Valkokangas veisaa

Matti Kassilan elokuvassa Pastori Jussilainen virsi saa humoristisen soinnin. (Kuva: Matti Kassila: Pastori Jussilainen 1955 © KAVI / Suomen Filmiteollisuus SF Oy)

Matti Kassilan elokuvassa virsi saa humoristisen soinnin. (Matti Kassila: Pastori Jussilainen 1955 © KAVI / Suomen Filmiteollisuus SF Oy)

Matti Kassila: Pastori Jussilainen (Suomi 1955)
Mikko Niskanen: Mona ja palavan rakkauden aika (1983)
Aki Kaurismäki: Mies vailla menneisyyttä (2002)

Vähintäänkin puolet elokuvan lumovoimasta juontuu äänimaailmasta, erityisesti musiikista. Lumièren veljekset aloittivat 120 vuotta sitten kaupallisen elokuvatoimintansa, ja alusta alkaen elävät kuvat säestettiin elävällä musiikilla. Mykkäelokuvia ei tarkasti ottaen ole koskaan ollut olemassa.

Elokuvanäytösten varustuksiin kuului piano tai jonkinlainen soittokone, mutta monissa varhaisissa teattereissa meilläkin oli orkesterisyvennys, jonne mahtui parhaimmillaan pieni soitinyhtye. Suuressa maailmassa käytettiin teatteriurkuja, ja hienoimmissa paikoissa käytössä oli 50–60 -hengen orkesteri. Musiikki pauhasi, myötäili tapahtumia ja tunnetiloja, varoitti ja ennakoi. Äänielokuvan myötä elokuvamusiikki tuli yhä tärkeämmäksi.

On vaikea kuvitella elokuvaa ilman musiikkia. Runsaan musiikkitarjonnan rinnalla hengellisen musiikin käyttö elokuvakerronnassa on harvinaista, mutta ei aivan tavatonta, eikä varsinkaan silloin, kun musiikki nousee suoraan valkokankaan tapahtumista.

Virsi soi luontevasti kirkkoon tai hengellisiin kokouksiin sijoitetuissa kohtauksissa, onpa yksi virren säe päätynyt vanhan suomifilmin nimeenkin (Kuin uni ja varjo, 1937). Varsin tavallista on, että tämän virren (“Minä vaivainen oon, mato matkamies maan…”, VK 622) laahaava veisuu tuottaa koomisen vaikutelman, kuten Matti Kassilan elokuvassa Pastori Jussilainen. Kassila käyttää muutenkin virttä lempeän humoristisesti. Elokuvassa Komisario Palmun erehdys (1960) herätyskello soittaa “Nyt ylös sieluni” (VK 632).

Uskonnollisia kysymyksiä lähestytään elokuvissa valitettavan harvoin, eikä useinkaan yhtä hyväntahtoisesti kuin mainituissa Kassilan töissä. Sen vuoksi on piristävää, jos hengellisen musiikin valinta ilmentää kunnioittavaa, kohteen omista lähtökohdista nousevaa vuoropuhelua.

Mikko Niskanen sijoitti vapaiden suuntien hengellisiä lauluja telttakokouksiin elokuvassa Mona ja palavan rakkauden aika (1983). Musiikki tuki ohjaajan ymmärtävää asennetta nuorten ehdottomuutta ja uskonnollista etsintää kohtaan. “Siunattu varmuus” sopi tähän kokonaisuuteen mainiosti.

Myös Aki Kaurismäki on Suomi-trilogiassaan (Kauas pilvet karkaavat, Mies vailla menneisyyttä, Laitakaupungin valot) lähestynyt uskonnollisia teemoja luontevasti. Koska hänen musiikkivalintojensa kirjo on häkellyttävän laaja (oopperaa, sinfonia, kansansävelmiä, jazzia, bluesia, rockia, rautalankaa, tangoja ja iskelmiä), mukaan mahtuu myös hengellistä musiikkia.

Keskimmäisessä osassa Mies vailla menneisyyttä (2002) sitä lajia on runsaasti. Elokuvassa kaltoin kohdeltu, muistinsa menettänyt mies saa Pelastusarmeijan kirpputorin ja konttikylän kodittomien tuella elämän syrjästä uudelleen kiinni.

Kaurismäelle tyypillisesti elokuvan musiikki koostuu monenkirjavista mutta tarkoin harkituista aineksista. Virsistä elokuvassa kuullaan ainakin harmonilla soitettu “Soi kunniaksi Luojan” (VK 462). Nuoren seurakunnan veisukirjasta eli Punaisesta laulukirjasta mukana on ikisuosittu “Tuli kirkkoon mies lapsi”. Filmimusiikin pienimuotoisesta kulttuurivaikutuksesta käy esimerkkinä rautalankagospel “Paha vaanii”, joka löysi tiensä mainittuun laulukokoelmaan juuri tämän elokuvan ansiosta.

Kohtauksessa, jossa Pelastusarmeijan soppatykki ruokkii vähäväkisiä, soittokunta laulaa liikkeen vanhaa herätyslaulua ”Mä ystävän löysin” (“A Never-Failing Friend): ”Ei muotoa katso mun ystäväni, ei ihmisten lailla hän nää. Niin köyhää ja halpaa ja rikastakin, hän rakastaa ystävä tää.” Laulun myötä harras ateriointi rinnastuu suorastaan ehtoollisen viettoon.

Musiikki korvaa sanat kokonaan kohtauksessa, jossa Pelastusarmeijan sotilas (Irma) palaa työpäivän päätteeksi ankeaan asuntolaansa. Taustalla soi tuskin kuuluvasti harmonilla tapailtu “Tuli kirkkoon mies ja lapsi”, jossa väsyttää ja kaivataan jonnekin muualle. Irma on pitkään mietteissään, mutta keskeyttää sitten soiton (ja omat ajatuksensa) painamalla kasettinauhuria. Äänimaailman täyttää Renegades-yhtyeen vanha hitti “Do the Shake”: jotain uutta on löytymässä, ja siihen on tartuttava kaksin käsin.

Arvoisensa huipennuksen musiikin luova käyttö saa elokuvan lopussa. On lausuttu viimeiset, lakoniset repliikit: “Lähdetäänkö? – Mihin? – Mihin olit menossa? – Kotiin. – Ruokalassa olisi iltamat.” Siellä kirpputorin johtajatar Annikki Tähti laulaa konttikylän väelle siviilivaatteissa Mon Repos’n puistosta, kadotetusta paratiisista, säestäjänään soittokunta, joka on vaihtanut instrumenttinsa sähköisiin. Päällään heillä on kuitenkin Pelastusarmeijan pikkutakit.

Laulun sanat, Erik Lindströmin hienot sointukulut ja elämää nähneen laulajan hauras tulkinta luovat oivaltavan yhteyden maallisen ja hengellisen välille. Valkokangas veisaa koko leveydeltään, että olemme kaikki asunnottomia, jotain menettäneet, mutta kotiin on ihmisen määrä päästä kerran.

Prehumakiekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

 

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.