12.12.17

Oranssi läjä tsemppaa kouluikäisiä – Uusi sivusto palvelemaan kouluikäisten parissa toimivia

Kouluikäisillä on monia kysymyksiä, jotka askarruttavat mieltä. Uudella sivustolla seikkailee Mämmi, joka on noin 10 -vuotias ihan tavallinen koululainen, vaikka ulkomuodoltaan hän voi jonkun mielestä näyttääkin oranssilta läjältä. Mämmi pohtii kaikkien alakoululaisten tavoin elämän iloja ja suruja, mokaa toisinaan ja välillä venyy huippusuorituksiin.

Mämmi pohtii ulkonäköjuttuja, pusujuttuja, ystävyyttä jne. Mämmissä esillä olevat aiheet ja teemat ovat syntyneet koululaisten Tupulle lähettämistä kysymyksistä ja huolista. Tekstari- ja Nettitupu ovat Nuori kirkko ry:n ja paikallisseurtakuntien ylläpitämiä kirkon tukipalveluja lapsille ja nuorille.

Mämmi-sivustolla löytyy videoita, joissa tunnetut henkilöt keskustelevat Mämmin kanssa asioista ja tsemppaavat Mämmiä. Sivuilta löytyy myös toiminta- ja pohdiskelumateriaalia niin kerhoon, leirille kuin kouluunkin.  Mämmin löydät osoitteesta www.mammitsemppaa.fi ja tammikuussa myös Kirkon kasvatuksen päiviltä Nuoren kirkon ständiltä. Tule silloin tekemään oma Mämmi-elokuva!

Mämmi-idea on syntynyt Helsingin seurakunnissa ja ensimmäiset videot on toteutettu siellä. Tekijänä on Animaatiokopla. Mämmiä tehdään jatkossa hyvässä yhteistyössä mm. Helsingin seurakuntien, Nuoren kirkon ja Kirkkohallituksen kesken.

– Tuukka Joru, viestintäsuunnittelija, Nuori Kirkko ry

 

7.12.17

Yhteinen näky paremmasta tuo samalle puolen pöytää

Kuva: Liisa Takala

Kansallisen työelämän kehittämisstrategian visio on, että Suomen työelämä on Euroopan paras vuonna 2020. Kirkon sopimusalalla strategiaa toteuttaa Kirteko, Kirkon työelämä 2020 -ohjelma.

Kirteko käynnistettiin Kirkon työmarkkinalaitoksen ja kirkon pääsopijajärjestöjen eli Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKOn, Kirkon alojen ja Kirkon alan Unionin yhteistyönä vuonna 2014. JUKOn neuvottelupäällikkönä olen saanut seurata Kirtekon syntyä, kasvua ja kehitystä alusta lähtien.

Yhteistyö työmarkkinalaitoksen ja muiden pääsopijajärjestöjen kanssa on toiminut yllättävän hyvin ottaen huomioon, että tällainen toiminta on kirkon työmarkkinajärjestöille uutta. Virka- ja työehtosopimuksia neuvotellessamme olemme tietysti aikaisemminkin istuneet saman neuvottelupöydän ympärillä, mutta visusti eri puolilla. Jokaisen osapuolen tehtävänä sopimusneuvotteluissa on edistää omaa asiaansa ja pitää omiensa puolia. Kirtekossa olemme olleet samalla puolella edistämässä parempaa työelämää seurakunnissa.

Olemme olleet yhtä mieltä siitä, että kehittämistä tarvitaan, jotta seurakuntatyö jatkuu, työhyvinvoinnin ja tuottavuuden edellytykset pystytään turvaamaan ja uuden teknologian mahdollisuudet myös seurakunnissa hyödyntämään.

Erilaista työn ja työhyvinvoinnin kehittämistä on tietenkin tehty seurakunnissa ennen Kirtekoa ja tehdään edelleen Kirtekosta riippumatta. Kirtekon yhtenä tarkoituksena on tavoittaa tämä kirkon työpaikoilla tapahtuva kehittämistyö ja tehdä sitä näkyväksi. Kirteko jakaa kehittämisen kokemuksia ja käytäntöjä sekä edistää kehittämistä monipuolisesti osana kirkon sektorin rakenteellisia ja toiminnallisia uudistuksia.

Kirtekon arvo on yhteistyössä

Ihan keskenämme emme ole Kirtekoa urakoineet. Työelämän kehittämisen asiantuntija-apua olemme saaneet erityisesti Työturvallisuuskeskus TTK:sta ja Kevasta sekä Kirkon koulutuskeskuksesta. Yhteistyötä on tehty myös tuomiokapitulien kanssa.

Tämä yhteistyösuhde ei aina ole ollut täysin kitkaton. Osa kapitulien toimijoista on ehkä kokenut, että työmarkkinaväki tuppaa väärälle tontille. Ehkä tässä olisi myös meillä tärkeä peiliin katsomisen paikka. Varsinkin alkuvaiheessa meidän Kirtekon kanssa askaroivien työmarkkinaihmisten innostus saattoi hetkittäin olla suurempaa kuin osaaminen.

Kirtekon näkyvintä toimintaa ovat olleet verkostotapaamiset, jotka ovat mahdollistaneet työpaikkojen edustajien ja muiden toimijoiden vuoropuhelun sekä ajankohtaisen työelämätiedon välittämisen. Vuonna 2017 Kirteko-verkostotapaamisia järjestettiin kolme. Tapaamisilla tavoitettiin yli 200 osallistujaa yli 80 organisaatiosta. Tyhjille saleille paremman työelämän ilosanomaa ei siis ole julistettu, mutta kyllä lisääkin väkeä mukaan mahtuisi.

Tähän mennessä järjestettyihin tilaisuuksiin on kutsuttu ylin johto, esimiehet sekä henkilöstöä edustavat luottamusmiehet ja työsuojeluvaltuutetut. Ylin johto onkin ollut hienosti mukana, mutta esimiehiä, työsuojeluvaltuutettuja ja luottamusmiehiä kaivattaisiin entistä enemmän mukaan. Toivomme, että tilaisuuteen lähdettäisiin seurakunnasta aina isommalla porukalla: Kirtekon keskeisenä perusideana on, että työnantajan ja henkilöstön edustajat kehittävät työpaikkaa ja sen toimintoja yhteistoiminnallisesti.

Vuosi 2018 – sparrausta, verkostoja ja vahvempia resursseja

Aiempina vuosina Kirtekoa on pyöritetty lähes yksinomaan Työturvallisuuskeskuksen kuntaryhmän hankerahoituksella, mutta vuonna 2018 työmarkkinalaitos ja pääsopijajärjestöt satsaavat työpanoksen lisäksi Kirtekoon myös rahaa. Myös TTK:n hankerahoitus jatkuu. Mittavista summista ei nytkään ole kysymys, ja kuntasektorin työelämän kehittämisohjelmaan Kuntekon resursseihin nähden olemme jatkossakin ”harrastajateatteri”. Uskomme kuitenkin, että vuodelle 2018 myönnetyllä lisärahoituksella saamme uutta voimaa seurakuntia palvelevaan kehittämisen tukeen.

Verkostotapaamiset ovat keskeinen osa Kirtekoa myös ensi vuonna. Toimintaan kuuluvat myös oppimis- ja kehittämisverkostot. Työhyvinvoinnin johtaminen –verkoston lisäksi käynnistämme ainakin krematoriotyön turvallisuus -verkoston.

Kokonaan uutena Kirteko-toimintamuotona tarjotaan työpaikkojen tukea ja sparrausta, jossa ammattikehittäjä auttaa työyhteisöä pääsemään kehittämisen alkuun. Sparrauksesta tiedotamme lisää alkuvuodesta – pysykää siis kuulolla!

Vuonna 2018 on tarkoitus myös arvioida Kirtekon vaikutuksia. Meille Kirtekon käynnistäjille ja keskustason toimeenpanijoille vaikutus on kiistattomasti ollut työtä lisäävä, mutta tunnelma ainakin minulla on plussan puolella. Mutta koska emme tee tätä itsellemme, vaan seurakunnille ja niiden työntekijöille, on meidän keksittävä tapa selvittää Kirtekon vaikutuksia myös paikallistasolla.

Kuka teiltä tulee mukaan?

Verkostotapaamisiin kutsuttavien joukkoa täytyy varmasti miettiä hieman tarkemmin, ja myös pienten seurakuntien näkökulmasta. Pienissä seurakunnissa työntekijöillä ei välttämättä ole luottamusmiestä eikä ihan pienimmissä aina edes työsuojeluvaltuutettua. Pienistä seurakunnista monesti puuttuvat myös väliportaan esimiehet. Yhteistoiminnallinen kehittäminen työnantajien ja työntekijöiden kesken ei kuitenkaan voi olla vain suurempien työpaikkojen juttu.

Yleisempänä haasteena on se, miten tavoitamme ne työpaikat, joilta ei vielä ole osallistuttu Kirteko-tapaamisiin tai oppimisverkostoihin. Tiedän, että kaikilla on kiire omissa, oikeissa töissään. Kaiken etukenomenon keskellä olisi kuitenkin hyvä välillä hetkeksi istahtaa miettimään, juostaanko kiireessä oikeaan suuntaan ja voivatko kaikki työyhteisössä hyvin – ja jos ei, niin mitä voitaisiin tehdä.

Tutkimukset todistavat, että työhyvinvoinnin edistämiseen käytetty aika ja siihen sijoitetut eurot eivät mene hukkaan. Vuoden 2014 Työkykyjohtamisen benchmark-tutkimuksen mukaan yksi työhyvinvointiin sijoitettu euro voi tulevaisuudessa säästää viisi tai jopa kuusikin euroa. Työssään viihtyvä ja työpaikalla hyvinvoiva ihminen on vertaansa vailla oleva tuottavuustekijä!

On marraskuinen perjantai. Ulkona on jo pimeää, kello lähenee viittä ja JUKOn toimistolla alkaa olla hiljaista. Jostain kuuluu joululauluja ja iloista naurua; naapuritoimiston väki aloittelee pikkujouluja. Eräästä kopista kuuluu kuitenkin kiivas näppäimistön naputus… Jäipä taas nämä hommat viime tippaan ja blogi kirjoitettavaksi juuri ennen deadlinea. Tässä minulla olisi henkilökohtainen kehittämisen paikka. Vielä ennen viimeistä pistettä ja viikonlopun viettoon lähtöä kuitenkin muistutus, että Kirteko-keskusteluun voi osallistua myös Facebookissa ja Twitterissä. Niin ja sitten vielä ihan loppuviimeksi: Rauhallista joulunaikaa ja hyvää uutta vuotta! Vuonna 2018 kirkon työelämä ei ehkä vielä ole ihan Euroopan parasta, mutta haluan uskoa, että se on parempaa kuin aiemmin!

Anne Kaitainen
Neuvottelupäällikkö
JUKO

Kirteko Sakastissa
Kirteko-ryhmä Facebookissa
Kirteko Twitterissä

4.12.17

Tuttu mutta sopivasti tuntematon

Kuva: Juuli Aschan © Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017

Aku Louhimies: Tuntematon sotilas (2017)

Hyväkin tarina menettää hohtoaan, kun sen kuulee tarpeeksi monta kertaa. Niin käy kaikille, jopa suomalaisuuden mytologiaan juurtuneelle Väinö Linnan sotaromaanille Tuntematon sotilas (1954). Siksi se on puhuttava, kirjoitettava ja kerrottava yhä uudelleen, kirjoissa ja artikkeleissa, näyttämöllä ja elokuvissa.

Ensimmäinen filmiversio valmistui vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen, siihen asti kalleimpana suomalaisena elokuvana. On arvioitu, että Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan (1955) näki elokuvateattereissa melkein kolme miljoonaa katsojaa. Siitä on tullut ylivoimaisesti katsotuin suomalainen elokuva.

Jo ensi näytäntövuoden aikana se tuotti SF:lle nelinkertaisesti elokuvaan uhratut markat. Televisiosta se tuli ensimmäisen kerran itsenäisyyden 50. juhlavuonna 1967. Katsojia oli yli kaksi miljoonaa, melkein puolet silloisista suomalaisista. Sen jälkeen sitä esitettiin harvakseltaan, kerran pari vuosikymmenessä, kunnes vuodesta 2000 lähtien Laineen Tuntematon on lähetetty säännöllisesti joka itsenäisyyspäivä.

—

Tutuksi käynyt tarina tarvitsi ennen pitkää uuden tulkinnan. Rauni Mollberg sai valmiiksi oman Tuntemattomansa vuonna 1985. Sotaelokuvia ei tehdä pikkurahalla. Nyt oli uuden version vuoro olla ylivoimaisesti kallein suomalainen elokuva.

Mollbergin naturalistinen versio on jäänyt vähemmälle huomiolle, vaikka se piirtää kertomuksen sodanvastaisuuden entistä terävämmin. Julisteessa ei enää komeile lujakourainen konekiväärimies, vaan yksi sotaan eksyneistä, konekiväärikomppanian patruunankantaja Riitaoja. Varhaisesta kuolemastaan huolimatta tämä pelokas sankarivainaja onkin yksi romaanin vaikuttavimmista hahmoista.

—

Näyttää siltä, että jokainen sukupolvi haluaa tehdä ja nähdä oman Tuntemattomansa. Itsenäisyyden 100-vuotisjuhliksi valmistui kolmas versio, Aku Louhimiehen ohjaama. Jos Laineen elokuva oli korostetun isänmaallinen ja Mollbergin sodanvastainen, Louhimiehen versio tasapainoilee omaksumalla piirteitä niistä molemmista.

Ohjaaja nostaa päähenkilöksi Antti Rokan, jonka hyväntuulinen olemus raaistuu sodan pitkittyessä syväksi turhautumiseksi. Ihanteellinen Kariluoto saa vähemmän tilaa, samoin sanavalmis Rahikainen sekä sympaattiset Hietanen ja Koskela. On tullut tavaksi palkita joku Tuntemattoman henkilöistä Jussilla, Åke Lindmanin Lehto (1956) ja Risto Tuorilan Koskela (1986). Ihmettelen, ellei Eero Aho tällä kertaa pidä kiitospuhetta, niin vakuuttavasti hän Rokan roolissa elokuvaa kannattelee.

—

Vahva tarina itsessään tekee muutenkin niin syvän vaikutuksen, että myös Louhimiehen tulkinnasta on pakko tykätä. Varsinkin kun se yhdistelee aiempien versioiden isänmaallisuuden ja sodanvastaisuuden painotuksia. Uutta ja parasta on kuitenkin visuaalinen puoli. Prologin Terence Mallick -vaikutteiset kuvat ovat taustoittavat katkeria sotakokemuksia. Kotirintaman ahdistava arki välittyy sanoitta.

Puhuttelevimmassa kohtauksessa Rokka ja Lyyli-vaimonsa leikkaavat Kannaksen ruista. Pelto on komea ja aaltoilee kullakeltaisena lähes loputtomiin, mutta pariskunta nyhtää sitä kahdestaan, käsipelillä. Sitä katsoessaan melkein parahtaa: tuosta ei ikinä tule valmista! Näiden hetkien vastapainoksi on sitten outoja rimanalituksia. Miksi Hietasen ja petroskoilaisen Veran romanssia on pitänyt pitkittää? Ja kun perääntymisvaiheessa everstiluutnantti Karjulan mielipuolisen riehumisen pitäisi olla sodan mielettömyyden apoteoosi, se väljähtyy tässä oudon koomiseksi, kuin sotilasfarssissa.

Sen Louhimies tekee kuitenkin selväksi, että Tuntematon sotilas on enemmän kuin yksi sukupolvikokemus. 1950-luvulla se toimi kansallisena terapiana, kolme vuosikymmentä myöhemmin  rauhanliikkeen  sanomana. Tänä vuonna sen kanssa on juhlittu itsenäisyyden satavuotista taivalta. Hyvä niin, ja tuota pikaa Louhimiehen tuttu mutta sopivan tuntematon versio tulee nousemaan luotettavasti tilastoidun ajan (1970–) katsotuimmaksi suomalaiseksi elokuvaksi. Uuno Turhapuro armeijan leivissä (750 965 katsojaa) saa vihdoin luovuttaa kärkisijansa.

—

Niinpä niin, hyväkin tarina alkaa menettää hohtoaan, kun sen kuulee tarpeeksi monta kertaa. Siksi se on kerrottava uusilla tavoilla. Kirkon töissä tämä on tuttua. Terä tylsistyy uskon peruskertomuksesta, ellei sitä aika ajoin kuule tuoreella kielellä tai uudesta näkökulmasta. Luovuus on sitä, että löytää uusia puolia vanhoista tarinoista. Itseäni liikuttaa aina ja aidosti, kun armo yllättää Jean Valjeanin piispantalossa, tai kun Aslan viimeisenä iltana hakee tukea ystäviltään astellessaan Edmundin puolesta kivipaadelle.

Ehkä seuraava sukupolvi tekee Tuntemattoman, jossa meitä koskettaa näiden “aika velikultien” ohella kotirintaman arki, lottien uhrautuva työ, tai he joiden mieli järkkyi.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

29.11.17

Uusateismi ottaa vahvasti kantaa uskontoihin

2000-luvun aikana uskontoihin liittyvässä keskustelussa on noussut esille myös uusateismiksi kutsuttu ilmiö. Uusateismin kritiikin kohteina ovat erityisesti uskonnon fundamentalistiset muodot ja itse asiassa uskonto laajemminkin käsitettynä.

Uusateismin keskeisiä teesejä ovat:

1.  Ei ole olemassa (suurella todennäköisyydellä) minkäänlaista yliluonnollista   todellisuutta, eikä jumaluutta.
2. Uskonnot muodostavat todellisen vaaran yhteiskunnalle, eivätkä ansaitse itsestään selvää arvostusta ja asemaa yhteiskunnassa.
3.  Uskontojen vaikutuksen heikentäminen yhteiskunnassa
4. Etiikka on mahdollista ilman uskontoja
5. Elämä voi olla mielekästä ilman uskontoja
6. Lasten uskonnollinen kasvatus on eettisesti väärin

Uusateismi on nimenomaisesti länsimainen ilmiö, joka on irtisanoutunut marxilaisesta ns. ”tieteellisestä ateismista.” Niin ikään uusateismi on pitkälti samastettavissa Brights-liikkeeseen. Se on taustaltaan anglosaksinen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen liike, jonka tavoitteena on jatkaa (ja viedä loppuun asti) valistuksen ajasta alkanut projekti. Liike haluaa edistää humanistisia arvoja, rationaalista, sekulaaria sekä naturalistista maailmankatsomusta. Uusateismi voidaan nähdä myös ihmisoikeusliikkeenä sikäli, että sen piirissä löytyy myös aitoa ja perusteltua huolta uskontojen piirissä tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista ja syrjinnästä. Uusateistit eivät niinkään tukeudu filosofiseen argumentoitiin, vaan perusteet pyritään hakemaan usein luonnontieteistä. Biologi, emeritusprofessori Richard Dawkins ja muut uusateistit ovat myös saaneet kritiikkiä siitä, että heillä on usein yksioikoinen ja karikatyyrinen kuva uskonnoista ja uskonnollisista ihmisistä.

Uskonnon ja tieteen kamppailu

Kertomus tieteen ja uskonnon välisestä suhteesta, jota toistetaan monien ateistien piirissä perusteiltaan näin: Antiikin aikana vallitsi moniarvoinen ja suvaitsevainen ilmapiiri, jossa tieteen sallittiin kehittyä. Kun kristinusko sai vallan, tiedettä ja vapaata ajattelua ryhdyttiin rajoittamaan. Tiede pyrittiin alistamaan kirkon vallalle ja opille ja järki sokealle auktoriteettiuskolle. Keskiaikaan huipentui henkinen pimeys, joka alkoi murtua arabialaisen kulttuurin ja renessanssin myötä (erityisesti valistuksesta eteenpäin).

Erityisesti 1800-luvun lopulta lähtien vahvistui ajatus luonnontieteiden ja uskonnon ”sotatilasta”.  Tiedemaailmassa katsottiin, että tätä syvää konfliktia kuvaa esimerkiksi Galileo Galilein (1564–1642) ja katolisen kirkon välinen kiista. Tästä kiistasta tuli suuri kertomus, jolla haluttiin kuvata ajattelun ja tutkimuksen vapauden ja auktoriteettiin tukeutuvan katolisen kirkon (ja laajemminkin kristinuskon ja tieteen) välistä taistelua. Kyseinen kiista nähtiin osin yksinkertaistetussa valossa unohtaen tietyn aikakauden yhteiskunnalliset ja poliittiset tekijät. Muun muassa vuonna 1874 ilmestynyt luonnontieteilijä John W. Draperin (1811–1882) teos History of the Conflict between Religion and Science, on vaikuttanut merkittävästi tämän kulttuurisen kertomuksen syntyyn uskonnon ja tieteen välisestä taistelusta.

Nykyisen tieteenhistorian näkemys, ei kuitenkaan tue mustavalkoista asetelmaa tieteen ja uskonnon välisestä suhteesta. Feministiteologi Tina Beattien mukaan tieteen ja uskonnon vastakkainasettelussa on ollut paljolti kysymys myös auktoriteettien välisestä kamppailusta, ei niinkään itsessään uskonnon ja tieteen välisestä kamppailusta. Uusateismi nostaa tietoisesti esiin tieteen ja uskonnon välisen suhteen korostaen niiden yhteensopimattomuutta.

Jotkut uusateistiset puheenvuorot ja näkökulmat ovat saaneet osakseen kritiikkiä esimerkiksi uskonnonfilosofien piirissä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että uusateistisen uskontokritiikin vaikutus olisi pois pyyhkiytymästä suuren yleisön joukosta.  Esimerkiksi monilla populaareilla keskustelupalstoilla näkyy, miten tieteen ja uskonnon vastakkainasettelu-teema on lyönyt itsensä läpi, samoin kuin näkemys siitä, että uskonnot olisivat aivan erityisen paljon aiheuttaneet sotia.

Kysymys etiikasta

Ateistit torjuvat usein eettisen relativismin todeten, että tietyt eettiset aksioomat ovat ”transsendenttisia”. Dawkins puhuu ”geenien itsekkyydestä”, joka vääjäämättä ohjaa myös ihmistä. Tätä geenien itsekkyyttä Dawkins pitää ehdottomana.  Toisaalta hän katsoo, että ihmisen kohdalla geenien itsekkyyden kohdalla toteutuu tarkemmin määrittelemätön ”siunattu poikkeama”, joka osaltaan mahdollistaa altruistisen käyttäytymisen.

Dawkinsin ratkaisu nostaa esille kysymyksen, voiko etiikka ja eettistä käyttäytymistä perustella puhtaan naturalismin ja materialismin pohjalta? Miksi Dawkinsin täytyy puhua siunatusta poikkeamasta?”  Kenties siksi, että on ilmeisen vaikeaa perustella eettisiä arvoja ainoastaan naturalistisin ja materialistisin perustein.

Filosofi John Gray on mielenkiintoinen ajattelija uusateismin kentällä. Grayn mukaan puhtaan ja johdonmukaisen naturalismin varaan ei voi rakentaa humanistista ja altruistista etiikkaa”.  Grayn ihmiskuva ei ole valoisan optimistinen ja humanistisen perinteen mukainen, vaan synkän raadollinen.  Hänen mukaansa ihminen on pohjimmiltaan väkivaltainen eläin, eikä ihmisellä ole tosiasiassa mitään poispääsyä tästä perusolemuksestaan. Gray on huomioinut, että muun muassa Dawkins tukeutuu pitkälti juutalais-kristilliseen etiikkaan, vaikka toki hylkääkin kaiken metafysiikan.

Monet ateistit kuitenkin katsovat, että naturalismin pohjalle voi perustaa universaalietiikan. Evoluutio on muokannut ihmisen toimimaan vastavuoroisen altruismin mukaisesti. Ihminen on sosiaalinen olento, joka elää yhteisössä. Ihmiset muistavat hyvät tekonsa toisiaan kohtaan. Tällainen hyvä toiminta hyödyttää koko yhteisöä ja auttaa sen selviytymistä.  Naturalistinen etiikka on sidoksissa Aristoteleen (384–322) käsitykseen luonnollisesta moraalilaista, jota kannattaa muun muassa juutalainen uskonnonvapauden tutkija Martha Nussbaum.

Ateistinen kulttuurintutkija Edward Slingerland on sanonut, että vaikka kuinka korostettaisiin rationaalisuutta ja tieteellisyyttä, moraaliset arvot eivät perustu tieteeseen. Slingerland toteaa: ”Ihmisten oikeudet ovat minulle yhtä merkillisiä kuin pyhä kolminaisuus. Kyseessä ei ole empiirinen asia … se on puhtaasti metafyysinen asia.” Tarkasteltaessa historiaa, löytyy paljon esimerkkejä, että kristinuskollakin on ollut merkittävä rooli siinä prosessissa, jossa näkemys jokaisen ihmisen arvosta ja merkityksestä on muokkautunut keskeiseksi osaksi arvomaailmaamme.

Ateismin haaste tulee ottaa vakavasti

On tärkeää, että kirkon piirissä ei suhtauduta ateismin nostamiin kysymyksiin ja kritiikkiin väheksyvästi. Suomessakin ateismi ja uskonnottomuus ovat olleet kasvussa. Gallup-Ecclesiastican (2015) vastaajista 16 prosenttia ilmoitti olevansa ateisteja ja jumaluskoa kysyttäessä 23 prosenttia ilmoitti, että ei usko Jumalan olemassaoloon.

Kristinuskon näkökulmasta voidaan reilusti myöntää, että uskoa ei voi loppuun asti perustella rationaalisesti. Uskoon kuului myös kiistatta luottamuksen, kokemuksen ja mysteerin ulottuvuus. Toisaalta luterilainen kirkko voisi ottaa oppia roomalais-katolisen kirkon filosofisen teologian perinteestä ja myös reformoidun kirkon modernista uskonnonfilosofisesta annista. Ateismin piirissä on myös muotoutunut sävyltään uusateismista eroava suuntaus. Yhdysvalloissa on syntynyt ateistinen virtaus, joka tunnetaan nimellä ”3.0. Atheism.” Liikkeessä halutaan tuoda esille myös näkökulmia uskonnon hyödyllisyydestä yksilöille ja yhteisöille. On tärkeää muistaa, että uskonnottomuus tai ateismi katsomuksina ja kulttuuri-ilmiöinä eivät ole yhtenäisiä.  Keskustelu uskonnottomuudesta, ateismista ja uskonnoista on tärkeää siksi, että se voi johdattaa ihmisiä pohtimaan elämän peruskysymyksiä eri näkökulmista.

Jussi Sohlberg
Tutkimusassistentti
Kirkon tutkimuskeskus

24.11.17

Ovi auki

Pikkuhiljaa hiipien se asettui asumaan. Ei se tarvinnut kosiomieheksi tai puhenaiseksi teoriaa eikä luentoa, se tarvitsi vain elämistä ja kuolemista ja uskallusta miettiä näitä kahta. Elämää ja kuolemaa.

Seison sairaalan käytävällä, papin sokeripala kaulassa huutomerkkinä. Nuori nainen lähestyy, kova tuska katseessa luo urat poskipäihin. Kysymys alkaa melkein huutona, mutta lopulta se kirahtaa vaikeasti ulos: mihin se isä nyt joutuu, kun ei se uskonut koskaan mihinkään? Ei Jumalaan eikä mihinkään jumaliin. Se oli ollut huutolaispoika ja kovia kokenut, ei siihen maailmankuvaan taivaita mahtunut, vain kovaa työtä. Ja nyt sitten se on kuolemassa ja kaikki on myöhäistä. Pelottaa isän kohtalo, pelottaa oman surun kanssa, tulee kaikki kovaa päälle.

Siinä sairaalan käytävällä huomaan ohikiitävän ajatukseni: onneksi se on asettunut hiipien asumaan, jotta osaan sen luontevasti ja varmalla äänenpainolla sanoa. Onneksi on ollut tilaa, terapiaa ja hyviä ihmissuhteita sitä miettiä. Onneksi on ollut paljon omaa surua, pimeää ja kimurantteja tilanteita – en olisi muuten uskaltanut lausua mitään tai ainakaan tätä sanaa.

Luottamus.

Puhutaan niin paljon uskosta. Paljonko sitä on? Minkälaista se on? Minkä dogmin, minkä opin, minkä herätysliikkeen vaiko vapaan suunnan? Onko tarpeeksi raamatullista, onko tarpeeksi koeteltua, onko tarpeeksi oikeaa, onko kyllin jo tarpeeksi vai vieläkö pitäisi odotella lisääntymistä tai aikuistumista tai vahvempaa tai varmempaa? Jotakin isompaa ainakin, eihän tämä tämmöinen pienen arkisen ihmisen hentoinen ole mistään kotoisin – ja jos on jostakin kotoisin, niin ihan syrjäkyliltä vaan, mistä kulkee bussi kerran päivässä ja sekin jää kulkematta, jos bussi-Veikolla on huono päivä.

Puhutaan niin paljon puhumisesta, tunnustamisesta tietyin sanamuodoin. Vaikka ajatus haparoi ja sydän epäröi. Mutta kun vain suu puhuu tarpeeksi – sitä Jumala katsoo hyvällä ja ehkä jopa lukee joukkoihinsa mukaan, kun oikein paljon ja monelle kertoo, että on uskossa. Uskossa? Mutta entä…

Luottamus?

Sen paikalle voisi laittaa monta muutakin sanaa: toivo, rakkaus, kuuliaisuus, teot. Mutta nämä kaikkihan seuraavat juuri – luottamuksesta.

Epäluottamus laskee jalanjälkensä ihmiseen jo niin varhain, jo vauvasta asti turvattomuuden kokemukset tekevät työtään meissä. Joitakin ne tappavat ja joitakin ne vahvistavat, mutta useimpia ne jäytävät pikkuhiljaa, salaa ja tiedostamatta.
Mutta kuitenkin:

Luottamus!

Koko kristinuskon suuri kertomus sisältää mullistavan paljon Jumalan huolenpitoa, väliin valoisassa päivässä ja väliin taas pimeässä yössä. Sanon siis murheen piirittämälle tyttärelle: luota Jumalaan, luota ettei Jumala hylkää, luota siihen, että syvän kuoleman jälkeen tapahtui ylösnousemuksen ihme.  Luota siihen, että olemme hyvässä tallessa ja säilössä Jumalan mielessä – sellaisina kuin olemme, oman elämänkertomuksemme alussa ja lopussa.

Annamari Simpanen
sairaalapastori

24.11.17

Voisiko kirkko estää terrori-iskun?

Kuva: Stiven Naatus

Eurooppalaisia yhteiskuntia on pitkään pidetty vakaina ja turvallisina. Sitä ne ovat enimmäkseen myös tänä päivänä. Eurooppalaisten maiden yhteiskuntarauhaa ovat kuitenkin koetelleet lukuisat terrori-iskut ja jännitteet väestönosien välillä. Radikalisoitumisen ja väkivaltaisen ääriajattelun riski ei koske vain islamilaisella ideologialla toimintaansa perustelevia yksilöitä ja ryhmiä, vaan myös muita, esimerkiksi äärioikeistolaisia ryhmiä. Lisäksi jo väestöryhmien välisen epäluulon kasvaminen lisää monia ongelmia.

Radikalisoituminen ja väkivaltaisen ääriajattelun uhka on ollut myös Suomessa totta jo pidemmän aikaa. Tänään se on entistä ajankohtaisempi. Turvallisuudesta ja väkivallan ehkäisystä puhutaan nyt paljon: mitä pitäisi nyt tehdä, jotta iskuja ei tapahtuisi eikä päädyttäisi väkivaltaan asti? Miten ylläpidetään yhteiskuntarauhaa Suomessa? Samalla kyse on koko suomalaisen yhteiskunnan suunnasta. Turvallisuudessa ei ole kysymys vain väkivallan ja sen uhan estämistä, turvallisuus on myös luottamuksen säilymistä ja sen rakentamista sekä keskustelua yhteiskunnan arvopohjasta.

Yhteiskuntarauha ja kirkko

Kirkon näkökulmasta kysymys on ennen kaikkea osallisuudesta ja luottamuksesta. Osallisuus tarkoittaa sitä, että kaikilla Suomessa asuvilla ja Suomeen muuttavilla on mahdollisuus tulla osallisiksi yhteiskunnasta ja sen toiminnasta. Tämä ajatus taas perustuu kaikkien ihmisten yhtäläiseen arvoon luotuina Jumalan maailman asukkaina. Luottamus taas on jotakin, joka ylläpitää koko yhteiskuntajärjestystä. Ihmisten välinen yhteistyö on mahdollista vain luottamuksen varassa. Kirkko voi ja sen tulee tukea yhteiskunnan kestävää rauhaa, luottamuksen rakentamista ihmisten välillä ja hyvän edistämistä. Jeremian kirjan luvussa 29. todetaankin: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.”

Millaista sitten voisi olla toimiminen ”kaupungin parhaaksi”? Yhdeltä osaltaan se on jo nyt vakiintunutta seurakunnan perustyötä, huolehtimista yhteiskunnan heikompiosaisista, kasvatuksen tukemista, oppilaitosten ja koulujen sekä niiden yhteisöjen tukemista. Samalla se on myös osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun monella eri tasolla kirkon omista lähtökohdista. Joskus se voi olla myös kuuntelemista ja tilan antamista keskustelulle, jossa päästellään höyryjä, joskus se on terävääkin kannanottamista. Kantaa voidaan ottaa esimerkiksi siihen, miten muukalaista kuuluu kohdella lähimmäisenä.

Uskontojen edustajat rinnakkain

Kirkko voisi toimia erityisessä roolissa yhteiskunnallisten jännitteiden yhtenä purkajana. Seurakunnissa voidaan rakentaa hyviä yhteistyösuhteita muihin paikkakunnan uskonnollisiin yhteisöihin. Tutustumalla toisiin uskontoihin ja niiden edustajiin voidaan luoda hyviä yhteistyöverkostoja ja vähentää ennakkoluuloja puolin ja toisin. Samalla voidaan osoittaa paikallista esimerkkiä hyvästä yhteiselosta ja kumppanuudesta hyvinkin erilaisten ihmisten kesken. Tällainen esimerkki voi olla merkittävä koko paikkakunnan ilmapiirin kannalta. Lisäksi, jos ryhmien kesken joskus ilmenee seurakunnan alueella jännitteitä tai suoranaisia konflikteja, on helpompi olla yhteydessä toisiin, kun kasvot ovat tutut.

Uskonnollisten yhteisöjen yhteistyö nousee jo vieraanvaraisuuden periaatteesta. Vanhan testamentin kirjoituksista löytyy lukuisia esimerkkejä Lähi-idän kulttuureille tärkeästä vieraan asettamisesta etusijalle. Pitkän matkan erämaassa kulkeneelle avattiin teltan ovi ja tarjottiin juotavaa ja syötävää. Näin teki myös Abraham, kun pyysi kolmea ohikulkevaa muukalaista jäämään luokseen Mamren tammistossa tietämättä, että oli pyytänyt kotiin itsensä Herran. Myös suomalaisissa torpissa oli tapana, ettei pitkän matkan taivaltanutta kulkijaa laskettu yön selkään väsyneenä. Voisiko yksi tapa osoittaa vieraanvaraisuutta olla esimerkiksi uskonnollisten yhteisöjen yhteinen ateria suurten juhlapyhien alla? Voitaisiin vaikka vierailla toisten luona tutustumassa vuoron perään.

Vihapuhe ja turvalliset keskusteluympäristöt

Äänenpainot tuntuvat kiristyneen suomalaisessa yhteiskunnassa monella tavalla. Moni on pannut merkille, miten netissä vellonut tyyli puhua toisista ihmisistä ja ihmisryhmistä ilkeästi tai jopa uhkaavasti, on rantautunut myös ihmisten väliseen kasvokkain tapahtuvaan vuorovaikutukseen. Muslimiystäväni kertoi, että hänelle on saattanut yhtäkkiä puhua hyvin vihaisesti aivan normaalilta vaikuttava hyvin pukeutunut vieras ihminen. Jotkin asiat vaikuttavat muuttuneen muutamassa vuodessa.

Kirkon tehtävänä on muistuttaa, ettemme voi sallia vihapuheen normalisoitumista. Kukaan ihminen ei ansaitse vihaa sen perusteella mihin ryhmään hän kuuluu. ”Puheemme” on kirkkovuodessa yhden pyhän keskeinen aihe. Se muistuttaa, että vaikka kieli on pieni osa meitä, sen varassa voi tapahtua paljon, niin hyvää kuin pahaa.

Mutta ihmisille tulisi antaa tilaa kertoa mitkä asiat heitä huolestuttavat ja pelottavat. Tampereen hiippakunnassa on kokeiltu ”Lasisilta”-hanketta, jossa hyvin erilaisista lähtökohdista tulevat ja oikeastaan vastakkaisella tavalla ajattelevat ihmiset tulevat yhteen työskentelemään ja etsimään yhdessä ratkaisuja. Kokemukset ovat olleet hyviä. Voisivatko seurakunnat laajemminkin tarjota alustan tällaisille yhteen tulemisille ja keskusteluille, jossa asioiden annettaisiin tulla esiin turvallisessa ympäristössä? Tällainen tilan antaminen keskustelulle voisi olla suuri teko yhteiskuntarauhan kannalta.

Ei pelkkää puhetta

Kirkko on monessa mielessä sanan ja puheen kirkko. Useissa kirkon tapahtumissa puhutaan ja kuunnellaan paljon. Voisiko sen lisäksi olla jotakin, jossa toimitaan ja tehdään yhdessä? Yhdessä tekeminen voi joskus luoda syvempää yhteyttä ihmisten välille kuin yhdessä kuunteleminen ja puhuminen. Lisäksi toiminnalla voidaan osallistua toimintaan ”oman kaupungin parhaaksi”. Kun vuonna 2015 turvapaikanhakijoita alkoi tulla suuria määriä Suomeen, monet seurakunnat tarttuivat aikailematta toimeen ja ryhtyivät auttamaan majoittamisessa ja monessa muussa asiassa. Sittemmin tilanne on rauhoittunut, mutta tuosta vuodesta jäi kokemus, että tällaistakin kirkon toiminta voi olla.

Startup Refugees on vapaaehtoisista jäsenistä koostuva verkosto, joka tukee turvapaikanhakijoita työllistymisessä ja yrittäjyydessä Suomessa. Vapaaehtoinen omasta ajasta antaminen ja osaaminen on osoittautunut tehokkaaksi menetelmäksi, kun ihmisiä on ohjattu osaksi työelämää tai yrittäjyyteen. Lisäksi yhdessä tekeminen näyttää olevan hyvin hauskaa. Mukana verkostossa on myös seurakuntia. Hiljattain Vantaan seurakunnat antoivat tilojaan käyttöön ryhmälle turvapaikanhakijoita, joka harjoitteli oman ravintolan perustamista. Pieni vaiva, mutta iso ilo ihmisille, jotka ottavat askeleita osaksi yhteiskuntaa.

Tällainen toiminta erilaisten verkostojen ja järjestöjen kanssa voisi olla myös kirkon huomista päivää. Kun ihmiset eivät enää sankoin joukoin tule kirkon tiloihin, on kirkon työntekijöiden hyvä mennä sinne, missä ihmiset jo ovat ja tehdä yhteistyötä eri tahojen kanssa niissä asioissa, jotka sopivat kirkon arvoihin ja työhön. Tällainen yhteistyö saattaa synnyttää monenlaista yhteistä hyvää.

Väkivaltainen ääriajattelu

Oma erillinen kysymyksensä on ihmisten radikalisoituminen ja siirtyminen ajattelusta väkivallan tekoihin. Tässä asiassa on lisättävä ymmärrystä ja tietoisuutta. Kirkkohallitus on järjestänyt viime vuonna koulutuksia seurakunnille väkivaltaisesta ääriajattelusta yhteistyössä sisäministeriön kanssa. Tällaista yhteistyötä on mahdollista tehdä myös jatkossa. Lisäksi teemasta on keskusteltu yhteiskunnan vaikuttajien kanssa Porin SuomiAreenassa.

Hiljattain järjestettiin aiheesta oma seminaari Diakonia-ammattikorkeakoulussa yhteistyössä opiskelijajärjestöjen kanssa. Seminaarissa käsiteltiin turvallisuutta oppilaitosyhteisöissä. Turvallisuus ei oppilaitoksessakaan ole vain väkivallan tai konfliktien estämistä, vaan myös oppilaitosyhteisön tukemista ja hyvän hengen rakentamista. Kirkkohallitus onkin aloittanut opiskelijajärjestöjen kanssa AKIRA-hankkeen opetusministeriön tuella. Hankkeessa on tarkoitus etsiä ja rakentaa malleja rasismin ehkäisemiseksi ja eri ryhmien välisten jännitteiden vähentämiseksi oppilaitoksissa.

Vastaavanlaista yhteistyötä tapahtuu monella suunnalla kirkon sisällä. Keskeistä on havaita, ettei kirkko ole turvallisuusviranomaisten etäispääte tai minkään ryhmän edunvalvoja, vaan kristillinen kirkko, joka elää ja toimii tässä maailmassa niissä kysymyksissä, jotka eteen tulevat.

Lopuksi

Kirkko ei siis huolehdi yhteiskunnan turvallisuudesta tai tarkkaile sillä silmällä ympäristöään. Kirkko kuitenkin elää tässä maailmassa ja todistaa sanomastaan sanoin ja teoin. Yksi kirkon keskeisistä viesteistä on rauha. Se on rauhaa ihmisten kesken maan päällä, yhtä lailla se on rauhaa suhteessa itseen, omaan sisimpäänsä ja suhteessa Jumalaan. Toinen suuri sana on rakkaus. Se on voima, joka yllättää, antaa uuden näkökulman ja kasvattaa esiin jotakin aivan uutta. Kirkon sanoma ei ole pelon ja epävarmuuden, vaan toivon ja ilon sanomaa.

Stiven Naatus
Oppilaitosyhteistyön asiantuntija
Kirkkohallitus

22.11.17

Urkukonsertti uimahallissa

Petrikircheen saatiin uudet urut viime kesänä.

Olin urkukonsertissa uimahallissa. Nyt oli jo kuivaa ja uudet urut soivat upeasti. Paikka oli saksalaisen luterilaisen seurakunnan Petrikirche Pietarissa. Se oli vuosikymmeniksi muutettu ”hyödyllisempään” käyttöön: uimahalliksi.

Petrikirche vihittiin käyttöön uskonpuhdistuksen muistopäivänä 31.10.1838. Se toimi Pietarin laajan saksalaisväestön kotikirkkona. Sata vuotta sitten bolševikkivallankumouksen jälkeen kirkko valtiollistettiin, mutta jumalanpalveluselämä sai vielä joitain vuosia jatkua. Siihen tuli loppu Stalinin uskonnonvainojen myötä. Samalla kaikki, mikä kirkon sisätiloissa oli arvokasta, varastettiin. 1940- ja 1950-luvuilla kirkkoa käytettiin varastona. Se oli siis jo melko ”hyödyllisessä” käytössä, mutta parempaa oli luvassa. Vuonna 1962 kirkossa avattiin uimahalli. Hyppytornit sai näppärästi rakennettua alttarin päälle.

Vasta 30 vuotta myöhemmin, uskonpuhdistuksen muistopäivänä vuonna 1992 kirkko avattiin uudelleen kirkkona ja seuraavana kesänä se luovutettiin Venäjän, Ukrainan, Kazakstanin ja Keski-Aasian evankelis-luterilaiselle kirkolle (ELKRAS). Edessä oli kuitenkin valtava korjaustyö, jotta uimahalli saatiin taas näyttämään kirkolta. Se vihittiin uudelleen käyttöön syksyllä 1997. Uudet urut kirkko sai viime kesänä – nyt entinen uimahalli soi upeasti!

Uskonto pois julkisesta tilasta

Tämä kirkko on yksi niistä lukemattomista räikeistä esimerkeistä siitä, miten uskonto pyrittiin pyyhkimään pois julkisesta tilasta Neuvostoliitossa. Onneksi tätä kirkkoa ei räjäytetty – kuten niin moni muu kirkko. Näin kävi muiden joukossa Moskovan keskustassa sijainneelle Kristus Vapahtajan katedraalille, jonka Stalin käski räjäyttää vuonna 1931. Tilalle oli tarkoitus rakentaa ”Kansojen ystävyyden palatsi”. Sen piti olla puoli kilometriä korkea ja sen huipulla olisi seissyt sata metriä korkea Leninin patsas – ja Leninin päässä kirjasto. Hanke hautautui kosteaan maahan ja sotavuosiin ja niinpä siihenkin tuli uimala.

Neuvostoliittolaisten kommunistien luovuus kirkkojen käyttötarkoituksen muuttamisessa oli vertaansa vailla: uimahalli, viljasiilo, ammusvarasto, tutka-asema, lelutehdas, autokoulu, elokuvateatteri ja terraario – mainitakseni vain muutamia niistä kirkoista, joissa olen Venäjällä käynyt sen jälkeen, kun kirkot palautettiin alkuperäistä käyttöä varten.

Uskonnolliset symbolit saatiin hävitettyä, mutta ei uskontoa. Sitä yritettiin korvata kommunistisella kansalaisuskonnolla ja valtavalla propagandalla. Ortodoksinen kirkkovuosi korvattiin kommunistisella kirkkovuodella, jossa oli vuoden kiertoon sijoitettuja Neuvostoliiton juhlapäiviä. Niitä sijoitettiin tarkoituksellisesti päällekkäin perinteisten kristillisten juhlien kanssa, jotta mahdollisimman harvalla olisi mahdollisuus osallistua harvoihin tarjolla oleviin jumalanpalveluksiin. Lanseerattiin Leninin kaksiluonto-oppi: Lenin oli sekä historian henkilö että korkein auktoriteetti, joka elää ”ikuisesti” opetuksissaan ja kirjoituksissaan. ”Punaisilla nurkkauksilla” pyrittiin korvaamaan perinteiset ikonit. Kaikista ponnisteluista huolimatta uskonto ei lopulta hävinnyt – eikä edes korvautunut kommunistisella kansalaisuskonnolla.

Ristiriitainen vallankumousjuhla

Marraskuun alussa tuli kuluneeksi sata vuotta bolševikkivallankumouksesta. Juhlat jäivät vaisuiksi verrattuna niihin suuriin juhlallisuuksiin, joita aiempina vuosikymmeninä vietettiin. Vallankumousta seurasi maailmanhistorian mittavin uskontojen hävittämisen projekti, jonka kuluessa kymmenet- ellei sadattuhannet uskovat menettivät henkensä tai löysivät tiensä Siperian vankileireille. Tätä historiaa on vaikea juhlia.

Viimeisten vuosikymmenten aikana uskonto on palannut julkiseen tilaan. Moskovan keskustasta kertaalleen räjäytetty Kristus Vapahtajan katedraali on rakennettu uudelleen samalle paikalle samoilla piirustuksilla. Eikä se ole ainoa. Vuonna 1988 Moskovassa oli vain 40 toimivaa ortodoksikirkkoa, 20 vuotta myöhemmin luku oli 870 ja nyt on jo tuhat jäänyt taakse. Vaikka kasvuluvut Moskovassa ovat omaa luokkaansa, samaa kehitystä on lukuisissa kaupungeissa eri puolilla Venäjää.

Oppia rajan takaa

Ateistinen imperiumi luhistui omaan mahdottomuuteensa. Jo ennen Neuvostoliiton romahtamista katse käännettiin omiin historiallisiin juuriin, kun Venäjän ortodoksinen kirkko vietti 1000-vuotisjuhliaan vuonna 1988. Neuvostoliiton hajottua ortodoksisuudesta tuli keskeinen kansallisen identiteetin tukipilari Venäjällä. Se oli luonnollista, sillä ortodoksisuus vaikutti niin voimakkaasti vallankumousta edeltäneellä Venäjällä.

Ylivoimaisesti suurimpana uskollisena yhdyskuntana Venäjän ortodoksisella kirkolla on oma erityisasemansa. Samalla muut kirkot saavat toimia ja näkyä – ja myös muut uskonnot. Uskonnollista monimuotoisuutta ja monikulttuurisuutta ei pyritä (enää!) hävittämään. Uskonto on yhteisöllistä. Siihen kuuluvat lukuisat symbolit rakennuksista risteihin – ja omat juhla-aikansa. Ne kuuluvat luonnollisena osana yhteiskunnan ja ihmisten elämään.

Neuvostoliitosta otettiin aikanaan oppia suomalaisen yhteiskunnan ”edistykselliseen” kehittämiseen. Marxilainen uskonnonkritiikki oli osa tätä ”edistyksellisyyttä” ja pyrkimystä taistella ”taantumuksellisia” voimia, kuten uskontoa, vastaan. Mahtaisiko nyt ilman ideologista painolastia löytyä rohkeutta katsoa itärajan taa ja miettiä vaihtoehtoja monikulttuurisessa ja moniuskontoisessa todellisuudessa elämiseen? Siihen on muitakin vaihtoehtoja kuin oman uskonnollisen perinteemme häivyttäminen – vaikkapa varhaiskasvatuksesta ja kouluista. Vähemmistöjen kunnioittamisen ei tarvitse merkitä enemmistön oikeuksien polkemista.

Kimmo Kääriäinen
kirkkoneuvos
Kirkon ulkoasiain osasto

17.11.17

Suunnitelmallinen perehdytys tukee koko työyhteisöä

”Uudessa työpaikassa yksi tärkeimmistä asioista on tietää, keneltä voi kysyä. Kuka vastaa mistäkin asiasta?
Kuka tietää, miten täällä toimitaan kunkin asian kanssa? Kuka auttaa eteenpäin työsuhteeni alussa, jos en
löydä itse ratkaisua työhöni liittyvässä tilanteessa? Muun muassa näihin asioihin keskityttiin
perehdyttämisessäni. Oli myös hienoa saada selkeä ja kattava kuva siitä, miten muut työalat toimivat ja
mitä heidän työarkeensa kuuluu.” Hanna Parviainen, tiedottaja.

Perehdytyksen merkityksellisyys työhyvinvoinnin rakentajana on laajasti tunnettua ja tunnustettua.
Perehdytys onkin tuttua puuhaa joka työyhteisössä. Vain sen laatu vaihtelee puuhastelusta johdettuun
toimintaan. Meillä Kangasalan seurakunnassa käytössä olevan perehdytysmallin tekee laadukkaaksi sen
suunnitelmallisuus ja jäsentyneisyys. Tässä perehdytysmallissa vanha sanonta ”hyvin suunniteltu on
puoliksi tehty” tarkoittaa muun muassa sitä, että prosessia on helppo muokata – niin perehdytettävän
osaamis- kuin myös työtarpeiden mukaan. Perehdytysmallimme itsessään tukee joustavaa tapaa toimia,
rakenteiden kuitenkin pitäessä huolen siitä, että mikään suunniteltu osa-alue ei jää unohduksiin
joustettaessakaan.

Perehdytys on prosessi

”Perehtyminen oli prosessi, joka kesti kolme-neljä kuukautta työsuhteen alkamisesta. Sen aikana
tutustuttiin omatoimisesti seurakunnan eri työmuotoihin, strategiaan, työajatukseen ja tavoitteisiin eri
työntekijöiden kanssa. Perehdytyksessä avainasemassa oli perehdytysvihko, johon oli koottu eri osa-alueet,
joihin prosessin aikana tuli perehtyä. Vihossa oli myös aiheesta vastaavien työntekijöiden nimet. Auttoi, kun
sai työmuodoista vastaaville ihmisille kasvot. Tämä oli perehtymisen ehdoton vahvuus.” Antti Timonen,
nuorisotyönohjaaja.

Kangasalan seurakunnan nykyinen perehdytysmalli on ollut käytössä tammikuusta 2016 alkaen. Alun perin
perehdytystä lähdettiin suunnittelemaan se tosiasia mielessä, että uudet työntekijät ovat tiedoiltaan ja
taidoiltaan hyvin erilaisia. Osa on ollut vuosiakin samoissa tehtävissä jossakin toisessa seurakunnassa ja osa
on ensimmäistä kertaa kirkon töissä.

Perehdytyssuunnitelmapohja muotoutui prosessiksi, jota on helppo muokata työntekijän tarpeiden
mukaan. Henkilöstöpäällikkö ja esimies suunnittelevat ja aikatauluttavat perehdytyksen. He merkitsevät
tavoiteaikataulun ja perehdytettävät alueet työntekijän perehdytyssuunnitelmaan. Kutsumme
henkilökohtaista perehdytyssuunnitelmaa kotoisasti nimellä heps.

Eväitä arjen työhön

”Perehdytys on ollut todella laaja ja monipuolinen. Sen aikana on päässyt perehtymään Kangasalan
seurakuntaan monen eri työntekijän, työalan ja toiminnan näkökulmasta. Koen tämän hyvin tärkeänä,
koska omaa työtä tehdessä on välttämätöntä tuntea ja tietää myös mitä muut tekevät ja miten oma
toimintani vaikuttaa muihin. Esimerkiksi viestinnän osalta näkyy heti negatiivisena, jos ei ole tiedossa, kelle
pitäisi osata infota asioista ja milloin.” Heidi Pitkänen, seurakuntapastori

Vaikka perehdytysmalli on joustava, siinä on vielä viilattavaakin. Sekä perehdyttäjän että perehdytettävän
kannalta on tärkeätä, että asiat esitetään siten, että erilaiset työntekijät saavat perehdytyksestä irti asioita,
jotka kantavat juuri hänen arjen työssään.

”Perehdytysporukassa on monen mittaisissa työsuhteissa olevia ja pidemmänkin työuran jo tehneitä sekä
aivan uusia työntekijöitä. Tämä aiheuttaa luonnollisesti haasteita perehdytyksen sisällön suunnittelulle
esimerkiksi seurakuntahallinnon ja talousasioiden suhteen, kun osalle tieto on jo hyvin sisäistynyt ja osalle
tulee aivan uutena.” Heidi Pitkänen, seurakuntapastori

Useamman henkilön läsnäolo perehdytysporukassa luo haasteen perehdyttäjälle. Toisaalta se myös
parhaimmillaan tarjoaa mahdollisuuden uusiin näkökulmiin ja jopa oivalluksiin.

”Perehdyin yhdessä toisen uuden työntekijän kanssa, mikä loi hieman haastetta aikataulujen sopimiseen.
Kuitenkin yhteinen perehdytys oli hyvä ja toimiva: aivan toista työtä tekevällä perehtyjällä on erilaiset
kysymykset liittyen perehdyttävään aiheeseen, joten noin tunnin mittaisissa hetkissä käytiin tutustuttavaa
työmuotoa läpi hyvin monipuolisesti. Plussana oli myös yhteen työkaveriin tutustuminen todella hyvin, kun
yhdessä kierrettiin ihmettelemässä asioita.” Antti Timonen, nuorisotyönohjaaja

Tiedon jakaminen parantaa hyvinvointia

Organisaation kannalta oleellinen tieto varastoituu työntekijöihin, mistä syystä organisaatio on riippuvainen
sen työntekijöistä. Tämän vuoksi organisaation pitää tehdä hiljainen tieto näkyväksi ja sitä kautta vähentää
riippuvuuttaan yksittäisen työntekijän osaamisesta ja tiedosta.

Oleellista on hahmottaa se tosiasia, että kaikkea hiljaista tietoa ei voida johtaa tai hallita, sillä sitä kaikkea ei
voi erottaa yksittäisestä ihmisestä. Hiljaista tietoa voi kuitenkin arkipäivän työelämässä tehdä tehokkaasti
näkyväksi esimerkiksi perehdytysprosesseissa.

Hiljaisen tiedon näkyväksi tekemistä ja jakamista voidaan perustella monin tavoin. Jaettaessa asioita
työntekijöiden erilainen osaaminen ja työtehtävät tulevat näkyviksi, jolloin niitä voidaan myös kehittää ja
hyödyntää organisaatiossa laajemminkin. Osaamisen ja tiedon jakamisen on tutkitustikin todettu
parantavan työyhteisön hyvinvointia ja yhteisöllisyyttä. Osaamisen ja tietämyksen lisääminen lisää myös
arvostavaa ilmapiiriä.

Käytännössä niin sanottujen kirjoittamattomien käytäntöjen läpikäyminen on osoittautunut haasteelliseksi
monestakin syystä. Vaikka seurakunnilla on samankaltaisia toimintatapoja, niissä on kuitenkin sekä
toiminnan että hallinnon näkökulmasta eroja.

”Perehdytyksen haaste on myös ns. ”kirjoittamattomien käytäntöjen” julki tuominen, mikä on jopa
tärkeämpää kuin niiden ylöskirjoitettujen asioiden sanoittaminen. Tässä on Kangasalan perehdytyksessä
onnistuttu osittain. Jos perehtyjä kysyy ennakkoluulottomasti ”tyhmiä” kysymyksiä, saa enemmän selville
kuin perehdyttäjä oivaltaa ehkä kertoakaan niistä asioista, jotka ovat hänelle itselleen niin selviä, ettei niitä
edes osaa sanoittaa toiselle.” Heidi Pitkänen, seurakuntapastori

Hyvällä perehdytyksellä vaikutetaan myös toiminnan tehokkuuteen ja tuloksellisuuteen

”Perehdyttämisprosessimme on mielestäni toimiva. Se vie jonkun aikaa ja vaatii uudelta työntekijältä
aktiivisuutta mutta se myös palkitsee. Ihmiset tulevat tutuksi, muiden tekemä työ ei jää myöskään
arvoitukseksi ja keskustelu siitä, missä on esimerkiksi nuorisotyön ja diakonian yhteinen rajapinta oli
mielenkiintoista ja tärkeää.” Antti Timonen, nuorisotyönohjaaja

Mitä kiinteämmän suhdeverkoston organisaation työntekijät muodostavat, sitä saumattomammin
organisaatio kykenee toimimaan ja sitä kautta reagoimaan yhtenäisesti ja nopeasti.

Pääomasta puhuttaessa monesti viitataan materiaaliseen pääomaan, kiinteistöihin, koneisiin ja niin
sanotusti ”viivan alle jäävään tulokseen”. Tämän päivän organisaatioissa tietopääomalla on suuri merkitys –
eikä vähiten silloin, kun puhutaan työvoimavaltaisesta seurakuntatyöstä. Tietopääomalla on suuri merkitys
seurakunnan kykyyn käyttää sen resursseja uusien ideoiden ja innovaatioiden tuottamiseksi. Toki myös
olemassa olevan toiminnan toteutuksessa, tehdäänkö se tehokkaimmalla ja parhaimmalla tavalla.
Puhaltaako koko porukka koko voimallaan yhteen hiileen, onko meidän seurakunnassa yksi plus yksi
enemmän kuin kaksi.

Osaamisen, suhteiden ja tiedon virtauksen kokonaisuuden johtaminen on avain organisaation
tietopääoman hallintaan. Tiedon virtauksella tässä tarkoitetaan organisaatiossa liikkuvaa tietoa.
Yksisuuntaisesti virtaavassa tiedossa tieto välittyy johdolta työntekijöille. Kaksisuuntaisesti virtaavassa
tiedossa tieto liikkuu myös alhaalta ylöspäin. Monisuuntaisesti virtaavassa tiedon mallissa tietoa välittyy
edellä mainittujen suuntien lisäksi myös horisontaalisesti. Monipuolinen ja hyvissä ajoin, järjestelmällisesti
ja suunnitelmallisesti tehty perehdytys tukee monisuuntaisesti virtaavaa tietoa.

Sari Lehtinen
Henkilöstopäällikkö
Kangasalan seurakunta

Kangasalan seurakunnan perehdyttämissuunnitelma

  • Ollut käytössä tammikuusta 2016 lukien
  • Perehdytykseen kuuluvat henkilökohtainen perehdytyskansio ja -suunnitelma, oma tutor sekä
    loppuarviointi
  • Perehdyttämisessä tutustutaan jokaiseen työalaan sekä muun muassa kiinteistöiden toimintaan,
    työturvallisuuteen ja henkilöstöasioihin.
  • Ajallinen kesto vaihtelee, keskimäärin noin kaksi kuukautta.
16.11.17

Ilmassa on lukkarinrakkautta!

Espoon seurakunnat ovat julkaisseet Lukkari-verkkosivut. Espoossa on ollut itsestään selvää, että Lukkari otetaan käyttöön verkkosivustojen julkaisujärjestelmäksi.

Lukkari on seurakuntien tarpeisiin räätälöity verkkosivuston julkaisujärjestelmä. Yli 60% kaikista seurakuntatalouksista on julkaissut Lukkari-sivuston tai rakentaa sitä parhaillaan. Viimeisimpänä Lukkari-sivuston julkaisi Espoon seurakuntayhtymä.

”Espoossa tunnetaan vahvaa lukkarinrakkautta Lukkaria kohtaan, koska sen alkujuuret ovat Espoon ja Oulun seurakuntien reilut viisi vuotta sitten käynnistämässä Kirkon yhteinen verkkoalusta -hankkeessa. Meille on ollut itsestään selvää, että otamme Lukkarin käyttöön jossakin vaiheessa”, kertoo Espoon seurakuntien viestintäpäällikkö Urpu Sarlin.

Lukkarin taival alkoi viitisen vuotta sitten, kun muutama aktiivinen seurakuntataho aloitti yhteisen verkkopalvelun suunnittelemisen. Mukaan liittyi myös Kirkkohallitus. Palvelun rakentamisesta tuli yksi kirkon strategisista hankkeista vuosiksi 2012–14 ja kirkolliskokous myönsi hankkeelle rahoituksen. Lokakuussa 2014 julkaistiin ensimmäinen Lukkari-sivusto Seinäjoella.

Lukkari säästää aikaa, vaivaa ja rahaa

Lukkarissa tekniset asiat hoidetaan keskitetysti Kirkkohallituksessa. Kun teknisistä asioista ei tarvitse huolehtia, jää seurakunnassa paremmin aikaa keskittyä sisältöihin ja ihmisten kohtaamiseen.

Espoossa ollaan erityisen tyytyväisiä siihen, että verkkosivustoja uudistettaessa ei tarvinnut ryhtyä kilpailutukseen, kun Lukkari otettiin käyttöön. Myös sivustouudistuksen kustannukset ja työmäärä ovat pysynyt mukavalla tasolla.

”Sivustouudistuksen kustannukset ovat rajoittuneet oman työn lisäksi lähinnä Prime-integraation hankkimiseen. Projekti on ollut merkittävästi edullisempi aiempiin nähden. Samoin suunnitteluun käytetty työmäärä on ollut vähäisempi, koska tietyt perusasiat on määritelty valmiiksi.”

Espoon seurakunnat ovat ensimmäinen taho, jolla on Prime-integraatio Lukkariin. Prime on monissa seurakunnissa käytössä oleva ajan- ja resurssienvarausjärjestelmä. Prime-rajapinta oli Espoon seurakunnille ennakkoehto Lukkariin siirtymiselle, sillä tapahtumaviestintä on rakennettu toimimaan Primen kautta ja tapahtumia on satoja joka kuukausi.

”Rajapinta vähentää työtä, sillä tapahtuman tiedot saadaan Primen kautta niin Lukkarin tapahtumakalenteriin kuin lehti-ilmoituksiinkin. Tietoja ei siis tarvitse syöttää erikseen Lukkariin. Kuvat tapahtumakalenteriin lisätään kuitenkin Lukkarin kautta.”

Sarlin kehuu yhteistyötä Kirkon viestinnän kanssa sivuston rakennusvaiheessa.

”Yhteistyö Lukkari-tiimin kanssa on sujunut hyvin. Apua ja tukea on saanut nopeasti, ja toiveitamme on kuultu. Lukkarin ohjesivusto toimii erittäin hyvin. Osa tiedottajistamme on saanut myös apua Lukkarin tekijät -Facebook-ryhmästä”, Sarlin kertoo.

Seurakunnilta saatu palaute ohjaa Lukkarin kehitystyötä

Lukkaria on kehitetty alusta alkaen ketterällä menetelmällä, mikä on mahdollistanut kevyen ja nopean tavan reagoida oikeisiin tarpeisiin. Kirkon viestinnän Lukkari-tiimi on yhteydessä seurakuntiin päivittäin ja isompien kehitystöiden suunnitteluun otetaan seurakunnat mukaan. Lukkaria kehitetään ylläpitäjiltä saadun palautteen perusteella ja loppukäyttäjien käyttökokemus huomioiden.

”Mitä useampi seurakunnan ylläpitäjä on muutostarpeiden takana, sitä todennäköisemmin muutokset toteutetaan”, sanoo verkkopalvelutuottaja Mervi Korpiaho Kirkon viestinnästä.

Lukkari-tiimi huolehtii siitä, että Lukkarin perustyökalut pysyvät ajanmukaisena välineenä kaikille seurakunnille. Yhteistä Lukkaria voidaan kehittää myös seurakunnissa.

”Etenkin yhteistä sisältöä voisi olla enemmän ja sisältö voisi istua paremmin seurakuntien verkkoviestinnän tarpeisiin. Seurakuntien yhteistyölle sisällöntuotannossa olisi edelleen tarvetta. Myös harvojen seurakuntien tarvitsemia rajapintoja tai lisäominaisuuksia on mahdollista kehittää seurakunnan omana projektina tai seurakuntien yhteisprojektina. Lukkarista tulee sitä parempi mitä enemmän seurakunnat osallistuvat yhteiseen työhön, mutta kompromisseja joudutaan tietysti aina tekemään”, Korpiaho kertoo.

Tärkeimpänä Lukkarin tulevana kehityskohteena Urpu Sarlin näkee suurten seurakuntien tarpeiden huomioimisen entistä paremmin.

”Välillä on jouduttu tyytymään ratkaisuihin, jotka eivät palvele suurta seurakuntayhtymää parhaalla tavalla. Haasteita meillä aiheuttaa aineiston määrä. Hyötyä olisi esimerkiksi siitä, jos kalenteri saataisiin jaettua kahteen osaan: säännöllisen toiminnan ja kertaluontoisten tapahtumien kalenteriin. Espoossa on nyt linjattu, että säännöllinen ryhmätoiminta ei tule tapahtumakalenteriin. Muutoin konsertit ja muut isommat tapahtumat hautautuvat perhekerhojen ja muiden ryhmien alle.”

Toisena kehityskohteena Sarlin mainitsee visuaalisuuden.

”Visuaalisuudella on nykyään valtava merkitys. Siksi toivoisin, että myös Lukkarin ulkoasua kehitettäisiin. Esimerkiksi tekstityylien kirjo on joissakin vakiopohjissa melkoinen, ja lopputulos ei näytä siksi aina kovin linjakkaalta.”

Lukkari tukee seurakuntavaalien viestintää

Seuraava isompi Lukkarin kehityskohde on seurakuntavaalit Lukkarissa.

”Ensi vuoden seurakuntavaalit ovat ensimmäiset vaalit, joissa voidaan hyödyntää Lukkarin keskitetyn työn ja yhteisen sisällön etuja. Seurakunnat, joissa on Lukkari käytössä, saavat vaali-ilmeen ja keskeiset sisällöt omille sivuilleen yhteisen sisällön työkaluilla. Myös laskentajärjestelmään syötetyt tiedot kuten ehdokkaat, äänestyspaikat ja tulokset pyritään saamaan Lukkari-seurakuntien sivuille. Kun osa seurakuntavaalien verkkoviestinnän työstä tehdään keskitetysti, seurakunnissa jää näin aikaa enemmän muuhun vaalityöhön ja ihmisten tavoittamiseen”, kertoo Mervi Korpiaho.

Petra Honkaranta-Siivari

7.11.17

Ensimmäistä kertaa kirkolliskokouksessa

Kuva: Aarne Ormio/Kirkon kuvapankki.

Helsingin hiippakunnan tuore piispa Teemu Laajasalo aloitti virassaan marraskuun alussa. Heti toisen työviikkonsa hän viettää Turussa, kirkolliskokouksessa. Laajasalo vihitään piispan virkaan isänpäivänä, 12. marraskuuta, jolloin hän saa piispan viran liturgiset tunnusmerkit, piispan kaavun, hiipan, kultaisen ristin sekä piispansauvan. Viran valtaoikeudet hänellä on ollut jo marraskuun alusta saakka. Sen vuoksi kirkolliskokouksessa, eturivissä purppurapaitaisten piispojen joukossa, istuu tällä kertaa yksi mustapaitainen piispa. Kysymys pukukoodista huvittaa Laajasaloa.

”Jotenkin ajattelin, että kun viran tunnukset annetaan vasta 12. päivä messussa, vasta sen jälkeen vaihdetaan paitaakin.”

Kirkolliskokous on Teemu Laajasalolle yhtä uusi kokemus kuin piispuuskin.

”Se on itse asiassa aika kiva asia. Nyt kahdenkymmenen ja puolen vuoden pappiskokemuksen aikana ei kirkossa ihan hirveästi tule uusia asioita vastaan – ainakaan näin hallintoelimissä. ”

Yhden päivän kokemuksen perusteella Laajasalo kertoo yllättyneensä positiivisesti.

”Tämä mieletön moninaisuus! Kun täällä on väkeä aivan joka puolelta Suomea, niin yllättävän paljon meillä kuitenkin on yhteistä. Näin Kallion kuplasta tulevana oletin toisin. Täällä on sananmukaisesti yhteinen, synodaalinen tekeminen.”

Ensimmäisen kirkolliskokoukseensa Laajasalo suhtautuu oppimiskokemuksena.

”Nyt olen täällä kuuntelemassa isosti, hän korostaa. Puhun isosti sitten myöhemmin.”

Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo vihitään virkaansa Helsingin tuomiokirkossa sunnuntaina 12.11.2017 klo 10. Ylen TV1 ja Radio 1 näyttävät vihkimysmessun suorana lähetyksenä. 

Samuli Suonpää