2.11.18

Seurakuntien työntekijät ideoivat Ideasalkussa

Utajärven kirkkoherra Heikki Nissinen tutustui lokakuussa Papiston päivillä Ideasalkkuun. Projektipäällikkö Katri Meripaasi neuvoi, miten idea lisätään, miten sitä kommentoidaan ja arvioidaan. Kuva: Minna Rissanen

Seurakuntien työntekijät ovat voineet kesäkuusta lähtien kirjata tietotyön kehittämiseen liittyvät ideat koko kirkon laajuisesti julkaistuun Ideasalkkuun. Ideasalkun kautta kaikki seurakuntien työntekijät näkevät kirjatut ideat sekä voivat arvioida ideoiden hyödyllisyyttä ja käyttökelpoisuutta.

Ideasalkku on Kirkkohallituksen tietohallinnon hankkima työkalu seurakuntien käyttöön. Tarkoituksena on, että seurakunnat voivat osallistua mahdollisimman laajalti kirkon kehittämistoimintaan. Ideasalkun kautta kehittämisaihiot tulevat läpinäkyviksi kaikille, ja seurakuntien tarpeet tulevat esille aiempaa paremmin.

Jokainen idea käsitellään

Ideasalkku on alun perin perustettu seurakuntien tietotyön kehittämiseksi, mutta sinne voi kirjata myös muita seurakuntien toimintaa kehittäviä ideoita. Kirkkohallituksen tietohallinnon projektitoimisto vastaa Ideasalkun ylläpidosta ja ideoiden ohjaamisesta oikeille tahoille. Ideoiden toteutuskelpoisuutta ja hyödyllisyyttä arvioidaan yhdessä seurakuntien edustajien kanssa erilaisissa ohjausryhmissä ja asiakastyöryhmissä.

– Jokainen idea käsitellään ja käsittelyn etenemisestä kerrotaan Ideasalkun sivuilla. Toivon, että seurakuntien työntekijät kirjaavat seurakunnan työtä tai toimintaa kehittävät ideat Ideasalkkuun. Pienestäkin ideasta voi kehittyä merkityksellinen koko kirkkoa hyödyttävä asia, projektitoimistosta vastaava projektipäällikkö Katri Meripaasi kannustaa.

Tällä hetkellä Ideasalkussa suosituimpana ideana on yhteen z-tunnukseen siirtyminen. Se on saanut jo yli 350 ääntä ja lukuisia kommentteja. Lisäksi paljon ääniä saaneita ovat ideat mobiilikolehdista ja hautaustoiveesta. Nämä ideat ovat olleet jo kertaalleen Kirkon tietohallinnon ohjausryhmän käsiteltävinä. Yhteen z-tunnukseen siirtymistä selvitetään; mobiilikolehti- ja hautaustoiveideoiden osalta odotetaan vielä lisäkommentteja ja arviointeja Ideasalkkuun.

Ideasalkkuun kirjaudutaan työntekijän z-tunnuksella ja siihen liittyvällä salasanalla. Ideasalkku toimii KIRKKO-verkossa. Ideasalkun osoite on http://idea.evl.fi

Ilmaiset työkalut seurakunnille

Ideasalkun käyttöönotto on ollut osana kirkon projektitoiminnan kehittämistä. Tietohallinto tarjoaa seurakuntien käyttöön veloituksetta myös Projektisalkun, jonka avulla voidaan hallinnoida sekä pieniä että laajoja ja suuria projekteja.

Projektipäällikkö ja projektiryhmä sekä projektin johto voivat seurata salkusta projektisuunnitelmaa, projektin etenemistä, resursseja, työtunteja, riskejä ja kustannuksia. Projektisalkku sisältää dokumenttipohjat projektin tarpeisiin.

Projektisalkun osoite on https://evl.thinking1.com. Salkkuun kirjaudutaan evl.fi-sähköpostiosoitteella ja sen salasanalla.

Projektisalkun lisäksi saman työkalun kautta on saatavilla myös Sovellussalkku, joka on tarkoitettu organisaation vastuulla olevien sovellusten ja rekistereiden tietojen dokumentointiin ja tarkasteluun. Sovellussalkussa on otettu huomioon myös tietosuoja-asetukseen liittyvät asiat. Pääasiallisia käyttäjiä ovat sovellusten ja rekisterien omistajat ja vastuuhenkilöt. Sovellussalkkua käyttämällä kaikki kirkon sovellusten ja rekisterien ajantasaiset tiedot saadaan yhteen paikkaan.

Sovellussalkun osoite on https://evl_ict.thinking1.com. Sovellussalkkuun kirjaudutaan evl.fi-sähköpostiosoitteella ja sen salasanalla. Sovellussalkku ja Projektisalkku ovat molemmat ThinkingPorftfolion tuotteita ja toimivat samassa näkymässä. Sen vuoksi ne eivät voi olla yhtä aikaa auki samassa selaimessa.

Salkut helposti käyttöön

Seurakunnat voivat ottaa Ideasalkun, Projektisalkun ja Sovellussalkun välittömästi käyttöönsä. Kaikilla seurakuntien työntekijöillä on pääsy salkkuihin. Kuka tahansa seurakunnan työntekijä voi lisätä oman projektinsa Projektisalkkuun ja alkaa hyödyntää saman tien työkalun ominaisuuksia. Samoin kuka tahansa voi kirjata sovelluksen tai rekisterin dokumentaation Sovellussalkkuun.

– Ideasalkun, Projektisalkun ja Sovellussalkun käyttö on tehty niin helpoksi, että ne eivät vaadi erityistä koulutusta. Projektisalkussa ja Sovellussalkussa käyttäjän apuna ovat ohjelmien sisälle upotetut ohjeet, Katri Meripaasi neuvoo.

Lisätietoja:

Minna Rissanen
Hankeviestintäpäällikkö
Talousosasto, Kirkkohallitus

31.10.18

Lapsikaste – kirkon aarre ja ihmisen turva

Kuva: Kirkon kuvapankki/Aarne Ormio

Viime kuukaudet olen lukenut suomalaisten käsityksiä kasteesta – sekä omasta kasteestaan että oman lapsen tai kummilapsen kasteesta. Ja yllättynyt itsekin, kuinka valtavan rikas perintö lapsikaste on annettavaksi uudelle sukupolvelle ja miten monia ulottuvuuksia siihen sisältyy.

Kiitollisuus vanhemmille omasta kasteesta on syvää

Monet kastetut suomalaiset tuntevat suurta kiitollisuutta omia vanhempiaan kohtaan siitä, että heidät on kastettu. Kaste koetaan näkymättömäksi lahjaksi vanhemmilta ja kummeilta sekä aiemmilta sukupolvilta, kristittyjen sukupolvien ketjulta.

Kaste on Jumalan yhteyteen tulemista ja Jumalan helmaan laskemista. Kun oma usko horjuu ja epäilee, voi aina palata kasteeseen. Kaste ymmärretään kristityn matkan aluksi ja yhteisen taipaleen aloittamiseksi Jumalan kanssa. Kasteessa saatu siunaus on koko elämän matkan siunaus. Siunaus puolestaan tekee ihmisen arvokkaaksi. Hän on sakramentin ja kirkon aktiivisen toiminnan arvoinen.

Kaste tuo myös turvallisuutta elämään. Rohkeutta elämään antaa se, että kastettu kelpaa Jumalalle sellaisenaan. Kasteen ansiosta taivaspaikka on jo valmistettu ja jälleennäkeminen kaikkien rakkaiden kanssa on mahdollista. Iankaikkinen elämä Jumalan luona odottaa.

Kaste lapsen turvana ja vanhempien lohtuna

Vanhemmat puolestaan haluavat tarjota kasteessa omalle lapselleen jotakin oikein hyvää. Vanhemmat korostavat, että he ovat nimenomaan valinneet kasteen ja halunneet lapsensa kastettavan. Kaste on hyvä pohja elämälle sekä omien elämänarvojen muotoutumiselle, ja sen toivotaan suuntaavan lapsen elämää toivottuun suuntaan. Vanhemmat ovat helpottuneita voidessaan antaa lapsensa suuremman suojaan, joka varjelee silloinkin, kun vanhempi itse ei voi. Ja kummit haluavat tukea vanhempien valintaa.

Kaste on Suomessa tapa, mutta usein se edustaa traditiota hyvässä merkityksessä. Lasten kastaminen on vielä monelle itsestäänselvyys. Samalla kaste on vanhempien toive siitä, että lapsi saisi kasvaa Jumalan yhteydessä ja seurakunnan jäsenenä.

Kaste merkitsee, että vanhemmilla, lapsilla ja kummeilla on yhteinen uskonto, traditio ja arvomaailma. He kuuluvat yhteen. Kummit arvostavat sitä, että he voivat rohkeasti puhua omasta elämänkatsomuksestaan ja uskonasioista kummilapselleen sekä käydä heidän kanssaan kirkossa. Ovathan vanhemmat heidät valinneet ja kirkko valtuuttanut tehtävään.

Yhteisöllisyys ja kasteen lahjat puhuttelevat

Kasteessa suomalainen kokee tulevansa liitetyksi yhteisöön, osaksi suomalaista perinnettä. Kaste luo yhteyttä sekä kirkkoon että sukuun. Kasteessa liitytään sukupolvien ketjuun, jossa suomalaisuus ja kristilliset arvot yhdistyvät. Kasteessa tullaan osalliseksi jostakin suuremmasta, kaikkien kastettujen, koko Jumalan perheen ja maailmanlaajan kirkon jäseneksi.

Kasteen myötä on tultu osallisiksi Kristuksen ristintyöstä ja syntien anteeksiantamisesta. Kasteessa on saatu Pyhä Henki, usko ja mahdollisuus kasvaa uskossa. Kaste merkitsee Jeesuksen seuraajaksi ja opetuslapseksi tulemista.

Kaste on merkki ja todiste Jumalan armosta ja anteeksiantamuksesta. Kaste on lupaus siitä, että Jumala on aina vierellä. Kasteen armoon voi luottaa, sitä ei oteta ihmiseltä pois, vaan se kantaa koko elämän matkan ajan. Kasteessa Jumala toimii ihmisen hyväksi, ennen kuin ihminen itse ymmärtää edes pyytää. Kaste on mysteeri, Jumalan teko ihmisessä. Kaste on suorituskeskeisen maailman täydellinen vastakohta, jossa armo annetaan ilmaiseksi, lahjaksi.

Myös kasteen mahdollistamia ”jäsenetuja” arvostetaan. Kirkon jäsenyyden antamat oikeudet, kuten kirkkohäät, rippikoulu, rippileiri, konfirmaatio, kasteopetus, pyhäkoulu, päiväkerho, mahdollisuus tuoda omat lapset kastettaviksi ja osallistua ehtoolliselle, pääsy kummiksi ja kummien saaminen sekä kristillinen hautaan siunaaminen, tulevat monelle mieleen kasteesta.

Suomi on monien todellisuuksien maa myös kasteen suhteen

Viime aikoina on puhuttu paljon laskevista kastekäyristä ja siitä, pitäisikö kirkon luopua koko kummijärjestelmästä tai toisaalta hyväksyä kummeiksi kaikki jäsenyyteen katsomatta. Lukemani perusteella en voi olla tulematta siihen johtopäätökseen, että kirkossa on edelleen jäseniä, jotka arvostavat kastetta, pitävät kummiutta nimenomaan kristillisenä instituutiona ja ovat vahvasti sitoutuneita niihin. Monet kaipaavat kuitenkin kirkolta tukea ja jopa henkilökohtaista opastusta kristilliseen kasvatukseen ja kummiuteen.

 

Maarit Hytönen
tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

24.10.18

Kaikkialta kaikkialle kaikilla kielillä

Pietari, saksalaisen kirkon kellariin tehty museo. Neuvostoaikana kirkosta oli tehty uimahalli. Nyt kirkkosalia varten on tehty uusi lattiataso ja uima-allas-osuudesta tehty museo.

Kaikkialta kaikkialle ja Tervetuloa – kaikilla kielillä (PDF). Siinä kaksi melko tuoretta kirkon asiakirjaa, joissa molemmissa on jotain yhteistä: seurakuntien toivotaan olevan paitsi avoimia ja vastaanottavia, myös etsiviä ja mukaan kutsuvia. Sanalla sanoen: missionaarisia.

Mikä kiikastaa?

Kati Tervo-Niemelän uusimman tutkimuksen mukaan ”verrattuna neljä vuotta sitten toteutettuun edelliseen jäsentutkimukseen sanan julistamista, sielunhoitoa, jumalanpalvelusta, rukouselämää, lähetystyötä ja Raamatun lukemista ja opettamista tärkeänä pitävien osuus on vähentynyt”.  (Kati Tervo-Niemelä, Kutsumuksen imu ja todellisuus 2018, s. 117). Yhä jatkuu se suuntaus, jonka mukaan papit ja kanttorit suhtautuvat yhä vähemmän kiinnostuneesti lähetystyöhön (muutos edelliseen, vuoden 2014 kyselyyn papit -9% ja kanttorit -11%).

Tämä on vain pieni yksityiskohta tässä kyselytutkimuksessa. Siten se ei kerro kovin paljoa tästä aiheesta. Suunta on selvä, mutta mihin se perustuu? Itseäni jäi askarruttamaan mm. se, miten kukin mieltää sanat ”lähetystyö” tai ”evankeliointi”. Molemmilla tuntuu olevan vahva resonointi ihmisten mielissä ja jopa kehossa, itsellänikin.

Lähetystyöhön ja evankeliointiin liittyy osalla vahvoja, kielteisiä tunnejälkiä. Osalla taas kyse on siitä, mitä ja miten on opittu ajattelemaan toisen kunnioittamisesta ja hyväksymisestä. Tunnejälkisten on vaikea löytää intoa johonkin sellaiseen, joka kylmää sisältä ja joka herättää ikäviä muistoja joko omasta tai toisten harjoittamasta painostuksesta. Kunnioittaminen ja hyväksyminen edellä asiaa lähestyvät taas kokevat helposti, ettei evankelioinnilla tai lähetystyöllä mitään tekemistä toisen kunnioittamisen kanssa.

Kumpikin on omalta osaltaan oikeassa ja väärässä.

Käsitteiden kimppuun

Lähetystyön ja evankelioinnin suhteen on ensinnäkin tunnustettava, että väärin on tullut tehtyä. Tätä on kuitenkin toistettu jo niin paljon, että voisiko siitä päästä eteenpäin. Väärin tekemisen tunnustamisesta ei pitäisi seurata tavoitteiden hylkäämistä. Tässä tullaankin oleelliseen: mitkä ovat lähetystyön ja evankelioinnin tavoitteet? Voivatko ne olla sellaisia, jotka jokainen kirkon työssä kokisivat omikseen? Uskon että voivat.

Huomiotani on kiinnittänyt lukuisat kirkkona elämistä (missiota) pohtivat lausahdukset viimeaikaisissa julkaisuissa ja sosiaalisessa mediassa. Missiosta puhuttaessa monet kaipaavat seurakuntiimme juuri niitä asioita, joita lähetystyössä toteutetaan maamme rajojen ulkopuolella.

Kaikkialta kaikkialle piirtää kirkon tehtävästä kuvaa, joka on herättänyt runsaasti myönteistä vastakaikua. Siinä käytetään useammin käsitettä ”lähetystehtävä” tai pelkkä ”lähetys”, kuin sanaa ”lähetystyö”. Tälle on olemassa vahva peruste. Lähetystyöllä kirkon asiakirjoissa tarkoitetaan keskeisesti sitä toimintaa, joka tapahtuu maamme rajojen ulkopuolella ja jonka toteuttajina toimivat sopimusjärjestöt. Sen sijaan lähetystehtävä (tai lähetys) viittaa siihen, miten elämme todeksi evankeliumia sekä lähipiirissä että osallistuessamme maailmanlaajan kirkon vastuisiin.

Sama ongelma koskee mielestäni myös sanaa ”evankeliumi”. Se ei missään nimessä ole yksiselitteinen, ei ainakaan yksiulotteinen käsite. Tämä tulee hyvin esille lauseessa ”kun kirkko toteuttaa missiotaan, sen toimintatapojen tulee olla sopusoinnussa evankeliumin kanssa” (Kaikkialta kaikkialle, s. 18). Silloin, kun kirkon toimintatavat sulkevat ihmisiä ulos yhteydestään, evankeliumi ei toteudu eikä kirkko ole uskollinen missiolleen.

Evankeliumi ei ole vain Jeesuksesta julistamista, vaan koko ”Jeesus-kertomuksen” avaamista ymmärrettävällä tavalla. Tähän kertomukseen kuuluu yhtä oleellisesti Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta kertominen, kuin sen muistaminen, miten Jeesus kohtasi aikansa syrjäytetyt, köyhät, lesket ja sairaat. Ja sen pohtiminen, mitä se tarkoittaa meille.

Evankelioimisen ja lähetystyön tavoite laajenee vielä tätäkin laajemmaksi haasteeksi: ”Jumala ei lähettänyt Poikaansa vain ihmiskunnan pelastukseksi. Pelastus ei ole osittainen, vaan evankeliumi on ilosanoma koko luomakunnalle. Se koskee koko elämää ja koko yhteiskuntaa.” (Kaikkialta kaikkialle, s. 16)

Tämän kanssa käy hyvin yksiin se Tervo-Niemelän havainto, että ”yhteiskunnallista vaikuttamista ja vähemmistön oikeuksien edistämistä tärkeänä pitävien määrä on kasvanut.” (Tervo-Niemelä 2018, s. 46)

Mallia maailmalta?

Kirkkomme lähetyksen peruslinjaus Yhteinen todistus 2018 luo perustan: ”Seurakunta elää kaikessa toiminnassaan lähetystä todeksi. Kokonaisvaltainen lähetys ottaa huomioon koko ihmisen.” Ja vielä: ”Kokonaisvaltaiseen lähetykseen kuuluu myös oikeudenmukaisuuden, ihmisarvon, yhdenvertaisuuden ja perusoikeuksien puolustaminen.” Jeesuksen sanoin: Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.

Olisiko sittenkin niin, että meidän olisi miellettävä entistä vahvemmin evankelioinniksi ja lähetystyöksi myös täällä Suomessa ne asiat, joita teemme järjestöjen kautta muualla maailmassa? Monessa muussa yhteydessä on sanottu, ettei enää voi ajatella lähetystä maantieteellisin rajoin. Ehkä tämä pitäisi ottaa todesta myös kotiseurakunnassa?


Vesa Häkkinen
koordinaattori
Kirkon lähetystyön keskus

 

 

17.10.18

Karvainen todellisuus

Nuorilta on etukäteen kysytty, ketkä haluavat tavata tänään Elina-papin koiran. Toisella osastolla koirakontaktiin haluaa yksi ja toisella kolme nuorta. Olemme koiran kanssa ensimmäistä kertaa käymässä nuorten intensiivihoidon yksikössä, jossa on kaksi osastoa. Koira tutustuu osastoon siten, että nuoret piilottavat sille nameja. Samalla annetaan koiralle myönteinen kokemus uudesta paikasta. Täällä on kivaa. Saa nameja ja rapsutuksia. Nuoriin koira tutustuu moikkaamalla jokaista. Se käy myös antamassa pusuja kasvoille, jos se sopii nuorelle. Koiran käytös naurattaa ja sekin on iloinen nuorten huomiosta.

Aikaisemmin olemme käyneet koiran kanssa monta kertaa muilla lasten ja nuorten intensiivihoidon osastoilla, joten koira tietää jo uuteen paikkaan mennessä, mitä siltä odotetaan. Sielunhoitokoiran tehdessä työtään ihmissielunhoitaja asettuu sivurooliin. Koira kertoo jokaiselle nuorelle vuorotellen, että sinä olen ihana. Että minä karvakasa olen Jumalan luoma ja niin olet sinäkin.

Kuuntelukävely

Iso osa sielunhoitokoiran työtä on se, että lapset ja nuoret pääsevät taluttamaan koiraa. Tehdään ihan tavallisia kävelylenkkejä siten, että otan yhden lapsen tai nuoren kerrallaan kävelylle koiran kanssa. Välillä käydään myös läheisessä koirapuistossa. Lapsi tai nuori taluttaa koiraa. Koko lenkin ajan. Minä ohjaan tarvittaessa. Kehun kun menee hyvin. Suurimman osan aikaa minä vain kuuntelen. Taluttaja keskittyy koiraan. Ja puhuu. Puhuu enemmän kuin olisin koskaan kuullut lapsen tai nuorten puhuvan, jos olisimme asettuneet varta vasten keskustelemaan. Näen miten lapsen tai nuoren itseluottamus koiran taluttajana kasvaa lenkki lenkiltä.

Otin koiran mukaan töihin sen ollessa noin kolmen kuukauden ikäinen. Aluksi käytiin korvaushoitoklinikalla. Pentu valloitti. Asiakas tuli ihastelemaan pentua ja silitti sitä varovasti. ”En ole koskaan pidellyt sylissä vauvaa. Enkä koiranpentua.” Välittömästi nostin pennun lattialta ja annoin sen asiakkaan syliin. Asiakas hengitti pari kertaa syvään ja alkoi hymyillä.

Koira ei ole aina tervetullut moikkaamaan kaikkia. On kireyttä ja väsymystä, eikä ihminen halua silloin yhtään ylimääräistä kontaktia. Koira on oppinut kärsivälliseksi. Se saattaa asettua sohvalle asiakkaan viereen ja odottaa, että hänet huomataan. Asiakas, joka on aluksi vaikuttanut olevan välinpitämätön koiran läheisyydestä, hymyilee yhtäkkiä ja ojentaa kätensä silittämään koiraa.

Dog spelled backwards is God

Koirassa on herttaista voimaa. Se viestii sanattomasti hyväksynnästä, rakkaudesta, nähdyksi tulemisesta. Koiran läsnäolo kohottaa parhaimmillaan koko osaston myönteistä mielialaa. Aikuiset hymyilevät ja nuoret hymyilevät. Yhteisen oleskelutilan täyttää energia koiran etsiessä nuorten piilottamia nameja. Sitä seuraa rauhan ja hiljentymisen hetki, kun koira asettuu lattialle rapsutettavaksi ja nuoret sen ympärille kädet turkissa. Koirameemissä sanotaan: ”Dog spelled backwards is God.” Koiraa on turha rukoilla, mutta karvainen todellisuus heijastaa sitä hyvää, mitä Jumala meille ihmisille lahjoittaa. Jumalan rakkaudesta puhuminen sanoilla ei aina tartu, eikä edes kannata yrittää. Koiran olemuskieli sen sijaan uppoaa syvälle.

Koira tekee valintoja havainnoiden, kuka kutsuu sitä kontaktiin, mutta myös sen mukaan kenen se aavistaa tarvitsevan karvaista ja lempeää katsetta. Se voi olla lapsi, joka ei aluksi ole kiinnostunut koiran huomiosta ja katsoo poispäin, mutta kun koira sitkeästi yrittää lapsen kainaloon sohvalle, niin lopulta lapsi katsoo koiraa silmiin ja kutsuu sen mukaan syntymäpäivilleen.

Kontaktikuorma väsyttää koirankin

Koira on sielunhoitajalle peilinä väsymisestä. Koirakaan ei kestä miten suurta kontaktikuormaa tahansa yhden työpäivän aikana. Koiralla ja ihmisellä on rajansa. Sielunhoito ei ole suoritusta. Koira tarvitsee taukoja, joita myös osastojen rytmi antaa. Minä yritän sielunhoitajana harjoittaa itseäni pitämään hiljentymisen hetkiä kohtaamisten välillä. Lepuuttaa mieltä kevyesti. Koira on omassa unessaan herkkänä reagoimaan. Samaa valppautta tarvitsee sielunhoitaja. Parasta on kuitenkin, jos uuteen tilanteeseen voi siirtyä levon kautta. Edes muutaman tietoisen hengityksen ja hetken pysähtymisen kautta. Sielunhoitokoiralta tämä sujuu jo. Sielunhoitaja vielä opettelee. Yksikkökäynnillä koira viestii väsymisestään tulemalla lähelleni ja jäämällä siihen lepäämään. Tiedän, että silloin on aika lähteä ja sovin seuraavan käyntiajan.

Koira tarvitsee paljon lepoa yksikkökäynnin jälkeen. Kuljemme koiran kanssa tavallisesti autolla, jotta se saa keikan jälkeen levätä rauhassa omassa häkissä matkan ajan ennen kuin pääsee kotiin. Kotona sielunhoitokoiraa odottaa ruoka, lepo, iltalenkki, tassupesu ja uni.

Elina Jokipaltio
Yhteisöpappi, jonka työkaverina on allergiaystävällinen Australian Labradoodle Raku
Helsingin Diakonissalaitos

 

10.10.18

Bondin hommia?

Hietaniemen hautausmaan kolumbaario eli uurnaholvi

Kun puhutaan krematorioista, monille tulee ensimmäisenä mieleen tämä klassikkokohtaus vuonna 1971 ilmestyneestä Elokuvasta Timantit ovat ikuisia:

Viime kuukausina krematoriot ovat myös nousseet uutisiin Helsingissä järjestetyn Weekend-festivaalin myötä. Elokuussa järjestetyn festivaalin järjestelyt haastoivat Hietaniemen hautausmaan ja krematorion työntekijöiden työntekoa monin tavoin ja jälkipyykkiä puitiin.

Verkosto koolle ja kehittämään!

Salaisista agenteista ja festivaaleista on kuitenkin pitkä matka niihin haasteisiin, joita krematoriotyöntekijät päivittäin arjessa kokevat. Käytännön haasteita ja ratkaisuja niihin lähdimme yhdessä kirkon pääsopijajärjestöjen, Työturvallisuuskeskuksen ja Aluehallintoviraston asiantuntijoiden muodostaman työnyrkin kanssa kehittämään osana kirkon työelämäohjelma Kirtekoa.

Koko Kirtekon ytimessä on yhdessä kehittäminen ja hyvien käytäntöjen jakaminen. Näin ollen myös Hautausmaahallinnon neuvottelupäivillä Tampereella helmikuussa 2018 alkusysäyksen saaneeseen Krematoriotyön turvallisuus -verkostoon päätettiin soveltaa samoja toimintatapoja.

Vaarat ja riskit esille

Ensin oli tärkeää saada koolle verkosto, joka tuntee työn ytimen, sen hyvät puolet ja kehityskohdat. Niinpä krematorioissa työskenteleville lähetettiin ensin kysely, jolla kartoitettiin kiinnostusta verkostotyöskentelyyn osallistumiseen, sekä mitkä olivat työn keskeisimpiä kehittämiskohtia.

Kyselyn perusteella verkostotyöskentelylle oli todella tarvetta ja sen pohjalta keskeisimmäksi kehittämiskohteeksi valikoitui vaarojen tunnistaminen ja riskien arviointi. Tampereelle seurakuntien talolle kokoontui syyskuussa ilahduttavan suuri porukka, yli 20 krematoriotyön ammattilaista Kajaanista Poriin ja Seinäjoelta Kuopioon.

Pulinat pois ja konkretiaa kehiin

Krematoriotyössä haasteet työturvallisuuden osalta edustavat hyvin laajaa kirjoa: ongelmana voivat olla esimerkiksi vainajille jääneet sydämentahdistimet, jotka voivat aiheuttaa räjähdyksen kuumassa polttouunissa tai toisaalta raskasta psykososiaalista kuormaa, jota tulee väkisinkin, kun ollaan päivittäin tekemisissä kuoleman kanssa.

Heti verkostotapaamisen alussa osallistujilta odotuksia kysyttäessä kävi selväksi, että nyt odotetaan työkaluja, joilla paljot puheet kehittämisestä saadaan vietyä käytäntöön ja konkretian tasolle. Osallistujat kaipasivat muun muassa ohjeita ja pelimerkkejä, jotta osataan toimia lakien edellytysten mukaan, vastauksia tiukentuneisiin ympäristökysymyksiin ja vastauksia työturvallisuuskysymyksiin, kun suunnitellaan uusia tiloja.

Ensimmäisen yhteisen työpajapäivän aikana ehdimme saada työn käynnistymään ja yhteisen pohdinnan kautta löysimme monia kehittämisen kohteita krematoriossa, ja toisaalta myös niitä asioita, jotka olivat erityisen hyvin ja joita pitää jatkossakin vaalia. Kehittämisen kohteita oli muun muassa liiallisten tuhkausmäärien hallinta, hautaustoimilain harmaan alueet ja hajuhaitat.

Positiivisia mainintoja saivat esimerkiksi siisteys ja järjestys työpaikalla, hyvä työturvallisuuskulttuuri ja toimivat työvälineet. Lopuksi vielä keskityttiin siihen, mitkä olisivat ne kolme tärkeintä asiaa, joita haluttaisiin kehittää tai vaalia jatkossakin.  Krematoriouunin tekninen tuki sekä koneiden ja laitteiden toimintavarmuus pääsivät seuraavan työpajapäivämme työskentelyn kehittämiskohteiksi. Hyvä henkilökunta, joka johtaa työn imuun ja haluun tehdä oma työ mahdollisimman hyvin nousi asiaksi, jota haluamme jatkossakin vaalia.

Tule mukaan!

Nyt olemme vasta tämän työskentelyn alkumetreillä. Verkostomme jatkaa toimintaa ainakin vielä vuoden 2019 ja mukaan mahtuu lisääkin porukkaa. Jos työskentelet krematoriossa ja haluaisit tulla mukaan kehittämään työelämää muiden ammattilaisten kanssa, ole yhteydessä Elina Ravanttiin Työturvallisuuskeskuksesta, Elinan tavoitat osoitteesta elina.ravantti@ttk.fi. Tule rohkeasti mukaan, vuoden päästä meillä on toivottavasti kertynyt reilu nippu konkreettisia työkaluja krematoriotyön turvallisuuden parantamiseen!


Paula Antell
järjestöasiantuntija
Kirkon alat ry

 

 

3.10.18

Haluatko seurakuntapäättäjäksi?

Kuva: Jussi Laitinen

Marraskuisiin seurakuntavaaleihin mennään aiempaa pienemmällä ehdokasjoukolla. Valtakunnallisten ehdokastietojen julkistamisen jälkeen on jossakin päivitelty ehdokasmäärien romahtamista, toisaalla iloittu uusista tai nuorista ehdokkaista. Epätietoisuus valitsijayhdistysten agendoista ja luottamushenkilöiden tehtävistä näyttää olevan kestoaihe näissäkin vaaleissa.

Rivit harvenevat kirkkovaltuustoissa

Suurin muutos ehdokaslistoja katsellessa on tapahtunut kirkkovaltuustojen vaalissa. Kyseessä ovat siis itsenäisten seurakuntien luottamuselimet ja seurakuntayhtymien yhteiset valtuustot. Näihin on tyrkyllä yli 12 500 ehdokasta, mikä on 22 prosenttia vähemmän kuin viime vaaleissa. Seurakuntaliitosten myötä luottamushenkilöpaikkojen määrä valtuustoissa on vähentynyt yli 11 prosentilla. Tämä selittäisi siis puolet ehdokkaiden määrän vähenemisestä. Entäpä muut syyt?

Luottamushenkilöt edustavat pitkälti uskollisten seurakunta-aktiivien joukkoa, jonka keski-ikä on reilusti kirkon rivijäsenistöä korkeampi. Tämä joukko ei täydenny samalla nopeudella kuin siitä jää ihmisiä pois. Taustalla on ainakin se, että nuoremmat kirkkovaikuttajat eivät tunne samanlaista kiinnostusta luottamustehtäviin. Toisaalta väestörakennekin on monien seurakuntien alueella sellainen, että nuoria tai uusia vaikuttajia ei ylipäänsä ole saatavilla. Sopuvaali eli tilanne, jossa ehdokkaiden määrä on sama kuin jaossa olevien paikkojen määrä, on tulossa näillä näkymin 50 seurakuntaan, joista suurin osa on pieniä maaseutuseurakuntia.

Kuka uskaltaa luottamushenkilöksi?

Keskustelu luottamushenkilöiden iästä kärjistyy kuitenkin turhan helposti nuorten passiiviseksi syyttämiseen tai vanhojen ja kokeneiden luottamushenkilöiden asiantuntemuksen mitätöimiseen. Kaikenikäisiä luottamushenkilöitä tarvitaan päättämään seurakunnan asioista, aivan kuten tarvitaan vaikkapa kaikkia sukupuolia, hengellisiä liikkeitä ja poliittisia näkökantoja. Kannustaminen esimerkiksi Nuori kirkko ry:n tyyliin on selkeästi paras ratkaisu, joka tuotti näidenkin vaalien ehdokasasettelussa positiivisia tuloksia.

Voidaan esittää kysymys, näyttäytyykö luottamustehtävä seurakunnassa erityisen vaikeana tehtävänä juuri nyt, kun kirkon hallinto on muutoksessa ja valtakunnallista ratkaisua maakuntamalliksi sote-palveluineen edelleen tuskaillaan. Ainakin se on seurakuntavaalien ehdokastilastoista havaittavissa, että seurakuntayhtymissä seurakuntaneuvostoihin on enemmän ehdokkaita kuin yhteisiin kirkkovaltuustoihin. Ehdokas siis valitsee mieluummin paikallisseurakuntansa kuin laajemman yksikön luottamustehtävän, jos ei valitse molempia.

Moninaisten listojen henkilövaalit

Valitsijayhdistykset herättävät huomiota seurakuntavaaleissa. Jotkut paheksuvat puolueiden mukana oloa, toiset taas ovat tyytyväisiä siihen, että ainakin niiden poliittisesta ohjelmasta voi saada selkoa. Tosin puolueetkin tekivät omia silmänkääntötemppujaan häivyttämällä nimensä valitsijalistasta, kuten Kokoomus Vantaalla tai Perussuomalaiset Jyväskylässä. Joka tapauksessa ehdokkaista noin kolme neljästä on jonkin muun kuin puoluepoliittisen valitsijayhdistyksen listalla, ja näistä muistakin vain pieni osa edustaa jotakin tunnistettavaa ryhmää, kuten Tulkaa kaikki, vanhoillislestadiolaiset tai Partiotyön ystävät.

Valitsijayhdistyksen voi perustaa 10 seurakunnan äänioikeutettua jäsentä; muita rajoitteita listojen perustamiselle ei juuri olekaan. Näin ollen keskeisen osan profiloitumisestaan seurakuntapäättäjänä ja luottamushenkilönä ehdokkaat tekevät omilla kampanjoillaan ja puheenvuoroillaan. Hyvä keino saada ehdokkaiden intresseistä ja arvomaailmasta selkoa on vaalikone, joka avataan äänestäjille 8.10. Seurakuntavaalit ovat monessa mielessä henkilövaalit. Senkin takia olisi hyvä, että äänestäjinä päätyisimme pohtimaan ”heidän kirkkonsa” sijasta sitä, minkälainen on sinun kirkkosi tai minun kirkkoni.

 

Veli-Matti Salminen
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

24.09.18

Vau, mikä Vauvan päivä

Olin vuoden ikäisen poikani kanssa messussa kirkossa X. Paikalla ei ollut muita pikkulapsia ja sitten tapahtui iso virhe – virsikirja tippui lattialle ja kuului pamahdus. Suntio tuli ystävällisesti mutta jämäkästi meidän luoksemme ja pyysi meitä poistumaan kirkosta.

Tyrmistyin. Sopersin, että olen itsekin pappi ja nyt hoitovapaalla toisesta seurakunnasta ja lapsi on tottunut omassa kirkossa kävelemään ja tiputtelemaan virsikirjoja. Poistuimme kuitenkin käskystä.  Ehtoollinen jäi saamatta ja Herran siunaus vastaanottamatta. Mielessäni jyskytti:

”Jos en olisi kirkon työntekijä, eroaisin kirkosta”

”Jeesus sanoi: sallikaa lasten tulla. Miksi suntio ei sallinut?”

Ristiriita sai minut ottamaan yhteyttä kyseisen seurakunnan kirkkoherraan. Hän pahoitteli suntion käytöstä ja vakuutti, ettei tämä ole seurakunnan sovittu linja.  Tästä tapahtumasta on jo 12 vuotta ja vaikka seurakuntien ilmapiiri on monin paikoin muuttunut lapsiystävällisemmäksi, niin minä muistan tuon kokemuksen ja mielessäni seurakunta X sai lapsivihamielisen maineen. Leimat ovat helposti pysyviä. Tiedättekö te omassa seurakunnassanne, mitä puskaradio kertoo suhtautumisestanne lapsiin?

Monet ovat sitä mieltä, että lapsi- ja vauvanegatiivinen ilmapiiri leijuu Suomen yllä. Pieniä lapsia ei päästetä mielellään ravintoloihin. Vanhemmat kertovat saaneensa mulkoilevia katseita pienen lapsen kanssa julkisissa kulkuvälineissä. Päättäjät haastavat kansalaisia uusien veronmaksajien tekotalkoisiin, mutta syntyvyys on laskenut vuosi vuodelta. Ilmassa on monenlaista pelkoa vauva-arjen vaikeuksista. Tuoreiden vanhempien kokemus vauvavihamielisyydestä pitäisi kuulla kunnolla. Tilannetta eivät helpota pätkätyöt ja alhaiset lapsilisät. Vanhemmuutta harkitsevat ovat myös harvinaisen tietoisia tutkimustuloksista, joiden mukaan parisuhdetyytyväisyys laskee lapsen tulon myötä ja oma aika loppuu.  Ainakin kirkossa pitäisi olla vauvamyönteistä vastavoimaa. Ja onneksi myös on.

Kohti vauvamyönteisempää yhteiskuntaa

Vauvamyönteisyyttä lisäämään on syntynyt VauvaSuomi ry, jonka päätavoitteena on asiantuntijatiedon avulla lisätä vauvaystävällisyyttä sekä vauvaperheiden ja vauvojen huomioimista yhteiskunnassa.  Tavoitteena on yhteistoimin eri toimijoiden voimin tukea vauvojen tervettä kehitystä ja vanhempien hyvinvointia ennaltaehkäisten myöhempiä vaikeuksia ja mielenterveyden ongelmia. VauvaSuomen yhteistyökumppaneita ovat muun muassa Nuori kirkko, Kirkkohallitus, Kuntaliitto, lapsiasiavaltuutettu ja Mothers in Business -verkosto.

Yhteistyö huipentuu vuosittaiseen Vauvan päivään. Vauvan päivää vietetään nyt toista kertaa, tänä vuonna 28.9. – juuri ennen Mikkelinpäivää. Vauvan päivänä piispa Teemu Laajasalo palkitsee yhden hiippakuntansa vauvaystävällisen seurakunnan. Näitä seurakuntia on onneksi useita, mutta vain yksi voi vuorollaan saada kunniamaininnan. Katso piispan videohaaste. Laajasalo toivoo, että ydinperheen lisäksi vauvatoiminnassa huomioitaisiin myös kummit ja isovanhemmat entistä paremmin.

Hyvään vauvafiilikseen pääse esimerkiksi Hakunilan seurakunnan kanttori Riikka Jäntin uunituoreen Vautsivauva-kappaleen tahdissa. Nuori kirkko on julkaissut Riikan kappaleesta tehdyn musiikkivideon yhdessä Lastenkirkon kanssa. Video löytyy Lastenkirkon Youtube-kanavalta ja nuotti Nuoren kirkon sivuilta (pdf).

Vauvaystävällisen seurakunnan suosituksiin voi tutustua Sakastissa.

Vietetään yhdessä ihana Vauvan päivä!


Minna Tuominen
Perhe- ja parisuhdetyön asiantuntija
kasvatus ja perheasiat
Kirkkohallitus

 

 

19.09.18

Violettia kynsilakkaa, kiitos!

Meillä Lappeenrannassa on aina ollut hyvä onni sairaalasielunhoidon harjoittelijoiden suhteen. Harjoittelijat ovat olleet hyviä ja keskustelut heidän kanssaan virkistävät ja haastavat myös meitä vakityöntekijöitä.

Tänä kesänä mieleeni tuli muisto omasta harjoittelusta Tampereella kahdenkymmenenyhden vuoden takaa. Olin kaupassa ja sivusta kuulin, kun kaksi ihmistä keskusteli kynsilakan väristä tai tarkemmin sen sävystä. Pidin aihetta turhanpäiväisenä ja pinnallisena sen rinnalla, miten ihmiset ovat vakavasti sairaita, myös kuolemansairaita jo lapsena ja nuorena. Jäin miettimään tilannetta, kunnes tajusin, että jos joku, niin minä tässä olen omituinen.

Toivoa, iloa ja voimavaroja

Olen onnellinen tuosta käänteentekevästä oivalluksesta. Sairaalapapin työssä elämä saattaa helposti kapeutua. Vaara on olemassa, vaikka en enää olekaan harjoittelija tai vasta-aloittelija. Tämän takia olen tietoisesti alkanut vaalia elämässäni hyviä ja iloisia asioita. Ajattelen, että työssänikin haluan olla toivon ja ilon ylläpitäjä. Jos vaivun synkkyyteen ja kadotan toivon omasta elämästäni, en silloin pysty sitä toisillekaan välittämään. Haluan työssäni kohdata ihmiset ihmisinä. Haluan myös muistaa ihmiset ihmisinä, en ihmisinä, joilla oli se ja se sairaus tai jotka olivat niin ja niin kuolemansairaita.

Toivon ja ilon ylläpitäminen ei sulje pois syvällisiä keskusteluja. Se ei tarkoita raskaiden asioiden välttelyä tai surun, pelkojen, vaikeuksien tai vihan tunteiden kantamatta jättämistä. Mutta on eri asia jäädä vaikeuksiin kuin vastaanottaa ne. Ihmisillä on paljon kapasiteettia selviytyä ja usein se, minkä turvin he ovat aikaisemmin elämässään selviytyneet, antaa heille voimia ja auttaa heitä selviytymään myös siitä vaikeudesta, jonka he meidän sairaalapappien kanssa jakavat. Joskus meidän tehtävämme on vain auttaa ihmisiä löytämään uudestaan tämä heidän kadoksissa oleva voimavaransa.

Lähellä ihmistä, lähellä Jumalaa

Joku ortodoksi, en yrityksistä huolimatta ole saanut hänen nimeään selville, on ajatellut viisaasti, että elämä on kuin ympyrä. Ympyrän keskeltä lähtee sektoreita ulkoreunalle. Ympyrän keskellä on Jumala ja me ihmiset olemme sektoreilla. Mitä lähempänä me ihmiset olemme toisiamme, sitä lähempänä me olemme myös Jumalaa. Mielestäni tämä toteutuu hyvin sairaalasielunhoidossa, kun ihminen kertoo ja jakaa meille omasta elämästään. Ja parhaimmillaan siinä on kyse teologian tekemisestä ja soveltamisesta sairaalaympäristössä, tilanne ja siihen liittyvät erityiskysymykset huomioon ottaen.

Erään tällaisen kohtaamisen ja elämän jakamisen jälkeen, hoitaja tuli huoneeseen eriväristen kynsilakkapullojen kanssa. ”Minkä väristä kynsilakkaa tällä kertaa haluat?”, hoitaja kysyi. ”Violettia”, potilas vastasi.

Työskentelen saattohoito-osastolla, missä hoitajilla on tapana lakata potilaiden kynsiä. Hauska sattuma. Vai onko sattuma ollenkaan? Joka tapauksessa se on hyvä muistutus ilosta ja toivosta ja niiden kantavasta voimasta tässä elämässä, kuolemassa ja elämässä kuoleman jälkeen.

Teksti ja kuva:
Laura Siitonen
Sairaalapastori
Lappeenranta

 

12.09.18

Kokeillen lentoon

Kokeilukulttuurista puhutaan paljon. Se on jokaisen suupielillä. Pääministeristä kappalaiseen ja tuomiorovastista neuvottelevaan virkamieheen. Se on vähän samanlainen asia kuin digitalisaatio. Kokeilukulttuuri on tuolla jossain. Tai sitten siitä sanotaan että ”se on meillä”, aivan kuin polkupyörä tai sadetettu syreenikuja. Jotakin fyysistä ja kouriintuntuvaa. Silti sopivan etäistä.

Mistä oikeastaan puhumme kun puhumme kokeiluista ja kehittämisestä?

Eihän kyse ole kovinkaan kummallisesta asiasta. Kokeilujen pohjalla on koe. Kokeilujen sarja, joka määrällisesti ajatellen voitiin laboratorio-olosuhteissa toisteisilla testeillä mitata ja todentaa. Oskilloskooppi piirsi nopeista ilmiöistä kuvaajan ja sitten voitiin tarkastella ja vertailla valvotuissa olosuhteissa. Oltiin tehty kokeilu. Oli dataa jota voitiin verrata ehkä edelliseen ja päätellä tästä jotakin.

Oikeastaan tästähän on kyse kokeilujen tekemisessä. Testaamisesta. Uusien asioiden kokeilemisesta suoraan käyttäjien kanssa. On olemassa idea tai hypoteesi, jota kokeillaan mahdollisimman helposti. Kokeillen ja siitä oppien. Emme tarvitse valkoista takkia ja erlenmeyerkolvia. Kokeilujen luomiseen tarvitaan hieman toisenlaisia elementtejä.

Ainesosat kokeiluihin

Unohda valkotakit ja laboratoriomainen innostusta himmaava ote. Heittäydy ja innostu. Jostakin asiakasarvoa ja elämyksiä tuottavasta asiasta. Jostain mistä itsekin innostut. Vedä puoleesi muita innostujia ja innostajia. Kysykää sekunnin kymmenyksen ajan itseltänne, että oletteko tekemässä organisaationne strategian mukaisia asioita. Todennäköisesti olette. Hyvä. Nyt mukana on jo strategia, käyttäjä ja työyhteisöstä kiihdyttäjiä. Sidosryhmistäkin. Sitten pitää alkaa vain hommiin.

Kulttuuria luodaan tekemällä. Tekemällä näyttäviä tekoja. Sitä ei luoda ylisuunnittelemalla ja PowerPointteja hieromalla. Kulttuuria luodaan teoilla. Ei myöskään pidä unohtaa näkyväksi tekemistä. Heti alussa kannattaa jo paukuttaa isosti eri kanavissa, että me lähdemme kokeilemaan tämän kaltaista uutta ja hienolta kuulostavaa ideaa. Tässäpä on moniteräinen strategia myös tekijöille. Kun on mennyt möläyttämään että mepä kokeilemme, niin onhan se sitten kokeiltava. Kun on muillekin menty kertomaan. Ja vielä kutsumaan mukaankin.

Tästä kaikesta voi johtaa myös yhden sanan, jota ilman on vaikea pärjätä – rohkeus. Siitä on tässä blogissa loistava Oili Marttilan kirjoitus Reseptinä rohkeus. Se on sekä yksilön rohkeutta uskoa ja kammeta kohti parempaa, mutta samalla se on yhteisön rohkeutta antaa lupa kokeiluihin. Luottaa siihen, että meillä on parhaimmat mahdolliset tekijät tekemässä. Ja jos tekijä on innostunut ja tuloksena voi olla valtavasti hyvää, niin antaa palaa vaan. Kokeiluilla lentoon. Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua?
Se useinkaan ei ole kovinkaan pahaa.


Tom Hagelberg
toimitusjohtaja
Tamora Muutosmuotoilu Oy

 

 

 

Jatkamme keskustelua kokeilukulttuurista syksyn Kirteko-verkostotapaamisissa. Tutustu

5.09.18

Millaista on jihadistien uskonnollisuus?

Turun puukkoiskun jälkeen ihmiset toivat tapahtumapaikalle kukkia ja kynttilöitä uhrien muistoksi. Uskontojen valtavirta koostuu kaikkialla vastaavanlaisista, luonnollisista inhimillisistä tunteista nousevista symboleista ja rituaaleista. Ääriuskonnollisuus sen sijaan vaatii ihmisiä usein kieltämään luontaiset inhimillisyyden osoitukset.

Elokuussa tuli kuluneeksi vuosi Turussa tapahtuneesta puukotusiskusta, jossa kaksi ihmistä sai surmansa ja kahdeksan muuta haavoittui. Iskun tekijä oli ennen tekoon ryhtymistään kirjoittanut sitä perustelevan manifestin ja jakanut samansisältöisen videon verkossa. Jo alun alkaen poliisi tutki tapausta terroristisessa tarkoituksessa tehtyinä murhina ja murhan yrityksinä. Kesäkuussa 2018 Turun käräjäoikeus tuomitsi hyökkääjän elinkautiseen vankeuteen näillä perusteilla.

Kyseessä oli ensimmäinen jihadistinen terroriteko Suomen maaperällä. Vastaavia ja vielä enemmän kuolonuhreja vaatineita terroritekoja on tapahtunut muualla Euroopassa jo pidemmän aikaa. Euroopassa tapahtuneiden terroritekojen lisäksi Suomesta ja muualta länsimaista on lähtenyt radikalisoituneita henkilöitä vierastaistelijoiksi Lähi-itään.

Kyse on äärimmäisistä ja poikkeuksellisista teoista, eikä ole ihme, että ne ovat herättäneet vilkasta keskustelua radikalisoitumisen syistä ja taustoista. Mikä saa ihmisen ryhtymään näin mielettömiin tekoihin? Myös ennaltaehkäisyn ja viranomaistoimien kannalta on ensiarvoisen tärkeää kyetä tunnistamaan oikein ne tekijät, jotka johtavat tällaisiin tekoihin.

Tutkijat seurasivat ekstremistien mielenliikkeitä

Radikalisoitumisen syistä käydään tällä hetkellä kiivasta tieteellistä keskustelua. Tämä kävi ilmi Oslossa elokuussa 2018 kokoontuneessa Pohjoismaisessa uskontososiologian konferenssissa, jossa eräänä teemana oli uskonnollinen ekstremismi. Konferenssin keynote-puhujiksi oli kutsuttu alan kansainvälisiä asiantuntijoita, ja osallistujille tarjoiltiin mielenkiintoinen katsaus viimeisimpään kansainväliseen keskusteluun.

Yksi kiinnostavimmista puhujista oli kanadalainen uskontososiologi ja kansallisen terrorismitutkimusverkoston johtaja Lorne L. Dawson. Yhdessä kollegansa, radikalisaatiotutkija Amarnath Amarasingamin kanssa hän on tutkinut radikalisoituneita, Syyriaan ja Irakiin lähteneitä vierastaistelijoita varsin ainutlaatuisin menetelmin.

Dawson ja Amarasingam seurasivat sosiaalisen median välityksellä yli 80 taistelijaa kolmen vuoden ajan, keskustelivat heidän kanssaan verkossa ja pyysivät heiltä haastatteluja. Lopulta 35 taistelijaa antoi heille haastattelun joko jollakin sosiaalisen median alustalla tai Skypen välityksellä. Aineiston tekee poikkeukselliseksi juuri se, että haastattelut on annettu keskellä taisteluja ja tutkijat pääsivät seuraamaan taistelijoiden mielenliikkeitä keskellä hyvinkin dramaattisia tapahtumia. Suurin osa haastatelluista on nyt kuollut.

Kyseiseen haastatteluaineistoon pohjautuva tieteellinen artikkeli ilmestyi Studies in Conflict and Terrorism -julkaisussa vuonna 2017. Siinä tutkijat käsittelivät radikalismin uskonnollisia motiiveja ja syitä. Myös esitelmässään Dawson korosti, kuinka merkittävä jihadistinen uskonnollinen maailmankuva taistelijoille oli. Sen sijaan taistelijoiden taustalta ei löytynyt juurikaan yhteisiä sosioekonomisia taustatekijöitä, kuten köyhyyttä tai muuta huono-osaisuutta.

Radikalisoitumisen taustalla merkityksen etsiminen

Yhdistävänä tekijänä tutkittavilla oli voimakas merkityksellisyyden tarve. Monet korostivat sitä, etteivät he tunteneet kuuluvansa siihen yhteiskuntaan, jossa he elivät, vaan kokivat sen vieraana. He halusivat elämälleen ylevämmän tai hohdokkaamman päämäärän kuin heidän sosiaalisessa ympäristössään oli tarjolla. Toisin sanoen merkityksen etsiminen ja oman elämän merkitykselliseksi kokemisen tarve olivat altistaneet heidät jihadistiselle ideologialle. Radikaali ideologia tarjosi kokonaisvaltaisen ja voimakkaasti tunteisiin vetoavan suuren kertomuksen, jota he elivät ja hengittivät joka solullaan.

Uskonnontutkijalle tässä ei ole mitään uutta: kyseessä on klassinen kääntymisnarratiivi. Kaikki voimakkaan uskonnollisen kääntymyksen kokeneet raportoivat vastaavasta merkityksettömyyden ja merkityksellisyyden dialektiikasta. Löydös kyseenalaistaa vahvasti sellaiset radikalisaation selitykset, joissa uskonnolle ei anneta mitään roolia. Myös joissakin vaikutusvaltaisissa sosiaalitieteellisissä selitysmalleissa uskonnon rooli saatetaan sivuuttaa, ja Dawson käyttikin esitelmässään runsaasti aikaa niiden kritiikkiin.

Toisaalta joissakin populaareissa selitysmalleissa uskonnolle annetaan harhaanjohtava ja ylikorostunut merkitys palauttamalla syyt esimerkiksi tavanmukaisiin islamin opetuksiin tai Koraanin jakeisiin. Jihadistien omat puheet näyttävät pinnalta katsoen vahvistavan käsitystä islamin merkityksestä. Dawsonin aineisto osoittaa kuitenkin kirkkaasti, että kyse on vastakulttuurisesta, valtavirran islamin konventiot ja moraaliset normit radikaalisti hylkäävästä lahkotyypin uskonnollisuudesta. ISISin uskonnollisuutta käsittelevät harvat tutkimukset, kuten Brookings-instituutin ekstremismitutkija William McCantsin teos ISIS ja ilmestys, tukevat vahvasti kuvaa järjestöstä radikaalina tuomiopäivän lahkona.

Lahkotutkimuksen opetuksia

Jihadismi on kannattajilleen kuin tiivis uskonlahko, joka tarjoaa pelastusta äärimmäisiä uhrauksia vastaan. Lahkolaisuudelle ominaiseen tapaan jihadistit väittävät omistavansa ainoan oikean islamin tulkinnan. Lahkolaisten tapaan he jakavat maailman jyrkästi hyvään ja pahaan ja näkevät ajankohtaiset ilmiöt osana kosmista hyvän ja pahan välistä taistelua.

Kaikkien suurten uskontoperinteiden piirissä on historian kuluessa ilmaantunut radikaaleja uskonyhteisöjä, joissa taistellaan maanpäällisen paratiisin saavuttamiseksi messiashahmon johdolla ja ennusmerkkejä seuraten. Näitä ovat myös uskonnontutkijat pyrkineet kautta aikojen selittämään, ja siksi niistä myös tiedetään jo varsin paljon. Oslon yliopiston sosiologian professori Inger Furseth onkin esittänyt, että tätä tietoa pitäisi laajemmin käyttää hyväksi myös radikalisaation mekanismien tunnistamiseksi.

Keskeinen löydös esimerkiksi 1900-luvun jälkipuoliskolla ilmaantuneiden uusien uskonnollisten liikkeiden tutkimuksessa oli, että liittymistä ja sitoutumista selittivät ennen muuta sosiaaliset siteet. Mitä enemmän ihmisellä oli vahvoja verkostoja ja sosiaalisia siteitä ympäröivän yhteiskunnan jäseniin, sitä vähemmän todennäköisesti hän kiinnittyi poikkeaviin uskonnollisiin yhteisöihin. Sen sijaan verkostojen puuttuminen ja sosiaalisten siteiden katkeaminen olivat yhteydessä haluun ja kykyyn sitoutua yhteisöön, joka tarjosi radikaalia vaihtoehtoa konventionaaliselle yhteiskunnalle.

Näiden havaintojen valossa keskeisiä asioita radikalisaation ennaltaehkäisyssä on kaksi: on vahvistettava riskiryhmiin kuuluvien ihmisten sosiaalisia siteitä ja verkostoja, jotka liittävät heidät yhteiskuntaan – kuten perhesiteet, työyhteisö tai opiskelijaverkostot. Toisaalta on varmistettava, että tarjolla on uskonnollisia ja katsomuksellisia rakennusaineita, jotka tarjoavat merkityksellisyyttä ja tarkoitusta ja joiden kautta tuhon ja väkivallan ihannointi voidaan haastaa. Tässä tehtävässä uskonnollisten yhteisöjen ja aatteellisten järjestöjen roolia ei saisi aliarvioida.

 

Kimmo Ketola
tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

 

Kirjallisuutta:

  • Dawson, Lorne L. (2006): Comprehending Cults: The Sociology of New Religious Movements. 2nd ed. Toronto: Oxford University Press
  • Dawson Lorne L. & Amarasingam, Amarnath (2017): Talking to Foreign Fighters: Insights into the Motivations for Hijrah to Syria and Iraq. Studies in Conflict and Terrorism 40(3): 191–210
  • McCants, William (2016): ISIS ja ilmestys: Islamilaisen valtion historia, strategia ja tuomiopäivän visio. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita