Kuusi kuvaa sovinnosta: historiaa ja nykypäivää

Sovintopatsas, jossa nainen ja mies halaavat.
Reconciliation sculpture – Josefina de Vasconcellos (1904-2005). Kuva: John Brooker.
  • ”Ja vielä kättä päälle!” Enemmän käsky kuin kehotus. Kaksi räkänokkaa seisoo uhmakkaasti vastakkain. Vanhemman komento saa heidät puristamaan toinen toisensa kättä. Se on lopultakin helpotus. Turha, väkivaltaiseksi mennyt riita jää taakse. Parhaat kaverukset voivat taas hengittää.
  • Kadonnutta puolisoaan turhaan etsinyt ja hänen kohtaloaan selvittänyt nainen ehtii hetken iloita. Oli perustettu kansallinen komitea selvittämään, mitä tapahtui sotilasvallankaappauksen aikana kadonneille henkilöille. Ilo on ennenaikainen: komissio ei koskaan saa raporttiaan valmiiksi. Naiselle jää vain epämääräinen olo totuudesta. Onneksi on kirkkaat muistot.
  • Mies kuuntelee kauhuissaan kertomusta, jossa hänen poikaansa kiduttanut kertoo, mitä on muutamaa vuotta aikaisemmin tehnyt siepatulle ja vankilassa viruneelle nuorelle miehelle. Silti tämä kuunteleminen on äärimmäisen pudistavaa: vihdoinkin totuus! Tästä voi jatkaa.
  • Saamelaismummo on onnellinen. Hänen lapsenlapsensa saa opiskella äidinkielellään. Tietoisuus saamelaisten kansallispäivästä on levinnyt yhä laajemmalle. Se, mitä hän on aikanaan kokenut koulussa ja työelämän alussa on toivottavasti enimmäkseen takanapäin. Vielä, kun saamelaisista kertovat kuvat olisivat ajan tasalla ja kertoisivat heidän elämästään oikeasti eikä vain vuosisatain takaisista perinteistä.
  • Pieni ryhmä työstää puusta linnunpönttöjä. He ovat innoissaan siitä, että voivat konkreettisesti käsillään tehdä jotain sen eteen, että luonto olisi monimuotoisempi. Ihmisen kädenjälki näkyy yleensä vahvasti monimuotoisuutta kaventavana. Linnunpönttö, pieni niitty puiston nurkassa.
  • Nuori mies nostaa nyrkin pystyyn ja sanoo: ”Suomi kuuluu suomalaisille.” Ympärillä joukko ihmisiä nyökkää, vielä suurempi joukko katselee ja ihmettelee. Polarisaation peruskuva on valmiina: yllyttäjä, liittyjät ja hiljaiset. Enää puuttuu sillanrakentaja, joka yrityksistään huolimatta vain pahentaa tilannetta antamalla ääripäiden äänille yhä suuremman kaikupohjan.

Olin pienenä varsinainen riitapukari – usein jossakin kiistassa mukana, nyrkit pystyssä, itku silmässä. Useimmiten taustalla oli kokemus jostain syvästä loukkauksesta, josta en oikein saanut kiinni, että mitä sille olisi pitänyt tehdä. Ja kun en muuta keksinyt, niin nyrkit nousivat. En yleensä voittanut. Ei kai kukaan.

Saan helposti kiinni tuosta tunteesta, kun näen uutisten välittämänä mielenosoitusjoukon uhmaavan poliisin tai armeijan joukkoja oman turvallisuutensa uhalla. Liian usein nuorten ääni ja mielipide kuitataan ”realiteeteilla”. Samalla jätetään kuulematta ja kuuntelematta niitä ääniä, jotka kokevat, että elämän pitää muuttua, että nykyiset muodot vievät kohti jotain, jota kukaan ei halua. Siksi nyrkki voi nousta ja toiminta muuttua yhä radikaalimmaksi.

Muistan myös sen helpotuksen, kun ei enää tarvinnutkaan ajatella mennyttä riitaa. Aikuiset puuttuivat harvoin noihin tilanteisiin. Oikeastaan hämmentävää, miten helposti tuollainen aikuisen puuttuminen saattoi laukaista tilanteen. Sovinto syntyi, vaikka käskettynä. Äkkiä kärjistynyt tilanne meni äkkiä myös ohi eikä sitä enää muistettu. Leikki sai jatkua – jos ei heti, niin seuraavana päivänä.

Sovintoa tarvitsee joskus jokainen – eikä vain yksityiselämässään vaan myös yhteisönä ja yhteiskuntana. Sääli, jos sen tarvetta ei tajua. Liian usein elämää on jatkettu ilman, että on huomattu tapahtuneita loukkauksia, vääryyksiä tai suoranaista sortoa. Niitä on pidetty asiaan kuuluvina, moraalisesti oikeina ja jopa teologisesti peruteltuina.

Aikuisten ja etenkin yhteisöjen maailmassa prosessit ovat pääsääntöisesti pitkiä. Sovintoon vaaditaan paljon – sitä enemmän, mitä suuremmista asioista on kyse. Vähemmistöihin kohdistunut epäoikeudenmukaisuus ei pyyhkiydy muistista käskemällä. Kansanmurha tai raaka väkivalta toisinajattelevia kohtaan tarvitsee syvää läpikäymistä ja jopa yksittäisen ihmisen voimat ylittävää halua löytää uusi tie.

Usein minusta tuntuu, että sovinnolle on omana aikanamme jatkuvasti suurempi tilaus. Yhteiskuntiamme vedetään vastakkainasettelun, polarisaation noidankehään. Siitä poispääsy näyttää usein mahdottomalta, mutta kun tajuamme, että polarisoitunut yhteiskunta toimii suotuisana maaperänä konflikteille sekä väkivaltaiselle radikalisoitumiselle, tajuamme myös, ettei ole vaihtoehtoa. Sovinto on löydettävä.

Historian aikana kristityt eivät aina ole olleet parhaita sovinnon edistäjiä. Silti väitän, että juuri kristinuskon sanomaan sisältyvä sovinnon käsite, on valtavan suuri aarre ja voimavara. Ehkä se on se seitsemäs kuva, joka täydentää ajatuksen sovinnosta.

Sovinnon käsite ei ole ihan yksinkertainen. Ehkä juuri siksi se on niin toimiva. Se viittaa ainakin sovitukseen (teologisesti), sovitteluun (lainopillisesti) ja sopimukseen (taloudellisesti).

Olen oppinut, ettei Jumala ole kaukaa taivaasta alas maailman epätäydellisyyteen katsova ja ulkopuolista sovitusuhria vaativa monsteri. Hän on itse ristillä – ja kuten Uusi testamentti kuvaa – antaa suurimman mahdollisen uhrin, oman poikansa. Sovitettu sovittaja. Siksi meidän ei tarvitse mennä tuomioistuimen eteen asti, sillä me olemme osallisina sovittelussa, joka ratkaisee konfliktin.

Isä meidän -rukouksen pyyntö velkojen anteeksiantamisesta on tästäkin näkökulmasta puhutteleva. Me pyydämme syntejä anteeksi ja vetoamme siihen, että mekin annamme anteeksi omille velallisillemme (esim. Luuk. 11:4, UT2020). Elämän eri puolet ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Siksi sovinto on aina myös kokonaisvaltaista.

Sovinnon itsensä ja Luojansa kanssa tehnyt kokee sen sekä hengessään että ruumiissaan.

———————–

Kaikki nämä kuvat liittyvät enemmän tai vähemmän sovinnon yhteisölliseen puoleen. Mitä kaikkea sovinto voikaan merkitä kirkkona elämiselle, kirkon missiolle?

Siihen voit paneutua vähän enemmän 18.3. järjestettävässä symposiumissa

Vesa Häkkinen
Kirkon lähetystyön keskus