23.08.18

Maorien mailla kohtasin aboriginaalin ja itkin

Hänen nimensä on Robert Taylor. Hänen vieressään istuu Sean Weetra-Newchurch. Minun nimeni on Helga West. Istumme pöydän äärellä. Istumme hiljaa. Meitä kolmea yhdistää salaisuus. Nämä nimet eivät ole meidän.

Olemme matkustaneet Kirkkojen maailmanneuvoston järjestämään Globaaliin ja ekumeeniseen alkuperäiskansakokoontumiseen Rotoruaan Aotearoaan. On heinäkuun puoliväli. Eurooppaa hellii ja kiusaa kuiva helleaalto, mutta Rotoruassa eletään Tyynen valtameren talvea. Olen lähtenyt maapallon toiselle puolelle, ja tunnen sen nahoissani. Viima tunkeutuu syystakkini läpi.

Suurin osa osallistujista on saapunut kokoontumiseen Tyynen valtameren saarivaltioista Fijistä, Samoasta, Tongasta sekä luonnollisesti Aotearoasta, jota toisinaan kutsutaan myös Uudeksi Seelanniksi.

Aotearoa on maan alkuperäisväestön, maorien, käyttämä omankielinen nimitys saarimaastaan, joka koostuu kahdesta pääsaaresta sekä lukuisista pienemmistä saarista. Ennen eurooppalaisen uudisasutuksen saapumista Uutta Seelantia, New Zealand, ei vielä ollut. Oli aika, jolloin oli Aotearoa, ”pitkän valkoisen pilven maa”. Eurooppalaisten silmin maa oli ’uusi’, koska juuri he löysivät sinne. Maan alkuperäiskansaväestön, maorien, oli aika väistyä esi-isiensä mailta.

Rotoruan viisipäiväisessä kokoontumisessa monet, erityisesti Papua-Uusi-Guinean ja Aasian alkuperäiskansakristityt esittivät maariiston, land grabbing, suurimpana fyysisenä, henkisenä ja hengellisenä uhkana oman kansansa selviytymistaistelussa. Land grabbing ei ole kaukainen ilmiö myöskään länsimaiksi kutsutuissa maissa. Australia, Kanada, Pohjoismaat, Uusi-Seelanti ja Yhdysvallat ovat joutuneet koloniaalista jälkipyykkiä pesemään. Poliittisia anteeksipyyntöjä tarkastelevat tutkijat kutsuvat nykyistä aikakautta anteeksipyynnön aikakaudeksi (The Age of Apology). Usein kimmokkeen menneisyyden vääryyksien tunnustamiseen ja anteeksipyyntöön aiheuttaa kiusallinen piikki kansallisvaltioiden lihassa: alkuperäisväestöt.

Välillämme on raja-aita enkä ole varma, onko se ylitettävissä. Tunkeilen ja kysyn: ”Mutta mitkä ovat oikeat nimenne?”

Niin, Australia. Robert ja Sean kertovat olevansa Australian aboriginaaleja. Robert välttelee silmäkontaktia. Näen kyllä, että hänen silmänsä ovat syvän ruskeat. Seanin vielä tummemmat. Välillämme on raja-aita enkä ole varma, onko se ylitettävissä. Tunkeilen ja kysyn: ”Mutta mitkä ovat oikeat nimenne?” Robertin suupielet kääntyvät hymyyn. Hän kertoo olevansa Ynimmy. Nimi tarkoittaa vanhaa miestä hänen omalla äidinkielellään. Länsimaalaisilla mittareilla hän ei ole vanha, hieman yli kolmenkymmenen. Mutta alkuperäiskansalogiikka ei noudata länsimaalaisia ajattelutapoja.

Monissa alkuperäiskansakulttuureissa nimi on muutakin kuin nimi. Se voi olla enne tai toive, joka ilmestyy unessa. Se voi olla kuvaus siitä, kuinka yhteisö tulkitsee uuden jäsenensä aseman tai kuvauksen siitä esivanhemmasta, joka määrittelee sukua. Minä olen Biennaš-Jon Jovnna Piera Helga. Nimeni edessä kannan mukanani isääni, hänen isäänsä sekä ensimmäistä esi-isääni. Nimilitanian alussa on attribuutti ’biennaš’, ’vähäsen’, jonka yhteisö on antanut esi-isälleni. Sen tarina jääköön tässä kertomatta.

”Minä olen Warritya”, kertoo puolestaan Seaniksi esittäytynyt mies. Hän kertoo kuuluvansa ngarrindjeri-nimiseen alkuperäiskansayhteisöön Etelä-Australiassa, ja hänen nimensä tarkoittaa kirjaimellisesti toiseksi syntynyttä poikalasta. Ynimmy puolestaan kuuluu Keski-Australiassa kotoisin olevaan aboriginaaliväestöön nimeltä pitjantjatjara. Warritya kertoo Australian alkuperäiskansakieliä olevan noin 250 ja murteitakin löytyvän noin sata siitäkin huolimatta, että virallisissa yhteyksissä alkuperäiskansojen omilla kielillä puhuminen kiellettiin. Kuuntelen. Sydämeni saa ensimmäisen pistoksen. Olen kuullut tämän tarinan lukemattomia kertoja Saamenmaalla, Sápmissä, josta olen kotoisin.

Kysyin kerran saamelaiselta isältäni, joka sukupolvensa tavoin vietiin asuntolakouluun, jossa saameksi puhuminen oli kiellettyä, että miltä se tuntui, kun ei saanut omaa äidinkieltä käyttää, sitä ainokaista, jota osasi. Hän mietti pitkään ennen kuin vastasi: ”Mutta minä opin juoksemaan, juoksemaan niin lujaa niiltä, jotka meitä hakkasivat.”

Tästä huolimatta hän puhui minulle ja sisarilleni vain pohjoissaamea. Olemme onnekkaita, suurelle osalle saamelaislapsia ei omaa kieltä uskallettu siirtää asuntolatraumojen takia. Näitä sukupolvia kutsutaan traagisesti ”menetetyiksi sukupolviksi”.

Ynimmy nojautuu minua kohti ja katsoo minua suoraan silmiin. ”Kuule, minun ja Warrityan ei pitäisi edes olla täällä Uudessa Seelannissa, me uhmaamme Australian tilastoja, joiden mukaan suuri osa meidän ikäluokastamme istuu vankiloissa, niin miehet kuin naiset.” ”Kannamme mukanamme ylisukupolvista traumaa ja siirrämme sen lapsillemme. Lapsemme kuvittelevat pahan olon olevan normaalia.” Ynimmy puhuu kuin se, joka tietää, mistä puhuu. Kuin vanha mies.

”Monet eivät koe olevansa turvassa kirkossa, koska muistamme yhä ne tarinat, jotka tapahtuivat vanhemmillemme ja isovanhemmille, menetetyille sukupolvillemme.”

Warritya jatkaa: ”Kristinusko on jättänyt trauman perinnön Australian alkuperäiskansojen keskuuteen sen sijaan, että se olisi jättänyt rakkauden perinnön. Sen mukaan meidän pitäisi kokea Jumalan rakkaus, mutta minun ihmiseni eivät kokeneet sitä. Siksi meillä on tämä ylisukupolvinen trauma, koska olemme kokeneet kipua. Monet eivät koe olevansa turvassa kirkossa, koska muistamme yhä ne tarinat, jotka tapahtuivat vanhemmillemme ja isovanhemmille, menetetyille sukupolvillemme.”

En haluaisi kuulla vastausta, mutta minun on saatava tietää, mistä kokemuksista he puhuvat. Mitä teille tapahtui? Saan vastaukseksi tapahtumia, jotka särkevät sydämeni. Maidenriistoa, joukkomurhia, pakkosterilisointia, lasten pakkoadoptioita, ihmisten katoamisia. Ynimmy hipaisee käsivarttani, ja osoittaa sen väriä: ”Emme ole valkoisia. Meidän ihonvärimme on haluttu pyyhkiä pois maailmankartalta, vaikka olemme vanhin tunnettu ihmisryhmä.”

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Australian pääministeri Kevin Rudd esitti valtiollisen anteeksipyyntönsä varastetuille sukupolville sekä heidän jälkeläisilleen vuonna 2008:

”Pyydämme erityisesti anteeksi sitä, että aboriginaali- ja Torres Strait Islanderin lapsia vietiin pois heidän omista perheistään, heidän yhteisöistään sekä heidän mailtaan. Tämän varastetun sukupolven kipua, kärsimystä ja surua, jotka ovat siirtyneet heidän jälkeläisilleen ja perheilleen, pyydämme anteeksi. Niiltä äideiltä ja isiltä, veljiltä ja sisarilta, joiden perheet ja yhteisöt rikottiin, pyydämme anteeksi.”

Ynimmy ja Warritya kertovat pääministerin anteeksipyynnön olleen uusi askel kohti terveempiä suhteita valtion ja alkuperäisväestöjen välillä. Silti monet pelkäävät hallitusta, kirkkoa ja poliisia. Australian koloniaalinen painolasti näkyy aboriginaalien itsemurhina, päihdeongelmina, rikoskierteinä, köyhyytenä ja identiteettiongelmina. Moni Australian alkuperäiskansajäsen ei tiedä, mihin kuulua, koska alkuperäiskansojen historiaa on määrätietoisesti hämärretty. Tässä myös kristillisillä kirkoilla on ollut osansa. Heillä on ollut lyömäaseenaan Raamattu ja sen kertomukset.

”Todellinen sovinto tapahtuu Jumalan katseen alla.”

Ynimmy ja Warritya ovat kristittyjä aboriginaaleja. Heidän maailmaassan niin kristinusko kuin yhteisön kertomukset muodostavat yhden suuren kertomuksen Luojasta. Warritya kertoo:

”Minä löydän Jumalan omien kulttuuristen linssieni läpi. Tiedän, minkälaista on olla Australian alkuperäiskansaan kuuluva kristitty ja että mitä Jumala ja meidän maamme merkitsevät meille. Jos Jumala on luonut maailman, eikö hän ole luonut myös alkuperäiskansat Australiassa?”

”Hän oli täällä meidän maillamme ja puhui meille meidän kertomustemme kautta. Todellinen sovinto tapahtuu Jumalan katseen alla. Saan toivoa Jeesukselta, yhteisöltäni sekä kirkoltani.”

Ilta on jo vaihtunut yöksi. Aotearoan yö yllättää kuin säkkimusta verho, joka peittää taivaankannen. Huomenna lähdemme kukin omaan maahamme, omaan yhteisöömme. En tiedä, tapaanko heitä enää koskaan, kuulenko vielä heidän tarinoitaan. Ynimmy halaa minua hyvästiksi.

Seuraavana päivänä sydämeni on raskas. Se on täynnä ja se itkee. Iloitsen yhteydestä, suren jokaista äitinsä rinnoilta riuhtaistua vastasyntynyttä. Tunnen kiitollisuutta Suomen ev.lut. kirkkoa kohtaan, kun se lähetti minut tänne. Katselen taivaankantta ja näen sen: pitkä valkoinen pilvi lipuu ylläni ja se on valtavankokoinen. Sitten se hajoaa ja muuttaa muotoaan, Aotearoa.

Kotiin päästyäni saan viestin. Se on Warrityalta: ”Kiitos, sisko, että kuuntelit meitä. Ei ole moniakaan, jotka haluaisivat kuunnella meidän kertomuksiamme. Voi hyvin ja tiedä, että sinulla on aina perhe Australiassa.”


Helga West

Kirjoittaja on toimittaja ja teologi, joka osallistui Suomen ev.lut. kirkon edustajana Kirkkojen maailmanneuvoston järjestämään Globaaliin ja ekumeeniseen alkuperäiskansakokoontumiseen 18.–22.7. Rotoruassa Aotearoassa. Haastattelu Ynimmyn ja Warrityan kanssa pohjautuu tallenteeseen, jonka sisältöä kirjoittajalla on lupa julkaista.

8.08.18

Reseptinä rohkeus

Kuva: Tim Wright/Unsplash

Reseptinä rohkeus julistettiin mainostaulussa työmatkani varrella. Siinä mainostettiin grilliruokaa. Rohkeus on ollut minusta reseptinä myös UUTE-hankkeessa, vaikkei siinä grilliruokaa syntynytkään – joulupuuroa kaikelle kansalle kyllä. UUTE-hankkeessa kuusi pohjoissuomalaista seurakuntaa, Oulainen, Pudasjärvi, Rovaniemi, Taivalkoski ja Utajärvi, ovat vuodesta 2015 alkaen kehittäneet toimintaansa ja tehneet uutta Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin ja Oulun Diakonissalaitoksen säätiön asiantuntijoiden tukemana.

Rahoitusta hankkeeseen haettiin ja saatiin ESR-ohjelmasta. Varsin rohkeaa sekin. Sillä kovin harvoin kirkossa on uhrattu ajatustakaan kehittämiseen, joka perustuisi EU-rahoitukseen, saati sitten, että olisi sellaista rahaa haettu. EU-rahoituksen tarjoamiin mahdollisuuksiin kannattaa vähintäänkin perehtyä.

Tehtiin uutta

UUTE-seurakunnat ovat olleet haasteellisessa tilanteessa. Niiden taloudellinen tilanne on monen muun seurakunnan tapaan heikentynyt ja jäsenmäärä vähentynyt. Rahasta on ymmärtääkseni pulaa edelleen, mutta UUTTEEN voimalla taloutta on tasapainotettu ja seurakunnat ovat voineet kehittää sekä rakenteita että toimintoja vastaamaan seurakuntalaisten muuttuvia tarpeita työntekijöiden työhyvinvointia unohtamatta. Yhteistyön ja verkostoitumisen merkitys on korostunut. Seurakuntalaiset on otettu toiminnan keskiöön ja osallistettu uusiakin ideoita kokeilemalla.

Prosessissa syntyneitä hyviä käytänteitä, todellisia helmiä, tarkasteltiin Oulussa viime huhtikuussa järjestetyssä seminaarissa. Kirkon työelämä 2020 -ohjelman (Kirteko) toimijana olin erityisen ilahtunut siitä rohkeudesta, jolla niitä esiteltiin muille. Juuri halua avoimuuteen tarvitaan, jotta seurakuntatyöpaikoilla tapahtuva kehittäminen voidaan Kirtekon tavoitteiden mukaisesti tehdä näkyväksi ja jotta kokemuksien ja käytänteiden jakaminen seurakuntien kesken onnistuu. Toiveita saada malleja ja käytänteitä muilta odotetaan erityisesti pienissä ja keskisuurissa seurakunnissa.

Luottamuspääomaa rakentamassa

UUTE-seurakunnissa on toimittu käytännössä vuorineuvos Reijo Karhisen Työelämä 2020 -hankkeen Uudistuminen vaatii luottamuspääomaa -blogissa esittämän näkemyksen mukaan. Hän kirjoitti, että ihmiset tekevät muutoksen organisaation koosta riippumatta ja että johdon tehtävä on luoda uudistumishenkinen ilmapiiri, näytettävä omaa esimerkkiä konkreettisin teoin, viestittävä uudistumishalua ja annettava ihmisille tilaa kokeilla ja loistaa.

Toki aivan kaikki ei UUTE-seurakuntienkaan tekemisessä mennyt niin kuin Strömsössä. Joku huhtikuisen seminaariin osallistuja huokaisikin työskentelyä koskevana arviona, että heillä UUTE oli hukattu mahdollisuus. Uskon kuitenkin, että sekään huokaus ei ollut merkityksetön, vaan sisälsi kipinän, josta aikanaan voi roihahtaa suurikin kehittämisen palo.

Kutsu rohkeuteen

UUTE-hanke on toiminut seurakunnille ideariihenä, jossa on syntynyt ja tehty uutta. Se on ohjannut työpaikkojen toimijoita dialogisempaan työotteeseen arjessa ja pakottanut varaamaan aikaa kehittämiselle. Kaikkeen tähän on tarvittu rohkeita toimijoita, jotka eivät ole pelänneet astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Se on tärkeää, jotta syntyy uutta, ja uutta syntyy kirkossakin vain tekemällä. Tällaiseen yhdessä tekemisen rohkeuteen kutsun myös muita seurakuntia!


Oili Marttila
neuvottelupäällikkö, kirkon pääsopijaosapuolten työelämä- ja Kirtekoryhmän puheenjohtaja
Kirkon työmarkkinalaitos

 

 

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Oulun hiippakunnan UUTE blogissa

1.08.18

Mihin sielunhoito tarvitsee teologiaa?

Kysymys on jollakin tavalla vino tai outo.  Luterilaisen kirkon kontekstissa sielunhoito on kirkon omaa työtä, seurakuntayhteisön puitteissa tapahtuvaa ja sellaisena luterilaiseen teologiaan ankkuroituvaa. Se on kirkon tapa olla olemassa ihmisiä varten. Veljien – ja kaikkien muidenkin ihmisten – keskinäistä lohdutusta.  Sielunhoidolla on siis lukemattomia kytköksiä teologiaan. Käsitys ihmisestä, kuva Jumalasta ja suhde Häneen, elämän merkityksellisyyden ja merkityksettömyyden kokemukset, synnin ja armon todellisuus, kuoleman kysymykset, kelpaaminen ja tuomituksi tuleminen, hylätyksi tai vastaanotetuksi tulemisen kokemus, käsitys kirkosta, suhde Raamattuun ja kirkon historiaan – sielunhoidossa on läsnä koko näyttämö.

Onko sielunhoidon hengellinen tehtävä kadoksissa?

Välillä kuulen huolta siitä, onko vuosikymmenien aikana kadotettu sielunhoidon ydin ja hengellinen tehtävä, kun vuoropuhelu muiden ihmistä tutkivien ja auttavien tieteenalojen ja käytäntöjen kanssa on tuonut sielunhoitoon uusia näkökulmia, työtapoja ja syventänyt ymmärrystä ihmisen psyykkisestä todellisuudesta. Tähän huoleen liittyy usein ajatus siitä, että sielunhoito on kadottanut yhteyden kirkon oppiin ja teologian aarteisiin.

Työkokemukseni vuosikymmenten varrelta niin sairaalapappina kuin työnohjaajana, ja viime vuodet sielunhoidon kouluttajana, eivät ole tuottaneet minulle tällaista huolta. Olen sairaalapappina jatkuvasti kohdannut ihmisten eksistentiaalisia kysymyksiä, joiden kanssa he ovat kääntyneet puoleeni hyvin tietoisina siitä, että olen kirkon työntekijä. Puhe elämästä ja sen perustasta on saanut monenlaisia kielellisiä ja ei-kielellisiä ilmaisuja, mutta Jumalaa siinä on yhdessä etsitty ja Hänen läsnäoloonsa turvauduttu, nimeltä mainiten tai muita sanoja käyttäen. Ihmiset tekevät teologisia kysymyksiä, vaikka eivät itse niitä sellaisiksi osaisi nimittääkään.

Sielunhoidon koulutuksissa niin papin uransa alkupuolella olevien pastoraalikurssilaisten kuin sielunhoidon erityiskoulutusta käyvien seurakuntatyön konkareiden kanssa olen koko ajan tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ottavat identiteettinsä kirkon työntekijänä varsin tosissaan. Suuri kysymys heille on, miten kirkon hyvä sanoma tulee todeksi kohtaamisissa, millä kielellä ja millaisella olemisen tavalla työntekijänä voi välittää evankeliumia ja vahvistaa seurakuntalaisen tai kenen tahansa ihmisen suhdetta Jumalaan. Samalla sielunhoitajan kysymys on, mitä kaikkea tarvitaan tukemaan ihmistä jaksamaan eteenpäin elämäntilanteessaan. Oma kokemukseni on, että kaikki hankittu ymmärrys ja osaaminen on hyödyksi ihmisiä kohdatessa.

Miten sielunhoidon teologia tulee lihaksi?

Sielunhoidon teologia tulee näkyväksi ja tuntuvaksi vuorovaikutuksessa. Väistämättä tämä sävyttää teologian tekemistä, sanoitusta ja tavoitteita. Kun pitkän avioliiton jälkeen puolisonsa menettänyt vanha mies kysyy siunauskeskustelussa, missä hänen vaimonsa nyt on, hänen tarpeensa tuskin on kuulla ensisijaisesti selvitystä välitilaopin eri tulkinnoista. Kohtuun kuolleen pienen vanhempien puhe vauvan muuttumisesta taivaassa enkeliksi ei siinä kohtaa kaipaa ensimmäisenä korjaavaa palautetta enkeliopin pohjalta. Tai klassiset kysymykset: mitä kirkko/Raamattu/Jumala sanoo siitä tai tästä isosta teemasta – kokemukseni mukaan kysymys on harvoin opillisesta mielenkiinnosta tai small talkin sävyssä esitetty. Yleensä sen takana on kipeä prosessi, jonka avaamiseen kysymys voi johtaa. Liian nopea vastaus sulkee keskustelun.

Asioilla on aikansa. Kirkon oppi ei katoa sielunhoitajan mielestä, ja välillä se voi olla keskusteluissa tärkeässä roolissa, mutta oppi edellä ei voi mennä ihmisten kirjaviin tilanteisiin. Teologian tekemisessä tärkeä metodi on silloin pitää silmät ja korvat auki ja suu kiinni riittävän pitkään, jotta ymmärtää enemmän siitä, mitä toinen ihminen oikeastaan kysyy ja tarvitsee. Se, mitä minä sielunhoitajana tarvitsen, ei ole ensisijaista.

Teologiaa tehdään yhdessä

Ihmisten kanssa tehdään teologiaa tässä ja nyt, kysyen, mikä on tässä tilanteessa totta, mihin voi luottaa, minkä varassa elää ja kuolla. Käyttöteologiaa, josta kirjoittaminen jää helposti muilla foorumeilla tekemättä. Arjen hermeneutiikkaa, elettyä ja koettua. Sielunhoidon teologia on mitä vahvimmin kontekstuaalista teologiaa. Tällä hetkellä näyttää viriävän hyvällä tavalla tarve tämän teologian ulottuvuuden sanoittamiseen ja jäsentämiseen entistä selkeämmin. Se on sielunhoidolle elävä ja eteenpäin vievä tie.


Sirkku Tukiainen
sielunhoidon kouluttaja

 

 

 

 

4.07.18

VASU-dialogista voimaa – rakentamassa siltaa seurakuntien ja varhaiskasvatuksen välillä

Lapsi on helmi. Hän herää kysymään elämän suuria kysymyksiä yllättävissäkin tilanteissa. Yhteisönsä jäsenenä hän oppii katsomaan maailmaan, muodostaa omaa maailmankuvaansa ja elämänkatsomustaan. Varhaiskasvatuksen ammattilaisten VASU-dialogi avattiin tänä keväänä Oulun kaupungissa. Se perustuu yhteisöllisen innovoinnin menetelmälle. VASU-dialogi on olemukseltaan dialogiväline, joka kunnioittaa jokaisen osallistujan näkemyksiä ja ajattelua. Erilaiset ajattelutavat toimivat dialogin käyttövoimana, jotta uusia ja innovatiivisia ratkaisuja pystyttäisiin löytämään.

Rohkealle dialogille on tarvetta myös niissä tilanteissa, kun yhteistyötä on jatkettu kauan ja luottamussuhde on vahva. Yhteisöllisen innovoinnin menetelmä koettiin arkikokemusta kunnioittavaksi: usein arvoihin liittyvät jännitteet jäävät purkamatta, vaikka niihin liittyy paljon tunnekuormitusta. Menetelmä nosti esiin ammattilaisten, lasten ja heiden perheidensä kokemukset, tunteet ja kohtaamiset. Juuri niiden kautta on mahdollista tunnistaa yhteisön kipupisteet ja hankauskohdat, joihin esimerkiksi johtamisella on muutoin melko vaikea puuttua.

Dialogin lähtökohdat

Varhaiskasvatussuunnitelman (VASU) perusteet astuivat voimaan vuoden 2017 elokuussa. Katsomuskasvatus kiinnittyy laaja-alaisen oppimisen alueista kulttuuriseen osaamiseen, vuorovaikutukseen ja ilmaisuun. Sen myötä suomalaiset päivähoitoikäiset saavat valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa yleistä kulttuuriperinnettä sekä jokaisen kielellistä, kulttuurista, uskonnollista ja katsomuksellista taustaa. Katsomuskasvatuksessa tutustutaan kussakin lapsiryhmässä läsnäoleviin katsomuksiin.  Seurakunta määritellään yhdeksi varhaiskasvatuksen yhteistyökumppaniksi järjestöjen, poliisin sekä ruokailu- ja siivoustoimen rinnalla.

Uudessa VASUssa katsomuskasvatus korvaa uskonnollisen orientaation ja on sitouttamatonta. Seurakuntien yhteistyö kuntien ja muiden varhaiskasvatuksen järjestäjien kanssa on ollut paikallisesti hyvin vahvaa, mutta se on levännyt hiljaisen tiedon varassa. Kaikki kunnat ovat luoneet VASUn pohjalta toimintaa ohjaavan paikallisen asiakirjan. Myös Oulussa seurakunnan edustajia kuultiin Oulun VASUa rakennettaessa ja yhteistyöstä neuvoteltiin.

Oulun hiippakunta lähti neuvottelemaan Pohjois-Suomen aluehallintoviraston kanssa Yhteisöllisen innovoinnin menetelmän soveltamisesta kuntien ja seurakuntien yhteistoiminnan kehittämiseen. Menetelmä on kehitetty yhteistyössä Kirkkohallituksen, Kuntaliiton ja muiden asiantuntijoiden kanssa, ja sen rahoittamiseen on osallistunut Työsuojelurahasto. Menetelmä on avoin kaikille. Tutustu menetelmän e-oppaaseen.

Tämän käyttöteorian pohjalle rakennettiin VASU-dialogi. Tavoitteena on innovoida päiväkotien, koulujen ja perheiden palveluiden näkökulmasta kunta- ja seurakuntayhteistyön uusia avauksia. VASU-dialogissa fasilitaattoreina toimivat hiippakunnan uskontokasvatusmentorit ja kapitulin ja aluehallintoviraston työntekijät. VASU-dialogiin sisältyy kolmesta viiteen tapaamista. Sitten lähdettiin pohtimaan: miten voisimme toimia yhdessä VASU-linjausten pohjalta?

Koollekutsu ja yhteistyön perusta

Aloitustapaamiseen kutsuttiin mukaan seurakunnan ja varhaiskasvatuksen johtajat, kaupungin VASU-ohjausryhmä, sekä koollekutsujan kokoamat alueelliset resurssiryhmät, joissa oli mukana  päiväkotien johtajia ja henkilöstöä, seurakunnan kasvatuksen työtekijöitä, luottamushenkilöitä, vanhempia ja viestinnän osaajia. Opetushallitus oli julkaissut omat ohjeensa oppilaitosten uskonnollisista tilaisuuksista vain reilua kuukautta aikaisemmin. Voit tutustua Opetushallituksen ohjeeseen varhaiskasvatuksen osalta sekä ohjeeseen esiopetuksen osalta. Myös muille kouluasteille löytyy omat ohjeistuksensa uskonnollisten tilaisuuksien järjestämiseen.

Näiden ohjeiden tarkoitus on ”varmistaa sivistyksellisten ja uskonnon vapautta koskevienperusoikeuksien toteutuminen varhaiskasvatuksessa, edistää suvaitsevaisuutta ja moniarvoisuutta sekä varmistaa, että varhaiskasvatuksen katsomuskasvatus on uskonnollisesti sitouttamatonta. Varhaiskasvatuksen järjestäjät vastaavat katsomuskasvatuksen toteuttamisesta, juhlien sekä uskonnollisten tilaisuuksien ja toimitusten ja niille vaihtoehtoisen toiminnan järjestämisestä säännösten ja määräysten edellyttämällä tavalla.”

Prosessin kulku

Prosessi toteutettiin Oulun hiippakunnan ja Pohjois-Suomen aluehallintoviraston yhteistyönä. Aloitimme VASU-dialogin prosessiin ilmoittautuneiden seurakuntien avainhenkilöiden ja Oulun kaupungin VASU-ohjausryhmän kanssa helmikuussa 2018. Itse dialogi toteutettiin neljällä seurakunta-alueella niin, että kukin prosessiin ilmoittautunut seurakunta kutsui koolle alueellisen resurssiryhmän päiväkotien henkilökunnasta, luottamushenkilöistä ja vanhemmista ja kutsui heidät aloitustapaamiseen. Aloitustapaamisessa aikataulutettiin alueelliset prosessit.

Yhteisöllisen innovoinnin menetelmä rajoittaa työskentelyn noin kolmen kuukauden mittaiseksi, ja meillä tämä 2,5 kuukautta aloitus- ja päätöstapaamisineen oli siis verrattain lyhyt. Sovimme osallistujien kanssa kahdesta välitapaamisesta. Prosessi olisi syventynyt, jos tapaamisia olisi ollut useampia. Prosessin päätösseminaarin alustukset videoitiin, ja valtakunnallinen tiedotustilaisuus prosessin vaiheista ja kulusta järjestettiin.

Yhteiskehittämisen vapaus

Yhteisöllisen innovoinnin menetelmän periaatteissa linjataan, että osallistujilla on ”oikeus päättää tai olla päättämättä, tukea tai olla tukematta, jatkaa yhteistoiminnallista kokeilua tai olla jatkamatta” sekä että ”ideat, aihiot ja kokeilut ovat vapaasti hyödynnettävissä”. Nämä osoittautuvat kriittisiksi onnistumisen mahdollistajiksi prosessissa.

Lähtökohtana yhteiskehittämisessä on vapaus tutkia ja innovoida yhteistyötä sekä vapautua vanhoista yhteistyön rutiineista.  VASU-dialogissa ei tavoiteltu hankkeistamista, joka olisi tarvinnut resursseja uuden toimintamallin kokeiluun, vaan painopiste oli dialogisuudessa ja eri näkökulmien esiinnostamisessa.

Lapsi on helmi – ammattilaisten yhteisen näkemyksen löytyminen

VASU-dialogissa on mahdollista opetella kuulemaan tarkasti kasvatuksen kentän tarpeita niin, että lapsi ja lapsen etu ovat keskiössä. Alueellinen resurssiryhmätoiminta oli mahdollista, jos alueelta löytyi kourallinenkin yhteisölliseen innovointiin sitoutuneita toimijoita seurakunnista, päivähoidon eri yksiköistä ja yhteisöjen jäsenistä (kaupunki, yksityiset päiväkodit, perhepäivähoitaja, vanhemmat, kouluttavat oppilaitokset, luottamushenkilöt jne.). Yksi prosesseista kuivui kasaan osallistujajoukon huvettua olemattomiin.

Yhteisö mukaan hyvällä johtajuudella

Oulun VASU-prosessissa jäätiin vielä miettimään, mitä katsomuskasvatus on ja miten saadaan koko yhteisö mukaan varhaiskasvatuksen yhteistoimintakäytäntöjen kehittämiseen. Osallistujat tunnistivat tarpeen arvokeskustelulle ja käsitteiden avaamiselle henkilöstön kesken, jotta varhaiskasvatuksen järjestäjien käsitys katsomuskasvatuksen lähtökohdista syvenee. Tässä apuna voidaan käyttää koulutusta ja neljän korin esitettä. Myös esimiesten tuki on merkittävä osa uusien toimintakäytäntöjen juurruttamista.

Kun yhteinen käsitys katsomuskasvatuksesta muodostuu, on mahdollista kutsua myös lasten vanhemmat, yhteistyökumppanit ja muut yhteisöt aitoon vuoropuheluun. Vanhempien moniääninen kuuleminen on avainasemassa katsomuskasvatuksen pedagogiselle ja teoreettiselle kehittämiselle. Katsomuskasvatus toteutuu päivähoidon arjessa ja juhlassa. Siksi on vahvistettava henkilöstön valmiutta kohdata elämäntilanteista ja myös elämänkriiseistä nousevia tilanteita.

Sopimuksellisuus

Seurakunta voi tukea katsomuskasvatuksen kehittämistä neuvottelemalla perussopimuksen varhaiskasvatuksen katsomuskasvatusyhteistyöstä. Lisäksi vuosikelloon voidaan koodata neljän korin mallin mukaan eri tapahtumia, jotka toteutetaan yhdessä päivähoidon järjestäjien kanssa.

Alueelliset VASU-dialogiprosessit nostivat myös esiin koko kaupungin yhteisen toimintakulttuurin luomisen katsomuskasvatuksen kentälle. Dialogiprosessin aikana Oulun kaupunki ja Oulun seurakunnat neuvottelivat sopimuksen, joka kattaa koko kaupungin. Kuitenkin katsomuskasvatus toteutuu uniikkina jokaisessa lapsiryhmässä, sillä katsomuskasvatuksessa tutustaan lapsiryhmässä läsnäoleviin katsomuksiin. Siksi pedagogista ja teoreettista kehittämistyötä tarvitaan myös jatkossa,  ja niissä prosesseissa tulee kouluttavien ja täydennyskoulutusta tarjovien toimijoiden olla mukana.

Saija Kronqvist
kasvatuksen hiippakuntasihteeri
Oulun hiippakunnan tuomiokapituli

20.06.18

Kummin kaa kaiken ikää

Hikoilen ja jännitän toukokuun helteessä. Omakotitalon olohuoneeseen on kokoontunut väkeä neljässä sukupolvessa juhlimaan sylissäni tuhisevaa lämpöpatteria. Nelikiloinen päivänsankari on suloinen, puettu jo sukupolvia nähneeseen kastemekkoon. Katselen vauvaa hymyillen. Hän on teini-iän ystävieni esikoinen, suuri ihme mutta kovin pieni ja hento olento. Olen 25-vuotias opiskelija, jolle omat lapset tuntuvat vielä kaukaiselta haaveelta. Nyt minun vastuulleni on kuitenkin uskottu tämän pienen ihmisen kristillinen kasvatus. Ja luulenpa, että Raamatun kertomuksia enemmän meillä on luvassa yhteisiä seikkailuja kaikessa, mihin hän vain minut kasvaessaan mukaan huolii.

Miten kummina eletään? Millainen on hyvä kummi?

Suomessa syntyvistä lapsista kastettiin vuonna 2017 valtakunnallisesti 69,3 prosenttia. Monikulttuurisuus ja uskontojen kirjo tuovat vaihtelua myös kastettujen määrään eri paikoissa: Helsingissä syntyvistä kastettiin reilut 40 prosenttia, kun taas Joroisissa vastaava luku oli yli 90. Kastettujen määrä on viimeisen vuosikymmenen aikana tippunut niin, että samalla kehityksellä Suomen viimeinen lapsi kastetaan vuonna 2054. Kaikilla kastetuilla on myös oltava kummeja, poikkeusluvalla heitä saa tosin olla vain yksi. Kummius on elämänmittainen matka lapsen ja hänen kumminsa välillä. Tätä kannattaa vaalia myös rippijuhlien jälkeen. Mutta miten kummina eletään? Millainen on hyvä kummi?

Ovensuukyselyiden mukaan suurin osa kummeista kokee tehtävässään riittämättömyyttä. Kasteessa kummit velvoitetaan yhdessä seurakunnan kanssa huolehtimaan lapsen kristillisestä traditiosta. Ennen muinoin kummit huolehtivat myös konkreettisesti kummilapsesta, jos vanhemmat eivät siihen kyenneet. Vastuu on suuri, muttei mahdoton: lapsi kaipaa ennen kaikkea turvallisia aikuisia ympärilleen. Aikuisia, jotka ovat kiinnostuneita juuri hänen hyvinvoinnistaan ja kuulumisistaan. Itse ajattelen, että rukouksen ja huolenpidon lisäksi kristillinen kasvatus on ensisijaisesti kummilapsesta välittämistä: hänen ottamistaan tosissaan, hänen kannustamistaan ja hänen kuunteluaan. Huvipuistoreissut tai kalliit lahjat ovat toissijaisia, jos lapsi kokee itsensä tärkeäksi ja rakastetuksi.

”Hän näki ja otti minut todesta, kokonaisena”

Kun olin lapsi, omat kummivanhempani asuivat suurelta osin ulkomailla. Silti tai ehkä juuri siksi pidin heitä erityisessä arvossa: he olivat minun ihmeellisiä aikuisiani, joiden käyntiä odotettiin viikkoja. Kun he saapuivat, he huomioivat minut, keskenkasvuisen lapsen. Joku kertoi tarinoita jännästä kotimaastaan, toinen toi mukanaan collegepaidan sen hetkisen lempiprinsessani kuvalla. Kuinka kummi saattoikaan tietää? Teini-ikäisenä jo samaan kaupunkiin muuttaneet kummivanhempani tarjosivat unohtumattomia hetkiä: kävin kummitätini kanssa ostoksilla ja ravintolassa kaupungilla. Hän otti minut todesta, antoi näyttää paikkoja, joista minä kaupungissa pidin. Vei minut kokeilemaan lempiravintolaansa. Kun suhde omiin vanhempiin oli teini-iän tunnemyrskyssä hankala, kummi kuunteli, kysyi, kannusti, eikä tuominnut. Jälkikäteen hän varmaankin raportoi vanhemmilleni, mutta se ei ollut tärkeää. Olennaista oli, että aikuinen oli hetken minua varten ilman tarvetta kasvattaa. Hän näki ja otti minut todesta, kokonaisena.

Meillä kirkossa on kova tarve määritellä, kuinka olla hyvä kristitty, kummi tai ylipäänsä ihminen. Kun puhumme kummiuden tukemisesta, ajattelemme sen automaattisesti tarkoittavan toimintaa, jota me kirkon työntekijät itse järjestämme. Mutta mitäs jos tukisimme kummeja ja kummisuhteita ihan sellaisina kuin ne ovat? Jos vahvistaisimme jokaisen kummiparin omaa luontevaa olemisen tapaa, oli se sitten urheilua, pelailua, kulttuuria tai vaikka yhteinen WhatsApp-ryhmä? Tällaista kummityötä on viime vuosina nähty vaikkapa urheiluseurojen kummipeleissä, teatterien kumminäytöksissä tai kummipäivissä, joita seurakunnat ovat olleet järjestämässä yhdessä paikallisten kumppanien kanssa.

Ei yhtä oikeaa tapaa olla kristitty tai kummi

Kaikki neljä kummiani olivat vahvasti kristittyjä, osa jopa kirkon töissä. Silti en muista hetkeä, jolloin olisimme rukoilleet yhdessä tai käyneet messussa perhejuhlia lukuun ottamatta. He kuitenkin antoivat minulle kristityn aikuisen roolimallin olemalla lämpöisiä ja lähestyttäviä. Kummien inhimillisyys myös sen synkempine puolineen antoi hyvän esikuvan: ei ole yhtä oikeaa tapaa olla kristitty, kummi tai vanhempi.

Viime kesänä menimme Linnanmäelle kummilapseni kanssa. Pieni käärö oli vaihtunut rohkeaksi koulunsa aloittajaksi, joka popitti koko automatkan täysillä Robinia kanssani. Kiljuimme vuoristoradassa, söimme herkkuja ja karaisimme toisiamme hurjissa laitteissa. Viimeinen niistä taisi kuitenkin olla liian raju: lapsi halusi vaisuna äkkiä kotiin. Silloinkin kummia tarvittiin silittämään säikähdystä pois ja viemään kotiin rauhassa, mutta kunnioittaen. Oli tärkeää saada seikkailla, mutta vähintään yhtä tärkeää olla turvallisen aikuisen seurassa. Toivon että kun hän kasvaa, voisin olla hänen arjessaan niin riemun kiljahduksissa kuin pelon hetkissä. Kertomassa, että sinä pärjäät, sinua rakastetaan ja että sinä olet Jumalan kuva.


Katri Korolainen

Kirjoittaja on kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja ja kolmen 4-30-vuotiaan kummilapsen ylpeä kummitäti.

 

 

13.06.18

Tule mukaan tekemään kirkon töitä verkossa!

Etsimme seurakuntien työntekijöitä, jotka ovat kiinnostuneita tekemään osan työajastaan kirkon yhteistä työtä verkossa, erilaisissa tehtävissä.

Kirkon viestintäohjelmassa todetaan, että ”Seurakuntamme, työntekijämme ja työmuotomme ovat siellä missä ihmisetkin – sosiaalisessa mediassa.” Edelleen todetaan, että ”Tarjoamme työntekijöillemme sosiaalisen median käyttöön tarvittavat välineet, työajan, koulutuksen ja valtuutuksen.” Piispainkokouksessa hiljattain käsitellyssä raportissa ”Missiologian tuntemus ja osaaminen kirkon työssä” todetaan että ”Laadukkaaseen strategiseen viestintään tulee panostaa, koska suurin osa kirkon jäsenistä ylläpitää kirkkosuhdettaan median kautta. Strategisella viestinnällä tarkoitetaan tietoista vaikuttamista viestinnän avulla myönteisen mielikuvan saavuttamiseksi: vuorovaikutuksellisuutta, maineenhallintaa, kriisiviestintää ja markkinointia. Kirkon strategisen viestinnän tulee nousta kirkon pysyvästä sanomasta ja arvopohjasta, mutta päämäärään pyrittäessä tulee hyödyntää uusimpia teknologisia välineitä ja viestinnällistä osaamista.”

Tarvitsemme entistä laajempaa yhdessä tekemistä voidaksemme hyödyntää ne mahdollisuudet, joita verkko ja digitaaliset ympäristöt meille tarjoavat. Verkkotyö on jatkuvasti laajeneva ”työala”, jota ei voida toteuttaa kokonaiskirkon tasolla vain kirkkohallituksen työntekijöiden toimesta. Seurakuntien työntekijöiden monipuolista osaamista tarvitaan kohtaamisissa myös verkossa. Kirkon Viestintä ja kirkkohallituksen toiminnallinen osasto koordinoivat yhteistä verkkotyötä, jonka osaajia on laajalti eri puolilla kirkon kenttää.

Kirkkohallitus kokeilee uutta toimintamallia, jonka avulla tehostetaan ja laajennetaan kirkon yhteistä verkkotyötä. Toivomme löytävämme seurakuntien työntekijöitä, jotka voisivat sitoutua tekemään osan työajastaan yhteistä verkkotyötä erikseen määritellyissä puitteissa. Seurakunnan kanssa tehdään asiasta sopimus, jossa määritellään työajan käyttö. Kirkkohallitus korvaa seurakunnalle puolet asianomaisen työntekijän palkasta ja seurakunta maksaa toisen puolen.

Seurakunta hyötyy yhteistyöstä siten, että sen työntekijä saisi osaamista ja verkostoja, jotka auttavat kehittämään oman seurakunnan työtä verkossa ja eri digitaalisilla alustoilla. Näin seurakunta voisi vahvistaa monikanavaisen viestinnän osaamista toiminnassaan ja työntekijöiden tuottamat sisällöt saisivat suurempaa näkyvyyttä.

Tarvitsemme seurakuntien työntekijöiden panosta yhteiseen verkkotyöhön, esimerkkeinä tehtävistä Kirkon Youtube-työn koordinointi, hengellisten somesisältöjen tuottaminen, verkkokeskustelu, pelistriimaustoiminnan koordinointi, verkkosielunhoidon somemarkkinoinnin kehittäminen sekä tekstintuottaminen Lukkari-sisältöpalveluun. Lisäksi tarvitsemme useita avustajia toimimaan eri tehtävissä kirkon somekanavilla. Työntekijä saa vertaistukea, koulutusta ja mahdollisuuden kehittää osaamistaan verkkotyössä. Kirkkohallitus vastaa työstä aiheutuvista kokous- ja matkakuluista.

Verkkotyö ei rajaudu paikallisesti vaan voi palvella kirkon jäseniä valtakunnallisesti yli seurakunta- ja hiippakuntarajojen. Mielekkäintä verkkotyötä on tehdä valtakunnallisesti, hyödyntäen seurakuntien monipuolista osaamista. Tämä haastaa meitä kirkossa uudenlaiseen yhteistyöhön ja työn organisointiin yhä paremmin myös valtakunnallisella tasolla.

Tarkempia tietoja uudesta verkkotyön yhteistyömallista ja siihen liittyvistä tehtävistä antaa koordinaattori Henna Ahlfors (henna.ahlfors@evl.fi, puh. 050 3269012) ja viestintäsuunnittelija Ulla Oinonen (ulla.oinonen@evl.fi, puh. 040 6881473).

Yhteistyömallista Kirkkohallituksen yleiskirjeessä.

 

7.06.18

Euroopan kirkkojen konferenssi todistamisen teeman äärellä

Suomen delegaatio: rehtori Tapani Rantala, teologian ylioppilas Tuomo Mäkelä, professori Aila Lauha sekä apulaisprofessori Pamela Slotte

Maailmanlaajan ekumeenisen liikkeen kattavin eurooppalainen organisaatio Euroopan kirkkojen konferenssi (EKK) perustettiin kylmän sodan aikaan sillanrakentajaksi erityisesti lännen ja idän kirkkojen välille. Merkkinä tästä voidaan pitää esimerkiksi sitä, että 1980-luvun lopulla konferenssin presidenttinä toimi ennen Moskovan patriarkaksi valintaa Aleksi II. Nyttemmin Venäjän ortodoksinen kirkko on jäädyttänyt jäsenyytensä EKK:ssa johtuen Viron ortodoksikirkkojen jäsenyyskiistasta 2000-luvun alussa.

Serbian Novi Sadissa 31.5.-6.6.2018 pidetty kokous liittyi konkreettisesti rauhan ja sovinnon rakentamisen tarpeeseen. Naton pommituksissa 1999 kaupungin Tonavan ylittävät sillat tuhottiin. Nyttemmin ne on rakennettu uudelleen. Yleiskokouksen aikana järjestettiin Tonavan rannalla kulkue, joka ilmensi hengellisessä mielessä EKK:a sillanrakentajana. Jo 1990-luvun alussa konferenssi edisti entisen Jugoslavian alueen hajoamissotien yhteydessä sovintoa ja kutsui tasapuolisuuteen, kun serbit esitettiin yksipuolisesti syyllisinä raakuuksiin. Yleiskokous vetosikin uskonnollisten vähemmistöjen oikeuksien puolesta Kosovossa ja Metohijassa sekä esimerkiksi Kyproksella.

Tulevaisuuden kirkko – todistajien kirkko

Kun Budapestin yleiskokouksessa 2013 esillä oli konferenssin peruskirjan uudistaminen ja kotipaikan muuttaminen Genevestä Belgiaan, nyt päästiin vain muutamilla Belgian lainsäädännön edellyttämien muutosten hyväksymisellä. Voitiin keskittyä enemmän kirkkojen ydintehtävään teeman ”Te olette minun todistajiani” alla. Se jakautui alateemoihin kuten vieraanvaraisuus, oikeudenmukaisuus ja toivo. Nämä ovat kantavat teemat myös uudessa EKK:n strategiassa. Euroopan kirkkojen haasteita ajatellen kuvaava on Ruotsin arkkipiispan Antje Jackelenin puheessaan esittämä lainaus kardinaali Karl Lehmannilta: ”Tulevaisuuden kirkko on todistajien kirkko tai se lakkaa olemasta.” Todistamiseen liittyy pyrkimys sovinnon, rauhan ja oikeudenmukaisuuden edistämiseen. Canterburyn arkkipiispa Justin Welby kiteytti: ”Tulee olla rohkea tekemään oikein ja viisas tehdäkseen sen, mikä on mahdollista.”.

Päiviä rytmittivät aamu-, keskipäivä- ja iltahartaudet, raamatuntutkistelut, alustukset, keskustelut, äänestykset, työpajat ja eri työryhmien työskentely. Henkilövalinnat ovat aina kiinnostavia. Nyt kun EKK:n hallitus on pienentynyt 20 henkilöön, Suomen vuoro oli tällä kertaa antaa tilaa muille. Kirkkomme ehdokkaista ainoastaan teologian opiskelija Tuomo Mäkelä tuli valituksi hallitukseen varajäseneksi. Pohjoismaita ja Baltiaa edustavat Norjan nuorisodelegaatti sekä Tanskan ja Viron edustajat. Uusi presidentti on ranskalainen pastori Christian Krieger, vähemmistökirkon edustaja, varapresidentit anglikaaneilta pakistanilaistaustainen piispa Gulnar Francis-Dehqani ja ortodokseilta Skandinavian metropoliitta Cleopas Strongylis Ruotsista. Ekumeenisten kokousten tapaan annettiin monia julkilausumia eikä maltettu keskittyä vain joihinkin keskeisiin viesteihin, mistä on seurauksena se, että asiat hukkuvat paljouden ja kansalaisjärjestökielen sekaan estäen niiden konkreettista vaikutusta kirkkojen elämään. Suomen 13 nuorta stuerttia keräsivät paljon myönteistä huomiota.

Kehittämistyö edennyt toiminnalliseen suuntaan

Euroopan kirkkojen konferenssin kehittämistyö on edennyt toiminnalliseen suuntaan; se on merkittävä vaikuttaja esimerkiksi uskonnonvapauskysymyksissä. Sen toiminta myötävaikutti siihen, että Islannin parlamentti veti pois erityisesti juutalaisten elämisen ehtoja uhanneen aloitteen poikien ympärileikkauksen kieltämisestä. Vastaava keskustelu on meneillään Tanskassakin. EKK julkistaa kuluvana vuonna myös uudistetun ihmisoikeuksia käsittelevän käsikirjan.

Yhdessä Euroopan kirkkojen siirtolaiskomission kanssa EKK panostaa maahanmuuttajakysymyksiin. Sen työlistalla ovat myös teologiseen dialogiin, uskontojen kohtaamiseen, työelämäkysymyksiin, bioetiikan haasteisiin, ympäristökysymyksiin, demokratiakasvatukseen, EU-lainsäädäntöön liittyviä ja muita kirkkojen eettistä ja todistamisvastuuta ajatellen keskeisiä kysymyksiä. Keskittymällä vieraanvaraisuuteen, oikeudenmukaisuuteen ja toivoon pyritään entistä paremmin jäsentämään EKK:n työtä ja keskittämään rajallisia resursseja kirkkojen tehtävän kannalta keskeisiin kysymyksiin. Monta kertaa toistettiin, että EKK:n toimialue on koko Eurooppa ja sitä kautta maailma, ei vain EU.


Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, teologia ja ekumenia

 

6.06.18

”Kyllähän itsemurhan saa tehdä, mutta kokeiltaisiinko masennuslääkettä”

Aloitin sairaalasielunhoidon pappina vuoden alussa. Tapaan osastolla usein hyvin vanhoja ihmisiä. Heidän kuoleman toiveensa ymmärtää, kun ovat ”elämästä kyllänsä saaneet” ja rauhallisella mielellä valmiit lähtemään taivaan kotiin. Toisinaan vanha ihminen kokee nykyisen elämänsä tarkoituksettomaksi ja olevansa taakkana läheisilleen. Avuntarve tuottaa näitä ajatuksia, jolloin muistutan, että nuoremmat sukupolvet oppivat monia asioita seuraamalla.

Lasten huolehtiessa vanhasta vanhemmastaan, he antavat esimerkin omille lapsilleen, miten vanhenevaa ihmistä hoidetaan ja kohdataan arvokkaasti. Ruuhkavuosia elävillä lapsilla ja opiskeluissa pakertavilla lapsenlapsilla ei tahdo löytyä aikaa rukoukselle. He ovat saattaneet vieraantuakin rukoilemisesta. Tässä on tärkeä tehtävä myös huonosti liikkuvalle. Vanhus alkaa kertoa, miten rukoilee kaikkien läheisten puolesta ja luettelee heitä nimiltä. Näin löytyy suuri kiitollisuus kaikista niistä läheisistä ihmisistä, joiden rinnalla on saanut kulkea ja olla elämässä mukana. Elämän kulkuun kuuluu vuorovaihto eli lapset ottavat vastuun vanhemmastaan ja seuraava sukupolvi toivottavasti tekee niin vuorollaan.

Lapsi on itsekin 80-vuotias

Jos keskustelu aina menisi näin, meillä ei olisi mitään hätää. Meillä olisi tyytyväisiä vanhoja ihmisiä ympärillään läheisiä, jotka osallistuvat vanhempansa hoitoon. Kuulen lääkärin sanovan: ” Kyllähän itsemurhan saa tehdä, mutta kokeiltaisiinko kuitenkin masennuslääkettä. Ei tässä oikein muuta ole”.  Muistutan rouvaa, että itsemurha olisi karu loppu pitkälle elämälle, joka on kestänyt jo 100 vuotta ja hirveä syyllisyyden taakka hänen lapselleen.

Vanhus kuvaa raastavaa yksinäisyyttä. Ammattilaiset piipahtavat lyhyesti asiansa hoitamassa ja tunnit ovat pitkiä. Toivon saavani rouvan lapsesta tukea sanomisieni taakse. Tullessaan paikalle hän kertoo omasta väsymyksestä ja äitinsä vaativuudesta. Edessäni on väsynyt ja pettynyt, jopa kiukkuinen kohta 80–vuotias vanhus itsekin. Todellisuutta on tämä, että usein perheet ovat pieniä ja yksinäisyys näyttäytyy huutavana ongelmana ja toisaalta lapset voivat olla hyvinkin kaukana. Ammattilaiset eivät voi korvata ihmisen ikävää, kosketusta ja turvaa, jonka läheiset tuovat.

Kaikki ovat ympäriltä jo lähteneet

Rouva kertoo, että hän on lähdössä kotiin tänään. Olimme keskustelleet tästä aikaisemmin ja hän oli omana toiveenaan kertonut, että haluaisi olla osastolla kuolemaansa asti, sillä hän oli saattohoidossa. Nyt kuitenkin oli päätetty toisin. Rouva kertoo, että jääkaappi on tyhjä, sillä hän oli useamman kuukauden jo ollut osastolla. Kysyn, että kuka aikaisemmin on käynyt kaupassa.

Rouva alkaa itkeä. Hänen tyttärensä oli joku viikko sitten kuollut tällä samalla osastolla. Mies, poika sekä tytär ovat häntä ottamassa vastaan taivaan kodissa. Se lohduttaa, mutta viimeisiin viikkoihin liittyy pelkoa ja ahdistusta pärjäämisestä, yksinäisyydestä ja kivusta. Rouvaa pelottaa, kun kotona konkretisoituu, että tytär on kuollut. Hoitaja käy kysymässä, että tilataanko taksi, mutta ei kysy jääkaapin sisällöstä. Vävy tulee hakemaan, mutta hänellä on oma raskas suru ja vaativa työ. Rouva miettii, ettei halua kuormittaa omilla asioillaan ja tehtävillään häntä. Toivoisi enneminkin, että voisi tukea vävyään.

Jokainen päivä mittaa haurauden ja heikkouden lisääntymistä

Tämä ei ole ainoa tarina, vaan niitä on useita. Omakotitalossa asuessa ja voimien vähetessä kotiin liittyvistä töistä tulee työläitä. Ne mittaavat joka päivä omaa haurastumista. Tämä tuo tullessaan myös pelon siitä, että joku tulee ja käyttää hyväksi heikkoa ja haurasta huijaamalla rahaa tai väkivalloin ottamalla.

Palveluasumiseen pääsemistä mitataan fyysisellä kunnolla ja muistitestillä. Olen surullinen, että niin moni vanhus saa pelätä omassa kodissaan viimeisten elinvuosiensa aikana. Palveluasumiseen päästessä vointi on jo niin huono, ettei sinne enää sopeudu. Tästä seuraa läheisten syyllisyys, kun ei jaksanutkaan.

Anoppi ja miniä -tarinat romukoppaan

Näitä tarinoita olen ”fiktioinut” hiukan, ettei kukaan tunnista näistä läheistään. En halua kritisoida läheisiä, vaan olen todella huolissani vanhusten hoidon tilasta. Lomakkeita täytetään ja pisteitä lasketaan, mutta kuka kuulee vanhuksen pelon ja turvattomuuden. Vanhuksemme korostavat, että haluavat olla itsenäisiä, ei taakkana, vaikka juuri se tarkoittaa paljon työtä läheisille.

Olisiko meidän aika oppia tämän päivän vanhuksilta, että kasvattaisimme tulevia sukupolvia siihen, että voisimme asua yhteistaloutta eri sukupolvet keskenään – omakotitalon erillisessä siivessä, kerrostalossa naapureina, rivitalossa samaa taloa. Tämä vaatisi melkoista ajattelun muutosta meiltä kaikilta. Voisiko katsoa eteenpäin ja muuttaa ne miniä ja anoppi -kauhukertomukset, jotka jatkuivat vuosia, jopa vuosikymmeniä. Nämä ajatukset nousevat kokemuksestani sekä töissä että vanhenevien läheisten omaisena. Näen, että heillä on paljon taitoja ja tarinoita, joita voisivat siirtää seuraaville sukupolville. Ruokakin maistuisi paljon paremmalle, kun pöydässä olisi muita. Voitaisiinko asenteita ja käytäntöjä muuttamalla saavuttaa kaikkia osapuolia hyödyttäviä tuloksia ja palveluasumisenpaikat jäisivät turvattomille ja yksinäisille vanhuksille?

Hilla Jurvelin
Sairaalapastori
Oulun seurakuntayhtymän erityispalvelut

31.05.18

ECIC 23 – kristilliset yhteisöt automatisoidussa maailmassa

Vuosittain järjestettävä eurooppalainen kristillisten internet-toimijoiden konferenssi ECIC pidettiin 7.-.10.5.2018 Lontoossa. Aiheena tänä vuonna oli automaation ja tekoälyn tuomat mahdollisuudet. Tähän artikkeliin on kerätty konferenssissa olleiden suomalaisten osallistujien havaintoja ja ajatuksia.

 

Opening Keynote:  Rev. Dr Pete Phillips (CODEC)- ’Bots for Jesus: Using bots to connect with seekers and members’.

 

  • Botit ovat  tietokoneohjelmia jotka reagoivat annettuihin avainsanoihin tai suorittavat annetuja tehtäviä ainakin osittain itsenäisesti
  • Chattibotit osallistuvat keskusteluihin ja voivat jutella ihmisten kanssa
  • Digitaaliset avustajat tulevat yhä enemmän osaksi jokapäiväistä elämää. Esim Google Assistant löytyy Android-puhelimista, samoin Siri iPhoneista. Avustajat voivat suorittaa niille annettuja tehtäviä automaattisesti, tehdä hakuja netistä jne.
  • Kirkot ottavat botteja käyttöön, ja on mietittävä, missä botti on ihmistä nopeampi tai taitavampi
  • Botit hakevat tietoja usein esim Wikipediasta. Ne eivät vertaile teorioita tai käytä laadukasta kirjallisuutta. Kuinka hyvää ja luotettavaa Wikipediasta löytyvä tieto on esim. uskonnollisista aiheista? Googlen assistentti ei ota lainkaan kantaa uskonnollisiin kysymyksiin, koska käyttäjät pahoittivat mielensä sen Wikipedia-vastauksista hengellisiin kysymyksiin.
  • Facebookin Messengeriin on olemassa ohjelmoitavia chattibottialustoja joilla botin voi ohjelmoida helposti koodaustaitoa ei tarvita.
  • Hyviä käytänteitä chattibottien käyttöön: Käytä vain apuna, älä korvaa vuorovaikutusta niillä. Tee palvelusta selkeä ja yksinkertainen. Näytä selkeästi milloin keskustelussa on mukana botti ja milloin ihminen.

Lisätietoa aiheesta:

Bertie Bosredon – Charity Blockchain

’Blockchain; what it is, what it is not, and how it may be used in the not-for-profit sector to improve reporting, transparency, increase trust and fundraising.’

  • Lohkoketjuissa (blockchain) ideana on ylläpitää yhteisiä tietokantoja useiden toisistaan erillään olevien toimijoiden kesken.  Lohkoketjuteknologia mahdollistaa esim digitaaliset valuutat, älykkäät sopimukset, mikromaksut, sähköiset omaisuusrekisterit, identiteetti- ja maineenhallintarekisterit, äänestysjärjestelmät, laitteiden väliset keskinäiset maksut ja autonomiset organisaatiot
  • Esimerkkinä Charity Blockchain jossa lohkoketjutekniikkaa käytetään lahjoistusten keräämisessä erilaisiin hyväntekeväisyyskohteisiin

Tallie Proud (Church of England Digital) – ’Reaching the Church Digitally’

Tallie Proud esitteli Englannin Anglikaani-kirkon erilaisia digitaalisia kanavia ja niiden sisältöjä ja uusia toimintamalleja. Hän kertoi erityisesti CofE Labs toiminnasta, joka on koonnut kristittyjä digiosaajia kehittämään kirkon työtä.

 

  • Englannin kirkko tavoittaa keskimäärin 1,2 miljoonaa ihmistä sosiaalisen median kautta kuukaudessa
  • Google Design Sprint on palvelumuotoilun menetelmä, jolla voi kehittää innovaation yhdessä muiden kanssa:  https://designsprintkit.withgoogle.com/ Käytimme menetelmää kristillisten mediasisältöjen ideointiin ja karsimiseen.
  • Kirjasuositus palvelumuotoiluun: Sprint: How to Solve Big Problems and Test New Ideas in Just Five Days, Jake Knapp. https://www.thesprintbook.com
  • CofE Labs tapahtumassa palkittu innovaatio: http://m.me/churchbot

Dr. Tim Hutchings – Automatic Jesus: The Gospel in Algorithmic Culture

We are embedded today in digital systems that track and analyse our behaviour and preferences. That data is used to provide us with flexible, personalized experiences of engagement with brands, sites and products. Tim Hutchings will reflect on what algorithmic culture and the illusion of personal contact might mean for the Church and the Gospel, drawing on digital examples from politics and healthcare to the Bible.

Dr Tim Hutchings is the William Leech Postdoctoral Research Fellow at CODEC, a research centre at Durham University focused on Christian communication in a digital age. Tim is a sociologist of digital religion, and his research has analysed online churches, online evangelism, virtual worlds and digital Bible apps.

 

  • Hutchings on kehittänyt teorian medioituneesta uskonnollisesta muotoilusta (mediatized religious design)
  • Aiemmat teoriat painottavat joko sitä, että kirkon on mukauduttava medioitumiseen (esim. Hjarvard) tai sitä, että uskonnollisilla instituutioilla on valta vaikuttaa median logiikkaan (Campbell).
  • Kun kirkot tuottavat mediaan tarinoita, niiden kerrontaa ohjaa idea median logiikasta. Miten tämä vaikuttaa teologiaan? Tarvitsemme nyt kipeästi digitaalista teologiaa, sanoo Hutchings.
  • Ajatus – tarina siitä, että kirkon pitää mennä sinne missä ihmiset ovat, on liian yksinkertainen. Meillä on tarinoita, joihin uskomme ja joita kerromme digitaalisesta maailmasta, jotta saamme rahoitusta toiminnalle, mutta ei ole olemassa vain yhtä tarinaa. Esimerkiksi fyysinen kirja ei ole kadonnut minnekään, vaikka se oli tarina, jota kerrottiin ja pidettiin totena. Nämä tarinat helpottavat hahmottamaan maailmaa, muttei ole vain yhtä totuutta siitä, mihin maailma on menossa.
  • Digitaalisessa ympäristössä tarinat muotoutuvat kontekstiinsa esimerkiksi algoritmeiksi ja applikaatioiksi. Tarinoita ja niiden vaikutusta täytyy arvioida teologisesti.
  • Emme tavoita ihmisiä pelkästään olemalla verkossa. Siellä ovat jo kaikki! On mietittävä miksi ja mitä kirkko siellä on. Millä tavoin verkossa läsnäolon strategia on strategia Jeesuksesta.
  • On tärkeää miettiä kuka johtaa kirkon ja seurakuntien viestintää ja ketkä sitä tekevät, sillä kirkon viestinnässä tehdään merkittäviä tulkintoja teologiasta. Miten viestintämme ja sisältömme palvelevat missiotamme maailmassa? Millaista teologiaa viestinnälliset valintamme ja viestintästrategiamme heijastavat? Keitä osallistamme sisältötyöhön? Keiden kanssa kirkon ja seurakunnan somessa ollaan vuorovaikutuksessa?
  • From online Church to Church online
  • Lisää CODEC: sta https://www.dur.ac.uk/codec/ 
  • Digitaalisen teologian maisteriohjelma Durhamin yliopistossa: http://j.mp/codecMDAT

Linkkejä:

 

Artikkelin tekijät: Markus Kartano, Henna Ahlfors, Titti Kallio, Karoliina Nivari