”Kyllähän itsemurhan saa tehdä, mutta kokeiltaisiinko masennuslääkettä”

Aloitin sairaalasielunhoidon pappina vuoden alussa. Tapaan osastolla usein hyvin vanhoja ihmisiä. Heidän kuoleman toiveensa ymmärtää, kun ovat ”elämästä kyllänsä saaneet” ja rauhallisella mielellä valmiit lähtemään taivaan kotiin. Toisinaan vanha ihminen kokee nykyisen elämänsä tarkoituksettomaksi ja olevansa taakkana läheisilleen. Avuntarve tuottaa näitä ajatuksia, jolloin muistutan, että nuoremmat sukupolvet oppivat monia asioita seuraamalla.

Lasten huolehtiessa vanhasta vanhemmastaan, he antavat esimerkin omille lapsilleen, miten vanhenevaa ihmistä hoidetaan ja kohdataan arvokkaasti. Ruuhkavuosia elävillä lapsilla ja opiskeluissa pakertavilla lapsenlapsilla ei tahdo löytyä aikaa rukoukselle. He ovat saattaneet vieraantuakin rukoilemisesta. Tässä on tärkeä tehtävä myös huonosti liikkuvalle. Vanhus alkaa kertoa, miten rukoilee kaikkien läheisten puolesta ja luettelee heitä nimiltä. Näin löytyy suuri kiitollisuus kaikista niistä läheisistä ihmisistä, joiden rinnalla on saanut kulkea ja olla elämässä mukana. Elämän kulkuun kuuluu vuorovaihto eli lapset ottavat vastuun vanhemmastaan ja seuraava sukupolvi toivottavasti tekee niin vuorollaan.

Lapsi on itsekin 80-vuotias

Jos keskustelu aina menisi näin, meillä ei olisi mitään hätää. Meillä olisi tyytyväisiä vanhoja ihmisiä ympärillään läheisiä, jotka osallistuvat vanhempansa hoitoon. Kuulen lääkärin sanovan: ” Kyllähän itsemurhan saa tehdä, mutta kokeiltaisiinko kuitenkin masennuslääkettä. Ei tässä oikein muuta ole”.  Muistutan rouvaa, että itsemurha olisi karu loppu pitkälle elämälle, joka on kestänyt jo 100 vuotta ja hirveä syyllisyyden taakka hänen lapselleen.

Vanhus kuvaa raastavaa yksinäisyyttä. Ammattilaiset piipahtavat lyhyesti asiansa hoitamassa ja tunnit ovat pitkiä. Toivon saavani rouvan lapsesta tukea sanomisieni taakse. Tullessaan paikalle hän kertoo omasta väsymyksestä ja äitinsä vaativuudesta. Edessäni on väsynyt ja pettynyt, jopa kiukkuinen kohta 80–vuotias vanhus itsekin. Todellisuutta on tämä, että usein perheet ovat pieniä ja yksinäisyys näyttäytyy huutavana ongelmana ja toisaalta lapset voivat olla hyvinkin kaukana. Ammattilaiset eivät voi korvata ihmisen ikävää, kosketusta ja turvaa, jonka läheiset tuovat.

Kaikki ovat ympäriltä jo lähteneet

Rouva kertoo, että hän on lähdössä kotiin tänään. Olimme keskustelleet tästä aikaisemmin ja hän oli omana toiveenaan kertonut, että haluaisi olla osastolla kuolemaansa asti, sillä hän oli saattohoidossa. Nyt kuitenkin oli päätetty toisin. Rouva kertoo, että jääkaappi on tyhjä, sillä hän oli useamman kuukauden jo ollut osastolla. Kysyn, että kuka aikaisemmin on käynyt kaupassa.

Rouva alkaa itkeä. Hänen tyttärensä oli joku viikko sitten kuollut tällä samalla osastolla. Mies, poika sekä tytär ovat häntä ottamassa vastaan taivaan kodissa. Se lohduttaa, mutta viimeisiin viikkoihin liittyy pelkoa ja ahdistusta pärjäämisestä, yksinäisyydestä ja kivusta. Rouvaa pelottaa, kun kotona konkretisoituu, että tytär on kuollut. Hoitaja käy kysymässä, että tilataanko taksi, mutta ei kysy jääkaapin sisällöstä. Vävy tulee hakemaan, mutta hänellä on oma raskas suru ja vaativa työ. Rouva miettii, ettei halua kuormittaa omilla asioillaan ja tehtävillään häntä. Toivoisi enneminkin, että voisi tukea vävyään.

Jokainen päivä mittaa haurauden ja heikkouden lisääntymistä

Tämä ei ole ainoa tarina, vaan niitä on useita. Omakotitalossa asuessa ja voimien vähetessä kotiin liittyvistä töistä tulee työläitä. Ne mittaavat joka päivä omaa haurastumista. Tämä tuo tullessaan myös pelon siitä, että joku tulee ja käyttää hyväksi heikkoa ja haurasta huijaamalla rahaa tai väkivalloin ottamalla.

Palveluasumiseen pääsemistä mitataan fyysisellä kunnolla ja muistitestillä. Olen surullinen, että niin moni vanhus saa pelätä omassa kodissaan viimeisten elinvuosiensa aikana. Palveluasumiseen päästessä vointi on jo niin huono, ettei sinne enää sopeudu. Tästä seuraa läheisten syyllisyys, kun ei jaksanutkaan.

Anoppi ja miniä -tarinat romukoppaan

Näitä tarinoita olen ”fiktioinut” hiukan, ettei kukaan tunnista näistä läheistään. En halua kritisoida läheisiä, vaan olen todella huolissani vanhusten hoidon tilasta. Lomakkeita täytetään ja pisteitä lasketaan, mutta kuka kuulee vanhuksen pelon ja turvattomuuden. Vanhuksemme korostavat, että haluavat olla itsenäisiä, ei taakkana, vaikka juuri se tarkoittaa paljon työtä läheisille.

Olisiko meidän aika oppia tämän päivän vanhuksilta, että kasvattaisimme tulevia sukupolvia siihen, että voisimme asua yhteistaloutta eri sukupolvet keskenään – omakotitalon erillisessä siivessä, kerrostalossa naapureina, rivitalossa samaa taloa. Tämä vaatisi melkoista ajattelun muutosta meiltä kaikilta. Voisiko katsoa eteenpäin ja muuttaa ne miniä ja anoppi -kauhukertomukset, jotka jatkuivat vuosia, jopa vuosikymmeniä. Nämä ajatukset nousevat kokemuksestani sekä töissä että vanhenevien läheisten omaisena. Näen, että heillä on paljon taitoja ja tarinoita, joita voisivat siirtää seuraaville sukupolville. Ruokakin maistuisi paljon paremmalle, kun pöydässä olisi muita. Voitaisiinko asenteita ja käytäntöjä muuttamalla saavuttaa kaikkia osapuolia hyödyttäviä tuloksia ja palveluasumisenpaikat jäisivät turvattomille ja yksinäisille vanhuksille?

Hilla Jurvelin
Sairaalapastori
Oulun seurakuntayhtymän erityispalvelut

Kommentit koskien kirjoitusta: “”Kyllähän itsemurhan saa tehdä, mutta kokeiltaisiinko masennuslääkettä”

  1. Sairaalatyössä huomaa, miten elämän loppumetreillä kiteytyy lähtöä tekevän, mutta myös koko suvun ja perheen yhteinen eletty elämä. Hoitohenkilökunta tai sairaalapappi näkee siitä pienen katkelman ja kuulee vain sen, mitä eletystä elämästä heille kerrotaan.
    Yksinäisyys on aina surullista, mutta joskus se tulee ymmärrettävämmäksi elettyä elämää vasten. Sairasvuoteella hauraana lepäävä vanhus on voinut olla lämmin, läheinen ja rakastava. Samalla tavalla hauras vanhus on voinut olla voimiensa päivinä kylmä, etäinen, vaativa tai väkivaltainen. Postilas- ja asuinhuoneissa kaikki tämä tiivistyy monenlaiseksi läsnä- ja poissaoloksi, ruuhkaksi ja hiljaisuudeksi. Tärkeintä on, että kaikkea tätä saa olla olemassa eikä läheisyys tai sovinto ole – sanatonkaan – vaatimus.
    Monet asiat jäävät lopussa auki ja kesken, niin kuin elämässä on tapana jäädä.

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.