinen viihtyi lattian tasolla, kolmas poistui usein omille teilleen, mutta palasi pian takaisin.

Kehitysvammaisten rippikoulun luonne on yhdessä kokemista ja mukana elämistä. Siihen tarvitaan myös riittävät rakenteet eli paljon ihmisiä avustamaan ja luomaan oppimiselle suotuisa tilanne.

Mukana kehonkielellä

Opetuksessa toki puhutaan, koska sanoilla luodaan sosiaalista tilaa. Mutta sanoja tärkeämpää on kehonkieli ja vuorovaikutus. Työote perustuu elämyksellisyyteen. Ei tarvitse ymmärtää kaikkea. Silti voi olla osallisena ja saada uusia, merkittäviä kokemuksia. Yhdessä voidaan hiljentyä Pyhän edessä kirkkohetkissä.

Myös musiikilla on suuri merkitys. Sen avulla luodaan tunnelmia, ja se jättää mieleen lähtemättömiä muistoja, joiden pohjalle voi myöhemmissä elämänvaiheissa palata. Laulut kanttorin johdolla veivät opetuksen teemoja eteenpäin. Myös lauluilla luodaan tilaa, vaikka rippikoululaiset itse eivät pystyneet sanallisesti niihin osallistumaan.

Tästä rippikoulusta ei voinut saada palautetta minkään kyselyn kautta. Siksi yritin pitkin matkaa tarkkailla oppilaiden ilmeitä ja kehonkieltä. Leveä hymy rippikouluun tullessa tai levottoman rauhoittuminen omalle matolle sohvan viereen olivat puhuttelevia palautteita. Kaikesta välittyi kokemus: Tämä on minun oma juttuni, tässä valmistellaan jotain tärkeää.

Omien edellytysten mukaan

Useita kuukausia ennen rippikoulun alkua otettiin yhteyksiä vanhempiin ja huoltajiin. Näistä keskusteluista välittyi toisaalta ilo ja yllättyneisyys, toisaalta hämmennys. Ehkä mieleen oli jäänyt oman rippikoulun ulkoläksyt ja muut suoritteet, tai vilkas leirielämä. Ensimmäinen ajatus saattoi olla, miten ihmeessä oma lapsi yltäisi vastaavaan. Silloin on syytä avata sitä, että omannäköinen rippikoulu ei vaadi luku- eikä kirjoitustaitoa, eikä edes puhetta. Erityisrippikoulun perusajatuksena on, että jokaisella on oikeus käydä rippikoulu omien edellytystensä mukaan.

Sielunhoitoa myös vanhemmille ja läheisille

Konfirmaatiomessu oli odotettu, kokoava hetki. Sen toteutuminen ei ollut itsestäänselvyys koronarajoitusten takia. Päätimme järjestää sen jaettuna kahteen ryhmään, jotta läheisiä pääsisi edes rajoitetusti mukaan.

Konfirmaatiossa sai kokea, miten paljon rippikoulu voi hoitaa myös vanhempia ja muita läheisiä. Siellä vuodatettiin ilon kyyneliä, ja jälkikäteen tultiin kiittämään tämän mahdollisuuden tarjoamisesta erityislapsille. Läheisille on hienoa nähdä, että nuori saa elää samanlaisen kokemuksen kuin ikätoverinsa. Elämän varrella ei välttämättä tule kovin monia omia juhlia. Konfirmaatio on tärkeä etappi nuoruuden kasvun vuosina. Läheisetkin huomaavat, että tässä olemme aivan samalla viivalla, samanarvoisina seurakuntalaisina. Kaikki saavat tulla ehtoollispöytään. Ei tarvitse kantaa huolta, sujuuko kaikki ihan mallikkaasti. Kaikenlaista voi sattua. Alba ei mene päälle, tai ehtoollispikarit kaatuvat. Mutta se tuo juhlahetkeen elämän makua. Tärkeintä on armollisuus ja hyväksyntä.

Konfirmaatiomessun alttarilla oli esillä rippikoulun aikana kylvettyjä ohranversoja pienissä ruukuissa. Tällä oli tarkoitus kuvata sitä kasvua, joka on aina ihme ja salaisuus. Sitä tapahtuu silloinkin, kun ei huomaa. Elämä menee eteenpäin, kun Jumala antaa kasvun.

Taina-Maija Miettinen
vammaistyön pappi, Kajaani

3.03.21

Sovintopatsas, jossa nainen ja mies halaavat.

Kuusi kuvaa sovinnosta: historiaa ja nykypäivää

”Ja vielä kättä päälle!” Enemmän käsky kuin kehotus. Kaksi räkänokkaa seisoo uhmakkaasti vastakkain. Vanhemman komento saa heidät puristamaan toinen toisensa kättä. Se on lopultakin helpotus. Turha, väkivaltaiseksi mennyt riita jää taakse. Parhaat kaverukset voivat taas hengittää.
Kadonnutta puolisoaan turhaan etsinyt ja hänen kohtaloaan selvittänyt nainen ehtii hetken iloita. Oli perustettu kansallinen komitea selvittämään, mitä tapahtui sotilasvallankaappauksen aikana kadonneille henkilöille. Ilo on ennenaikainen: komissio ei koskaan saa raporttiaan valmiiksi. Naiselle jää vain epämääräinen olo totuudesta. Onneksi on kirkkaat muistot.
Mies kuuntelee kauhuissaan kertomusta, jossa hänen poikaansa kiduttanut kertoo, mitä on muutamaa vuotta aikaisemmin tehnyt siepatulle ja vankilassa viruneelle nuorelle miehelle. Silti tämä kuunteleminen on äärimmäisen pudistavaa: vihdoinkin totuus! Tästä voi jatkaa.
Saamelaismummo on onnellinen. Hänen lapsenlapsensa saa opiskella äidinkielellään. Tietoisuus saamelaisten kansallispäivästä on levinnyt yhä laajemmalle. Se, mitä hän on aikanaan kokenut koulussa ja työelämän alussa on toivottavasti enimmäkseen takanapäin. Vielä, kun saamelaisista kertovat kuvat olisivat ajan tasalla ja kertoisivat heidän elämästään oikeasti eikä vain vuosisatain takaisista perinteistä.
Pieni ryhmä työstää puusta linnunpönttöjä. He ovat innoissaan siitä, että voivat konkreettisesti käsillään tehdä jotain sen eteen, että luonto olisi monimuotoisempi. Ihmisen kädenjälki näkyy yleensä vahvasti monimuotoisuutta kaventavana. Linnunpönttö, pieni niitty puiston nurkassa.
Nuori mies nostaa nyrkin pystyyn ja sanoo: ”Suomi kuuluu suomalaisille.” Ympärillä joukko ihmisiä nyökkää, vielä suurempi joukko katselee ja ihmettelee. Polarisaation peruskuva on valmiina: yllyttäjä, liittyjät ja hiljaiset. Enää puuttuu sillanrakentaja, joka yrityksistään huolimatta vain pahentaa tilannetta antamalla ääripäiden äänille yhä suuremman kaikupohjan.

Olin pienenä varsinainen riitapukari – usein jossakin kiistassa mukana, nyrkit pystyssä, itku silmässä. Useimmiten taustalla oli kokemus jostain syvästä loukkauksesta, josta en oikein saanut kiinni, että mitä sille olisi pitänyt tehdä. Ja kun en muuta keksinyt, niin nyrkit nousivat. En yleensä voittanut. Ei kai kukaan.

Saan helposti kiinni tuosta tunteesta, kun näen uutisten välittämänä mielenosoitusjoukon uhmaavan poliisin tai armeijan joukkoja oman turvallisuutensa uhalla. Liian usein nuorten ääni ja mielipide kuitataan ”realiteeteilla”. Samalla jätetään kuulematta ja kuuntelematta niitä ääniä, jotka kokevat, että elämän pitää muuttua, että nykyiset muodot vievät kohti jotain, jota kukaan ei halua. Siksi nyrkki voi nousta ja toiminta muuttua yhä radikaalimmaksi.

Muistan myös sen helpotuksen, kun ei enää tarvinnutkaan ajatella mennyttä riitaa. Aikuiset puuttuivat harvoin noihin tilanteisiin. Oikeastaan hämmentävää, miten helposti tuollainen aikuisen puuttuminen saattoi laukaista tilanteen. Sovinto syntyi, vaikka käskettynä. Äkkiä kärjistynyt tilanne meni äkkiä myös ohi eikä sitä enää muistettu. Leikki sai jatkua – jos ei heti, niin seuraavana päivänä.

Sovintoa tarvitsee joskus jokainen – eikä vain yksityiselämässään vaan myös yhteisönä ja yhteiskuntana. Sääli, jos sen tarvetta ei tajua. Liian usein elämää on jatkettu ilman, että on huomattu tapahtuneita loukkauksia, vääryyksiä tai suoranaista sortoa. Niitä on pidetty asiaan kuuluvina, moraalisesti oikeina ja jopa teologisesti peruteltuina.

Aikuisten ja etenkin yhteisöjen maailmassa prosessit ovat pääsääntöisesti pitkiä. Sovintoon vaaditaan paljon – sitä enemmän, mitä suuremmista asioista on kyse. Vähemmistöihin kohdistunut epäoikeudenmukaisuus ei pyyhkiydy muistista käskemällä. Kansanmurha tai raaka väkivalta toisinajattelevia kohtaan tarvitsee syvää läpikäymistä ja jopa yksittäisen ihmisen voimat ylittävää halua löytää uusi tie.

Usein minusta tuntuu, että sovinnolle on omana aikanamme jatkuvasti suurempi tilaus. Yhteiskuntiamme vedetään vastakkainasettelun, polarisaation noidankehään. Siitä poispääsy näyttää usein mahdottomalta, mutta kun tajuamme, että polarisoitunut yhteiskunta toimii suotuisana maaperänä konflikteille sekä väkivaltaiselle radikalisoitumiselle, tajuamme myös, ettei ole vaihtoehtoa. Sovinto on löydettävä.

Historian aikana kristityt eivät aina ole olleet parhaita sovinnon edistäjiä. Silti väitän, että juuri kristinuskon sanomaan sisältyvä sovinnon käsite, on valtavan suuri aarre ja voimavara. Ehkä se on se seitsemäs kuva, joka täydentää ajatuksen sovinnosta.

Sovinnon käsite ei ole ihan yksinkertainen. Ehkä juuri siksi se on niin toimiva. Se viittaa ainakin sovitukseen (teologisesti), sovitteluun (lainopillisesti) ja sopimukseen (taloudellisesti).

Olen oppinut, ettei Jumala ole kaukaa taivaasta alas maailman epätäydellisyyteen katsova ja ulkopuolista sovitusuhria vaativa monsteri. Hän on itse ristillä – ja kuten Uusi testamentti kuvaa – antaa suurimman mahdollisen uhrin, oman poikansa. Sovitettu sovittaja. Siksi meidän ei tarvitse mennä tuomioistuimen eteen asti, sillä me olemme osallisina sovittelussa, joka ratkaisee konfliktin.

Isä meidän -rukouksen pyyntö velkojen anteeksiantamisesta on tästäkin näkökulmasta puhutteleva. Me pyydämme syntejä anteeksi ja vetoamme siihen, että mekin annamme anteeksi omille velallisillemme (esim. Luuk. 11:4, UT2020). Elämän eri puolet ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Siksi sovinto on aina myös kokonaisvaltaista.

Sovinnon itsensä ja Luojansa kanssa tehnyt kokee sen sekä hengessään että ruumiissaan.

———————–

Kaikki nämä kuvat liittyvät enemmän tai vähemmän sovinnon yhteisölliseen puoleen. Mitä kaikkea sovinto voikaan merkitä kirkkona elämiselle, kirkon missiolle?

Siihen voit paneutua vähän enemmän 18.3. järjestettävässä symposiumissa

Vesa Häkkinen
Kirkon lähetystyön keskus

24.02.21

ARVOitus

Mikä on tämä arvo ja positiivinen voima, joka…

on usein tunteen ja intuition ohjaama
ei maksa mitään, mutta antaa paljon
on hyvän työkaveruuden ja esihenkilö–alaissuhteen ehdoton edellytys
kumpuaa oikeudenmukaisuudesta, yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta
mahdollistaa avoimuuden ja rohkeuden, luovuuden ja innovatiivisuuden
luo edellytykset aktiiviseen ja myönteiseen vuorovaikutukseen
tekee tilaa yhteisöllisyydelle, hyvälle yhteishengelle, tiedonkululle ja organisaation oppimiselle
helpottaa muutosten hallintaa ja toteuttamista
ehkäisee ristiriitojen kärjistymistä ja epäasiallista käyttäytymistä
vähentää pelkoa, vapauttaa voimavaroja, auttaa kriisitilanteissa
vaatii huolenpitoa, kasvokkain kohtaamista, johdonmukaisuutta ja vastavuoroisuutta
edistää hyvää työnantajakuvaa
voi kadota hetkessä ja on vaikea saada takaisin?

Luottamus

Kun tapaa uuden ihmisen, tiedostaen tai tiedostamattaan luo hänestä mielikuvaa. Voinko luottaa tuohon ihmiseen? Kyseisen henkilön ominaisuuksien ohella oma persoonallisuutemme, taustamme, kokemuksemme ja ennakkokäsityksemme värittävät osaltaan sitä, millaiseen arvioon päädymme. Sittemmin luottamusta punnitaan tulevien käytännön tilanteiden kautta.

Luottamus on ensisijaisesti vastuullisuutta. Jokainen kantaa vastuunsa sekä yksilönä että ryhmän jäsenenä. Pidän sen, minkä lupaan. En lupaa sellaista, mitä en osaa tai voi toteuttaa. Joskus voi kuitenkin tulla yllättävä tilanne, jonka vuoksi sovitusta joutuu poikkeamaan. Toistuvat muutokset selityksineen kuitenkin heikentävät luottamusta.

Organisaatiossa luottamus tai sen poissaolo näkyy työkulttuurissa, toimintatavoissa ja työprosesseissa heijastuen myös asiakaspalvelun ja työn laatuun. Luottamus on psykologista turvallisuutta ja organisaation kannalta tärkeää sosiaalista pääomaa. Sosiaalinen pääoma kuvaa avointa dialogia ja tasavertaista yhteisöllisyyttä. Luottamusonkytkeytyneenä vuorovaikutukseen edistäen tiedon kulkua ihmiseltä toiselle.Näin rakennetaan yhteisiä merkityksiä ja yhteistä ajattelua tulevaisuudesta ja tavoitteista.

Voidakseen hyvin, ihmisen on koettava olonsa turvalliseksi. Psykologinen turvallisuus tarkoittaa sitä, että kenenkään ei tarvitse pelätä työpaikalla tulevansa väheksytyksi, syrjityksi, kiusatuksi tai huonosti kohdelluksi. Erityisen tärkeää on, ettei tarvitse olla huolissaan seurauksista tilanteessa, jossa rohkenee ottamaan vaikeita asioita puheeksi tai tekee virheen. Luottamusta omaava yhteisö on valmiimpi kohtaamaan vaikeuksia ja kriisejä sekä ennakoimaan ja ratkaisemaan ongelmia. Luottamus ja oikein jaetut vastuut sekä roolit ovat työn tuloksellisuuden ja työhyvinvoinnin kulmakiviä.

Luottamusta lujittamaan vuorovaikutuksessa

Ole ystävällinen.
Ole aidosti, keskittyneesti ja avoimesti läsnä.
Osoita arvostusta. Kiinnostu, kuuntele, kannusta ja kiitä.
Hyväksy erilaiset näkemykset, vaikka olisit eri mieltä.
Jaa osaamistasi, ideoi ja hae aktiivisesti ratkaisuja ongelmiin.
Pidä kiinni sovitusta.

Luottamuksen lujittamiseen työyhteisössä tarjotaan aineksia Työturvallisuuskeskuksen kuntaryhmän Riskit haltuun seurakuntatyössä -webinaarisarjassa 19.3.2021 klo 9–11.

Neliosainen webinaarisarja alkaa pe 5.3.2021 klo 9–11 sisäilmaa käsittelevällä teemalla. Muut teemaat ovat pe 12.3.2021 klo 9–11: Monipaikkainen ja monimuotoinen seurakuntatyö ja pe 26.3.2021 klo 9–11: Tunteet ja mielenterveys työssä.

Tutustu teemoihin tarkemmin ja ilmoittaudu mukaan: Riskit haltuun seurakuntatyössä – Työturvallisuuskeskus (ttk.fi )

Päivi Rauramo
asiantuntija, TtM
Työturvallisuuskeskus

17.02.21

Kolmanteen ja neljänteen polveen

Päällekkäin monia vanhoja valokuvia, sukuhistoriaa. — *Kuva: Marko Siitonen*

Katse menneisiin sukupolviin

Sairastuminen ja muut isot elämänmuutokset kääntävät katseen menneisiin sukupolviin. Myös positiivinen elämänmuutos voi saada sen aikaan. Terapeuttinen sukupuutyöskentely alkoi kiinnostaa minua pian esikoiseni syntymän jälkeen. Kiinnostukseni heräsi luettuani perheneuvoja Kirsti Ijäksen kirjan Sukupuu. Siitä muutaman vuoden kuluttua pääsin osallistumaan terapeuttiseen sukupuuryhmään sairaalasielunhoidon erityiskoulutuksessa. Sukupuutyöskentely oli meidän oma toiveemme; se ei vielä silloin ollut osa koulutusta. Meillä oli huippuryhmä ja taitava ohjaaja, jonka kanssa oli turvallista tarkastella myös vaikeita ja kipeitä asioita.

Työskentelyä psykologi-teologi-vertaistukiparina

Viimeisin kiinnostukseni menneitä sukupolvia kohtaan syttyi viime kesänä, kun koronan takia oli aikaa harrastella kaikenlaista kotona. Innostukseni tarttui myös tätiini. Muodostimme psykologi-teologi-vertaistukiparin. Etsimme tietoa erilaisista lähteistä ja törmäsimme mielenkiintoisiin asioihin. Sukulaisia kuvaavat ilmaisut olivat sellaisia, että ne saivat mietteliääksi: ”ihana ihminen”, ”outo”, ”kylän pystyvimpiä kykyjä” ja ”ihminen, josta kukaan ei puhunut tai tiennyt juuri mitään, ihan kuin häntä ei olisi ollut ikinä olemassakaan”. Ihmisistä käytetyt attribuutit kertovat paljon, kuten myös se, mistä ei tiedetä ja mistä vaietaan. Ehkä menneet sukupolvet ovat ajatelleet, että kun jostakin häpeällisestä asiasta ei puhuta, niin sen vaikutus ikään kuin lakkaa. Todellisuudessa tapahtuu kuitenkin juuri päinvastoin. Ihmiset aavistavat, kuulevat ja näkevät yllättävän paljon. Kuva rakentuu pienistä vihjeistä. Me kannamme mukanamme myös tiedostamattomia asioita, joista on vaiettu. Esimerkiksi voimme kantaa itsessämme häpeää, joka ei alun perin ole ollut meidän oma häpeämme. Kyse on taakkasiirtymästä – sukupolvelta toiselle siirtyvästä asiasta, jota ei ole pystytty syystä tai toisesta käsittelemään.

Sukupolvelta toiselle

Myös nykyinen aivotutkimus, epigenetiikka, todistaa, että ihmisten kokemukset koodautuvat aivoihin ja voivat vaikuttaa jopa kolmanteen sukupolveen. Vuonna 2010 FinnBrain-tutkimusryhmä alkoi selvittää perimän ja ympäristötekijöiden vaikutusta aivoihin. Tutkimuksen johtajana toimiva Turun yliopiston integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Hasse Karlsson sanoi eräässä haastattelussa, että epigenetiikka todistaa nyt sen, mitä uskonnon ja etiikan kautta on koetettu jo pitkään julistaa.

Ajatus kokemusten siirtymisestä kolmanteen ja neljänteen polveen tuntuu raskaalta. Loppuuko huonon periytyminen koskaan? Miten kauan taakkaa pitää vielä kantaa? Kipeimmin se koskettaa, kun sairastunut vakavasti miettii, johtuuko sairaus omista tai menneiden sukupolvien pahoista teoista. Tällaisten pohdintojen lomassa tuon esille Uuden testamentin näkökulman asiaan. Kerron raamatunkohdasta, jossa Jeesus kohtaa sokeana syntyneen miehen. Opetuslapset kyselevät Jeesukselta, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi mies on sokea, hän itsekö vai hänen vanhempansa. Jeesus vastaa opetuslapsille: ”Ei hän eivätkä hänen vanhempansa.” Sairaudet eivät ole synnin seurausta.

Usein muistamme vain alun Vanhan testamentin kohdasta, jossa puhutaan kolmanteen ja neljänteen polveen siirtyvistä taakoista. Lopussa Jumala kertoo armosta, joka ulottuu sukupolvelta toiselle. Meillä on mahdollisuus. On asioita, joihin voimme vaikuttaa.

Kertomuksen ylimmällä rivillä – muutoksen mahdollisuus

Ruotsalainen toimittaja ja kirjailija Alex Schulman kirjoittaa kirjassaan Polta nämä kirjeet omasta terapeuttisesta sukupuutyöskentelystään ja sukunsa taakkasiirtymästä. Matkan alussa hän ajatteli, että on sukunsa kertomuksen alimmalla rivillä ja jääkin siihen. Matkan edetessä hän oivalsi, ettei niin tarvitse olla. Hän voi itse valita. Hän voi myös olla ylimmällä rivillä; hänestä voi alkaa uusi parempi kertomus, joka periytyy aina kolmanteen ja neljänteen polveen.

Tällainen muutos on mahdollinen meidän jokaisen kohdalla.

Laura Siitonen
Sairaalapastori ja perheneuvoja
Lappeenranta

10.02.21

Henkilöstöpäällikkö rippikoulumaailmassa: maskit ja roolit

Ensimmäinen rippikoulutapaamiseni lähtee jännittävästi käyntiin; olen pukeutunut maskiin koronan lisäksi myös muista syistä. Olen ulkopuolinen ja erilainen, tulen rippikouluryhmään aivan toisesta maailmasta. Kuulunko minä edes tänne? Osaanko tarpeeksi?

Samoja ajatuksia pyörii varmasti rippikoululaisten mielessä. Kelpaanko ja olenko hyvä näin? Löydänkö kavereita ja olenko samanlainen kuin muut? Haluaisin piiloutua maskin taakse, isoon huppariin ja toisenlaiseen rooliin. Valitsenko kaikkien naurattajan roolin, koviksen roolin vai olenko vain sivussa hiljaa? Millainen minä oikeasti edes olen?

Huomaan, että niin minulla kuin rippikoululaisillakin on varmasti paljon samanlaisia ajatuksia rippikoulun alkaessa. Meidän kaikkien pitää miettiä millainen maski päälle puetaan ja millainen rooli ryhmässä otetaan. Uskallammeko olla omana itsenämme, vai esitämmekö olevamme jotakin aivan muuta?

Minun roolini

Minun roolini rippikoulussa ei ole olla sivustaseuraaja, vaan halusin työkiertooni nimenomaan oikeaa työtä, oikeaa kokemusta nuorisotyönohjaajan työstä rippikoulussa. En ole ylimääräinen työntekijä, vaan olen yksi muista, mukana tarkoituksella. Roolini ja tehtäväni aukeaa minulle pikkuhiljaa. Alan ymmärtämään, että on aika paljon asioita, joita minun kuuluu tehdä ja joista minä kannan vastuuta. Onneksi ympärilläni on hyvä ja luotettava ryhmä muita työntekijöitä. Onneksi en jää yksin.

Miksi minulla sitten on maski? Ensimmäisessä rippikoulutapaamisessa olin pukeutunut Masked Singer -teeman mukaisesti, artistinimieni oli MM95. Rippikoululaiset saivat esittää minulle kysymyksiä ja sitä kautta yrittää arvata minun oikean ammattini seurakunnassa. Tällä tavoin saimme hauskasti tuotua esiin erilaisia ammattiryhmiä, joita seurakunnassa työskentelee. Kukaan ei arvannut oikeaa ammattiani, mutta tehtävä olikin aika vaikea, henkilöstöpäällikkö on melko harvinainen ja seurakuntalaisille huomaamaton tehtävä seurakunnissa.

Rippikoululaisen rooli

Ryhmässä on ensitapaamisen perusteella monenlaisia nuoria: puheliaita, ystävällisiä, hiljaisia, koviksia, iloisia ja arkoja. Roolit kuitenkin murtuvat, kun olemme tekemisissä kahden kesken. Nuoret ovat palauttaneet minulle kotitehtäviä sähköpostitse ja WhatsAppilla. Näissä keskusteluissa nuoret voivat olla hyvinkin erilaisia kuin kasvotusten. Silloin ei välttämättä tarvita mitään roolia. Aikuisen kanssa on ehkä enemmän se tunne, että kelvataan sellaisena kuin on.

Meissä kaikissa on puutteemme, mutta silti haluaisin nuorille sanoa, että olkaa omia itseänne, hyväksykää itsenne sellaisena kuin olette. Omaa toimintaa kannattaa toki aina kehittää, kuunnella palautetta ja ottaa siitä mahdollisesti opikseen, mutta omaa sisintä ei kannata yrittää muuttaa. Hyväksykää myös ystävät siinä ympärillä, sillä maailman muuttaminen lähtee aina itsestä. Hieman jo kulunutkin sanapari ”sinä riität” on varsin hyvä tähänkin hetkeen. Sinä riität, kunhan vain yrität parhaasi. Kunpa vain tietäisit, kuinka arvokas ihminen juuri sinä olet.

Heli Lavila
henkilöstöpäällikkö
Seinäjoen seurakunta

3.02.21

Elämää turistipappina poikkeusoloissa

Pöytäryhmiä joiden yli käyvät aallon roiskeet. Taustalla meri ja horisontti.

Viime vuosi on sisältänyt nopeita muutoksia turistityössä Gran Canarialla. Turistipapin ja kanttorin toimikausi kestää turistisesongin ajan, lokakuusta pääsiäiseen, puoli vuotta. Maaliskuussa 2020 elämä saarella pysähtyi ulkonaliikkumiskiellon myötä viikkokausiksi. Kotoa sai käydä 200 metrin päässä lenkillä, apteekissa ja lähimmässä kaupassa. Epätietoisuus kulutti ihmisten voimia. Tuntui siltä, että maailma on sotatilassa, kun poliisi ja sotilaat valvoivat liikkumista. Sakkoja tuli, jos olit liian kaukana kotoa. Turismi loppui ja suuri osa talviasukkaista hakeutui Suomeen. Seurakunnan työntekijätkin kotiutettiin kesken kauden.

Syksyllä ihmisiä on palannut saarelle vähitellen, mutta poikkeusolot jatkuvat. Gran Canarialla valvomisesta on tullut elämäntehtävä. Poliisi valvoo sakkojen uhalla, että kaikki käyttävät maskia jopa rannalla kävellessä. Kuski pysäytti bussin, kun yhdellä matkustajalla ei ollut maskia. Matkaa ei jatkettu ennen kuin kuriton mies palasi ruotuun.

Valvomme toisiamme: maskinkäyttöä, käsihygieniaa ja turvaväliä kirkossakin. Kaupassakin on vahti ovella, ettei ole liikaa asiakkaita kerralla. Kuusi ihmistä saa istua samassa pöydässä ravintolassa. Mahdollinen kuume mitataan joka mutkassa. Minäkin mittaan lämmön kirkkoon tulijoilta, kirjaan talteen nimen ja puhelinnumeron mahdollista tartuntojen jäljittämisiä varten. Nunnat valvovat, että penkit desinfioidaan messun jälkeen. Valvominen on uusi normaali. Kaikkeen tottuu, maskiin helteelläkin. Korona yllätti ja viruksesta on tullut kestopuheenaihe kirkollisessa elämässäkin.

Miten seurakunta pystyy toimimaan?

Seurakunta on ihmisille poikkeusolojen keskellä tuttu ja turvallinen, myös silloin, kun emme saa kokoontua. Nettisivut ja facebook muodostuivat tiedotuskanaviksi maallisissa ja taivaallisissa asioissa, koronatilanteen ja kotiutuslentojen suhteen. Autiot kadut ja partioiva virkavalta alkoi ahdistaa ihmisiä. Pappi teki kotikäyntejä ja poliisi pysäytteli, mutta ymmärsi ammattiin liittyvät kulkemiset, kunhan käytti sivukatuja. Yhteenkuuluvuus paikallisten kanssa löytyi yllättävällä tavalla: iltaisin klo 19 kaikki avasivat ikkunansa, taputtivat hoitohenkilökunnalle ja vilkuttivat toisilleen.

Uuden talvikauden alkaessa saarelta puuttuvat turistit ja suuri osa talviasukkaita on Suomessa. Murheelliselta on tuntunut katsella autioita katuja turistikohteissa. Suomesta käsin talvensa saarella viettäneet ihmiset osallistuvat seurakunnan elämään ja kuulumisiin. Kotikirkko löytyy edelleen Kanarian saarilta.

Messuun osallistuu n. 20-30 henkeä entisen 70-100 sijaan. Joulukirkkoihin osallistui ennen satoja, nyt alle sata. Hellyttävää on katsella uskollisia kirkkovieraita. Entistä tärkeämmiksi ovat tulleet tapaamiset ja keskustelut terasseilla, kaduilla, vaellusreissuilla. Ulkoilma on oivallinen paikka viettää aikaa yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Tuuli puhaltaa virukset pois ja seurakuntaelämä etsii uudet uomansa. Tämäkin vaihe menee aikanaan ohi, kun vain jaksaa odottaa. Tavallista, arkista elämää eletään edelleenkin.

Pieni seurakuntamme on kotiseurakunta ihmisille, asuimmepa Suomessa tai Kanarialla, kuuluimmepa kirkkoon tai emme. Seurakunnan rajat ovat todellakin laajat ja katto korkealla. Pappi ja kanttori ovat osa suomalaista yhteisöä ja palvelemme siinä, missä pystymme. Monet ovat kysyneet, mikä turistityössä on parasta ja mikä pahinta. No, ihmiset ovat parasta ja pahinta. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, mutta pidämme huolta toisistamme. Tässä työssä parasta on yhteisöllisyys.

Helena Kuja-Kanto
turistipappi
Gran Canarian suomalainen ev.lut. seurakunta

27.01.21

Kirteko 2030: Uutta, vanhaa, lainattua – jotain sinistäkin ehkä

Kirteko, tulevaisuuden työpaikka. Piirrettyjä hahmoja ja kaupunkia.

Hääperinteeseen liittyvä riimittely, jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua, jotain sinistä, kuvaa minusta hyvin myös kirkon pääsopijaosapuolten uutta Kirteko 2030 -hanketta. Se perustuu KirVESTES 2020–2022 allekirjoituspöytäkirjan työelämäryhmää koskevaan kirjaukseen. Ryhmän tehtävänä on sopimuskirjauksen mukaan tukea ja vauhdittaa seurakuntatyöpaikkojen tuottavuutta ja työhyvinvointia edistäviä toimia ja vahvistaa työn murroksessa niiden yhteistoimintaan ja luottamukseen perustuvaa työkulttuuria.

Jo tuossa työelämäryhmän tehtävän kuvauksessa on sekä jotain uutta että jotain vanhaa ja myös jotain lainattua. Monessa edellisessäkin KirVESTES:ssa on ollut työelämäryhmäkirjauksia. Ryhmien tehtäväksiannot ovat olleet hieman toisistaan poikkeavia, mutta kaikissa niissä on ollut keskiössä kirkon alan työpaikkojen tukeminen toiminnan tuloksellisuuden ja työelämän laadun kehittämiseen liittyvissä kysymyksissä. Se on keskiössä nytkin.

Edeltävät työelämäryhmät toteuttivat tehtäväänsä Kirkon työelämä 2020 (Kirteko) -ohjelman nimissä. Nyt toiminta sai nimekseen Kirteko 2030 -hanke. Kirteko on siinä vanhaa ja tuttua, loppuosa sanaliitosta taas uutta ja lainattua. Se on peräisin kansallisesta työn ja työhyvinvoinnin kehittämisohjelmasta (TYÖ2030), jonka tavoitteita ja toteutusta työelämäryhmän tulee allekirjoituspöytäkirjan mukaan hyödyntää.

Mallia ja tukea kansallisesta TYÖ2030-ohjelmasta

Hallitusohjelmaan perustuvan TYÖ2030-ohjelman tavoitteena on vauhdittaa toimintatapojen uudistamista ja uuden teknologian hyödyntämistä, vahvistaa yhteistoimintaan ja luottamukseen perustuvaa työkulttuuria Suomen kilpailuvahvuutena, nostaa Suomi digiaikakauden johtavaksi työelämäinnovaatioiden kehittäjäksi ja työhyvinvointi Suomessa maailman parhaaksi vuoteen 2030 mennessä. Sillä tuetaan myös työyhteisöjen ja työpaikkojen omaa kehittämistoimintaa.

TYÖ2030-ohjelma toteutti ensimmäisenä toimintavuonnaan myös kaksi toimialoille suunnattua rahoitushakua. Kirkon pääsopijaosapuolet osallistuivat niistä alkusyksystä järjestettyyn Kirteko 2030: ”Kirkko tulevaisuuden työpaikkana – vuoropuhelua kirkossa ja sen työpaikoilla”-hankehakemuksella.

Saimme myönteisen rahoituspäätöksen ja käynnistimme Kirteko-hankkeessa loppuvuodesta valmistelun, jossa on keskiössä kirkon työn ja työelämän tulevaisuudesta käytävä vuoropuhelu sekä työpaikoilla että eri työpaikkojen toimijoiden kesken. Tämä voisi olla jotain alun riimittelyn sinistä, ainakin kuvaannollisesti, sillä vuoropuheluissa on tavoitteena yhteisen tilannekuvan luominen ja yhteinen tavoitteenasettelu eli unelma siitä, millainen työpaikka kirkon tulisi tulevaisuudessa olla.

Vuoropuhelua työpaikoilla ja työyhteisöissä

Työpaikoilla käytävään vuoropuheluun kutsumme mukaan teitä kaikkia kirkon työyhteisöissä. Siihen tarjoamme välineeksi ja kannustimeksi Tulevaisuuden työelämätaidot -verkkovalmennusta (linkki vie kirkon työntekijöiden intranetiin). Valmennus on Kirtekon toimin avattu kirkossa töissä olevien käyttöön jo syksyllä 2019. Nyt olemme sopineet valmennuksen voimassaolon jatkamisesta vuoden 2021 loppuun ja aineiston päivittämisestä heti alkuvuodesta ottamaan huomioon työyhteisöjen ja työntekijöiden koronatilanteesta johtuva tuen tarve. Myös valmennuksen käyttöön on tulossa ohjeistusta. Voitte kuitenkin aloittaa vuoropuhelun verkkovalmennusta hyödyntämällä vaikka heti.

Kannattaa huomata, että yhteinen vuoropuhelu verkkovalmennuksen ohjaamana mahdollistaa myös yhdessä tapahtuvan tulevaisuuden työelämätaitojen kehittämisen. Verkkovalmennus on oikein joustava tapa oppia yhdessä. Etätyöolosuhteetkaan eivät kokemuksemme mukaan ole silloin mikään ongelma. Saatte itse laatia aikataulunne ja päättää etenemistavastanne ja muustakin toiminnastanne. Asioiden kertaaminenkin on mahdollista.

Vuoropuhelua eri työpaikkojen toimijoiden kesken

Eri työpaikkojen välistä vuoropuhelua varten olemme järjestämässä Kirteko-tapaamisia, joihin kutsumme seurakuntien ja seurakuntayhtymien johtoa, esihenkilöitä ja henkilöstöasiantuntijoita sekä luottamusmiehiä ja työsuojeluvaltuutettuja. Tapaamisissa tarkastelemme esitysten ja alustusten avulla mahdollisimman vuorovaikutteisesti ja moniulotteisesti kirkon työn ja työelämän muutosta ja arvioimme koronatilanteen vaikutusta siihen. Niissä vaikutetaan muun ohella myös yhteistyön ja luottamuksen vahvistumiseen.

Tapaamisista neljä, 16.4., 23.4., 28.5. ja 24.9., järjestämme webinaareina klo 12–14. Viimeisen eli 29. lokakuuta järjestettävän Kirteko-tapaamisen on tarkoitus olla perinteiseen tapaan läsnätilaisuus. Se on Kirteko-gaala, jossa voimme vetää keskustelun teemoja yhteen ja myös iloita yhdessä vuoden aikana koetuista onnistumisista.

Kanavat auki

Kiinnostuitko? Pysy kanavalla ja varmista myös, että jo vanhat tutut Kirteko-kanavat kuten Kirtekon Facebook–ryhmä tai Kirtekon Twitter-tili ovat seurannassa. Näin kuulet lisää, mitä kaikkea Kirteko 2030- hankkeessa tapahtuu.

Niin ja vielä yksi juttu: Kirteko tarjoaa tämän kaiken teille maksutta, jotta voimme ottaa yhdessä suunnan kohti tulevaisuuden työelämää!

Oili Marttila
neuvottelupäällikkö, Kirkon työmarkkinalaitos
projektipäällikkö, Kirteko 2030 -hanke