Eläköitymishämminki

Piirroskuvia eläköitymisestä.
Kuvat Maija Paavilaisen teoksesta Eläkeiloa.

Olen vilpittömästi onnitellut työtovereitani ja tuttujani, jotka ovat jääneet eläkkeelle. Omat lähtökahvini juotiin viime marraskuussa. Oli helpotus jättää tuolloin työn velvoitteet ja virittäytyä joulun valmisteluun, mutta mitään onnen päiviä en ole kokenut.

Pohdinkin tässä kirjoituksessani, mitä ajatuksia ja tunteita eläkkeelle siirtyminen on herättänyt. Lupasin kertoa myös työtovereilleni, selviänkö eläkkeellä olosta hengissä. “Ei siitä selviä!”, valisti kymmenkunta vuotta eläkkeellä ollut kollegani. Totta! Eihän tänne ole yksikään eläkeläinen jäänyt. Olen siis loppusuoralla, tilastollisesti minulla lienee edessä parikymmentä vuotta. Sinä aikana voinen hyväksyä vanhuuteni, jota en vielä koe olevani. 

Suhde ikään on ollut minulle usein haaste. Milloin olen ollut liian nuori, milloin taas liian vanha. Sen sijaan edesmennyt ystäväni vietti iloisesti kaikki syntymäpäivänsä, sillä hänen mottonsa oli: “Jumalan antamaa ikää ei tarvitse hävetä!” Jonkinlaisena ikääntymiskriisin merkkinä aloin googlettaa TV-esiintyjien ikiä. Pohdin, onkohan tuo henkilö minua vanhempi. Ainakin hän näyttää siltä! Muistan hyvin myös sen hämmentävän talvipäivän, jolloin minua teititeltiin kolmesti saman päivän aikana.  Aivan varkain työryhmän nuorimmasta tuli seniori, ja kollegat alkoivat kysellä eläköitymissuunnitelmiani. Vaikka oma eläkkeelle siirtymiseni tapahtui suunnitellusti, mieli ei ehtinyt mukaan. Niinpä työt loppuivat yhtenä päivänä kuin kanan lento. 

Viime vuonna kirkon palveluksesta siirtyi 430 henkilöä vanhuuseläkkeelle. Työiässä saattoi harmittaa, kun työt haittasivat harrastuksia. Nyt olemme lomalla, jonka loppumisesta ei ole sovittu kenenkään kanssa.  Kysymykset, miten käytän aikani, mihin suuntaan energiani, kuka minä nyt olen, voinko arvostaa itseäni ilman ammatti-identiteettiäni, tuovat esille hämmennyksen. Eläkeläisenä joudun määrittelemään itseni ja elämäntapani uudelleen. 

Häpeä yllätti 

Monipolvisen työurani lopuksi sain palata kirkon töihin ja elin kuuden vuoden ajan yhdistelmäviran valot ja varjot. Tein 80 % työajastani perheneuvontaa ja 20 % Palvelevan puhelimen sihteerin tehtäviä. Laajennettu työnkuvani mahdollisti välillä irrottautua intensiivisestä asiakastyöstä ja alkaa suunnitella esimerkiksi Palvelevan puhelimen päivystäjille peruskurssia. Arvostin vapaaehtoisten päivystäjien työtä  – he ovat todellisia somevaikuttajia  – ja seurakuntien Palvelevan puhelimen yhdyshenkilöiden vastuullisuutta. Omaan toimintaani työn koordinoijana ja kehittäjänä en ollut tyytyväinen. Koin, että todellisuudessa ehdin tehdä vain välttämättömimmän. Riittämättömyyden tunne oli usein läsnä. 

Kirkon perheneuvojan työ oli ihmisläheistä ja mielenkiintoista. Jokainen asiakas oli kuin ainutlaatuinen taideteos psykoterapeutti Virginia Satiria lainatakseni.  Antoisat ja herkät kohtaamiset ovat nyt takanapäin. Helena Hietaoja-Holmström on kirjoittanut mielenkiintoisen artikkelin, Kuinka psykoterapeutin työ lopetetaan? Siinä hän kuvaa, kuinka työntekijän oman elämän kriisit aktualisoituvat eläköityessä.

Tunnistan itsessänikin selvemmin aiemmat erokokemukset ja hylkäämiset, kun olen nyt jäänyt ulkopuoliseksi jostain merkityksellisestä. Tämäkö on taustana häpeän tunteelleni, joka on yllättänyt minut? Häpeä liittynee myös vanhenemiseen. Ei tunnu mukavalta vanheta, kun siitä kirjoitetaan niin negatiivisesti. Olenko minäkin kohta kuluerä, yhteiskunnalle taloudellinen rasite?

“Häpeä tarkoittaa kokemusta, ettei saa toisten hyväksyntää. On kelpaamaton sekä muiden ihmisten silmissä että omissa silmissä. Kyse on poikkeuksellisen kokonaisvaltaisesta ja tyrmäävästä tunnetilasta, jossa koemme itsemme täysin hölmöiksi, arvottomiksi tai mitättömiksi.”, kirjoittaa työelämään erikoistunut psykologi Pekka Järvinen.  

Häpeän juuret ovat syvällä. Paavo Kettunen löytää ne paratiisista saakka kirjassaan Kätketty ja vaiettu. Häpeissämme olemme Luojaamme piilossa. Isän kaipaava kutsu luokseen on edelleen voimassa Jeesuksessa. Hän on Vapahtaja myös häpeästä.

Sirpa Järvelä.

Sirpa Järvelä
Perheneuvoja, Palvelevan puhelimen sihteeri (eläkkeellä)
Ylivieskan seurakunta 

Lukuvinkki: Paavo Kettunen: Kätketty ja vaiettu. Suomalainen hengellinen häpeä. 
Pekka Järvinen: Miten selvitä eläkepäivistä hengissä. 

https://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/hietaoja_holms_117.pdf

Kommentit koskien kirjoitusta: “Eläköitymishämminki

  1. Hyvä kirjoitus, samoja asioita miettii toinen eläkeläinen.

Kyseisen artikkelin kommentointi on sulkeutunut.