29.05.19

Töissä hupailemassa

Tiina Laine Kirkkopäivillä. Kuva: Oili Marttila

Tämän blogipaikan ideana on jakaa oivalluksia ja kehittämisen ituja, siis pienen pieniä kasvun alkuja. Nyt kevään taittuessa kesään monen otsasuoni pullistuu ja tuntuu, että se oli nyt tässä, kiitti ja riitti. Kesä kauneimmillaan ja työsarka huutaa keskeneräisyyttä. Tuttua kaikki. Loma pelastaa ja sitten taas jaksaa.

Meillä täällä liitossa useimmiten asioiden paljous helpottaa vähän heinäkuuksi ja sitten taas mennään. Asioita on pieniä ja isoja, joihinkin voi etukäteen valmistautua, mutta useimmat tulevat pyytämättä ja omia aikatauluja kyselemättä, on joustettava ja tartuttava nopeasti ajassa olevaan. Vääntöäkin on. Täällä kaikkien työnkuvat muuntuvat tilanteissa, vaikka jokaisella onkin oma erityinen tehtävänsä. Näinhän se on myös seurakunnissa.

Hampaiden välistä hiekka pois

Me Diakoniatyöntekijöiden Liiton konttorissa olemme päättäneet, että henkilösuhteiden hengittävyyteen panostetaan ja heti jos hampaiden väliin kertyy hiekkaa, se huuhdellaan pois. Muutos lähti meistä itsestämme, ei ollut strategioita, ei pitkän tähtäimen suunnitelmia – oli meidän työntekijöiden yhteinen tahto tehdä töitä hyvässä ilmapiirissa. Töissä pitää olla myös kivaa. Joskus sille varataan erityisiä aikoja, kesäinen virkistyspäivä ja jouluinen hetki, mutta kaikkein tärkeintä on ollut silloin tällöin tehty pieni hupailu.

Kuvassa on meidän keväinen muutaman kuukauden kestänyt vetomme: veikkasimme, minä päivänä meidän toimistomme viereisen tasanteen lumi sulaa. Voittaja palkittiin suuresti (joululta ylijääneellä glögillä). Oleellisinta ei ollut palkinto eikä lopputulos, oleellisinta oli joka-aamuinen lumiseuranta ja siitä hupailu, sai siis olla kivaa. Ei tarvittu rahaa, ei aikaa, tarvittiin leikkiin heittäytymistä, jota lämpimästi suosittelen.

Työnantaja palkitsijana

Työntekijöiden yhteisen toiminnan lisäksi seurakunnissa ja muissakin työpaikoissa työnantaja voi tukea henkilökuntaa palkitsemalla hyvästä suoriutumisesta rahalla kertapalkkiolla, erityisellä osalla, henkilökohtaisella osalla tai ensi vuonna suorituslisällä ja kannustamalla, muistamalla, kehumalla ja nostamalla. Kaikki voittavat ja työt saadaan tehdyksi. Monet meistä saavuttavat tavoitteensa, jos ne on yhdessä sovittu ja kannustaen siihen edetty.

Suomalainen työelämä ei ole enää ”managemet by perkele” vaan diskuteerataan ja mennään yhdessä tavoitteisiin. Valitaan se mihin kajotaan. Valitse taistelusi, kaikkeen kohkaukseen ei kannata yhtyä. Tämä ei tarkoita, että ongelmat lakaistaisiin maton alle, ne kohdataan ja korjataan mitä voidaan. Ruokitaan tietoisesti myös hyvää, muuten töissä ei jaksa.

Hyvä työilmapiiri on tuloksekas

Edellisen voi sanoa myös tieteen ja tutkimuksen kielellä, niihin voit tutustua riippukeinussa, kun kirjoitat Googleen ”huumorin merkitys työhyvinvointiin” tai ”työilmapiirin vaikutus tuloksellisuuteen” saat huikaisevasti tutkittua tietoa asiasta. Eletään, noustaan mudasta, astutaan ja autetaan kaverikin aurinkoon.

 

Kesäterveisin 23.5.2019
Tiina Laine
Diakoniatyöntekijöiden Liiton toiminnanjohtaja

Tutustu kehittämisen ituihin Evl Plussassa!

23.05.19

Kirkollisia tubettajia ja tubevinkit työntekijöille

Pastorific

Antti ja Iiro

emiliapappi

Kanttori Risto Eskola

Nuoriso-ohjus Juho

 

PastoriPuhto

Kirsi-pappi

Linus Stråhlman

Anu Backman

Tuire Wuorijärvi

Petri Koivusalo

Sami By God

DiaVlogi


Petri Tikka


Kita-Risti (Johan Savola)

ASMR -papit

PuoliVirallinen (Heikki Nenonen)

 

dIAvLOGI

 

Ville Mäkipellon tubetusvinkit kirkon työntekijöille

Lue lisä:

 

Puuttuuko tubettajalistalta joku henkilö tai kanava?  Vinkkaa komnenteissa!

 

22.05.19

Moninaisuuden haaste uskonnoille ja katsomuksille

Uskonnollisten yhteisöjen suhteet ja niiden asema yhteiskunnassa ovat nousseet laajan kiinnostuksen kohteeksi 2000-luvulla. Taustalla ovat sekä aatteelliset murrokset että demografiset tekijät. Globalisaatio ja erityisesti ylirajainen liikkuvuus ovat nostaneet uskontojen väliset suhteet valtioiden, uskontojen ja kansalaisjärjestöjen asialistalle aivan uudella tavalla.

Eräs vaikutusvaltaisimpia uskonnon aseman muutoksia tarkastelleita teoreetikkoja oli itävaltalaissyntyinen, Yhdysvalloissa vaikuttanut uskontososiologi Peter L. Berger (1929–2017). Hän aiheutti 1990-luvun lopulla kohauksen akateemisessa maailmassa myöntämällä, että hänen 1960-luvulla kehittämänsä teoria sekularisaatiosta eli maallistumisesta oli virheellinen. Viimeiseksi jääneessä kirjassaan, vuonna 2014 julkaistussa teoksessa The Many Altars of Modernity Berger kirjoitti:

”Meidän tärkein virheemme oli, että ymmärsimme pluralismin vain yhtenä sekularisaatiota edistävänä tekijänä; tosiasiassa pluralismi, erilaisten maailmankatsomusten ja arvomaailmojen yhteiselo samassa yhteiskunnassa, on tärkein modernisaation aikaansaama muutos uskonnon paikkaan sekä ihmisten mielessä että institutionaalisessa järjestyksessä. Tämä voi olla yhteydessä sekularisaatioon tai olla olematta, mutta se on siitä riippumaton.” (s. ix)

Berger kehotti kirkkoja ja uskonnollisia yhteisöjä suuntaamaan huomiotaan pikemminkin monimuotoisuuden aiheuttamiin haasteisiin kuin maallistumiseen. Hänen mukaansa ”pluralismi on kaiken muun ylittävä haaste jokaiselle uskonnolliselle traditiolle ja yhteisölle modernina aikana” (s. 15).

Fundamentalismin ja relativismin välissä

Katsomuksellinen moninaisuus ei Bergerin mukaan välttämättä heikennä uskontoa, vaan se heikentää uskonnollista varmuutta. Nämä ovat kaksi eri asiaa, ja ne on syytä huolellisesti erottaa toisistaan. Moninaisuus avaa ovet lukemattomille tiedollisille ja normatiivisille valinnoille, mikä tuo mukanaan epävarmuutta.

Bergerin mukaan yhteisöjen haasteena tässä tilanteessa on löytää tie fundamentalismin ja relativismin välistä. Fundamentalismi yrittää palauttaa menetetyn yhdenmukaisuuden ja sitä kautta varmuuden. Se ei kuitenkaan ole modernissa maailmassa mahdollista ilman jonkinasteista väkivaltaa.

Relativismi puolestaan väittää, että mitään kaikkien hyväksyttävissä olevaa totuutta ei ole ja kaikki näkemykset ovat siksi samanarvoisia. Myös tämä positio kaivaa maata järkiperäiseltä keskustelulta erimielisten kesken.

On samanaikaisesti kyettävä sekä sitoutumaan yhteisen totuuden tavoitteluun että inhimillisen erehtyväisyyden nöyrään tunnustamiseen. Aito dialogi ja kohtaaminen mahdollistuvat vain näistä lähtökohdista.

Jokainen, joka on vähänkään seurannut viime aikojen julkista keskustelua kiistanalaisista aiheista, voi tunnistaa edellä kuvatut sudenkuopat, eivätkä ne koske pelkästään uskontoja. Haaste koskee yhtä lailla kaikkia ideologioita ja katsomuksia: kuinka tulla toimeen katsomuksellisen erimielisyyden kanssa? Turvattomuuden lisääntyessä moni on alkanut haikailla uskonnollisen tai katsomuksellisen varmuuden ja yhtenäisyyden perään.

Kuinka kirkot ovat vastanneet haasteeseen?

Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa havaita, että kristilliset kirkot eri puolilla maailmaa ovat viime vuosina tarkistaneet ja terävöittäneet opetustaan kirkkojen roolista moniuskontoisessa maailmassa. Esimerkiksi Paavillinen uskontojen välisen dialogin neuvosto, (Pontifical Council for Interreligious Dialogue, PCID), Kirkkojen maailmanneuvosto (WCC) ja Maailman Evankelinen Allianssi (WEA) valmistelivat yhdessä asiakirjan nimeltä Kristillinen todistus moniuskontoisessa maailmassa (Christian Witness in a Multi-Religious World).

Nämä tahot edustavat melkoisen suurta osaa maailman kristillisistä kirkkokunnista. Siksi on merkittävää, että asiakirjassa torjutaan väkivaltainen uskonnollisen yhdenmukaisuuden tavoittelu varsin voimakkain sanakääntein:

”Uskonnonvapaus sisältää oikeuden julkisesti tunnustaa, harjoittaa ja levittää omaa uskontoaan ja vaihtaa uskontoa; se johtuu ihmispersoonaan kuuluvasta tietystä arvokkuudesta, joka perustuu siihen, että luomisessa kaikki ihmiset on tehty Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi (1. Moos. 1:26). Siksi kaikilla ihmisillä on yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet. Siellä missä uskonto välineellistetään poliittisiin päämääriin, tai missä ilmenee uskonnollista vainoa, kristityt on kutsuttu antamaan profeetallinen todistus ja sanoutumaan irti sellaisista hankkeista.”

Luterilainen oppi kirkosta julkisessa tilassa

Myös Luterilaisen maailmanliiton vuonna 2016 julkaisemassa asiakirjassa The Church in the Public Space hahmotellaan kirkon roolia julkisessa elämässä. Siinä asiaa lähestytään luterilaisesta kahden regimentin eli hallintovallan opista käsin. Tämä luterilainen oppi korostaa, että Jumala toimii maailmassa paitsi kirkon hengellisen opetuksen kautta, myös maallisen esivallan välityksellä. Hengellisen opetuksen tarkoitus on synnyttää usko, maallisen esivallan tehtävä taas on järjestyksen ylläpito ja ihmisten hyvän toteuttaminen.

Vaikka maallinen hallintavalta on osa Jumalan valtaa, se tulee voida perustella järjellä ja oikeudenmukaisuudella. Kirkollinen valta ei saa sekaantua maalliseen hallintoon niin kauan, kuin tämä hoitaa tehtävänsä rauhan, oikeudenmukaisuuden ja järjestyksen ylläpitämiseksi yhteiskunnassa.

Kahden hallintavallan oppiin viitaten Luterilaisen maailmanliiton asiakirjassa todetaan: ”Se auttaa meitä ymmärtämään, kuinka voimme olla julkisella alueella vuorovaikutuksessa niiden kanssa, jotka ovat kirkon ulkopuolella, vaatimatta heitä tulemaan kristityiksi. Samalla kahden hallintavallan oppi ei rohkaise meitä luopumaan uskostamme julkisella alueella.” (s. 22)

Ihmisoikeudet dialogin perustana

On huomionarvoista, että kristilliset kirkot ovat omaan oppiinsa perustuen näin voimakkaasti puolustaneet uskonnonvapautta perustavana ihmisoikeutena. Ihmisoikeuksiin ja niiden toteutumiseen on ylipäätään kiinnitetty kirkoissa yhä syvenevää huomiota, kuten käy ilmi myös tuoreesta Kirkon ihmisoikeusfoorumin julkaisusta Näkökulmia ihmisoikeuksiin (2018).

Vastaava pyrkimys tulee esiin myös uskontodialogissa, johon kirkot ovat alkaneet panostaa erityisesti 2000-luvulla. Sen perustaviin lähtökohtiin kuuluu osapuolten vastavuoroinen erilaisuuden tunnustaminen, joka ei edellytä relativismia vaan kunnioittaa kunkin osapuolen pyrkimystä totuuteen omista lähtökohdistaan.

Kirkkojen linjauksissa on kenties nähtävissä myös kasvava tietoisuus siitä, että isossa osassa maailmaa kristityt ovat vähemmistöjä, joiden olot käyvät sitä ahtaammiksi, mitä enemmän kansallista itsekkyyttä ja kulttuurista yhtenäisyyttä korostavat aatteet voimistuvat.

Tämä on hyvä muistaa myös Pohjoismaissa, joissa historiallisilla enemmistökirkoilla on edelleen vahva yhteiskunnallinen asema. Edellä kuvatut kirkkojen yhteiset ekumeeniset linjaukset muistuttavat siitä, että kristillisten yhteisöjen tulisi pyrkiä vahvistamaan uskonnonvapauden ja ihmisoikeuksien toteutumista myös suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kirjallisuutta

 

 

Kimmo Ketola
tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

 

8.05.19

Lukuvuosi Unkarissa: toiseutta ja uusia näkökulmia

Noora Mattila Kiovassa

Olen viettänyt kahdeksan kuukautta Unkarissa Erasmus-vaihto-opiskelijana ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ulkoasiainosaston stipendiaattina. Muistan, miten syyskuussa ajatus kokonaisesta lukuvuodesta Unkarissa tuntui todella pitkältä. Aika on kuitenkin kulunut nopeasti, ja tällä hetkellä vaihto-opiskelua on jäljellä enää noin kuukausi. Opiskelen Budapestin luterilaisessa teologisessa yliopistossa, jossa meitä englanniksi opiskelevia vaihto-opiskelijoita on yhteensä vain kaksi. Nautimme käytännössä yksityisopetuksesta, joten aivan tyypillisimmästä päästä oma vaihto-opiskelukokemukseni ei siis ole. Toisaalta koen olevani keskimääräistä vaihto-opiskelijaa paremmin kartalla Unkarin ajankohtaisista asioista: opettajani kertovat mielellään varsinaisten luentoaiheiden ohella niin Unkarin historiasta kuin nykytilanteestakin.

Unkarissa luterilainen kirkko on pieni vähemmistökirkko, eikä sillä ole vahvoja poliittisia kytköksiä kuten esimerkiksi Unkarin reformoidulla ja katolisella kirkolla. Suomen näkökulmasta Unkarin luterilainen kirkko on konservatiivinen, mutta unkarilaisessa viitekehyksessä liberaalein vaihtoehto. Luterilaisen kirkon piirissä on esimerkiksi mahdollista kuulla ja esittää myös Unkarin ajankohtaiseen poliittiseen tilanteeseen kohdistuvaa kritiikkiä. Ongelma kuitenkin on, ettei luterilaisella kirkolla juuri ole julkista vaikutusvaltaa sen pienuuden vuoksi.

Yhteiskunnallista näköalattomuutta

Maahanmuuton lisäksi Unkarissa puhuttaa maastamuutto: monet muuttavat pois paremman toimeentulon ja tulevaisuuden perässä. Lehdistönvapautta Unkarissa ei juuri tällä hetkellä ole. Yliopistojen itsemääräämisoikeutta on kavennettu, kouluttautumismahdollisuudet tulevaisuudessa huolettavat erityisesti opiskelijoita. Alkuvuodesta hallitus päätti ratkaista kodittomuusongelman kriminalisoimalla kadulla nukkumisen, mutta resurssipulan vuoksi kodittomat palasivat myöhemmin keväällä takaisin katukuvaan. Unkarin hallitus muistuttaa käytännössä yksipuoluejärjestelmää, jota on mahdotonta haastaa demokratian keinoin. Kansalaisyhteiskunta on heikko. Ei siis ihme, että koko yhteiskuntaa tuntuu vaivaavan näköalattomuus tulevaisuuden suhteen. Unkari on Suomeen verrattuna hyvin erilainen yhteiskunta, ja se olikin yksi syy, miksi halusin viettää vaihto-opiskeluvuoteni juuri täällä.

Arvokkaita oppeja

Vaihto-opiskelu Unkarissa on herättänyt kiinnostukseni Euroopan historiaan ja yhteiskunnallisten ja poliittisten tilanteiden seuraamiseen uudella tavalla. Koen saaneeni arvokkaan kokemuksen vähemmistöön kuulumisesta, sillä ulkomaalaisena olen paikallisiin verrattuna ”joku toinen”. Itäeurooppalainen kulttuuri ja ajoittaiset kielimuuriin liittyvät haasteet ovat opettaneet joustavuutta ja kärsivällisyyttä. Vaihto-opiskelu on ollut kasvattava kokemus, ja lisäksi erinomainen mahdollisuus matkustella ja tutustua ihmisiin ympäri Eurooppaa. Uskon, että Suomeen palatessani katson monia asioita eri näkökulmasta kuin ennen.

Noora Mattila, TK

Kirjoittaja on opiskellut lukuvuoden 2018-2019 Budapestin luterilaisessa teologisessa yliopistossa kirkon ulkoasiain osaston stipendiaattina.

2.05.19

Parkkipaikkaekumeniaa Persianlahdella

Al-Amana -keskuksen FELM-volunteerit Jaakko Pylvänäinen (vas.) ja Matias Uusisilta

Persianlahden kristillisyys ei tunnu olevan yleisesti tuttu teema suomalaisille. En muista itsekään törmänneeni aiheeseen aiemmin juuri missään, edes teologian opintojeni yhteydessä. Huhuja aiheesta tietysti liikkuu, mutta tasapainoista kokonaiskuvaa ne eivät ilmiöstä anna. Neljän kuukauden vapaaehtoistyöjaksoni Omanin pääkaupungissa Muscatissa sijaitsevassa Al-Amana -keskuksessa on kuitenkin antanut oivan tilaisuuden saada jonkinlaista kuvaa siitä, miten kristinusko alueella ilmenee.

Alkuun muutama lukijaa mahdollisesti yllättävä tieto: Nykyään Persianlahden alueella asuu ja työskentelee noin neljä miljoonaa kristittyä, jotka ovat kotoisin eri puolilta maailmaa. Vaikka ongelmia toki löytyy, seurakuntien ja paikallishallintojen suhteet ovat useimmissa maissa toimivat, joissain jopa erittäin hyvät. Esimerkiksi Kuwaitissa paikallinen eduskuntatalo ja yksi isoimmista kirkkokomplekseista sijaitsevat tien vastakkaisilla puolilla. Arabiemiraateissa seurakuntien edustajat ja paikallisviranomaiset tapaavat usein, nimenomaan positiivisissa merkeissä. Omanissa kristittyjen toimijoiden – erityisesti lähetyslääkäreiden ja -opettajien – merkitys tunnustetaan hyvin avoimesti myös virallisissa yhteyksissä. Bahrainissa noin 120 vuotta sitten alkanut lähetyssairaalatoiminta on edelleen käynnissä ja voi hyvin. Vastaavia esimerkkejä olisi enemmänkin, mutta nämä riittänevät hieman haastamaan mahdollisia aiheeseen liittyviä stereotypioita.

Globaalin kristillisyyden kirjo

Omanissa vierastyöläisten moninaisten taustojen takia globaalin kristillisyyden kirjo on todella hyvin edustettuna. Ghalan kirkkokompleksin perjantain – ts. paikallisen sunnuntain –tilavuorot ovat loppuun varattu. Ensimmäiset jumalanpalvelukset starttaavat aamuvarhain ja viimeiset päättyvät iltamyöhällä. Eri kirkkokuntien toimituksia on tarjolla useilla kymmenillä eri kielillä. Tämän lisäksi seurakunnat järjestävät muuta toimintaa pienemmille kieliryhmille, joita tosiaan riittää. Eri tunnustuskuntien edustajien välit eivät ole aina parhaat mahdolliset, mutta katoliset, ortodoksit ja protestantit joutuvat harjoittamaan käytännön ekumeniaa vähintään parkkipaikkatilasta sopiessaan, sillä kaikkien kolmen rakennukset seisovat vieri vieressä. Myös kirkkotilat ovat joskus yhteiskäytössä ja esimerkiksi pelkistetyn protestanttinen alttari muuntautuu hämmästyttävän nopeasti ortodoksiseksi väliseinineen ja ikoneineen.

Vaikka avoin julistustyö ei olekaan alueella mahdollista, seurakunnat pystyvät toimimaan yleensä tehokkaasti ainakin omiensa parissa. Niin hyväksikäytön uhrit, yllättäen työnsä menettäneet, vakavasti sairastuneet tai vaikkapa riitatilanteisiin ajautuneet ulkomaalaiset saavat vuosittain huomattavasti apua alueen maissa toimivien seurakuntien kautta. Joissain konteksteissa on mahdollista toteuttaa myös sairaalavierailuja ja vankilatyötä. Jos luottamus on saavutettu ja verkostot tarpeeksi laajat, seurakuntien palvelustyö voi ajoittain hyödyttää paikallisia yhteiskuntia laajemminkin. Esimerkiksi sotien aikana seurakunnilla on paikoin ollut suurikin rooli humanitäärisen avun jakamisessa – niin kristityille, muslimeille, kuin muillekin ryhmille.

Hyviä vieraita

Konteksti vaikuttaa myös luonnollisesti teologisiin painotuksiin. Otantani on tietysti rajattu, mutta käsitykseni mukaan seurakunnat lähestyvät paikallisten palvelemista ja tavoittamista pitkälti olemalla ”hyviä vieraita”, eli pyrkimällä ottamaan huomioon paikallisen kulttuurin erityispiirteet ja rajoitukset, ja osoittamaan lähimmäisenrakkautta niissä puitteissa. Toisaalta paikallinen kulttuuri voi antaa myös hauskasti uutta näkökulmaa Raamatun teksteihin ja tulkintoihin. Eräs työkaverini kertoi, että esimerkiksi omanilaiset – antakaa anteeksi tehokeinona käytetty yleistys – eivät niinkään kiinnitä huomiota siihen, että Jeesus oli tekemisissä syntiseksi katsotun Sakkeuksen kanssa, vaan ennemminkin siihen, että Jeesus kutsui itse itsensä kylään hänen luokseen. Omanilaisten mielestä edes itse sulttaanilla ei olisi tähän oikeutta, vaan vain Jumala voisi näin toimia.

Jaakko Pylvänäinen
teologian opiskelija
Helsingin yliopisto

Kirjoittaja on toiminut vapaaehtoisena Omanissa tammi-huhtikuun 2019 FELM-volunteer -ohjelman puitteissa.

24.04.19

Kehittämisprosessista pysyväksi toimintatavaksi – Että kaikkien olisi kiva tulla töihin

Kuva: rawpixel.com / Pexels

Kun uutena työsuojelupäällikkönä huomaa työyhteisön työsuojelussa olevan paljon kehitettävää ja keskeneräistä dokumentoimatonta asiaa, asiantuntijan esittelemään hankkeeseen on helppo – ja syytä – tarttua. Kuulin Työturvallisuuskeskuksen koulutuksessa Elina Ravantilta Tuloksellinen työsuojelun yhteistoiminta -hankkeesta ja tajusin heti, että tämä on saatava Nokian seurakuntaan. Hanke käynnistyi nopeasti todelliseen tarpeeseen ja valmistui kohtuu ajassa.

Työturvallisuuskeskuksen fasilitaattoreiden lisäksi hankkeen työryhmään valittiin yhteistyötoimikunnan kokouksessa työsuojelupäällikkö, kaksi työsuojeluvaltuutettua, kirkkoherra ja luottamusmies. Työryhmä jaettiin kahteen toiminnalliseen osaan. Jo aluksi oli ymmärrettävää, että hankkeeseen valittujen tulee sitoutua siihen. Lopuksi tämä havainto vielä vahvistui. Työryhmää koottaessa tulee jokaisen ryhmään aikovan arvioida, onko hänellä tähän aikaa ja todellista kiinnostusta sekä mahdollisuus sitoutua aktiiviseen työskentelyyn. Työryhmän vetäjän on napakasti ja määrätietoisesti ohjattava työskentelyä kohti tavoitetta, muuten homma hajoaa.

Kehittämiskohteet ja tavoitteet

Kehittämiskohteiksi valittiin työilmapiiriin vaikuttaminen ja toimintamallien käyttöönotto. Työilmapiiriin vaikuttamiseen valittiin työkaluksi 5W 2h -menetelmä, jonka avulla käytiin läpi mikä on kehittämisen muutoksen syy ja mitä ja ketä on tarkoitus muuttaa sekä missä, milloin ja kuinka ja millä resursseilla muutos tapahtuu (Why, what, who, where, when ja how, how much). Päihdeohjelman toimintamalli luotiin valmiiksi.

Tavoitteena oli työelämän pelisääntöjen laatiminen, työilmapiirimittaus ja sen uusinta keväällä 2019. Tavoitteena oli myös pelisääntöjen jalkautus neuvoston ja esimiesten kautta henkilökunnalle fasilitointityökaluja käyttäen. Ehkä hieman yllättäen kuin muinainen faksi tuli tulokseksi myös käytännön työkalu. Osa menetelmistä voidaan ottaa pysyväksi toimintatavaksi Nokian seurakunnassa. Opittiin, että varsin yksinkertaisilla keinoilla työpaikalla saadaan aikaan keskustelua ja voidaan ratkoa kysymyksiä ja epäselvyyksiä sekä onnistua kehittämistyössä.

Innostavaa työskentelyä

Hankkeen workshop-toimintapa oli hyvin innostavaa ja ryhmän kiinnostus projektia kohtaan pysyi hyvänä koko ajan. Käytettyjen työkalujen avulla toteutuksen vaiheet paloiteltiin riittävän pieniksi osiksi, mikä tuki systemaattista työskentelyä ja auttoi ymmärtämään paremmin, mihin pyrittiin. Työkalujen käyttö tuki paitsi prosessin jäsentelyä myös mahdollisti kaikkien osallistumisen ja kuulluksi tulemisen. Kehittämissuunnitelmien toteuttaminen onnistuikin varsin hyvin ja ne kirjataan osaksi henkilökunnan perehdytystä.

Fasilitaattoreiden osaaminen ja tuki kannusti prosessien etenemistä ja systemaattista työskentelyä. Ohjauspäivät olivat kiinnostavia ja niissä syntyi paljon keskustelua. Vanhoja toimintamalleja kyseenalaistettiin ja työryhmän jäsenten monipuolista osaamista jaettiin ja hyödynnettiin. Kehittämistyön eteneminen ja valmistuminen innosti ja motivoi. Yhdessä tekeminen oli kivaa ja loi yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Kehittämisprosessipäivinä oli kiva tulla töihin.

Työsuojelupäällikkö Tanja Kuoppala, Nokian seurakunta

 

Ajankohtaista! Kiinnostaako työsuojelun yhteistoiminnallinen kehittäminen? Osallistu TTK:n maksuttomaan webinaariin 14.5. klo 13-14. Lisätietoja ja ilmoittautuminen TTK:n sivuilla.

 

 

 

 

 

 

17.04.19

Kummit ja kummilapset odottavat toisiltaan yhteydenpitoa

Kuva: Arto Takala / Kirkon kuvapankki

Tärkein kummisuhteeseen liittyvä odotus on muistaminen ja kiinnostus toista kohtaan. Kummilapset toivovat kummeiltaan ja kummit kummilapsiltaan yhteydenpitoa ja muistamista niin arjen keskellä kuin merkki- ja juhlapäivinä. Molemmat pitävät ihanteellisena, että vuorovaikutus on molemminpuolista ja kumpikin osapuoli ottaa vastuuta suhteen ylläpitämisestä, kun kummilapsi on varttunut aikuiseksi. Parhaimmillaan kummisuhde on elinikäinen ja erityisesti kummit toivovat, että kummilapsi muistaisi ja kävisi katsomassa heitä vielä silloinkin, kun he ovat vanhoja.

Kuulumisten kysyminen ja kummin tuki ovat tärkeitä

Tapaamista ja kyläilyä sekä kyläilykutsuja odotetaankin puolin ja toisin. Monen kummilapsen lapsuudenmuistoihin kuului yökyläily kummin luona ja myös kummeja odotetaan yökylään aikuisen kummilapsen luokse erityisesti silloin, kun keskinäiset välimatkat ovat pitkiä. Yhdessäolossa tärkeintä on kuulumisten vaihtaminen ja tapaamisen väliaikoina sitä tehdään puheluiden, korttien, kirjeiden, viestien ja sosiaalisen median välityksellä. Esimerkiksi pääsiäinen on hyvä mahdollisuus muistaa omaa kummilasta ja kummia!

Kummit haluavat tarjota kummilapselleen apua ja tukea elämän haasteissa, ja kummilapset tuntevat olonsa turvalliseksi tuntiessaan voivansa tarpeen tullen tukeutua kummeihinsa. Kummit toivovat, että kummilapsi kokee heidät turvallisina aikuisina. Kummille on ehkä helpompaa kertoa sellaisia asioita, joita omille vanhemmille ei aina voi. Kummilapset puolestaan odottavat, että kummin luokse voi mennä milloin tahansa ja siellä on lämmin vastaanotto. Osa kummilapsista kertoi, kuinka ihanaa on vielä aikuisenakin tulla puhutelluksi kummilapseksi.

Ystävyyttä ja esirukousta

Parhaimmillaan kummin ja kummilapsen välille muodostuu vastavuoroinen ystävyyssuhde. Kummin ja kummilapsen ystävyys sisältää kiintymystä, rakkautta ja halauksia, mukavaa yhdessäoloa, läheistä kanssakäymistä, kuuntelua, välittämistä ja myötäelämistä. Erityisesti kummilapset toivovat, että kummi pitää ja välittää heistä ja hän on kummille erityinen ja arvokas. Kummit puolestaan haluavat olla kummilapselleen perheen ulkopuolisia ystäviä – erilaisia aikuisia kummilapsen vanhempiin verrattuina.

Kummit toivovat, että kummilapsesta kasvaa hyvä ihminen, jolla on hyvät käytöstavat. Näihin kuuluvat muun muassa rehellisyys, avoimuus, kohtelias käytös sekä postista ja paketeista kiittäminen. Kummeilta näitä odotetaan vähemmän.

Molemmissa ryhmissä toivotaan lisäksi muistamista kummina tai kummilapsena ilman, että siihen liittyy mitään konkreettista toimintaa tai yhteydenpitoa. Tuntuu hyvältä, että joku ajattelee ja pitää mielessä.

Myös hengellisyydellä on kummisuhteessa merkitystä. Kummit pitävät ikimuistoisena tapahtumana osallistumista kummilapsensa siunaamiseen kasteen ja konfirmaation yhteydessä ja moni osallistuu myös koulutiellesiunaamiseen. Kummilapsen toivotaan omaksuvan kristilliset arvot ja tavat, käyvän rippikoulun ja pysyvän kirkon jäsenenä. Kummit toivovat, että kummilapsi säilyttää uskonsa läpi elämän ja osallistuu seurakunnan toimintaan. Molemmat toivovat toisen rukoilevan puolestaan ja näin tapahtuikin: 66 prosenttia kummeista ja 64 prosenttia kummilapsista oli rukoillut toinen toistensa puolesta.

Odotusten puute kertoi pettymyksistä ja suuresta ilosta

Sekä kummeissa että kummilapsissa oli kolmannes niitä, jotka eivät odottaneet suhteelta mitään. Kummit perustelivat tätä sillä, että heidät on valittu kummilasta varten eikä kummilasta heitä varten. Kummius koetaan pyyteettömäksi luottamustehtäväksi ja ystävyyden tarjoukseksi kummilapselle, joka voi myöhemmin itse valita, ottaako ystävyyden vastaan. Kun kummilapset kertoivat, että he eivät odota kummeiltaan mitään, he olivat varsin usein pettyneet kummeihinsa. Yhteys oli jäänyt etäiseksi tai sitä ei ollut koskaan ollutkaan.

Osalla niistäkin, jotka eivät odota kummisuhteeltaan mitään, on kuitenkin hyviä kokemuksia niin kummeista kuin kummilapsista. Molemmissa ryhmissä on niitä, jotka kokevat saaneensa suhteelta paljon – erään kummin sanoin ”lämpöä, rakkautta ja kauniita sanoja” – vaikka eivät odottaneet mitään. Erityisesti kummit kertoivat saaneensa enemmän kuin antaneensa.

Tutkimus suomalaisten käsityksistä kasteesta ja kummiudesta valmistuu loppuvuodesta.

 

Maarit Hytönen
Tutkija, Kirkon tutkimuskeskus

 

 

10.04.19

Hiljainen elämä

Ajan kuluessa vähenee valinnan vapautemme elämässä. Nuoren ihmisen tulevaisuus on rajattomana edessä, ja niin pitääkin olla. Vähitellen suunta alkaa määräytyä ja mahdollisuudet kaventua. Pitkään suunta on eteenpäin. Kristityn näkökulmasta näin on toki aina.

Inhimillisen elämän kokemus kuitenkin on, että jossakin kohdassa oma elämä alkaa olla takanapäin eikä uusintamahdollisuutta ole. Yksi tällainen kohta on eläkkeelle siirtyminen. Työelämä on takana, päivätyö on tehtynä. Tuolloin herää jonkinlainen inventaarion tarve.

Eläkkeelle siirtyminen ei etenkään nykyään tarkoita aktiivisen elämän loppumista eikä elämän päättymistä. Tilastojenkin mukaan voi alkaa kolmas elämänvaihe ja sitten neljäs ja viides… Terveyden ja talouden salliessa on mahdollisuus tehdä kaikkea sitä, mitä ei kiireen vuosina ole voinut tehdä. On mahdollisuus harrastaa, mitä tahtoo, matkustella, viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa. Elämä voi olla parhaimmillaan.

Kunto korkealle

Mutta jossakin vaiheessa elämän vuodet ja mahdollisuudet alkavat olla takanapäin. Tällaista aikaa eletään silloin, kun koti on ympärivuorokautisen hoidon yksikössä, tehostetussa palveluasumisessa tai intensiivisen kotihoidon turvin samassa kodissa, missä on aiemmin eletty yhdessä perheen ja puolison kanssa.

Miten tuon vaiheen elämän mielenmaisemat sopivat nykyiseen kuvaamme elämästä, joka suosii aktiivisuutta, tehokkuutta, terveyttä, kauneutta ja yhä parempia ja parempia suorituksia millä tahansa elämänalueella? Onko vanhuksella mahdollisuus ja tilaa sille sisäiselle työlle, mikä on vanhuuden tehtävä? ”Hyväkuntoisena taivaaseen” oli seurakuntayhtymämme työhyvinvoinnin slogan joitakin vuosia sitten. Huumori oli paikallaan kiinnittämässä huomiota asiaan, mutta millä tavoin tämä ajattelu sopii silloin, kun tilanne on tosi? Silloin, kun seuraavaksi siirrytään taivaaseen.

Kuinka tärkeää olisikaan, että hyvä kunto tarkoittaisi myös mieltä ja sielua. Kuinka tärkeää olisikaan, että saisi rauhassa katsoa myös elämäänsä taaksepäin, käydä läpi oman elämän tapahtumia, valintoja ja ratkaisuja. Valinnat eivät aina ole olleet itsenäisiä, vaan on pitänyt valita vähiten huono vaihtoehto ja joskus ei ole ollut mitään mahdollisuuksia itse päättää. Millaista on silloin katsoa elettyä elämää? Miten silloin voi löytyä sovinto oman elämän kanssa?

Kertynyttä elämää

Vanhusten sielunhoidolle olisi valtavasti tarvetta. Kunpa olisi kuulevia korvia ja myötäelävää mieltä, tilaa arvostaville kohtaamisille ja armollisuudelle. Vanhuus, joka on seurausta pitkään eletystä elämästä, on oma erityislaatuinen elämänvaiheensa, se on ratkaisevasti muuta kuin nuoruuden puuttumista ja suorituskyvyn heikkenemistä. Ihmisen, ruumiin ja mielen haurastuminen eivät hävitä ihmistä kaikkien muutosten alla ja sisällä. Kaikkien fyysisten ja psyykkisten luopumisten keskellä säilyy sama persoonan ydin, joka on elänyt ja muovautunut lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kautta. Jokainen ihminen kantaa mukanaan omaa historiaansa: lasta, nuorta ja aikuista. Mikään näistä ei ole kokonaan kadonnut. Kauan eläneessä ihmisessä on suuri määrä kokemuksia, iloja, suruja – elämää.

…kaiken se kestää…

Luopuminen on aina vaikeaa. Joskus luopumista helpottaa tieto, että jotakin uutta tulee tilalle, mutta elämässä on myös tilanteita, jolloin mitään korvaavaa uutta ei tule tilalle. Tällaisessa tilanteessa eletään silloin kun sairaudet kuluttavat ja elämän väistämättömät reunaehdot tulevat vastaan. Joskus tuo vaihe voi kestää vuosia, hidasta luopumista ja hiljaista, ulospäin hyvin hiljaista elämää. Ystävät, ikätoverit poistuvat rinnalta, yksinäisyys on uudenlaista. Miten sielua tuolloin hoidetaan?

Sielun hoitaminen on aina rinnalla kulkemista. Tämän me tiedämme ja se kuulostaa yksinkertaiselta. Mutta helppoa se ei aina ole. Se on kestävyyslaji, usein piilossa eikä siitä saada näkyviä palkintoja eikä kiinnostavia otsikoita. Se on rakkautta, ”kaiken se kestää, kaiken se kärsii…”

Näen päivittäin ihmisiä, jotka viikko viikolta, vuosi vuodelta tulevat tapaamaan ja hoivaamaan hoidossa olevaa puolisoa, tulevat jatkamaan yhteistä matkaa uusissa olosuhteissa. Tunnen suuren määrän puolisoita, jotka itsekin jo sairaina ja raihnaisina hoitavat kotona puolisoaan. Kaveria ei jätetä. Tätä hiljaista yhteistä matkaa tekevät ovat kaikki elämän veteraaneja. Oman aktiivisen osansa tehneitä ja nyt ansaittua lepoa ja hoitoa tarvitsevia. Toivottavasti he myös saavat tarvitsemansa!

Toisen tarve

Hiljainenkaan elämä ei ole vain kuoleman odottamista. Hiljaisen elämän keskellä voi nousta esiin tärkein – mitä se kenellekin on. Ihmiseksi kasvamiseen ja ihmisenä kasvamiseen tarvitaan aina toisia ihmisiä, myös vanhuuden päivinä. Yhteydessä ja vuorovaikutuksessa on elämän ydin myös pitkään eläneillä vanhuksilla.

 

Merja Hållfast
Sairaalapastori
Työnohjaaja
Helsingin seurakuntayhtymä

4.04.19

Kanadan suomalaiset kunnioittavat perinteitä ja ikävöivät kotimaahan

Kuva: Ali Tawfiq, Unsplash

Pohjois-Ontariossa  sijaitsevassa Timminsin kaupungissa on viitisenkymmentä tuhatta ihmistä. Heistä usean juuret ovat Suomessa. Tänne tultiin 1900-luvulla pääasiassa metsätöihin tai kaivoshommiin. Kun Kanadaan saapuvat suomalaiset kuulivat näistä mahdollisuuksista, oli luonnollista hakeutua juuri tänne, missä oli tarjolla niitä töitä, jotka olivat kotimaasta tuttuja.

Suuri osa Timminsin nykyisen suomalaisyhteisön jäsenistä on saapunut Kanadaan joko ihan lapsena vanhempiensa kanssa tai nuorena, töiden perässä. Tyypillisesti suomalaiset saapuivat aikoinaan Euroopasta tulevilla laivoilla joko itärannikolla sijaitsevaan Halifaxiin tai Montrealiin. Sieltä matka jatkui sinne, missä kulloinkin oli töitä tarjolla kovaa työtä pelkäämättömille. Timminsin työnmahdollisuuksien ohella alueelle hakeuduttiin muiden suomalaisten perässä. Joillain oli jo tuttavia ja perhettä Kanadassa, ja heitä oli helppo seurata. Kun kävelee Timminsin metsissä, on helppo ymmärtää, että tänne asettuminen on aikoinaan tuntunut luontevalta. Pohjois-Ontarion järviset ja mäkiset maisemat muistuttavat läheisesti Suomea, ja vaihtelut eri vuodenaikojen välillä ovat samantapaiset. Tarinoiden perusteella vaikuttaa siltä, että erityisen usein matkaan lähdettiin Pohjanmaalta. Myös itäsuomalaisia, jotka pakenivat epävakaita oloja, on mukana. Syyt lähteä Suomesta ovat olleet usein taloudelliset tai sosiaaliset, mutta mukaan mahtuu joitain seikkailijoitakin, jotka yksinkertaisesti halusivat nähdä maailmaa ja kokea jotain uutta. Aika monien kohdalla kuulee, että alun pitäen tarkoitus oli tulla vain muutamaksi vuodeksi tienaamaan, mutta suunnitelmista poiketen oleskelu venyi – ensin muutamaksi vuodeksi ja toisinaan koko elämän mittaiseksi ajaksi.

Suomalaisuus Timminsissä

Osa Timminsin asukkaista on syntynyt Kanadassa, mutta perheeseen, jonka molemmat vanhemmat ovat suomalaisia, ja kotikieli oli siten aina suomi. Monen kohdalla englannin tai ranskan kieli opittiin vasta kouluiässä. Timminsissä oli nimittäin niin paljon suomalaisia, että suomen kielellä saattoi pärjätä vaikeuksitta. Suomalaisia asui aikoinaan alueella niin paljon, että heillä oli omat kaupat, urheiluseurat, tanssipaikat, sanomalehdet ja poliittiset puolueet.

Nykyään Timminsin suomalaisuus on sitä, että talojen edessä saattaa olla pieni Suomen lippu. Kotien seinällä riippuu ryijy. Kahvin kanssa nautitaan itseleivottua pullaa. Vieraillessani Timminsissä paikallisessa vanhustentalossa, Kulta-kodissa, oli juuri meneillään leipomispäivä, ja asukkaat olivat leiponeet monta levyllistä pitkoja. Kun ruokaillaan, lauletaan ensin ruokavirsi. Myyjäisissä myydään itse valmistettuja sukkia ja lapasia. Kalastus, marjastus ja metsästys ovat kaikille tuttuja. Timminsin suomalaisten sankari on yhteisön viimeinen sotaveteraani, nyt jo yli 90-vuotias Arvo, joka asettui Timminsiin sotien jälkeen.

Suomessa kasvaneelle ja siellä koulutuksensa saaneelle kanadansuomi kuulostaa aluksi oudolta ja jopa hieman huvittavalta. Suomi sotkeutuu englantiin ja vilisee ilmaisuja, joita omat isovanhempani käyttivät aikoinaan. Silti näissä ihmisissä, jotka olen vasta tavannut ensimmäistä kertaa, on jotain erikoisen tuttua. Vaikka osa heistä on vieraillut Suomessa ainoastaan lomamatkoilla, heille ei tarvitse selitellä mitään siitä, miten meillä Suomessa asiat hoidetaan. Kokemuksemme Suomesta ovat kovin erilaisia – osa meistä on syntynyt siellä, osa kasvanut siellä ja osa on käynyt siellä vain vierailuilla – mutta jokin yhteinen kulttuurillinen esiymmärrys vallitsee kuitenkin.

Epävarma tulevaisuus

Koska massasiirtolaisuus Suomesta Kanadaan loppui jo vuosikymmeniä sitten, Kanadan suomalaisyhteisöt ikääntyvät nopeaa vauhtia. Suurin osa Timminsin suomalaisista on jo yli 70-vuotiaita. On mahdollista, että joidenkin vuosien päästä näitä historiallisia yhteisöjä ei enää ole. Siirtolaisuus on muuttanut kovasti muotoaan. Nykyajan siirtolaiset ovat koulutettua väestöä, jotka asettuvat Amerikan metropoleihin. Monien kohdalla tänne tulo tarkoittaa yksittäistä parin vuoden keikkaa. Nykyisessä globaalissa maailmassa uusilla maahanmuuttajilla on enemmän mahdollisuuksia pitää yhteyttä kotimaahansa. Internet mahdollistaa yhteydenpidon lisäksi myös television katselun, podcastien ja radion kuuntelun, ja kotimaan tapahtumia voi seurata miltei reaaliajassa. Lentomatkailu on kasvanut räjähdysmäisesti. Minä lennän Torontosta Helsinkiin useita kertoja vuodessa, mutta aiemmin vastaava ei olisi ollut mahdollista. Siksi suomalaisyhteisöstä muodostui maahanmuuttajille uusi perhe ja suku Suomeen jääneen tilalle.

Olen miettinyt paljon uskonnon suhdetta ulkosuomalaisuuteen. Uskonnollinen kokemus on monelle voimakas juuri omalla äidinkielellä. Ollessani jouluna suomessa, itku pääsi, kun kuulin jouluevankeliumin suomeksi kotikirkossani pitkästä aikaa. Yhtäkkiä siinä hetkessä olivat läsnä kaikki joulut, kaikki ne kerrat kun olen istunut jouluaattona kirkonpenkissä. Lapsena kävin joulukirkossa mummoni kanssa, ja nyt oman lapseni kättä puristaen. Timminsissä ei ole enää päätoimista suomenkielistä pappia, vaan Kanadan Suomi-konferenssi lennättää paikalle suomenkielisen työntekijän kerran kuukaudessa. Jokin Timminsin suomalaisuudessa kiteytyy juuri seurakunnan elämässä. Moni yhteisön jäsenistä on oppinut rukoilemaan kotonaan suomeksi, ja erilaiset kristilliset traditiot on siirretty eteenpäin nimenomaan omalla äidinkielellä. Seurakunnat julkaisevat yhä lehteä, jonka nimi on ”Isien Usko.” Niinpä sillä, että yhteisö voi aika ajoin viettää jumalanpalvelusta suomen kielellä on suuri merkitys. Ulkosuomalaisseurakunnat ovat pieniä, mutta jäsenilleen äärettömän tärkeitä: kielen kautta meillä on yhteys juuriimme ja kotimaahamme Atlantin toisella puolella.

 

Hanna Tervanotko
Raamatuntutkimuksen apulaisprofessori
McMaster-yliopisto, Kanada

 

 

27.03.19

”Katso, minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa?”

Kuva: rawpixel.com / Pexels

Mitä voisi olla kirkollinen kokeilukulttuuri tänään? Harrastaisimmeko seurakunnissa innovoimista? Voimmeko yksilöinä, tiimeinä ja organisaatioina oppia jotakin toisiltamme vai onko meillä jo totuus valmiina?

Ylhäältä ohjaamisesta kokeilukulttuuriin

Nopeasti muuttuvassa, globaalistuvassa toimintaympäristössä tarve kehittää uutta ja luoda uusia toimintatapoja on ilmeinen. Näin se on myös kirkossa. Enää ei riitä se, että suunnitellaan huolellisesti uusi toimintamalli, jota saadun palautteen perusteella hiotaan valmiiksi, ja sen jälkeen se lanseerataan koko Suomen siioniin samanlaisena. Tuloksena on helposti se, että innovaatio on vanhentunut jo syntyessään eikä se itse toiminnallisesta tasosta irrallaan kehitettynä vastaa paikallisiin tarpeisiin.

Kimurantteihin (wicked) ongelmiin on vaikea löytää ratkaisuja miettimällä etukäteen kaikki vaihtoehdot ja valitsemalla niistä huolellisen harkinnan perusteella paras. Samoin sillä, että vain reagoi koko ajan tapahtuviin muutoksiin, jäädään jatkuvasti jälkeen ja muu yhteiskunta porhaltaa eteenpäin. Kaikkitietävän ennaltanäkemisen ja toisaalta vain laivaa heiluttaviin tyrskyhin reagoimisen sijaan olisikin hyvä olla proaktiivinen, siis mieluummin muutoksen edellä.

Nykyään puhutaan paljon kokeilukulttuurista, sen luomisesta ja ylläpitämisestä. Kokeilukulttuurissa ei pyritä kartoittamaan kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja monimutkaisine seurauksineen etukäteen, vaan hahmotellaan muutama vaihtoehtoinen etenemistapa, ja sitten kokeillaan, mikä toimii. Palautetta kokeilun toimivuudesta on usein mahdollista saada välittömästi. Jos uudessa toiminnassa on jokin pielessä, se voidaan nopeasti korjata. Kokonaan toimimaton malli voidaan hylätä saman tien.

Kokeilukulttuurin luominen edellyttää uutta suhtautumistapaa riskinottoon eli epäonnistumisten hyväksymiseen. Kerralla ei tarvitse tulla valmista. Epäonnistumiset hyväksytään organisaation oppimiskokemuksena – on saatu tietoa siitä, mikä ei toimi. Kokeilukulttuuriin liittyvä vahva ajatus onkin se, että kokeilu epäonnistuu vain, kun siitä ei opita mitään.

Menestyksekkäiden innovaatioiden (eli uusien kehitelmien) salaisuus on useimmiten se, että on onnistuttu yhdistämään jotain vanhaa, tuttua ja turvallista johonkin uuteen, inspiroivaan ja mielenkiintoiseen. ”Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua” (miksei jotain sinistäkin) pätee innovaatioissa hyvin. Kaikkea vanhaa ei voi heittää roskakoriin, mutta sitä, mikä on haitallista, pitäisi uskaltaa siivota rohkeasti.

Innovaatioiden jakaminen

Tämän vuosikymmenen lopulla on puhuttu paljon jakamistaloudesta (sharing economy). Se viittaa yhteiseen tai yhteisölliseen talouteen, jossa pääomaa (oli se sitten rahaa, esineitä tai ideoita) kulutetaan yhdessä. Pysyvän omistamisen sijaan on ryhdytty suosimaan kertaluonteista tai ajoittaista käyttöoikeutta. Esimerkkejä jakamistalouden eri muodoista ovat vaikkapa Airbnb ja Uber, joissa yksittäiset ihmiset tarjoavat asuntonsa taikka autonsa ja ajotaitonsa muiden käyttöön. Jakamistalous edellyttää hajautettua järjestelmää, jossa vastuu on yksittäisillä toimijoilla. He haluavat olla jakamisessa mukana, koska he itse kokevat saavansa vastineeksi jotakin.

Kun toimijat ovat näin vuorovaikutuksessa keskenään, syntyy lisäarvoa. Kirkossa lisäarvoa tuo vaihdanta, jossa seurakuntalaiset kokevat kirkon vastaavan heidän hengellisiin ja muihinkin tarpeisiinsa ja siksi he haluavat olla kirkon jäseninä ja edistää kirkon toimintaa. Yhdessä seurakunnassa kehitetyistä innovaatioista tulee koko kirkon kannalta arvokkaita, kun ne pääsevät leviämään mahdollisimman laajalle niin, että mahdollisimman monet seurakuntalaiset voivat liittyä niihin.

Vanha sanonta on, ettei pyörää kannata keksiä uudelleen. Mitä laajemmalle ja moninaisemmin uudet toimintamallit leviävät, sen paremmin on mahdollista vastata myös seurakuntalaisten tarpeisiin. Uuden kehittämiseen menee paljon energiaa ja valmiin toteuttaminen on aina helpompaa. Siksi kirkossakin tulisi toimia siten, että hyvät ideat ja toimintamallit liikkuisivat mahdollisimman ketterästi seurakuntien välillä. Tämä edellyttää kokonaiskirkon asettamista oman seurakunnan ja oman työnäyn edelle.

Myrkkyä kokeilukulttuurille on mustasukkaisuus omien ideoiden varastamisesta. Se, että mieluummin olisi kiva saada omalle toimintamallille kirkkohallituksen ”patentti”, jolloin oma kehitelmä voisi levitä muuttamattomina kaikkien seurakuntien keskuuteen. Joskus taas kyse on siitä, että oma työnäky ei salli moninaisuutta, joka kuitenkin on kokeilukulttuurin ja innovaatioiden jakamisen elinehto. Jos pyritään liikaan uniformiteettiin, ajattelu kapeutuu ja seurakuntalaiset, jotka liittyisivät uuteen toimintamalliin, voivat jäädä seurakunnan toiminnasta osattomiksi.

Innovaatioiden jakamisessa on suostuttava ennustamattomiin lopputuloksiin. Omassa seurakunnassa hyvin toimiva konsepti ei välttämättä toimikaan toisessa paikassa. Muokkaamalla siitä saattaa syntyä aivan uudenlainen toimintamalli, joka toimii vielä alkuperäistäkin paremmin ja lähtee leviämään seurakunnasta toiseen. Tämä on kaikkien etu; mitä paremmin uusia työkaluja saadaan käyttöön kaikkialla, sen enemmän valinnanvaraa seurakunnilla on.

Kirkon työelämätoimijoiden kehittämisen idut -hankkeessa on pyritty edistämään työpaikoilla tehtyjen uusien innovaatioiden jakamista. Tähän mennessä julkaistut idut ovat nähtävillä evl.fi/plus-palvelussa. Siellä on kaikkien nähtävissä (ja kopioitavissa!), miten seurakunnissa on viety eteenpäin eri toimintamuotoja, rakenteellisia uudistuksia ja henkilöstöjohtamista.

Kaikki lähtee johtamisesta

Innovaatioiden kehittämisessä ja jakamisessa aivan olennainen merkitys on sillä, miten seurakuntaa johdetaan. Rohkaistaanko kokeilemaan vai kerrotaanko uuden idean esittäjälle heti, miksi se ei kuitenkaan toimi. Ollaanko valmiita muuttamaan totuttuja toimintamalleja vai vedotaanko siihen, että näin täällä on aina tehty. Kiitetäänkö siitä, että on ryhtynyt kehittämään toimintaa, ja silloinkin, kun kokeilu on osoittautunut toimimattomaksi? Kannustetaanko viemään omia ehdotuksia myös muualle, halutaanko ottaa oppia toisista seurakunnista? Onko jakamiselle olemassa sopivia forumeita? Voidaanko kokeilemiseen panostaa myös taloudellisesti?

Innovaatioiden leviämisessä ihmisten liikkuminen on keskeistä. Paitsi että ihmisten tulee tavata toisiaan vapaamuotoisesti, heitellä ideoita ilmaan, kerätä ja koota niitä ja tehdä yhdessä uusia asioita, organisaatiot kehittyvät vain sillä, että ihmiset vaihtavat työpaikkaa, tuovat mukanaan organisaatioon jotain uutta, kehittävät seurakunnan toimintaa eteenpäin, oppivat uutta ja vievät oppimansa mukanaan taas seuraavaan, usein vaativampaan tehtävään. Inhimillisen pääoman liikkumien työpaikkojen välillä tulisi nähdä koko kirkon rikkautena ja sitä hidastavia rakenteellisia esteitä olisi syytä purkaa.

Rakenteellisesti monen seurakunnan ja koko kirkonkin ongelma on työaloittainen ja alueellinen siiloutuminen. Tieto ylipäätään liikkuu heikosti organisaatioyksikköjen rajojen yli. Mustasukkainen oman työalan varjelu ei johda parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen. Seurakunnissa tulisikin kehittää käytäntöjä siitä, missä ja milloin on mahdollista ideoida yhdessä ja luoda jotain uutta. Pelkästään neljän vuoden välein ylätason strategiaseminaarissa tapahtuva mission ja vision viilaaminen ei riitä, vaan ideoinnin ja kokeilemisen tulisi olla jokapäiväistä ja siihen pitäisi olla myös riittävät kannustimet.

Vuonna 2020 alkava suorituslisäpalkkaus edellyttää, että jokaisen työntekijän työlle asetetaan tavoitteet ja niitä arvioidaan. Tarkoituksena on myös lisätä työntekijän ja hänen johtajansa välistä vuorovaikutusta. Voisiko ajatella, että kokeilevuus ja työn kehittäminen olisivat yksi suorituslisäjärjestelmän kriteereistä? Tai voisiko suorituslisä perustua siihen, kuinka paljon uutta tietoa työntekijä on sekä onnistuneiden että vähemmän onnistuneiden kokeilujen osalta tuottanut työyhteisölleen?

Päivittäisten rutiinien ja deadlinejen painaessa yhteisöllinen kehittäminen ja ideoiden jakaminen ei ehkä ole päällimmäisenä mielessä. Siksi johtamiselta vaaditaan toimenpiteitä siihen suuntaan, että ideoita syntyy, niitä uskalletaan esittää, niihin tartutaan ja niitä edistetään. Vakituisen työn määrä pitäisi olla sen suuruinen, että uuden luomiseen yksin ja yhdessä on tosiasiallinen mahdollisuus. Googlen työntekijöillä omaehtoiseen kehittämiseen on varattu 20 % eli yksi päivä viikossa. Paljonko se on sinun seurakunnassasi?

Jussi Junni
Toiminnanjohtaja
Kirkon akateemiset – Kyrkans akademiker AKI