Hiljainen elämä

Ajan kuluessa vähenee valinnan vapautemme elämässä. Nuoren ihmisen tulevaisuus on rajattomana edessä, ja niin pitääkin olla. Vähitellen suunta alkaa määräytyä ja mahdollisuudet kaventua. Pitkään suunta on eteenpäin. Kristityn näkökulmasta näin on toki aina.

Inhimillisen elämän kokemus kuitenkin on, että jossakin kohdassa oma elämä alkaa olla takanapäin eikä uusintamahdollisuutta ole. Yksi tällainen kohta on eläkkeelle siirtyminen. Työelämä on takana, päivätyö on tehtynä. Tuolloin herää jonkinlainen inventaarion tarve.

Eläkkeelle siirtyminen ei etenkään nykyään tarkoita aktiivisen elämän loppumista eikä elämän päättymistä. Tilastojenkin mukaan voi alkaa kolmas elämänvaihe ja sitten neljäs ja viides… Terveyden ja talouden salliessa on mahdollisuus tehdä kaikkea sitä, mitä ei kiireen vuosina ole voinut tehdä. On mahdollisuus harrastaa, mitä tahtoo, matkustella, viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa. Elämä voi olla parhaimmillaan.

Kunto korkealle

Mutta jossakin vaiheessa elämän vuodet ja mahdollisuudet alkavat olla takanapäin. Tällaista aikaa eletään silloin, kun koti on ympärivuorokautisen hoidon yksikössä, tehostetussa palveluasumisessa tai intensiivisen kotihoidon turvin samassa kodissa, missä on aiemmin eletty yhdessä perheen ja puolison kanssa.

Miten tuon vaiheen elämän mielenmaisemat sopivat nykyiseen kuvaamme elämästä, joka suosii aktiivisuutta, tehokkuutta, terveyttä, kauneutta ja yhä parempia ja parempia suorituksia millä tahansa elämänalueella? Onko vanhuksella mahdollisuus ja tilaa sille sisäiselle työlle, mikä on vanhuuden tehtävä? ”Hyväkuntoisena taivaaseen” oli seurakuntayhtymämme työhyvinvoinnin slogan joitakin vuosia sitten. Huumori oli paikallaan kiinnittämässä huomiota asiaan, mutta millä tavoin tämä ajattelu sopii silloin, kun tilanne on tosi? Silloin, kun seuraavaksi siirrytään taivaaseen.

Kuinka tärkeää olisikaan, että hyvä kunto tarkoittaisi myös mieltä ja sielua. Kuinka tärkeää olisikaan, että saisi rauhassa katsoa myös elämäänsä taaksepäin, käydä läpi oman elämän tapahtumia, valintoja ja ratkaisuja. Valinnat eivät aina ole olleet itsenäisiä, vaan on pitänyt valita vähiten huono vaihtoehto ja joskus ei ole ollut mitään mahdollisuuksia itse päättää. Millaista on silloin katsoa elettyä elämää? Miten silloin voi löytyä sovinto oman elämän kanssa?

Kertynyttä elämää

Vanhusten sielunhoidolle olisi valtavasti tarvetta. Kunpa olisi kuulevia korvia ja myötäelävää mieltä, tilaa arvostaville kohtaamisille ja armollisuudelle. Vanhuus, joka on seurausta pitkään eletystä elämästä, on oma erityislaatuinen elämänvaiheensa, se on ratkaisevasti muuta kuin nuoruuden puuttumista ja suorituskyvyn heikkenemistä. Ihmisen, ruumiin ja mielen haurastuminen eivät hävitä ihmistä kaikkien muutosten alla ja sisällä. Kaikkien fyysisten ja psyykkisten luopumisten keskellä säilyy sama persoonan ydin, joka on elänyt ja muovautunut lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kautta. Jokainen ihminen kantaa mukanaan omaa historiaansa: lasta, nuorta ja aikuista. Mikään näistä ei ole kokonaan kadonnut. Kauan eläneessä ihmisessä on suuri määrä kokemuksia, iloja, suruja – elämää.

…kaiken se kestää…

Luopuminen on aina vaikeaa. Joskus luopumista helpottaa tieto, että jotakin uutta tulee tilalle, mutta elämässä on myös tilanteita, jolloin mitään korvaavaa uutta ei tule tilalle. Tällaisessa tilanteessa eletään silloin kun sairaudet kuluttavat ja elämän väistämättömät reunaehdot tulevat vastaan. Joskus tuo vaihe voi kestää vuosia, hidasta luopumista ja hiljaista, ulospäin hyvin hiljaista elämää. Ystävät, ikätoverit poistuvat rinnalta, yksinäisyys on uudenlaista. Miten sielua tuolloin hoidetaan?

Sielun hoitaminen on aina rinnalla kulkemista. Tämän me tiedämme ja se kuulostaa yksinkertaiselta. Mutta helppoa se ei aina ole. Se on kestävyyslaji, usein piilossa eikä siitä saada näkyviä palkintoja eikä kiinnostavia otsikoita. Se on rakkautta, ”kaiken se kestää, kaiken se kärsii…”

Näen päivittäin ihmisiä, jotka viikko viikolta, vuosi vuodelta tulevat tapaamaan ja hoivaamaan hoidossa olevaa puolisoa, tulevat jatkamaan yhteistä matkaa uusissa olosuhteissa. Tunnen suuren määrän puolisoita, jotka itsekin jo sairaina ja raihnaisina hoitavat kotona puolisoaan. Kaveria ei jätetä. Tätä hiljaista yhteistä matkaa tekevät ovat kaikki elämän veteraaneja. Oman aktiivisen osansa tehneitä ja nyt ansaittua lepoa ja hoitoa tarvitsevia. Toivottavasti he myös saavat tarvitsemansa!

Toisen tarve

Hiljainenkaan elämä ei ole vain kuoleman odottamista. Hiljaisen elämän keskellä voi nousta esiin tärkein – mitä se kenellekin on. Ihmiseksi kasvamiseen ja ihmisenä kasvamiseen tarvitaan aina toisia ihmisiä, myös vanhuuden päivinä. Yhteydessä ja vuorovaikutuksessa on elämän ydin myös pitkään eläneillä vanhuksilla.

Merja Hållfast
Sairaalapastori
Työnohjaaja
Helsingin seurakuntayhtymä

4.04.19

Kanadan suomalaiset kunnioittavat perinteitä ja ikävöivät kotimaahan

Kuva: Ali Tawfiq, Unsplash

Pohjois-Ontariossa sijaitsevassa Timminsin kaupungissa on viitisenkymmentä tuhatta ihmistä. Heistä usean juuret ovat Suomessa. Tänne tultiin 1900-luvulla pääasiassa metsätöihin tai kaivoshommiin. Kun Kanadaan saapuvat suomalaiset kuulivat näistä mahdollisuuksista, oli luonnollista hakeutua juuri tänne, missä oli tarjolla niitä töitä, jotka olivat kotimaasta tuttuja.

Suuri osa Timminsin nykyisen suomalaisyhteisön jäsenistä on saapunut Kanadaan joko ihan lapsena vanhempiensa kanssa tai nuorena, töiden perässä. Tyypillisesti suomalaiset saapuivat aikoinaan Euroopasta tulevilla laivoilla joko itärannikolla sijaitsevaan Halifaxiin tai Montrealiin. Sieltä matka jatkui sinne, missä kulloinkin oli töitä tarjolla kovaa työtä pelkäämättömille. Timminsin työnmahdollisuuksien ohella alueelle hakeuduttiin muiden suomalaisten perässä. Joillain oli jo tuttavia ja perhettä Kanadassa, ja heitä oli helppo seurata. Kun kävelee Timminsin metsissä, on helppo ymmärtää, että tänne asettuminen on aikoinaan tuntunut luontevalta. Pohjois-Ontarion järviset ja mäkiset maisemat muistuttavat läheisesti Suomea, ja vaihtelut eri vuodenaikojen välillä ovat samantapaiset. Tarinoiden perusteella vaikuttaa siltä, että erityisen usein matkaan lähdettiin Pohjanmaalta. Myös itäsuomalaisia, jotka pakenivat epävakaita oloja, on mukana. Syyt lähteä Suomesta ovat olleet usein taloudelliset tai sosiaaliset, mutta mukaan mahtuu joitain seikkailijoitakin, jotka yksinkertaisesti halusivat nähdä maailmaa ja kokea jotain uutta. Aika monien kohdalla kuulee, että alun pitäen tarkoitus oli tulla vain muutamaksi vuodeksi tienaamaan, mutta suunnitelmista poiketen oleskelu venyi – ensin muutamaksi vuodeksi ja toisinaan koko elämän mittaiseksi ajaksi.

Suomalaisuus Timminsissä

Osa Timminsin asukkaista on syntynyt Kanadassa, mutta perheeseen, jonka molemmat vanhemmat ovat suomalaisia, ja kotikieli oli siten aina suomi. Monen kohdalla englannin tai ranskan kieli opittiin vasta kouluiässä. Timminsissä oli nimittäin niin paljon suomalaisia, että suomen kielellä saattoi pärjätä vaikeuksitta. Suomalaisia asui aikoinaan alueella niin paljon, että heillä oli omat kaupat, urheiluseurat, tanssipaikat, sanomalehdet ja poliittiset puolueet.

Nykyään Timminsin suomalaisuus on sitä, että talojen edessä saattaa olla pieni Suomen lippu. Kotien seinällä riippuu ryijy. Kahvin kanssa nautitaan itseleivottua pullaa. Vieraillessani Timminsissä paikallisessa vanhustentalossa, Kulta-kodissa, oli juuri meneillään leipomispäivä, ja asukkaat olivat leiponeet monta levyllistä pitkoja. Kun ruokaillaan, lauletaan ensin ruokavirsi. Myyjäisissä myydään itse valmistettuja sukkia ja lapasia. Kalastus, marjastus ja metsästys ovat kaikille tuttuja. Timminsin suomalaisten sankari on yhteisön viimeinen sotaveteraani, nyt jo yli 90-vuotias Arvo, joka asettui Timminsiin sotien jälkeen.

Suomessa kasvaneelle ja siellä koulutuksensa saaneelle kanadansuomi kuulostaa aluksi oudolta ja jopa hieman huvittavalta. Suomi sotkeutuu englantiin ja vilisee ilmaisuja, joita omat isovanhempani käyttivät aikoinaan. Silti näissä ihmisissä, jotka olen vasta tavannut ensimmäistä kertaa, on jotain erikoisen tuttua. Vaikka osa heistä on vieraillut Suomessa ainoastaan lomamatkoilla, heille ei tarvitse selitellä mitään siitä, miten meillä Suomessa asiat hoidetaan. Kokemuksemme Suomesta ovat kovin erilaisia – osa meistä on syntynyt siellä, osa kasvanut siellä ja osa on käynyt siellä vain vierailuilla – mutta jokin yhteinen kulttuurillinen esiymmärrys vallitsee kuitenkin.

Epävarma tulevaisuus

Koska massasiirtolaisuus Suomesta Kanadaan loppui jo vuosikymmeniä sitten, Kanadan suomalaisyhteisöt ikääntyvät nopeaa vauhtia. Suurin osa Timminsin suomalaisista on jo yli 70-vuotiaita. On mahdollista, että joidenkin vuosien päästä näitä historiallisia yhteisöjä ei enää ole. Siirtolaisuus on muuttanut kovasti muotoaan. Nykyajan siirtolaiset ovat koulutettua väestöä, jotka asettuvat Amerikan metropoleihin. Monien kohdalla tänne tulo tarkoittaa yksittäistä parin vuoden keikkaa. Nykyisessä globaalissa maailmassa uusilla maahanmuuttajilla on enemmän mahdollisuuksia pitää yhteyttä kotimaahansa. Internet mahdollistaa yhteydenpidon lisäksi myös television katselun, podcastien ja radion kuuntelun, ja kotimaan tapahtumia voi seurata miltei reaaliajassa. Lentomatkailu on kasvanut räjähdysmäisesti. Minä lennän Torontosta Helsinkiin useita kertoja vuodessa, mutta aiemmin vastaava ei olisi ollut mahdollista. Siksi suomalaisyhteisöstä muodostui maahanmuuttajille uusi perhe ja suku Suomeen jääneen tilalle.

Olen miettinyt paljon uskonnon suhdetta ulkosuomalaisuuteen. Uskonnollinen kokemus on monelle voimakas juuri omalla äidinkielellä. Ollessani jouluna suomessa, itku pääsi, kun kuulin jouluevankeliumin suomeksi kotikirkossani pitkästä aikaa. Yhtäkkiä siinä hetkessä olivat läsnä kaikki joulut, kaikki ne kerrat kun olen istunut jouluaattona kirkonpenkissä. Lapsena kävin joulukirkossa mummoni kanssa, ja nyt oman lapseni kättä puristaen. Timminsissä ei ole enää päätoimista suomenkielistä pappia, vaan Kanadan Suomi-konferenssi lennättää paikalle suomenkielisen työntekijän kerran kuukaudessa. Jokin Timminsin suomalaisuudessa kiteytyy juuri seurakunnan elämässä. Moni yhteisön jäsenistä on oppinut rukoilemaan kotonaan suomeksi, ja erilaiset kristilliset traditiot on siirretty eteenpäin nimenomaan omalla äidinkielellä. Seurakunnat julkaisevat yhä lehteä, jonka nimi on ”Isien Usko.” Niinpä sillä, että yhteisö voi aika ajoin viettää jumalanpalvelusta suomen kielellä on suuri merkitys. Ulkosuomalaisseurakunnat ovat pieniä, mutta jäsenilleen äärettömän tärkeitä: kielen kautta meillä on yhteys juuriimme ja kotimaahamme Atlantin toisella puolella.

Hanna Tervanotko
Raamatuntutkimuksen apulaisprofessori
McMaster-yliopisto, Kanada

27.03.19

”Katso, minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa?”

Kuva: rawpixel.com / Pexels

Mitä voisi olla kirkollinen kokeilukulttuuri tänään? Harrastaisimmeko seurakunnissa innovoimista? Voimmeko yksilöinä, tiimeinä ja organisaatioina oppia jotakin toisiltamme vai onko meillä jo totuus valmiina?

Ylhäältä ohjaamisesta kokeilukulttuuriin

Nopeasti muuttuvassa, globaalistuvassa toimintaympäristössä tarve kehittää uutta ja luoda uusia toimintatapoja on ilmeinen. Näin se on myös kirkossa. Enää ei riitä se, että suunnitellaan huolellisesti uusi toimintamalli, jota saadun palautteen perusteella hiotaan valmiiksi, ja sen jälkeen se lanseerataan koko Suomen siioniin samanlaisena. Tuloksena on helposti se, että innovaatio on vanhentunut jo syntyessään eikä se itse toiminnallisesta tasosta irrallaan kehitettynä vastaa paikallisiin tarpeisiin.

Kimurantteihin (wicked) ongelmiin on vaikea löytää ratkaisuja miettimällä etukäteen kaikki vaihtoehdot ja valitsemalla niistä huolellisen harkinnan perusteella paras. Samoin sillä, että vain reagoi koko ajan tapahtuviin muutoksiin, jäädään jatkuvasti jälkeen ja muu yhteiskunta porhaltaa eteenpäin. Kaikkitietävän ennaltanäkemisen ja toisaalta vain laivaa heiluttaviin tyrskyhin reagoimisen sijaan olisikin hyvä olla proaktiivinen, siis mieluummin muutoksen edellä.

Nykyään puhutaan paljon kokeilukulttuurista, sen luomisesta ja ylläpitämisestä. Kokeilukulttuurissa ei pyritä kartoittamaan kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja monimutkaisine seurauksineen etukäteen, vaan hahmotellaan muutama vaihtoehtoinen etenemistapa, ja sitten kokeillaan, mikä toimii. Palautetta kokeilun toimivuudesta on usein mahdollista saada välittömästi. Jos uudessa toiminnassa on jokin pielessä, se voidaan nopeasti korjata. Kokonaan toimimaton malli voidaan hylätä saman tien.

Kokeilukulttuurin luominen edellyttää uutta suhtautumistapaa riskinottoon eli epäonnistumisten hyväksymiseen. Kerralla ei tarvitse tulla valmista. Epäonnistumiset hyväksytään organisaation oppimiskokemuksena – on saatu tietoa siitä, mikä ei toimi. Kokeilukulttuuriin liittyvä vahva ajatus onkin se, että kokeilu epäonnistuu vain, kun siitä ei opita mitään.

Menestyksekkäiden innovaatioiden (eli uusien kehitelmien) salaisuus on useimmiten se, että on onnistuttu yhdistämään jotain vanhaa, tuttua ja turvallista johonkin uuteen, inspiroivaan ja mielenkiintoiseen. ”Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua” (miksei jotain sinistäkin) pätee innovaatioissa hyvin. Kaikkea vanhaa ei voi heittää roskakoriin, mutta sitä, mikä on haitallista, pitäisi uskaltaa siivota rohkeasti.

Innovaatioiden jakaminen

Tämän vuosikymmenen lopulla on puhuttu paljon jakamistaloudesta (sharing economy). Se viittaa yhteiseen tai yhteisölliseen talouteen, jossa pääomaa (oli se sitten rahaa, esineitä tai ideoita) kulutetaan yhdessä. Pysyvän omistamisen sijaan on ryhdytty suosimaan kertaluonteista tai ajoittaista käyttöoikeutta. Esimerkkejä jakamistalouden eri muodoista ovat vaikkapa Airbnb ja Uber, joissa yksittäiset ihmiset tarjoavat asuntonsa taikka autonsa ja ajotaitonsa muiden käyttöön. Jakamistalous edellyttää hajautettua järjestelmää, jossa vastuu on yksittäisillä toimijoilla. He haluavat olla jakamisessa mukana, koska he itse kokevat saavansa vastineeksi jotakin.

Kun toimijat ovat näin vuorovaikutuksessa keskenään, syntyy lisäarvoa. Kirkossa lisäarvoa tuo vaihdanta, jossa seurakuntalaiset kokevat kirkon vastaavan heidän hengellisiin ja muihinkin tarpeisiinsa ja siksi he haluavat olla kirkon jäseninä ja edistää kirkon toimintaa. Yhdessä seurakunnassa kehitetyistä innovaatioista tulee koko kirkon kannalta arvokkaita, kun ne pääsevät leviämään mahdollisimman laajalle niin, että mahdollisimman monet seurakuntalaiset voivat liittyä niihin.

Vanha sanonta on, ettei pyörää kannata keksiä uudelleen. Mitä laajemmalle ja moninaisemmin uudet toimintamallit leviävät, sen paremmin on mahdollista vastata myös seurakuntalaisten tarpeisiin. Uuden kehittämiseen menee paljon energiaa ja valmiin toteuttaminen on aina helpompaa. Siksi kirkossakin tulisi toimia siten, että hyvät ideat ja toimintamallit liikkuisivat mahdollisimman ketterästi seurakuntien välillä. Tämä edellyttää kokonaiskirkon asettamista oman seurakunnan ja oman työnäyn edelle.

Myrkkyä kokeilukulttuurille on mustasukkaisuus omien ideoiden varastamisesta. Se, että mieluummin olisi kiva saada omalle toimintamallille kirkkohallituksen ”patentti”, jolloin oma kehitelmä voisi levitä muuttamattomina kaikkien seurakuntien keskuuteen. Joskus taas kyse on siitä, että oma työnäky ei salli moninaisuutta, joka kuitenkin on kokeilukulttuurin ja innovaatioiden jakamisen elinehto. Jos pyritään liikaan uniformiteettiin, ajattelu kapeutuu ja seurakuntalaiset, jotka liittyisivät uuteen toimintamalliin, voivat jäädä seurakunnan toiminnasta osattomiksi.

Innovaatioiden jakamisessa on suostuttava ennustamattomiin lopputuloksiin. Omassa seurakunnassa hyvin toimiva konsepti ei välttämättä toimikaan toisessa paikassa. Muokkaamalla siitä saattaa syntyä aivan uudenlainen toimintamalli, joka toimii vielä alkuperäistäkin paremmin ja lähtee leviämään seurakunnasta toiseen. Tämä on kaikkien etu; mitä paremmin uusia työkaluja saadaan käyttöön kaikkialla, sen enemmän valinnanvaraa seurakunnilla on.

Kirkon työelämätoimijoiden kehittämisen idut -hankkeessa on pyritty edistämään työpaikoilla tehtyjen uusien innovaatioiden jakamista. Tähän mennessä julkaistut idut ovat nähtävillä evl.fi/plus-palvelussa. Siellä on kaikkien nähtävissä (ja kopioitavissa!), miten seurakunnissa on viety eteenpäin eri toimintamuotoja, rakenteellisia uudistuksia ja henkilöstöjohtamista.

Kaikki lähtee johtamisesta

Innovaatioiden kehittämisessä ja jakamisessa aivan olennainen merkitys on sillä, miten seurakuntaa johdetaan. Rohkaistaanko kokeilemaan vai kerrotaanko uuden idean esittäjälle heti, miksi se ei kuitenkaan toimi. Ollaanko valmiita muuttamaan totuttuja toimintamalleja vai vedotaanko siihen, että näin täällä on aina tehty. Kiitetäänkö siitä, että on ryhtynyt kehittämään toimintaa, ja silloinkin, kun kokeilu on osoittautunut toimimattomaksi? Kannustetaanko viemään omia ehdotuksia myös muualle, halutaanko ottaa oppia toisista seurakunnista? Onko jakamiselle olemassa sopivia forumeita? Voidaanko kokeilemiseen panostaa myös taloudellisesti?

Innovaatioiden leviämisessä ihmisten liikkuminen on keskeistä. Paitsi että ihmisten tulee tavata toisiaan vapaamuotoisesti, heitellä ideoita ilmaan, kerätä ja koota niitä ja tehdä yhdessä uusia asioita, organisaatiot kehittyvät vain sillä, että ihmiset vaihtavat työpaikkaa, tuovat mukanaan organisaatioon jotain uutta, kehittävät seurakunnan toimintaa eteenpäin, oppivat uutta ja vievät oppimansa mukanaan taas seuraavaan, usein vaativampaan tehtävään. Inhimillisen pääoman liikkumien työpaikkojen välillä tulisi nähdä koko kirkon rikkautena ja sitä hidastavia rakenteellisia esteitä olisi syytä purkaa.

Rakenteellisesti monen seurakunnan ja koko kirkonkin ongelma on työaloittainen ja alueellinen siiloutuminen. Tieto ylipäätään liikkuu heikosti organisaatioyksikköjen rajojen yli. Mustasukkainen oman työalan varjelu ei johda parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen. Seurakunnissa tulisikin kehittää käytäntöjä siitä, missä ja milloin on mahdollista ideoida yhdessä ja luoda jotain uutta. Pelkästään neljän vuoden välein ylätason strategiaseminaarissa tapahtuva mission ja vision viilaaminen ei riitä, vaan ideoinnin ja kokeilemisen tulisi olla jokapäiväistä ja siihen pitäisi olla myös riittävät kannustimet.

Vuonna 2020 alkava suorituslisäpalkkaus edellyttää, että jokaisen työntekijän työlle asetetaan tavoitteet ja niitä arvioidaan. Tarkoituksena on myös lisätä työntekijän ja hänen johtajansa välistä vuorovaikutusta. Voisiko ajatella, että kokeilevuus ja työn kehittäminen olisivat yksi suorituslisäjärjestelmän kriteereistä? Tai voisiko suorituslisä perustua siihen, kuinka paljon uutta tietoa työntekijä on sekä onnistuneiden että vähemmän onnistuneiden kokeilujen osalta tuottanut työyhteisölleen?

Päivittäisten rutiinien ja deadlinejen painaessa yhteisöllinen kehittäminen ja ideoiden jakaminen ei ehkä ole päällimmäisenä mielessä. Siksi johtamiselta vaaditaan toimenpiteitä siihen suuntaan, että ideoita syntyy, niitä uskalletaan esittää, niihin tartutaan ja niitä edistetään. Vakituisen työn määrä pitäisi olla sen suuruinen, että uuden luomiseen yksin ja yhdessä on tosiasiallinen mahdollisuus. Googlen työntekijöillä omaehtoiseen kehittämiseen on varattu 20 % eli yksi päivä viikossa. Paljonko se on sinun seurakunnassasi?

Jussi Junni
Toiminnanjohtaja
Kirkon akateemiset – Kyrkans akademiker AKI

22.03.19

Onko pakko kuolla?

Kuva: Hamish Weir / Unsplash

Istun työpaikkani Hiljaisessa huoneessa. Vieressä makaa potilassängyssä mies, jonka poskille valuu painavia, suuria kyyneliä valtoimenaan. Hän ei jaksa enää nousta vuoteessa istumaan, sillä sairaus on jo vienyt voimat ja yhä enemmän aikaa vuorokaudesta kuluu nukkumiseen. Nyt hän on kuitenkin hereillä ja katsoo totuutta silmästä silmään. Hän kysyy useita kertoja minulta ääneen: ”Onko pakko kuolla? Onko oikeasti pakko kuolla?”

Onko pakko? Kun ei millään kerkeäisi. Haluan kotiin. On pienet lapset vastuulla ja elämälle oli suunnitelmia vuosiksi eteenpäin. Tämän äärellä unohdan aina oppikirjatekstin: ”Kuolema on luonnollinen osa elämää”. Ei se sitä ole silloin, kun aivan kaikki tapahtuu väärään aikaan. Inhimillinen kärsimys on suunnaton. On tosi vaikeaa hyväksyä, että tämä on ihmisen osa. Jokaisen on pakko kuolla joskus. Elämä on määräaikainen. Elämässä ei muuta pakkoa olekaan, kuin kuolla.

Pitkään sairastanut saattaa olla valmis kuolemaan. Valmis luopumaan elämästä. Aina näin ei kuitenkaan ole. Elämä voi olla juuri nyt onnellisinta, mitä se on ehtinyt koko matkan varrella olemaan. On asioita kokematta ja elämän etappeja tavoiteltavana. Elämännälkä on sairauden myötä ehkä kohonnut suuremmaksi, mitä se oli ennen sairastumista. Elämännälän voima on suunnaton. On elettävä vähän enemmän. Halattava vähän useammin ja lujemmin. Sanoitettava hyvää vähän enemmän. Hengitettävä syvempään. Rakastettava ja uskallettava riskien uhallakin vähän syvemmin. On annettava anteeksi enemmän, jotta kaikki se aika, mitä käytettävissä on, olisi vielä merkityksellisempää.

Kun luopumisen aika tulee, mieli ei aina ole samaa mieltä kehon kanssa.

Mikä sitten olisi riittävästi elämää? Että voisi päätyä siihen tilanteeseen, jossa voisi sanoa: Olen valmis kuolemaan? Me tiedämme kaikki myös heitä, usein ikäihmisiä, jotka kokevat saaneensa elää hyvän elämän ja olevansa väsyneitä ja valmiita lähtemään. Voi kun saisimme kaikki kokea tuon. Ettei mikään sairaus katkaisisi elämää kesken. Että voisimme lopussa tuntea kiitollisuutta siitä, että on saanut elää juuri tämän oman elämänsä. Tiesittekö muuten, että valtaosa kokee, ettei vaihtaisi pois hyviä mutta ei myöskään huonoja aikoja elämässä – koska se on ollut juuri se oma elämä itkuineen ja nauruineen sekä tylsistymisineen niiden välissä. Ainutkertainen elämä.

Tässä kohtaa itse haluaisin ajoittain kiljua ääneen, että elämä on nyt ja tässä! Huomisesta ei tiedä. Jos on mahdollista tehdä jotain nyt, olla onnellisempi, tehdä enemmän jotakin, mikä saa sydäntä hereille – do it! Kaikki me pelkäämme riskejä, tai onnea tavoitellessamme joudumme välillä satutetuksi. Mutta sekin satuttaa, jos ei koskaan uskaltanut elää ja yrittää. Entä jos ei aina satukaan? Jos tuleekin vähän onnellisemmaksi ja ainakin on tehnyt jotakin, millä on tässä elämän hetkessä väliä?

Kun näen onnellisia ihmisiä, saatan jopa hieman itkeä siitä riemusta, että näen hymyn, innostuksen ja onnellisuuden pilkahduksen toisen olemuksessa. Onnittelut – olet ytimessä! Halataan kun nähdään!

Riikka Koivisto
johtaja, Koivikko-koti

20.03.19

Uskonpuute estää kasteen, kummien puute ei

Kastetilaisuus Johanneksenkirkossa Helsingissä.

Viimeviikkoisessa Kirkon tutkimuskeskuksen 50-vuotisseminaarissa käsiteltiin monin tavoin kirkon ajankohtaisia kysymyksiä. Alustukseni kastamattomista haki vastausta kysymykseen, miksi suomalaiset kastavat tai jättävät kastamatta lapsensa. Tätä teemaa on viime vuosina selvitelty monissa pohjoismaisissa tutkimuksissa (esim. Rafoss 2016; Sandberg 2018).

Helmikuussa toteutettu kastekysely antoi aivan uutta tietoa suomalaisten kastepäätöksen prosessista ja perusteista. Kysely toteutettiin helmikuussa 2019, ja siihen osallistui yli tuhat perhettä, jolla on alle kouluikäinen lapsi.

Ajoitus kuntoon

Olennainen kysymys kastepäätöksessä on ajoitus. Tavanomaisin ajankohta lapsiperheen kohtaamiseen lienee syntymän jälkeen, jolloin seurakunta lähestyy perhettä onnitellen lapsesta ja esitellen kasteeseen liittyviä käytäntöjä. Useimmissa tapauksissa ajankohta on kuitenkin auttamattomasti myöhässä: vain yksi kymmenestä (9 %) vastaajasta sanoi päättäneensä lapsen kastamisesta syntymän jälkeen.

Kastekysely osoitti, että päätökset lapsen kastamisesta tehdään huomattavasti aikaisemmin. Useampi kuin kaksi viidestä vastaajasta (43 %) ilmoitti kyselyssä päättäneensä ensimmäisen lapsensa kastamisesta jo ennen parisuhteen muodostamista. Naisista jopa lähes puolet (48 %) ilmoitti tehneensä päätöksen kastamisesta ennen parisuhteen olemassaoloa.

Tulokset haastavat kirkon miettimään kokonaisuudessaan kasteeseen liittyviä prosesseja ja käytäntöjä. Yhteys perheisiin tulisi rakentaa viimeistäänkin raskausaikana, jolloin osa vielä pohtii kastamista.

Yhteys seurakuntaan tarvitaan

On silti todennäköistä, että pistemäiset kampanjat eivät vaikuta päätökseen kastaa. Aivan kuten äänestämisessä seurakuntavaaleissa, myös kastamisessa tarvitaan olemassa olevaa yhteyttä seurakuntaan, jotta liikahdus seurakuntaan päin olisi mielekäs ja todennäköinen. Mitkään kampanjat eivät pure, jos kirkko ja seurakunta eivät kuulu omaan elämänpiiriin.

Tätä vahvistaa myös se kastekyselyn tulos, että myönteiseen kastepäätökseen vaikuttavat osallistuminen seurakunnan toimintaan ja koettu yhteys seurakuntaan. Kirkon jäsenyys ei sinänsä automaattisesti merkitse lapsen kastamista, vaan päätös tehdään yksilöllisen harkinnan pohjalta. Individualisaation teorian (mm. Pullock 2008) mukaisesti yksilöiden ajattelu irtautuu uskonnollisista instituutioista. Yksilö rakentaa itse uskomusten ja uskonnollisen käytäntöjen kokonaisuuttaan. Vaikka hän päättäisikin pysyä kirkon jäsenenä, hänen uskonnollinen maailmansa on luonteeltaan itsenäinen.

Kummien puute ei este kastamiselle

Kirkollisessa keskustelussa on viime aikoina tuotu esiin sitä, että kastejuhlaan liittyvät mielikuvat tai kummien puute olisivat merkittävä este kastamiselle. Tämä tulkinta ei saa tukea kastekyselystä. Kun tarkasteltiin kaikkia kastamattomien lasten perheitä (n=224 ), vain harvat näkivät käytännölliset syyt esteenä kastamiselle.

Yksi kymmenestä vastaajasta piti tärkeänä syynä kastamattomuudelle ajatusta siitä, että kasteesta ei saa tehtyä omannäköistä juhlaa. Hyvin harvat pitivät kasteen järjestämistä hankalana (5 %) tai kalliina (3 %). Kummien puute on varsin harvoin syynä kastamatta jättämiselle. Vain muutama prosentti (4 %) ilmoitti, että luterilaiseen kirkkoon kuuluvien kummien puute oli melko tai erittäin tärkeä syy sille, että lasta ei kastettu. Lähes 70 prosenttia sen sijaan sanoi, että tämä ei ollut lainkaan tärkeä syy jättää kastamatta. Sen sijaan kastaneille kummien saaminen oli tärkeä kastepäätökseen vaikuttava tekijä.

Ideologiset perustelut korostuvat

Tutkimuksessa tarkasteltiin erikseen sitä ryhmää, jossa vähintään jompikumpi vanhemmista kuului luterilaiseen kirkkoon, mutta ei ollut kastanut lastaan. Tällaisessa tilanteessa merkittävin syy oli halu antaa päätösmahdollisuus lapselle itselleen: kolme neljästä näki tämän tärkeänä tai erittäin tärkeänä syynä olla kastamatta lasta. Puolet vastaajista näki tärkeäksi syyksi sen, että ei pidä itseään uskovaisena (55 %) tai hänellä on vain ohut side luterilaiseen kirkkoon (49 %).

Kastaminen nähdään näin ollen ideologisena, henkilön arvoihin ja maailmankuvaan liittyvänä kysymyksenä. Tulos on yhteneväinen muiden tutkimusten havaintoja nuorten ikäluokkien uskonnollisuudesta, jossa autenttisuudella on keskeinen rooli. Jos yksilö ei jaa jotain ajattelutapaa, hän tekee itsenäisen ratkaisun myös uskonnollisten käytäntöjen osalta. Kokonaisuudessaan kasteilmiö kytkeytyy myös tuoreen ISSP-tutkimuksen ISSP-tutkimuksen havaintoon nuorten sukupolvien irtautumisesta uskonnollisesta perinteestä.

Miksi kirkkoon pitäisi kuulua?

Mitä kirkko voi näistä havainnoista päätellä?

Ensinnäkin: ideologiseen pohdintaan ei vastata käytännön ratkaisuilla. Sen sijaan kirkon tulee ideologisella tasolla argumentoida, miksi kaste on tarpeellinen. Mitä uskomme kasteessa tapahtuvan? Miksi ihmisen tulisi olla kirkon jäsen? Uskonnolliselta yhteisöltä haetaan uskonnollista perustetta.

Toiseksi: kastepäätöksiä tekee tällä hetkellä se ikäryhmä, joka on kirkon kannalta kaikista haastavin. Kirkosta etääntyneistä miehistä on jo puhuttu vuosia, mutta uusimmissa aineistoissa näkyy merkkejä myös nuorten naisten vetäytymisestä kirkosta. Tähän ryhmään tulee tietoisesti satsata. Ensimmäinen askel sillan rakentamiseen tähän ikäryhmään voivat olla esimerkiksi erilaiset kummitapahtumat.

Kolmanneksi: Kastamattomien lasten ryhmä kasvaa vuosi vuodelta. Missä ja miten kirkko kohtaa tämän joukon?

Hanna Salomäki
Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja

15.03.19

Yhteydessä maailmanlaajaan

Vuonna 2014 pidetyssä kirkkomme lähetyskumppanuusneuvottelussa useat etelän ja idän kirkkojen edustajat toivoivat, että välillämme olisi enenevässä määrin työntekijävaihtoa. Sellaista on toki ollutkin, mutta satunnaisesti. Nyt on meneillään kaksi erittäin mielenkiintoista hanketta, joiden toivoisin saavan riittävästi huomiota: arkkihiippakunnan pari vuotta sitten käynnistetty Kirkkona postmodernissa Euroopassa ja Espoon hiippakunnan aluillaan oleva Explorer-ohjelma.

Kuva: NASA/Unsplash

Lähetyskumppanuusneuvottelussa työntekijävaihdosta puhuttiin vastavuoroisena toimintana. Ei vain niin – kuten useimmiten on tapahtunut – että kirkostamme opiskelija tai työntekijä vierailee jonkin kirkkomme kansainvälistä työtä tekevän järjestön kautta Afrikassa tai Aasiassa. Vierailu voi toki olla useitakin viikkoja, mutta se on perustunut ennen kaikkea henkilön omaan mielenkiintoon ja panostukseen. Turhan vähän on ollut vierailuja tännepäin – on niitä toki ollut ja monet seurakunnat ovat tehneet paljon sen eteen, että tulijalla olisi mielekäs matka.

Uudenlainen ajattelu

Arkkihiippakunta aloitti uudentyyppisen työntekijävaihdon. Sen keskuksessa on vastavuoroinen oppiminen, jonka on tarkoitus hedelmöittää vähintäänkin lähettävän seurakunnan elämää ja parhaassa tapauksessa koko hiippakunnan. Siksi mukaan haastetaan työntekijän omaa seurakuntaa, kirkkomme kansainvälistä työtä tekevää järjestöä ja vastaanottavaa kirkkoa tai seurakuntayhteisöä. Kyse ei ole mistään työntekijän palkintomatkasta tai oman uran pönkittämisestä, vaan nimenomaan yhteisöjen rikastumisesta. Siksi mukaan halutaan kaikki mainitut yhteisöt. Tämä on sanoitettu hankkeen suunnitelmassa seuraavasti:

Hankkeen tavoitteena on luoda vastavuoroisia oppimisen edellytyksiä erityisesti Turun arkkihiippakunnan seurakuntien ja seurakuntayhtymien työntekijöille, ulkomailla toimiville suomenkielisille yhteistyökumppaneille sekä eurooppalaisille hankekumppaneille.

Näin on tapahtunutkin. Ensimmäisissä tapaamisissa on ollut paitsi kiinnostuneita lähtijöitä, vastaanottavien järjestöjen ja kirkkojen edustajia. Kaikilla on tuntunut olevan hyvin yhtenäinen näkemys tällaisen työntekijävaihdon mielekkyydestä.

Yhteisöt mukaan

Arkkihiippakunta on keskittynyt eurooppalaisiin yhteyksiin. Espoo tähyää jo kauemmas, aina Namibiaan asti. Espoossakin halutaan, että oma seurakunta sitoutuisi mahdollisimman vahvasti tähän prosessiin. Seurakunta voi osoittaa tämän monin tavoin, aina palkallisen vapaan myöntämiseen asti. Onhan kyse aika isosta henkilökohtaisesta satsauksesta. Valitettavasti meillä ei ole sellaista yhteistä rahastoa, josta tämänkaltaista vastavuoroisuutta voisi tukea. Hiippakunnat ja kirkon ulkoasiain osasto ovat pieneltä osin antaneet stipendejä, mutta ne eivät kata ansion menetystä. Siksi näkisin merkittävänä sen, että vaikkei seurakunta voisi maksaa tuolta ajalta koko palkkaa, niin edes osan. Ainakin niin, että matkan saisi tehdä vapain sydämin ja seurakunnan lähettämänä sekä työyhteisön kannustamana.

Yhdessä suunniteltu on hyvin aloitettu

Suomalainen työ- ja verolainsäädäntö ei tee kovin helpoksi sitä puolta, että myös tänne tulisi työntekijöitä oppimaan ja rikastuttamaan. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole, sillä sen seurakuntien yksittäiset kokeilut ovat jo todistaneet. Järjestöjen antama tuki yhteyksien luomisessa, valmentamisessa ja käytännöllisessä opastamisessa on ollut ensiarvoisen tärkeää. Niiden ymmärrys paikallisista oloista ja seurakuntien elämästä antaa hyvän pohjan ja mahdollistaa koordinoidun vierailutoiminnan.

Työntekijävaihdon suunnitelmallisuutta ja tavoitteellisuutta voisi vielä parantaa. Siinä hiippakunnilla on luonteva rooli. Se, että ne haluavat olla vahvistamassa työntekijävaihtoa ja edesauttamassa vastavuoroista oppimista, on ilahduttavaa. Näin on mahdollista vahvistaa seurakuntiemme kansainvälisiä yhteyksiä ja kokemusta siitä, että olemme osa maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa.

Tarkempia tietoja hiippakuntien ohjelmista voi kysyä Anssi Almgrenilta (Espoo) ja Anssi Nurmelta (arkkihiippakunta).

Vesa Häkkinen
kansainvälisen työn koordinaattori
Kirkon lähetystyön keskus

14.03.19

Somebrunssi goes Espoo: Tubekulttuurin ilmiöt

Espoossa pidettiin 14.3.2019 somebrunssi. Aiheena mm. Tubekulttuurin ilmiöt, joista alustajina Tiia Hamro-Drotz Siliästä ja pastori Jussi Koski Olarista

[embeddoc url=”https://www.kirkonsomejadigi.fi/wp-content/uploads/sites/30/2019/03/Tubekulttuuri-ja-ilmiöt-14.3.2019.pdf” download=”none”]

28.02.19

Nollatoleranssi epäasialliselle kohtelulle ja kiusaamiselle kirkon alan työpaikoilla

Viime vuoden lopulla julkistettiin Kevan Julkisen alan työhyvinvointi vuonna 2018 -tutkimus. Sen tulokset sisältävät paljon hyvää kirkon työpaikkojen ja henkilöstön työhyvinvoinnin näkökulmasta. Huolestuttavimmat tulokset liittyvät epäasiallisen kohtelun ja kiusaamisen kokemukseen. Tutkimus kertoo, että lähes joka kolmas kirkon alan työntekijöistä on kokenut epäasiallista kohtelua tai kiusaamista esimiehen tai työtoverin taholta vähintään kerran viimeisen vuoden aikana ja että epäasiallisen kohtelun tai kiusaamisen kokemus on kirkon alalla yleistynyt. Nyt näin kokevia on jopa enemmän kuin vuonna 2014, jolloin Kevan tutkimus toteutettiin ensimmäisen kerran niin, että kirkon ala oli siinä mukana. Nämä luvut herättivät meissä tutkimushankkeessa mukana olleissa kiinnostuksen penkoa tutkimusaineistoa tältä osin raportoitua tarkemmin. Tässä kerromme, mitä saimme selville.

Kokemukset voivat vaihdella

Epäasiallisen kohtelun ja kiusaamisen kokemusta selvitettiin työhyvinvointitutkimuksessa kysymyksellä: ”Oletko viimeisen 12 kuukauden aikana kokenut esimiehen tai työtoverien taholta tullutta epäasialista kohtelua tai kiusaamista?” Tarkkaa määritelmää tästä kokemuksesta kysymys ei sisältänyt. Määritelmän puuttumisesta seuraa, että vastaajien kokemukset voivat vaihdella. Tutkimuksen suuren vastaajajoukon ja käytettävissä olevan aikasarjan perusteella selvää kuitenkin on, että tulokset antavat uskottavan kuvan tilanteesta ja sen kehittymisestä.

Altistavia tekijöitä

Mitkään tutkimuksessa käytetyt työntekijöiden ominaisuutta kuvaavat tekijät eivät näytä selittävän epäasiallista kohtelua ja kiusaamista. Se ei liity ikään, palvelussuhteen laatuun eikä sukupuoleen, koska sitä kokevat tutkimustulosten mukaan niin nuoret kuin vanhat työntekijät, niin määräaikaiset kuin vakituiset ja niin miehet kuin naiset. Epäasiallinen kohtelu tai kiusaaminen ei myöskään näytä liittyvän työkuormitukseen, koska kokemus ei vaihtele sen mukaan, mikä työntekijän kokemus on työn henkisestä tai fyysisestä raskaudesta tai kiireestä.

Ainoaksi altistavaksi tekijäksi tutkimuksessa nousee ammattiala seurakuntatyöntekijöiden osalta. Tähän ryhmään kuuluvista 34 prosenttia on kokenut epäasiallista kohtelua tai kiusaamista viimeisen 12 kuukauden aikana. Vastaava kokemus on tunnistettavissa esimerkiksi kunnan kasvatus- ja hoitotyöntekijöiden ryhmässä, joiden työn luonne on seurakuntatyön tapaan hyvin ihmisläheistä. He kokevat tutkimuksen mukaan kunta alalla hieman muita enemmän epäasiallista kohtelua.

Suurin muutos aiempiin tutkimuksiin nähden on tapahtunut kirkon hallinto- ja toimistotyöntekijöiden epäasiallisen kohtelun tai kiusaamisen kokemuksessa. Heistä peräti 39 prosenttia on kokenut sitä viimeisen 12 kuukauden aikana (25 prosenttia vuonna 2014, 23 prosenttia vuonna 2016). Tämän ammattiryhmän kokemukset ovat myös useiden muiden muuttujien osalta muita ammattiryhmiä kriittisempiä. Heidän kriittisiä kokemuksia selittänee pitkälti muutokset ja uudistukset, joita hallinto- ja toimistotyön tehtävissä on toteutettu viime vuosina. Usein merkittävät muutokset altistavat työyhteisön sisäisille ristiriidoille. Ongelmaa syventää muutostilanteen luoma epäselvyys vastuukysymyksissä, mikä voi hidastaa ristiriitojen ratkomista.

Tutkimustulosten ulkopuolisia syitä

Epäasiallisen kohtelun yleistymiselle voidaan etsiä syitä myös tutkimustulosten ulkopuolelta. Yksi tavanomaisimmista selityksistä on ajankohtainen keskustelu. Sitä käytiin epäasiallisen kohtelun kysymyksistä tutkimuksen tekoaikaan #metoo-kampanjaan liittyen. Tämä keskustelu on voinut hyvinkin lisätä ongelman tiedostamista myös kirkon työntekijöiden keskuudessa ja he ovat aikaisempaa helpommin tunnistaneet epäasiallista kohtelua myös omassa työyhteisössään. Joskus on jopa todettu, että kirkon alalla työskentelevillä on ammattinsa kautta lähtökohtaisesti parempi asiantuntemus ilmiön tunnistamiseen.

Työyhteisöt ja johtaminen fokukseen

Epäasiallisen kohtelun ja kiusaamisen ehkäisemisessä keskeisessä roolissa ovat työyhteisöt ja esimiehet. Julkisen alan työhyvinvointi -tutkimustulosten perusteella ilmapiiriltään hyvissä ja turvallisissa sekä oikeudenmukaisesti johdetuissa työyhteisöissä ei juuri koeta epäasiallista kohtelua tai kiusaamista. Tällaisissa työyhteisöissä noin joka viides työntekijä on sitä kokenut yhden tai useamman kerran viimeisen vuoden aikana. Sen sijaan joka toinen työntekijä, joka kokee työyhteisönsä ilmapiirin huonoksi, on kokenut epäsiallista kohtelua tai kiusaamista useita kertoja viimeisen vuoden aikana. Lähes yhtä suuri osuus on kokenut kiusaamista työyhteisöissä, joissa esimies toimii epäoikeudenmukaisesti.

Epäasiallisella kohtelulla ja kiusaamisella vakavat seuraukset

Muissa tutkimuksissa kiusaamisen on todettu aiheuttavan mielenterveysongelmia ja sairauspoissaoloja sekä lisäävän psyykenlääkkeiden käyttöä. Henkisen työkyvyn heikentyminen näkyy myös tuoreissa tuloksissa julkisen alan työhyvinvoinnista. Kiusaamista useita kertoja kokeneet työntekijät pitävät työtään yhä tärkeänä ja merkityksellisenä, mutta samanaikaisesti heistä joka viides kokee henkisen työkykynsä heikoksi, eikä moni (lähes 50 prosenttia) voi suositella työpaikkaansa. Työhyvinvoinnin kokemus poikkeaa muista työntekijöistä, joista merkitsevästi harvempi kokee sen heikentyneen: vain 6 prosenttia arvioi henkisen työkykynsä heikoksi ja joka viides katsoo, ettei voi suositella työpaikkaansa.

Hyvän käytökseen on sitouduttava kaikilla työpaikoilla

Epäasiallinen käytös ja kiusaaminen on saatava kitkettyä kirkon työpaikoilta. Kahden vuoden päästä tehtävän seuraavan julkisen alan työhyvinvointitutkimuksen tuloksia ei voida jäädä odottamaan mitään tekemättä. Toimenpiteisiin seurakuntatyöpaikkoja velvoittaa myös lainsäädäntö. On aloitettava heti, jotta tuloksia saadaan aikaan.

Onneksi ei tarvitse aloittaa aivan tyhjästä. Työpaikkojen käytössä on kirkon pääsopijaosapuolten viime vuonna antama suositus epäasiallista kohtelua ja häirintää ehkäisevistä toimenpiteistä. Siinä osapuolet suosittavat yhteisymmärryksessä seurakunnille, että ne ehkäisevät epäasiallista kohtelua ja häirintää valmistelemalla ja hyväksymällä hyvää käytöstä koskevan sitoumuksen ja toimintaohjeet työpaikan ristiriitatilanteita varten. Suositus kannattaa viimeistään nyt ottaa seurakunnissa käsiteltäväksi. On asetettava nollatoleranssi epäasiallisen kohtelun tavoitteeksi. On puututtava viipymättä ristiriitoihin ja epäasialliseen kohteluun ml. seksuaalinen häirintä yhteisesti laaditun ja seurakunnan hyväksymän toimintaohjeen mukaisesti. On perehdyttävä ja perehdytettävä kaikki häirinnän ehkäisemiseen, havaitsemiseen, selvittämiseen ja poistamiseen. Ja lopuksi on seurattava työyhteisön tilan kehittymistä ja tavoitteen mukaista toimintaa esimiestyön osana ja myös johdon ja päättäjien toimesta unohtamatta työntekijöiden ajan tasalla pitämistä.

Työpaikoille on tarjolla myös ongelmien ennaltaehkäisemistä ja esimiestyötä tukevia aktiivisen tuen malleja. Niitä on julkaistu myös evl.fi/plus -sivujen Kehittämisen iduissa, joita kannustamme hyödyntämään. Keinoista ennaltaehkäistä epäasiallista kohtelua keskustelemme lisää Kirteko-verkostotapaamisessa Porissa 28.3.2019. Siellä kerromme myös uusista välineistä, jotka helpottavat työhyvinvointitutkimusten tulosten tarkastelussa. Ilmoittaudu nyt mukaan!

Porin tapaamisen ohjelma (PDF)
Ilmoittaudu tästä!

Ratkaistaan tämä ongelma yhdessä ja yhteen hiileen puhaltaen!

Oili Marttila                                                         Laura Pekkarinen
neuvottelupäällikkö                                               työelämäasiantuntija
Kirkon työmarkkinalaitos                                    Keva

Kevan julkisen alan työhyvnvointi 2018 -tutkimus (PDF)

22.02.19

Tavoitteena turvallinen seurakunta

Viime joulukuussa Svenska kyrkan eli Ruotsin kirkko järjesti Uppsalassa seminaarin, jonka aiheena oli Ruotsin kirkon 20 vuoden aikana tehty työ seksuaalisen häirinnän ehkäisemiseksi kirkon piirissä. Seminaarin nimi oli När gränser överskrids eli kun rajat ylittyvät. Seminaariin osallistui puhujineen noin 170 henkilöä. Seminaarissa oli mukana useita Ruotsin kirkon työntekijöitä monista seurakunnista eri puolilta Ruotsia ja työntekijöitä kirkkohallituksesta sekä lisäksi mukana oli Ruotsin Svenska Kyrkans Ungan nuoria edustajia. Muutamia osallistujia oli myös Ruotsissa toimivista eri kirkkokunnista ja kristillisistä yhteisöistä sekä pohjoismaisia osallistujia Suomesta ja Norjasta. Suomen ev. lut. kirkosta tähän kaksipäiväiseen seminaariin osallistui Maria Sten, Katri Kuusikallio, Saija Kainulainen ja Monika Pensar ja Ruotsin kirkon lähettämänä Tiina-Susanna Hirvonen.

Seuraavassa vuoropuhelussa vaihdamme ajatuksiamme seminaariin liittyen:

Tiina-Susanna: ”Olin Ruotsissa pappisharjoittelijana viime syksynä ja aikaisemmin keväällä sain seminaarista tietoa #totuusvapauttaa-yhteisöltä. Tilaisuuden alkuun kuulimme arkkipiispa Antjé Jackelenin avaussanat näille kahdelle seminaaripäivälle. Kirkon kontekstissa tehdylle työlle hän sanoi, että: ”Stolta men inte nöjda!”, ”Saamme olla ylpeitä, mutta emme tyytyväisiä!” ”

Saija: ”Toivon, että voisin tuoda Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon När gränser överskrids -seminaarista sellaista tietoa, josta olisi apua kirkkomme työssä seksuaalista häirintää vastaan ja sen ehkäisemisessä. Suomen ev. lut. kirkkoon perustettiin syksyllä 2018 työryhmä, jonka tarkoituksena on ehkäistä seksuaalista häirintää seurakunnissa ja luoda oikeudenmukaisia toimintamalleja häirintätapausten käsittelyyn. Näin Suomen ev. lut. kirkko on näkyvästi vastannut Luterilaisen maailmanliiton haasteeseen, jossa sitoudutaan jäsenkirkkoina seksuaalisen häirinnän ja väkivallan poistamiseen omista seurakunnista (Gender Justice Policy 2013). Ruotsin kirkon arkkipiispa Antje Jackélen viittasi myös tähän asiakirjaan seminaarin avajaispuheessa. Jackélenin mukaan aiheen yhteydessä olisi kiinnitettävä erityistä huomiota tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksiin sekä sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin.”

Tiina-Susanna: ”Luennoilla käsiteltiin muun muassa, kuinka vastuuta kannetaan työnantajan näkökulmasta, kuinka tapahtuneita rajojen ylityksiä selvitetään ja miten tulevaisuudessa toimitaan. Vastuu on siis työnantajapuolella sekä tekijän että satutetun asian selvittämisessä. Norjan kirkon parissa kohdattuja hyväksikäyttötapauksia nähtiin videomateriaalina (tämä löytyy sivuston alalaidasta Vimeo-linkistä). Saimme kuulla siitä, kuinka ihmiset häpesivät omia kokemuksiaan syvästi ja usein keinot selvitä asian kanssa ovat päihteiden käyttöä tai muita addiktioita. Päivien punaisena lankana ensimmäisen päivän luennolta lähtien kuulimme kolme tapahtunutta rajojen ylitystä.”

Saija: ”Seminaarissa käsiteltiin Ruotsin kirkon 20-vuotista työtä seksuaalista häirintää vastaan ja aiheesta puhui monipuolisesti suuri joukko eri alojen asiantuntijoita. Seminaari oli kokonaisuudessaan osoitus siitä, että Ruotsin kirkko ottaa vakavasti seksuaalisen häirinnän ja väkivallan kirkon piirissä. Esimerkiksi Luterilaisen maailmanliiton suositusten mukaan Ruotsin kirkko tekee yhteistyötä kansalaisten aloitteesta syntyneiden kampanjoiden kanssa. Kirkossa halutaan pitää tavoitteena nollatoleranssia. Seminaarissa myönnettiin, että Ruotsin kirkossa on kuitenkin edelleen ongelmia ja niiden poistamiseksi ollaan valmiita tekemään työtä. Erityisesti piispoilla on seurakunnan paimenina tärkeä rooli ohjata kirkkoa turvalliseksi ja rohkeaksi työympäristöksi ja seurakunnaksi.”

Tiina-Susanna: ”Päivällä kuulemamme kolmen kertomuksen ääneen lukeminen toistuu jumalanpalveluksessa illalla. Hätkähdän ja saman tien ymmärrän! Juuri täällä Jumalan huoneessa nämä tapahtumat tulee saada tulla puhutuiksi, kuulluiksi – todeksi.”

Saija: ”Seminaarin yhteydessä järjestettävään juhlamessuun Uppsalan tuomiokirkossa osallistuminen oli koskettava ja pysähdyttävä kokemus. Messussa muistimme rukouksin kaikkia seksuaalista häirintää ja väkivaltaa kokeneita. Erityisesti messun aikana ajatuksissani olivat lapset ja nuoret, jotka eivät vielä välttämättä osaa puolustautua. Seminaarissa tuli useaan otteeseen esille vaikenemisen kulttuurin aiheuttamat ongelmat. Seminaarissa todettiin, että meidän on kristittyinä lähimmäisinä otettava tämä asia vakavasti. Meillä on kristittyinä vastuu ja velvollisuus pyrkiä auttamaan haavoitettuja. Joskus tämä on sanottava ääneen, jotta emme unohda.”

Tiina-Susanna: ”Seuraavan päivän aikana olen kiitollinen HBLQT-ihmisten äänen kuulluksi tulemisesta. Saimme ymmärrystä kerrottujen tapahtumien kautta, kun muun muassa Västeråsin piispa jakoi omakohtaisen ja oman elämänsä kertomuksen. Hän kertoi, kuinka hän osallistuu tähän seminaariin sekä vähemmistöön kuuluvana ihmisenä että vammaisen veljensä omaisena. Seminaarin aiemmassa esityksessä luennoitsija oli kertonut vammaisiin, erityisesti kehitysvammaisiin ihmisiin kohdistuneesta seksuaalisesta väkivallasta. Ymmärtääkseni tärkeintä näiden seminaaripäivien perusteella on se, että kouluttaudumme asiassa lisää, teimme sitten mitä tahansa kirkollista työtä. Meidän tulee olla valmiita ottamaan asia puheeksi. Asiasta tulee puhua niin, että tämä koskee meitä kaikkia, ei joitain muita – niitä. Sielunhoitajien tehtävä on rohkaista ihmisiä, jotka ovat kohdanneet seksuaalista rajojen rikkomista, tuntemaan tunteita – kaikenlaisia. Ole valmis kuulemaan kaikkia osapuolia. Tämä on sekä oikeus että velvollisuus. Rajojen rikkominen voi tapahtua missä tahansa, kenelle tahansa, kahdenkeskisessä kanssakäymisessä ja myös ryhmässä. Alttiimpia rajojen rikkoutumiseen ollaan leiriolosuhteissa, kuljetettaessa autolla seurakuntalaisia tai jopa jumalanpalveluksessa, kirkon urkuparvella tai sakastissa.”

Saija: ”Vaikenemisen kulttuurin olemassaolo näkyy ja se luo paljon ongelmia. Tämä todettiin seminaarissa useaan kertaan. Seurakunta turvallisena työyhteisönä on tärkeä, mutta työyhteisön on myös oltava rohkea. Ihmisillä tulisi olla turvallinen ja luottamuksellinen tila puhua vaikeista asioista. Kirkon työyhteisöissä ihmisten tulee ymmärtää, kuinka vakava asia seksuaalinen häirintä on. Erityisesti lasten ja nuorten asemaan on kiinnitettävä huomiota. Tavoitteena tulisi olla nollatoleranssi, sillä yksikin rajanylitys on liikaa.”

Tiina-Susanna: ”Turvallista kirkkoa ja seurakuntaa tahdon myös minä olla tekemässä todeksi niin seurakuntalaisena kuin työntekijänäkin.”

Tiina-Susanna Hirvonen
TM, prästpraktikant
Strängnäs stift, Katrineholmsbygdens församling

Saija Kainulainen
HY teologian opiskelija, pääaine ekumeniikka
NEKK, Nordik ekumenisk kvinnoskommittén jäsen
SEN Yhdenvertaisuusjaoston jäsen (Sinapinsiemen ry)

20.02.19

Tutkimus on viestintää ja vaikuttamista

Tarvitseeko poliittinen päätöksenteko tieteellistä tutkimusta? Tietenkin, jos ajatellaan päätöksenteon edellyttävän laajaa tietopohjaa päätöksenteon kohteena olevasta asiasta. Ilmasto- ja ympäristöpolitiikassa tätä ajatusta on vaikea kyseenalaistaa. Toisin kävi äskettäin tiedustelulakeja uudistettaessa. Lait vedettiin pois eduskunnan käsittelystä, kun perustuslakiin vedonneet oikeustieteen professorit kritisoivat lakien puutteellista valmistelutapaa eri foorumeilla. Professorit saivat lopulta kantansa perille, mutta sillä seurauksella, että sisäministeri moitti heitä Twitterin hyödyntämisestä asian viestimisessä ja puolustusministeri haukkui asiantuntijoita ”perustuslakitalebaneiksi”. Asiantuntijoiden avoin viestintä ja poliittisuus olivat siis liikaa poliitikoille. Tapaus osoitti samalla, että vaikuttaminen ja viestintä ovat väistämätön osa tieteellistä asiantuntijuutta – eikä politiikastakaan oikein päästä eroon, kun puntaroidaan lakeja, jotka vaikuttavat ihmisten elämään.

Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa tietoa ja lisätä ymmärrystä ympärillämme olevista ilmiöistä. Sen yhtenä tehtävänä on palvella kehittämistoimintaa ja poliittista päätöksentekoa, mutta sillä on velvollisuus myös tarvittaessa kyseenalaistaa ja kiistauttaa totuuksia, joita julkisuudessa esiintyy. Tiedustelulainsäädännön ristiriita perustuslain kanssa on yksi esimerkki. Tuodessaan esiin yhteiskunnallista eriarvoisuutta tai muuten vahingollisia asenteita tai valtarakenteita tutkijat joutuvat usein kritiikin kohteiksi. Sosiaalisen median kanavilla viestivät tutkijat joutuvat usein myös vihapuheen kohteeksi. Tutkijayhteisön Siitä viis -hanke osoitti, että saatu vihapuhekin voidaan kääntää tutkimuksellisiksi ja voimaannuttaviksi avauksiksi.

Tarvitseeko kirkko tutkimusta?

Entäpä sitten kirkko? Tämä kysymys on omakohtaisempi, koska työskentelen itse tutkimustehtävissä kirkon palveluksessa. Kysymykseen vastaaminen oli keskeistä myös Heikki Wariksen johtamalle neuvottelukunnalle, joka esitti kirkolliskokoukselle vuonna 1968 Kirkon tutkimuslaitoksen perustamista. Neuvottelukunnan ja sitä edeltäneen komitean lähes kymmenen vuotta kestänyt työrupeama olikin kristallisoinut perustelut hyvin selkeiksi. Niistä uutisoitiin Kotimaa-lehden numerossa 36/1968.

Ensimmäinen perustelu oli kristinuskon sanoma, ymmärrettävästi, kun esityksen vastaanottajana oli kirkolliskokous: ”apostoli Paavali kehottaa kristittyjä tutkimaan, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää, otollista ja täydellistä. Se tapahtuu aina määrätyssä historiallisessa tilanteessa ja konkreettisissa olosuhteissa.”

Toinen perustelu juontui arkielämästä ja kirkon tarpeesta olla perillä siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu ja mitä se tarkoittaa kirkon kannalta: ”tutkimusta tarvitaan kehitettäessä nopeasti muuttuvissa oloissa kirkon työn ulkonaisia edellytyksiä”. Esimerkkeinä muuttuvista oloista mainittiin viisipäiväinen työviikko, kuntauudistus, uusi tiedonvälitys ja ihmisten osallistuminen sekä kirkon työvoiman tarve.

Kolmas perustelu oli ajaton ja voisi sopia mihin aikakauteen tahansa. Se tiivistää mielestäni sen, miksi ihmisten arvoja ja uskonnollisuutta on tärkeää tutkia: ”yhteiskunnallinen ja henkinen murros, jonka keskellä elämme, ei vaikuta vain ihmisten ulkonaiseen käyttäytymiseen vaan myös heidän asenteisiinsa, suhtautumiseensa ympäristöön, heidän maailmankuvaansa, heidän todellisuuden tiedostamiseensa.”

Tutkimus osana kirkkoa

Lähes 50 vuotta Kirkon tutkimuskeskuksen perustamisen jälkeen tutkimuksen merkitystä pidetään edelleen keskeisenä. Nyt sitä katsotaan useimmiten säästöpaineiden, organisaatiomuutosten ja toimintakulttuurin muutoksen näkökulmasta. Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö vuonna 2016 sanoitti asian seuraavasti: ”Kirkko tarvitsee jatkossakin keskitettyä vaikuttamis-, koulutus-, tutkimus- ja kehittämistoimintaa sekä viestintää, mutta niiden organisointi ja toteutus on järjestettävä uudelleen.” Tulevaisuuskomitea esitti kirkon kehittämispalveluiden perustamista nykyisten erillisten yksiköiden tilalle ja määritti kehittämispalveluiden toimenkuvaksi tutkimus-, koulutus- ja vaikuttamistoiminnan sekä kokonaiskirkollisen viestinnän. Tärkeä tavoite oli lisäksi ”koordinoida hiippakuntiin ja seurakuntiin ulottuvaa valtakunnanlaajuista kehittämistoiminnan verkostoa sekä tukea toimintakulttuurin uudistamista.”

Sanoituksista käy ilmi, että tutkimus mielletään viestinnän ja koulutuksen tavoin vaikuttamistoiminnaksi. Tästä voin olla samaa mieltä. Kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnalle annetussa palautteessa tutkimuskeskuksen ja viestinnän työntekijät korostivat muun muassa sitä, että sekä viestinnän että tutkimuskeskuksen työstä yhä merkittävämpi osa suuntautuu yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen sekä laajemmin yhteiskunnan palvelemiseen. Kirkon yhteiskuntasuhteiden kannalta tärkeäksi nähtiin myös se, minkälaista tutkimusta tuotetaan ja kuinka siitä viestitään ulospäin.

Aika ajoin eri tahoilta esitetään kysymys, onko mielekästä, että kirkko ”tutkii itseään”. Tämä kärjistys ei kylläkään tee oikeutta kirkon sisällä toimivan tutkimusorganisaation toiminnalle. Kaikki vaikuttamistoiminta on lähtökohtaisesti vuorovaikutuksellista. Me teemme tutkimusta sillä pyrkimyksellä, että sen tuloksia hyödynnetään kirkossa ja muuallakin yhteiskunnassa, ja meidän tutkimusaiheemme taas pitäisi nousta kirkon ja yhteiskunnan arjesta ja todellisuudesta. Kirkko tarvitsee tutkimusta ja tutkimus kirkkoa. Tutkimuksen vaikuttavuuden kannalta on kuitenkin myös keskeistä, että se näyttäytyy ulospäin riippumattoman toimijan tekemänä.

Kirkon tutkimuskeskus on tutkinut, viestinyt ja vaikuttanut vuodesta 1969 asti. Toivotamme kaikki tervetulleiksi juhlistamaan merkkivuosiamme seminaariin ja iltajuhlaan 13.3.2019 Tampereella!

Tutkimus kirkon tukena – Kirkon tutkimuskeskus 50 vuotta

Veli-Matti Salminen
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus