12.09.18

Kokeillen lentoon

Kokeilukulttuurista puhutaan paljon. Se on jokaisen suupielillä. Pääministeristä kappalaiseen ja tuomiorovastista neuvottelevaan virkamieheen. Se on vähän samanlainen asia kuin digitalisaatio. Kokeilukulttuuri on tuolla jossain. Tai sitten siitä sanotaan että ”se on meillä”, aivan kuin polkupyörä tai sadetettu syreenikuja. Jotakin fyysistä ja kouriintuntuvaa. Silti sopivan etäistä.

Mistä oikeastaan puhumme kun puhumme kokeiluista ja kehittämisestä?

Eihän kyse ole kovinkaan kummallisesta asiasta. Kokeilujen pohjalla on koe. Kokeilujen sarja, joka määrällisesti ajatellen voitiin laboratorio-olosuhteissa toisteisilla testeillä mitata ja todentaa. Oskilloskooppi piirsi nopeista ilmiöistä kuvaajan ja sitten voitiin tarkastella ja vertailla valvotuissa olosuhteissa. Oltiin tehty kokeilu. Oli dataa jota voitiin verrata ehkä edelliseen ja päätellä tästä jotakin.

Oikeastaan tästähän on kyse kokeilujen tekemisessä. Testaamisesta. Uusien asioiden kokeilemisesta suoraan käyttäjien kanssa. On olemassa idea tai hypoteesi, jota kokeillaan mahdollisimman helposti. Kokeillen ja siitä oppien. Emme tarvitse valkoista takkia ja erlenmeyerkolvia. Kokeilujen luomiseen tarvitaan hieman toisenlaisia elementtejä.

Ainesosat kokeiluihin

Unohda valkotakit ja laboratoriomainen innostusta himmaava ote. Heittäydy ja innostu. Jostakin asiakasarvoa ja elämyksiä tuottavasta asiasta. Jostain mistä itsekin innostut. Vedä puoleesi muita innostujia ja innostajia. Kysykää sekunnin kymmenyksen ajan itseltänne, että oletteko tekemässä organisaationne strategian mukaisia asioita. Todennäköisesti olette. Hyvä. Nyt mukana on jo strategia, käyttäjä ja työyhteisöstä kiihdyttäjiä. Sidosryhmistäkin. Sitten pitää alkaa vain hommiin.

Kulttuuria luodaan tekemällä. Tekemällä näyttäviä tekoja. Sitä ei luoda ylisuunnittelemalla ja PowerPointteja hieromalla. Kulttuuria luodaan teoilla. Ei myöskään pidä unohtaa näkyväksi tekemistä. Heti alussa kannattaa jo paukuttaa isosti eri kanavissa, että me lähdemme kokeilemaan tämän kaltaista uutta ja hienolta kuulostavaa ideaa. Tässäpä on moniteräinen strategia myös tekijöille. Kun on mennyt möläyttämään että mepä kokeilemme, niin onhan se sitten kokeiltava. Kun on muillekin menty kertomaan. Ja vielä kutsumaan mukaankin.

Tästä kaikesta voi johtaa myös yhden sanan, jota ilman on vaikea pärjätä – rohkeus. Siitä on tässä blogissa loistava Oili Marttilan kirjoitus Reseptinä rohkeus. Se on sekä yksilön rohkeutta uskoa ja kammeta kohti parempaa, mutta samalla se on yhteisön rohkeutta antaa lupa kokeiluihin. Luottaa siihen, että meillä on parhaimmat mahdolliset tekijät tekemässä. Ja jos tekijä on innostunut ja tuloksena voi olla valtavasti hyvää, niin antaa palaa vaan. Kokeiluilla lentoon. Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua?
Se useinkaan ei ole kovinkaan pahaa.


Tom Hagelberg
toimitusjohtaja
Tamora Muutosmuotoilu Oy

 

 

 

Jatkamme keskustelua kokeilukulttuurista syksyn Kirteko-verkostotapaamisissa. Tutustu

5.09.18

Millaista on jihadistien uskonnollisuus?

Turun puukkoiskun jälkeen ihmiset toivat tapahtumapaikalle kukkia ja kynttilöitä uhrien muistoksi. Uskontojen valtavirta koostuu kaikkialla vastaavanlaisista, luonnollisista inhimillisistä tunteista nousevista symboleista ja rituaaleista. Ääriuskonnollisuus sen sijaan vaatii ihmisiä usein kieltämään luontaiset inhimillisyyden osoitukset.

Elokuussa tuli kuluneeksi vuosi Turussa tapahtuneesta puukotusiskusta, jossa kaksi ihmistä sai surmansa ja kahdeksan muuta haavoittui. Iskun tekijä oli ennen tekoon ryhtymistään kirjoittanut sitä perustelevan manifestin ja jakanut samansisältöisen videon verkossa. Jo alun alkaen poliisi tutki tapausta terroristisessa tarkoituksessa tehtyinä murhina ja murhan yrityksinä. Kesäkuussa 2018 Turun käräjäoikeus tuomitsi hyökkääjän elinkautiseen vankeuteen näillä perusteilla.

Kyseessä oli ensimmäinen jihadistinen terroriteko Suomen maaperällä. Vastaavia ja vielä enemmän kuolonuhreja vaatineita terroritekoja on tapahtunut muualla Euroopassa jo pidemmän aikaa. Euroopassa tapahtuneiden terroritekojen lisäksi Suomesta ja muualta länsimaista on lähtenyt radikalisoituneita henkilöitä vierastaistelijoiksi Lähi-itään.

Kyse on äärimmäisistä ja poikkeuksellisista teoista, eikä ole ihme, että ne ovat herättäneet vilkasta keskustelua radikalisoitumisen syistä ja taustoista. Mikä saa ihmisen ryhtymään näin mielettömiin tekoihin? Myös ennaltaehkäisyn ja viranomaistoimien kannalta on ensiarvoisen tärkeää kyetä tunnistamaan oikein ne tekijät, jotka johtavat tällaisiin tekoihin.

Tutkijat seurasivat ekstremistien mielenliikkeitä

Radikalisoitumisen syistä käydään tällä hetkellä kiivasta tieteellistä keskustelua. Tämä kävi ilmi Oslossa elokuussa 2018 kokoontuneessa Pohjoismaisessa uskontososiologian konferenssissa, jossa eräänä teemana oli uskonnollinen ekstremismi. Konferenssin keynote-puhujiksi oli kutsuttu alan kansainvälisiä asiantuntijoita, ja osallistujille tarjoiltiin mielenkiintoinen katsaus viimeisimpään kansainväliseen keskusteluun.

Yksi kiinnostavimmista puhujista oli kanadalainen uskontososiologi ja kansallisen terrorismitutkimusverkoston johtaja Lorne L. Dawson. Yhdessä kollegansa, radikalisaatiotutkija Amarnath Amarasingamin kanssa hän on tutkinut radikalisoituneita, Syyriaan ja Irakiin lähteneitä vierastaistelijoita varsin ainutlaatuisin menetelmin.

Dawson ja Amarasingam seurasivat sosiaalisen median välityksellä yli 80 taistelijaa kolmen vuoden ajan, keskustelivat heidän kanssaan verkossa ja pyysivät heiltä haastatteluja. Lopulta 35 taistelijaa antoi heille haastattelun joko jollakin sosiaalisen median alustalla tai Skypen välityksellä. Aineiston tekee poikkeukselliseksi juuri se, että haastattelut on annettu keskellä taisteluja ja tutkijat pääsivät seuraamaan taistelijoiden mielenliikkeitä keskellä hyvinkin dramaattisia tapahtumia. Suurin osa haastatelluista on nyt kuollut.

Kyseiseen haastatteluaineistoon pohjautuva tieteellinen artikkeli ilmestyi Studies in Conflict and Terrorism -julkaisussa vuonna 2017. Siinä tutkijat käsittelivät radikalismin uskonnollisia motiiveja ja syitä. Myös esitelmässään Dawson korosti, kuinka merkittävä jihadistinen uskonnollinen maailmankuva taistelijoille oli. Sen sijaan taistelijoiden taustalta ei löytynyt juurikaan yhteisiä sosioekonomisia taustatekijöitä, kuten köyhyyttä tai muuta huono-osaisuutta.

Radikalisoitumisen taustalla merkityksen etsiminen

Yhdistävänä tekijänä tutkittavilla oli voimakas merkityksellisyyden tarve. Monet korostivat sitä, etteivät he tunteneet kuuluvansa siihen yhteiskuntaan, jossa he elivät, vaan kokivat sen vieraana. He halusivat elämälleen ylevämmän tai hohdokkaamman päämäärän kuin heidän sosiaalisessa ympäristössään oli tarjolla. Toisin sanoen merkityksen etsiminen ja oman elämän merkitykselliseksi kokemisen tarve olivat altistaneet heidät jihadistiselle ideologialle. Radikaali ideologia tarjosi kokonaisvaltaisen ja voimakkaasti tunteisiin vetoavan suuren kertomuksen, jota he elivät ja hengittivät joka solullaan.

Uskonnontutkijalle tässä ei ole mitään uutta: kyseessä on klassinen kääntymisnarratiivi. Kaikki voimakkaan uskonnollisen kääntymyksen kokeneet raportoivat vastaavasta merkityksettömyyden ja merkityksellisyyden dialektiikasta. Löydös kyseenalaistaa vahvasti sellaiset radikalisaation selitykset, joissa uskonnolle ei anneta mitään roolia. Myös joissakin vaikutusvaltaisissa sosiaalitieteellisissä selitysmalleissa uskonnon rooli saatetaan sivuuttaa, ja Dawson käyttikin esitelmässään runsaasti aikaa niiden kritiikkiin.

Toisaalta joissakin populaareissa selitysmalleissa uskonnolle annetaan harhaanjohtava ja ylikorostunut merkitys palauttamalla syyt esimerkiksi tavanmukaisiin islamin opetuksiin tai Koraanin jakeisiin. Jihadistien omat puheet näyttävät pinnalta katsoen vahvistavan käsitystä islamin merkityksestä. Dawsonin aineisto osoittaa kuitenkin kirkkaasti, että kyse on vastakulttuurisesta, valtavirran islamin konventiot ja moraaliset normit radikaalisti hylkäävästä lahkotyypin uskonnollisuudesta. ISISin uskonnollisuutta käsittelevät harvat tutkimukset, kuten Brookings-instituutin ekstremismitutkija William McCantsin teos ISIS ja ilmestys, tukevat vahvasti kuvaa järjestöstä radikaalina tuomiopäivän lahkona.

Lahkotutkimuksen opetuksia

Jihadismi on kannattajilleen kuin tiivis uskonlahko, joka tarjoaa pelastusta äärimmäisiä uhrauksia vastaan. Lahkolaisuudelle ominaiseen tapaan jihadistit väittävät omistavansa ainoan oikean islamin tulkinnan. Lahkolaisten tapaan he jakavat maailman jyrkästi hyvään ja pahaan ja näkevät ajankohtaiset ilmiöt osana kosmista hyvän ja pahan välistä taistelua.

Kaikkien suurten uskontoperinteiden piirissä on historian kuluessa ilmaantunut radikaaleja uskonyhteisöjä, joissa taistellaan maanpäällisen paratiisin saavuttamiseksi messiashahmon johdolla ja ennusmerkkejä seuraten. Näitä ovat myös uskonnontutkijat pyrkineet kautta aikojen selittämään, ja siksi niistä myös tiedetään jo varsin paljon. Oslon yliopiston sosiologian professori Inger Furseth onkin esittänyt, että tätä tietoa pitäisi laajemmin käyttää hyväksi myös radikalisaation mekanismien tunnistamiseksi.

Keskeinen löydös esimerkiksi 1900-luvun jälkipuoliskolla ilmaantuneiden uusien uskonnollisten liikkeiden tutkimuksessa oli, että liittymistä ja sitoutumista selittivät ennen muuta sosiaaliset siteet. Mitä enemmän ihmisellä oli vahvoja verkostoja ja sosiaalisia siteitä ympäröivän yhteiskunnan jäseniin, sitä vähemmän todennäköisesti hän kiinnittyi poikkeaviin uskonnollisiin yhteisöihin. Sen sijaan verkostojen puuttuminen ja sosiaalisten siteiden katkeaminen olivat yhteydessä haluun ja kykyyn sitoutua yhteisöön, joka tarjosi radikaalia vaihtoehtoa konventionaaliselle yhteiskunnalle.

Näiden havaintojen valossa keskeisiä asioita radikalisaation ennaltaehkäisyssä on kaksi: on vahvistettava riskiryhmiin kuuluvien ihmisten sosiaalisia siteitä ja verkostoja, jotka liittävät heidät yhteiskuntaan – kuten perhesiteet, työyhteisö tai opiskelijaverkostot. Toisaalta on varmistettava, että tarjolla on uskonnollisia ja katsomuksellisia rakennusaineita, jotka tarjoavat merkityksellisyyttä ja tarkoitusta ja joiden kautta tuhon ja väkivallan ihannointi voidaan haastaa. Tässä tehtävässä uskonnollisten yhteisöjen ja aatteellisten järjestöjen roolia ei saisi aliarvioida.

 

Kimmo Ketola
tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

 

Kirjallisuutta:

  • Dawson, Lorne L. (2006): Comprehending Cults: The Sociology of New Religious Movements. 2nd ed. Toronto: Oxford University Press
  • Dawson Lorne L. & Amarasingam, Amarnath (2017): Talking to Foreign Fighters: Insights into the Motivations for Hijrah to Syria and Iraq. Studies in Conflict and Terrorism 40(3): 191–210
  • McCants, William (2016): ISIS ja ilmestys: Islamilaisen valtion historia, strategia ja tuomiopäivän visio. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita
23.08.18

Maorien mailla kohtasin aboriginaalin ja itkin

Hänen nimensä on Robert Taylor. Hänen vieressään istuu Sean Weetra-Newchurch. Minun nimeni on Helga West. Istumme pöydän äärellä. Istumme hiljaa. Meitä kolmea yhdistää salaisuus. Nämä nimet eivät ole meidän.

Olemme matkustaneet Kirkkojen maailmanneuvoston järjestämään Globaaliin ja ekumeeniseen alkuperäiskansakokoontumiseen Rotoruaan Aotearoaan. On heinäkuun puoliväli. Eurooppaa hellii ja kiusaa kuiva helleaalto, mutta Rotoruassa eletään Tyynen valtameren talvea. Olen lähtenyt maapallon toiselle puolelle, ja tunnen sen nahoissani. Viima tunkeutuu syystakkini läpi.

Suurin osa osallistujista on saapunut kokoontumiseen Tyynen valtameren saarivaltioista Fijistä, Samoasta, Tongasta sekä luonnollisesti Aotearoasta, jota toisinaan kutsutaan myös Uudeksi Seelanniksi.

Aotearoa on maan alkuperäisväestön, maorien, käyttämä omankielinen nimitys saarimaastaan, joka koostuu kahdesta pääsaaresta sekä lukuisista pienemmistä saarista. Ennen eurooppalaisen uudisasutuksen saapumista Uutta Seelantia, New Zealand, ei vielä ollut. Oli aika, jolloin oli Aotearoa, ”pitkän valkoisen pilven maa”. Eurooppalaisten silmin maa oli ’uusi’, koska juuri he löysivät sinne. Maan alkuperäiskansaväestön, maorien, oli aika väistyä esi-isiensä mailta.

Rotoruan viisipäiväisessä kokoontumisessa monet, erityisesti Papua-Uusi-Guinean ja Aasian alkuperäiskansakristityt esittivät maariiston, land grabbing, suurimpana fyysisenä, henkisenä ja hengellisenä uhkana oman kansansa selviytymistaistelussa. Land grabbing ei ole kaukainen ilmiö myöskään länsimaiksi kutsutuissa maissa. Australia, Kanada, Pohjoismaat, Uusi-Seelanti ja Yhdysvallat ovat joutuneet koloniaalista jälkipyykkiä pesemään. Poliittisia anteeksipyyntöjä tarkastelevat tutkijat kutsuvat nykyistä aikakautta anteeksipyynnön aikakaudeksi (The Age of Apology). Usein kimmokkeen menneisyyden vääryyksien tunnustamiseen ja anteeksipyyntöön aiheuttaa kiusallinen piikki kansallisvaltioiden lihassa: alkuperäisväestöt.

Välillämme on raja-aita enkä ole varma, onko se ylitettävissä. Tunkeilen ja kysyn: ”Mutta mitkä ovat oikeat nimenne?”

Niin, Australia. Robert ja Sean kertovat olevansa Australian aboriginaaleja. Robert välttelee silmäkontaktia. Näen kyllä, että hänen silmänsä ovat syvän ruskeat. Seanin vielä tummemmat. Välillämme on raja-aita enkä ole varma, onko se ylitettävissä. Tunkeilen ja kysyn: ”Mutta mitkä ovat oikeat nimenne?” Robertin suupielet kääntyvät hymyyn. Hän kertoo olevansa Ynimmy. Nimi tarkoittaa vanhaa miestä hänen omalla äidinkielellään. Länsimaalaisilla mittareilla hän ei ole vanha, hieman yli kolmenkymmenen. Mutta alkuperäiskansalogiikka ei noudata länsimaalaisia ajattelutapoja.

Monissa alkuperäiskansakulttuureissa nimi on muutakin kuin nimi. Se voi olla enne tai toive, joka ilmestyy unessa. Se voi olla kuvaus siitä, kuinka yhteisö tulkitsee uuden jäsenensä aseman tai kuvauksen siitä esivanhemmasta, joka määrittelee sukua. Minä olen Biennaš-Jon Jovnna Piera Helga. Nimeni edessä kannan mukanani isääni, hänen isäänsä sekä ensimmäistä esi-isääni. Nimilitanian alussa on attribuutti ’biennaš’, ’vähäsen’, jonka yhteisö on antanut esi-isälleni. Sen tarina jääköön tässä kertomatta.

”Minä olen Warritya”, kertoo puolestaan Seaniksi esittäytynyt mies. Hän kertoo kuuluvansa ngarrindjeri-nimiseen alkuperäiskansayhteisöön Etelä-Australiassa, ja hänen nimensä tarkoittaa kirjaimellisesti toiseksi syntynyttä poikalasta. Ynimmy puolestaan kuuluu Keski-Australiassa kotoisin olevaan aboriginaaliväestöön nimeltä pitjantjatjara. Warritya kertoo Australian alkuperäiskansakieliä olevan noin 250 ja murteitakin löytyvän noin sata siitäkin huolimatta, että virallisissa yhteyksissä alkuperäiskansojen omilla kielillä puhuminen kiellettiin. Kuuntelen. Sydämeni saa ensimmäisen pistoksen. Olen kuullut tämän tarinan lukemattomia kertoja Saamenmaalla, Sápmissä, josta olen kotoisin.

Kysyin kerran saamelaiselta isältäni, joka sukupolvensa tavoin vietiin asuntolakouluun, jossa saameksi puhuminen oli kiellettyä, että miltä se tuntui, kun ei saanut omaa äidinkieltä käyttää, sitä ainokaista, jota osasi. Hän mietti pitkään ennen kuin vastasi: ”Mutta minä opin juoksemaan, juoksemaan niin lujaa niiltä, jotka meitä hakkasivat.”

Tästä huolimatta hän puhui minulle ja sisarilleni vain pohjoissaamea. Olemme onnekkaita, suurelle osalle saamelaislapsia ei omaa kieltä uskallettu siirtää asuntolatraumojen takia. Näitä sukupolvia kutsutaan traagisesti ”menetetyiksi sukupolviksi”.

Ynimmy nojautuu minua kohti ja katsoo minua suoraan silmiin. ”Kuule, minun ja Warrityan ei pitäisi edes olla täällä Uudessa Seelannissa, me uhmaamme Australian tilastoja, joiden mukaan suuri osa meidän ikäluokastamme istuu vankiloissa, niin miehet kuin naiset.” ”Kannamme mukanamme ylisukupolvista traumaa ja siirrämme sen lapsillemme. Lapsemme kuvittelevat pahan olon olevan normaalia.” Ynimmy puhuu kuin se, joka tietää, mistä puhuu. Kuin vanha mies.

”Monet eivät koe olevansa turvassa kirkossa, koska muistamme yhä ne tarinat, jotka tapahtuivat vanhemmillemme ja isovanhemmille, menetetyille sukupolvillemme.”

Warritya jatkaa: ”Kristinusko on jättänyt trauman perinnön Australian alkuperäiskansojen keskuuteen sen sijaan, että se olisi jättänyt rakkauden perinnön. Sen mukaan meidän pitäisi kokea Jumalan rakkaus, mutta minun ihmiseni eivät kokeneet sitä. Siksi meillä on tämä ylisukupolvinen trauma, koska olemme kokeneet kipua. Monet eivät koe olevansa turvassa kirkossa, koska muistamme yhä ne tarinat, jotka tapahtuivat vanhemmillemme ja isovanhemmille, menetetyille sukupolvillemme.”

En haluaisi kuulla vastausta, mutta minun on saatava tietää, mistä kokemuksista he puhuvat. Mitä teille tapahtui? Saan vastaukseksi tapahtumia, jotka särkevät sydämeni. Maidenriistoa, joukkomurhia, pakkosterilisointia, lasten pakkoadoptioita, ihmisten katoamisia. Ynimmy hipaisee käsivarttani, ja osoittaa sen väriä: ”Emme ole valkoisia. Meidän ihonvärimme on haluttu pyyhkiä pois maailmankartalta, vaikka olemme vanhin tunnettu ihmisryhmä.”

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Australian pääministeri Kevin Rudd esitti valtiollisen anteeksipyyntönsä varastetuille sukupolville sekä heidän jälkeläisilleen vuonna 2008:

”Pyydämme erityisesti anteeksi sitä, että aboriginaali- ja Torres Strait Islanderin lapsia vietiin pois heidän omista perheistään, heidän yhteisöistään sekä heidän mailtaan. Tämän varastetun sukupolven kipua, kärsimystä ja surua, jotka ovat siirtyneet heidän jälkeläisilleen ja perheilleen, pyydämme anteeksi. Niiltä äideiltä ja isiltä, veljiltä ja sisarilta, joiden perheet ja yhteisöt rikottiin, pyydämme anteeksi.”

Ynimmy ja Warritya kertovat pääministerin anteeksipyynnön olleen uusi askel kohti terveempiä suhteita valtion ja alkuperäisväestöjen välillä. Silti monet pelkäävät hallitusta, kirkkoa ja poliisia. Australian koloniaalinen painolasti näkyy aboriginaalien itsemurhina, päihdeongelmina, rikoskierteinä, köyhyytenä ja identiteettiongelmina. Moni Australian alkuperäiskansajäsen ei tiedä, mihin kuulua, koska alkuperäiskansojen historiaa on määrätietoisesti hämärretty. Tässä myös kristillisillä kirkoilla on ollut osansa. Heillä on ollut lyömäaseenaan Raamattu ja sen kertomukset.

”Todellinen sovinto tapahtuu Jumalan katseen alla.”

Ynimmy ja Warritya ovat kristittyjä aboriginaaleja. Heidän maailmaassan niin kristinusko kuin yhteisön kertomukset muodostavat yhden suuren kertomuksen Luojasta. Warritya kertoo:

”Minä löydän Jumalan omien kulttuuristen linssieni läpi. Tiedän, minkälaista on olla Australian alkuperäiskansaan kuuluva kristitty ja että mitä Jumala ja meidän maamme merkitsevät meille. Jos Jumala on luonut maailman, eikö hän ole luonut myös alkuperäiskansat Australiassa?”

”Hän oli täällä meidän maillamme ja puhui meille meidän kertomustemme kautta. Todellinen sovinto tapahtuu Jumalan katseen alla. Saan toivoa Jeesukselta, yhteisöltäni sekä kirkoltani.”

Ilta on jo vaihtunut yöksi. Aotearoan yö yllättää kuin säkkimusta verho, joka peittää taivaankannen. Huomenna lähdemme kukin omaan maahamme, omaan yhteisöömme. En tiedä, tapaanko heitä enää koskaan, kuulenko vielä heidän tarinoitaan. Ynimmy halaa minua hyvästiksi.

Seuraavana päivänä sydämeni on raskas. Se on täynnä ja se itkee. Iloitsen yhteydestä, suren jokaista äitinsä rinnoilta riuhtaistua vastasyntynyttä. Tunnen kiitollisuutta Suomen ev.lut. kirkkoa kohtaan, kun se lähetti minut tänne. Katselen taivaankantta ja näen sen: pitkä valkoinen pilvi lipuu ylläni ja se on valtavankokoinen. Sitten se hajoaa ja muuttaa muotoaan, Aotearoa.

Kotiin päästyäni saan viestin. Se on Warrityalta: ”Kiitos, sisko, että kuuntelit meitä. Ei ole moniakaan, jotka haluaisivat kuunnella meidän kertomuksiamme. Voi hyvin ja tiedä, että sinulla on aina perhe Australiassa.”


Helga West

Kirjoittaja on toimittaja ja teologi, joka osallistui Suomen ev.lut. kirkon edustajana Kirkkojen maailmanneuvoston järjestämään Globaaliin ja ekumeeniseen alkuperäiskansakokoontumiseen 18.–22.7. Rotoruassa Aotearoassa. Haastattelu Ynimmyn ja Warrityan kanssa pohjautuu tallenteeseen, jonka sisältöä kirjoittajalla on lupa julkaista.

8.08.18

Reseptinä rohkeus

Kuva: Tim Wright/Unsplash

Reseptinä rohkeus julistettiin mainostaulussa työmatkani varrella. Siinä mainostettiin grilliruokaa. Rohkeus on ollut minusta reseptinä myös UUTE-hankkeessa, vaikkei siinä grilliruokaa syntynytkään – joulupuuroa kaikelle kansalle kyllä. UUTE-hankkeessa kuusi pohjoissuomalaista seurakuntaa, Oulainen, Pudasjärvi, Rovaniemi, Taivalkoski ja Utajärvi, ovat vuodesta 2015 alkaen kehittäneet toimintaansa ja tehneet uutta Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin ja Oulun Diakonissalaitoksen säätiön asiantuntijoiden tukemana.

Rahoitusta hankkeeseen haettiin ja saatiin ESR-ohjelmasta. Varsin rohkeaa sekin. Sillä kovin harvoin kirkossa on uhrattu ajatustakaan kehittämiseen, joka perustuisi EU-rahoitukseen, saati sitten, että olisi sellaista rahaa haettu. EU-rahoituksen tarjoamiin mahdollisuuksiin kannattaa vähintäänkin perehtyä.

Tehtiin uutta

UUTE-seurakunnat ovat olleet haasteellisessa tilanteessa. Niiden taloudellinen tilanne on monen muun seurakunnan tapaan heikentynyt ja jäsenmäärä vähentynyt. Rahasta on ymmärtääkseni pulaa edelleen, mutta UUTTEEN voimalla taloutta on tasapainotettu ja seurakunnat ovat voineet kehittää sekä rakenteita että toimintoja vastaamaan seurakuntalaisten muuttuvia tarpeita työntekijöiden työhyvinvointia unohtamatta. Yhteistyön ja verkostoitumisen merkitys on korostunut. Seurakuntalaiset on otettu toiminnan keskiöön ja osallistettu uusiakin ideoita kokeilemalla.

Prosessissa syntyneitä hyviä käytänteitä, todellisia helmiä, tarkasteltiin Oulussa viime huhtikuussa järjestetyssä seminaarissa. Kirkon työelämä 2020 -ohjelman (Kirteko) toimijana olin erityisen ilahtunut siitä rohkeudesta, jolla niitä esiteltiin muille. Juuri halua avoimuuteen tarvitaan, jotta seurakuntatyöpaikoilla tapahtuva kehittäminen voidaan Kirtekon tavoitteiden mukaisesti tehdä näkyväksi ja jotta kokemuksien ja käytänteiden jakaminen seurakuntien kesken onnistuu. Toiveita saada malleja ja käytänteitä muilta odotetaan erityisesti pienissä ja keskisuurissa seurakunnissa.

Luottamuspääomaa rakentamassa

UUTE-seurakunnissa on toimittu käytännössä vuorineuvos Reijo Karhisen Työelämä 2020 -hankkeen Uudistuminen vaatii luottamuspääomaa -blogissa esittämän näkemyksen mukaan. Hän kirjoitti, että ihmiset tekevät muutoksen organisaation koosta riippumatta ja että johdon tehtävä on luoda uudistumishenkinen ilmapiiri, näytettävä omaa esimerkkiä konkreettisin teoin, viestittävä uudistumishalua ja annettava ihmisille tilaa kokeilla ja loistaa.

Toki aivan kaikki ei UUTE-seurakuntienkaan tekemisessä mennyt niin kuin Strömsössä. Joku huhtikuisen seminaariin osallistuja huokaisikin työskentelyä koskevana arviona, että heillä UUTE oli hukattu mahdollisuus. Uskon kuitenkin, että sekään huokaus ei ollut merkityksetön, vaan sisälsi kipinän, josta aikanaan voi roihahtaa suurikin kehittämisen palo.

Kutsu rohkeuteen

UUTE-hanke on toiminut seurakunnille ideariihenä, jossa on syntynyt ja tehty uutta. Se on ohjannut työpaikkojen toimijoita dialogisempaan työotteeseen arjessa ja pakottanut varaamaan aikaa kehittämiselle. Kaikkeen tähän on tarvittu rohkeita toimijoita, jotka eivät ole pelänneet astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Se on tärkeää, jotta syntyy uutta, ja uutta syntyy kirkossakin vain tekemällä. Tällaiseen yhdessä tekemisen rohkeuteen kutsun myös muita seurakuntia!


Oili Marttila
neuvottelupäällikkö, kirkon pääsopijaosapuolten työelämä- ja Kirtekoryhmän puheenjohtaja
Kirkon työmarkkinalaitos

 

 

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Oulun hiippakunnan UUTE blogissa

1.08.18

Mihin sielunhoito tarvitsee teologiaa?

Kysymys on jollakin tavalla vino tai outo.  Luterilaisen kirkon kontekstissa sielunhoito on kirkon omaa työtä, seurakuntayhteisön puitteissa tapahtuvaa ja sellaisena luterilaiseen teologiaan ankkuroituvaa. Se on kirkon tapa olla olemassa ihmisiä varten. Veljien – ja kaikkien muidenkin ihmisten – keskinäistä lohdutusta.  Sielunhoidolla on siis lukemattomia kytköksiä teologiaan. Käsitys ihmisestä, kuva Jumalasta ja suhde Häneen, elämän merkityksellisyyden ja merkityksettömyyden kokemukset, synnin ja armon todellisuus, kuoleman kysymykset, kelpaaminen ja tuomituksi tuleminen, hylätyksi tai vastaanotetuksi tulemisen kokemus, käsitys kirkosta, suhde Raamattuun ja kirkon historiaan – sielunhoidossa on läsnä koko näyttämö.

Onko sielunhoidon hengellinen tehtävä kadoksissa?

Välillä kuulen huolta siitä, onko vuosikymmenien aikana kadotettu sielunhoidon ydin ja hengellinen tehtävä, kun vuoropuhelu muiden ihmistä tutkivien ja auttavien tieteenalojen ja käytäntöjen kanssa on tuonut sielunhoitoon uusia näkökulmia, työtapoja ja syventänyt ymmärrystä ihmisen psyykkisestä todellisuudesta. Tähän huoleen liittyy usein ajatus siitä, että sielunhoito on kadottanut yhteyden kirkon oppiin ja teologian aarteisiin.

Työkokemukseni vuosikymmenten varrelta niin sairaalapappina kuin työnohjaajana, ja viime vuodet sielunhoidon kouluttajana, eivät ole tuottaneet minulle tällaista huolta. Olen sairaalapappina jatkuvasti kohdannut ihmisten eksistentiaalisia kysymyksiä, joiden kanssa he ovat kääntyneet puoleeni hyvin tietoisina siitä, että olen kirkon työntekijä. Puhe elämästä ja sen perustasta on saanut monenlaisia kielellisiä ja ei-kielellisiä ilmaisuja, mutta Jumalaa siinä on yhdessä etsitty ja Hänen läsnäoloonsa turvauduttu, nimeltä mainiten tai muita sanoja käyttäen. Ihmiset tekevät teologisia kysymyksiä, vaikka eivät itse niitä sellaisiksi osaisi nimittääkään.

Sielunhoidon koulutuksissa niin papin uransa alkupuolella olevien pastoraalikurssilaisten kuin sielunhoidon erityiskoulutusta käyvien seurakuntatyön konkareiden kanssa olen koko ajan tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ottavat identiteettinsä kirkon työntekijänä varsin tosissaan. Suuri kysymys heille on, miten kirkon hyvä sanoma tulee todeksi kohtaamisissa, millä kielellä ja millaisella olemisen tavalla työntekijänä voi välittää evankeliumia ja vahvistaa seurakuntalaisen tai kenen tahansa ihmisen suhdetta Jumalaan. Samalla sielunhoitajan kysymys on, mitä kaikkea tarvitaan tukemaan ihmistä jaksamaan eteenpäin elämäntilanteessaan. Oma kokemukseni on, että kaikki hankittu ymmärrys ja osaaminen on hyödyksi ihmisiä kohdatessa.

Miten sielunhoidon teologia tulee lihaksi?

Sielunhoidon teologia tulee näkyväksi ja tuntuvaksi vuorovaikutuksessa. Väistämättä tämä sävyttää teologian tekemistä, sanoitusta ja tavoitteita. Kun pitkän avioliiton jälkeen puolisonsa menettänyt vanha mies kysyy siunauskeskustelussa, missä hänen vaimonsa nyt on, hänen tarpeensa tuskin on kuulla ensisijaisesti selvitystä välitilaopin eri tulkinnoista. Kohtuun kuolleen pienen vanhempien puhe vauvan muuttumisesta taivaassa enkeliksi ei siinä kohtaa kaipaa ensimmäisenä korjaavaa palautetta enkeliopin pohjalta. Tai klassiset kysymykset: mitä kirkko/Raamattu/Jumala sanoo siitä tai tästä isosta teemasta – kokemukseni mukaan kysymys on harvoin opillisesta mielenkiinnosta tai small talkin sävyssä esitetty. Yleensä sen takana on kipeä prosessi, jonka avaamiseen kysymys voi johtaa. Liian nopea vastaus sulkee keskustelun.

Asioilla on aikansa. Kirkon oppi ei katoa sielunhoitajan mielestä, ja välillä se voi olla keskusteluissa tärkeässä roolissa, mutta oppi edellä ei voi mennä ihmisten kirjaviin tilanteisiin. Teologian tekemisessä tärkeä metodi on silloin pitää silmät ja korvat auki ja suu kiinni riittävän pitkään, jotta ymmärtää enemmän siitä, mitä toinen ihminen oikeastaan kysyy ja tarvitsee. Se, mitä minä sielunhoitajana tarvitsen, ei ole ensisijaista.

Teologiaa tehdään yhdessä

Ihmisten kanssa tehdään teologiaa tässä ja nyt, kysyen, mikä on tässä tilanteessa totta, mihin voi luottaa, minkä varassa elää ja kuolla. Käyttöteologiaa, josta kirjoittaminen jää helposti muilla foorumeilla tekemättä. Arjen hermeneutiikkaa, elettyä ja koettua. Sielunhoidon teologia on mitä vahvimmin kontekstuaalista teologiaa. Tällä hetkellä näyttää viriävän hyvällä tavalla tarve tämän teologian ulottuvuuden sanoittamiseen ja jäsentämiseen entistä selkeämmin. Se on sielunhoidolle elävä ja eteenpäin vievä tie.


Sirkku Tukiainen
sielunhoidon kouluttaja

 

 

 

 

4.07.18

VASU-dialogista voimaa – rakentamassa siltaa seurakuntien ja varhaiskasvatuksen välillä

Lapsi on helmi. Hän herää kysymään elämän suuria kysymyksiä yllättävissäkin tilanteissa. Yhteisönsä jäsenenä hän oppii katsomaan maailmaan, muodostaa omaa maailmankuvaansa ja elämänkatsomustaan. Varhaiskasvatuksen ammattilaisten VASU-dialogi avattiin tänä keväänä Oulun kaupungissa. Se perustuu yhteisöllisen innovoinnin menetelmälle. VASU-dialogi on olemukseltaan dialogiväline, joka kunnioittaa jokaisen osallistujan näkemyksiä ja ajattelua. Erilaiset ajattelutavat toimivat dialogin käyttövoimana, jotta uusia ja innovatiivisia ratkaisuja pystyttäisiin löytämään.

Rohkealle dialogille on tarvetta myös niissä tilanteissa, kun yhteistyötä on jatkettu kauan ja luottamussuhde on vahva. Yhteisöllisen innovoinnin menetelmä koettiin arkikokemusta kunnioittavaksi: usein arvoihin liittyvät jännitteet jäävät purkamatta, vaikka niihin liittyy paljon tunnekuormitusta. Menetelmä nosti esiin ammattilaisten, lasten ja heiden perheidensä kokemukset, tunteet ja kohtaamiset. Juuri niiden kautta on mahdollista tunnistaa yhteisön kipupisteet ja hankauskohdat, joihin esimerkiksi johtamisella on muutoin melko vaikea puuttua.

Dialogin lähtökohdat

Varhaiskasvatussuunnitelman (VASU) perusteet astuivat voimaan vuoden 2017 elokuussa. Katsomuskasvatus kiinnittyy laaja-alaisen oppimisen alueista kulttuuriseen osaamiseen, vuorovaikutukseen ja ilmaisuun. Sen myötä suomalaiset päivähoitoikäiset saavat valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa yleistä kulttuuriperinnettä sekä jokaisen kielellistä, kulttuurista, uskonnollista ja katsomuksellista taustaa. Katsomuskasvatuksessa tutustutaan kussakin lapsiryhmässä läsnäoleviin katsomuksiin.  Seurakunta määritellään yhdeksi varhaiskasvatuksen yhteistyökumppaniksi järjestöjen, poliisin sekä ruokailu- ja siivoustoimen rinnalla.

Uudessa VASUssa katsomuskasvatus korvaa uskonnollisen orientaation ja on sitouttamatonta. Seurakuntien yhteistyö kuntien ja muiden varhaiskasvatuksen järjestäjien kanssa on ollut paikallisesti hyvin vahvaa, mutta se on levännyt hiljaisen tiedon varassa. Kaikki kunnat ovat luoneet VASUn pohjalta toimintaa ohjaavan paikallisen asiakirjan. Myös Oulussa seurakunnan edustajia kuultiin Oulun VASUa rakennettaessa ja yhteistyöstä neuvoteltiin.

Oulun hiippakunta lähti neuvottelemaan Pohjois-Suomen aluehallintoviraston kanssa Yhteisöllisen innovoinnin menetelmän soveltamisesta kuntien ja seurakuntien yhteistoiminnan kehittämiseen. Menetelmä on kehitetty yhteistyössä Kirkkohallituksen, Kuntaliiton ja muiden asiantuntijoiden kanssa, ja sen rahoittamiseen on osallistunut Työsuojelurahasto. Menetelmä on avoin kaikille. Tutustu menetelmän e-oppaaseen.

Tämän käyttöteorian pohjalle rakennettiin VASU-dialogi. Tavoitteena on innovoida päiväkotien, koulujen ja perheiden palveluiden näkökulmasta kunta- ja seurakuntayhteistyön uusia avauksia. VASU-dialogissa fasilitaattoreina toimivat hiippakunnan uskontokasvatusmentorit ja kapitulin ja aluehallintoviraston työntekijät. VASU-dialogiin sisältyy kolmesta viiteen tapaamista. Sitten lähdettiin pohtimaan: miten voisimme toimia yhdessä VASU-linjausten pohjalta?

Koollekutsu ja yhteistyön perusta

Aloitustapaamiseen kutsuttiin mukaan seurakunnan ja varhaiskasvatuksen johtajat, kaupungin VASU-ohjausryhmä, sekä koollekutsujan kokoamat alueelliset resurssiryhmät, joissa oli mukana  päiväkotien johtajia ja henkilöstöä, seurakunnan kasvatuksen työtekijöitä, luottamushenkilöitä, vanhempia ja viestinnän osaajia. Opetushallitus oli julkaissut omat ohjeensa oppilaitosten uskonnollisista tilaisuuksista vain reilua kuukautta aikaisemmin. Voit tutustua Opetushallituksen ohjeeseen varhaiskasvatuksen osalta sekä ohjeeseen esiopetuksen osalta. Myös muille kouluasteille löytyy omat ohjeistuksensa uskonnollisten tilaisuuksien järjestämiseen.

Näiden ohjeiden tarkoitus on ”varmistaa sivistyksellisten ja uskonnon vapautta koskevienperusoikeuksien toteutuminen varhaiskasvatuksessa, edistää suvaitsevaisuutta ja moniarvoisuutta sekä varmistaa, että varhaiskasvatuksen katsomuskasvatus on uskonnollisesti sitouttamatonta. Varhaiskasvatuksen järjestäjät vastaavat katsomuskasvatuksen toteuttamisesta, juhlien sekä uskonnollisten tilaisuuksien ja toimitusten ja niille vaihtoehtoisen toiminnan järjestämisestä säännösten ja määräysten edellyttämällä tavalla.”

Prosessin kulku

Prosessi toteutettiin Oulun hiippakunnan ja Pohjois-Suomen aluehallintoviraston yhteistyönä. Aloitimme VASU-dialogin prosessiin ilmoittautuneiden seurakuntien avainhenkilöiden ja Oulun kaupungin VASU-ohjausryhmän kanssa helmikuussa 2018. Itse dialogi toteutettiin neljällä seurakunta-alueella niin, että kukin prosessiin ilmoittautunut seurakunta kutsui koolle alueellisen resurssiryhmän päiväkotien henkilökunnasta, luottamushenkilöistä ja vanhemmista ja kutsui heidät aloitustapaamiseen. Aloitustapaamisessa aikataulutettiin alueelliset prosessit.

Yhteisöllisen innovoinnin menetelmä rajoittaa työskentelyn noin kolmen kuukauden mittaiseksi, ja meillä tämä 2,5 kuukautta aloitus- ja päätöstapaamisineen oli siis verrattain lyhyt. Sovimme osallistujien kanssa kahdesta välitapaamisesta. Prosessi olisi syventynyt, jos tapaamisia olisi ollut useampia. Prosessin päätösseminaarin alustukset videoitiin, ja valtakunnallinen tiedotustilaisuus prosessin vaiheista ja kulusta järjestettiin.

Yhteiskehittämisen vapaus

Yhteisöllisen innovoinnin menetelmän periaatteissa linjataan, että osallistujilla on ”oikeus päättää tai olla päättämättä, tukea tai olla tukematta, jatkaa yhteistoiminnallista kokeilua tai olla jatkamatta” sekä että ”ideat, aihiot ja kokeilut ovat vapaasti hyödynnettävissä”. Nämä osoittautuvat kriittisiksi onnistumisen mahdollistajiksi prosessissa.

Lähtökohtana yhteiskehittämisessä on vapaus tutkia ja innovoida yhteistyötä sekä vapautua vanhoista yhteistyön rutiineista.  VASU-dialogissa ei tavoiteltu hankkeistamista, joka olisi tarvinnut resursseja uuden toimintamallin kokeiluun, vaan painopiste oli dialogisuudessa ja eri näkökulmien esiinnostamisessa.

Lapsi on helmi – ammattilaisten yhteisen näkemyksen löytyminen

VASU-dialogissa on mahdollista opetella kuulemaan tarkasti kasvatuksen kentän tarpeita niin, että lapsi ja lapsen etu ovat keskiössä. Alueellinen resurssiryhmätoiminta oli mahdollista, jos alueelta löytyi kourallinenkin yhteisölliseen innovointiin sitoutuneita toimijoita seurakunnista, päivähoidon eri yksiköistä ja yhteisöjen jäsenistä (kaupunki, yksityiset päiväkodit, perhepäivähoitaja, vanhemmat, kouluttavat oppilaitokset, luottamushenkilöt jne.). Yksi prosesseista kuivui kasaan osallistujajoukon huvettua olemattomiin.

Yhteisö mukaan hyvällä johtajuudella

Oulun VASU-prosessissa jäätiin vielä miettimään, mitä katsomuskasvatus on ja miten saadaan koko yhteisö mukaan varhaiskasvatuksen yhteistoimintakäytäntöjen kehittämiseen. Osallistujat tunnistivat tarpeen arvokeskustelulle ja käsitteiden avaamiselle henkilöstön kesken, jotta varhaiskasvatuksen järjestäjien käsitys katsomuskasvatuksen lähtökohdista syvenee. Tässä apuna voidaan käyttää koulutusta ja neljän korin esitettä. Myös esimiesten tuki on merkittävä osa uusien toimintakäytäntöjen juurruttamista.

Kun yhteinen käsitys katsomuskasvatuksesta muodostuu, on mahdollista kutsua myös lasten vanhemmat, yhteistyökumppanit ja muut yhteisöt aitoon vuoropuheluun. Vanhempien moniääninen kuuleminen on avainasemassa katsomuskasvatuksen pedagogiselle ja teoreettiselle kehittämiselle. Katsomuskasvatus toteutuu päivähoidon arjessa ja juhlassa. Siksi on vahvistettava henkilöstön valmiutta kohdata elämäntilanteista ja myös elämänkriiseistä nousevia tilanteita.

Sopimuksellisuus

Seurakunta voi tukea katsomuskasvatuksen kehittämistä neuvottelemalla perussopimuksen varhaiskasvatuksen katsomuskasvatusyhteistyöstä. Lisäksi vuosikelloon voidaan koodata neljän korin mallin mukaan eri tapahtumia, jotka toteutetaan yhdessä päivähoidon järjestäjien kanssa.

Alueelliset VASU-dialogiprosessit nostivat myös esiin koko kaupungin yhteisen toimintakulttuurin luomisen katsomuskasvatuksen kentälle. Dialogiprosessin aikana Oulun kaupunki ja Oulun seurakunnat neuvottelivat sopimuksen, joka kattaa koko kaupungin. Kuitenkin katsomuskasvatus toteutuu uniikkina jokaisessa lapsiryhmässä, sillä katsomuskasvatuksessa tutustaan lapsiryhmässä läsnäoleviin katsomuksiin. Siksi pedagogista ja teoreettista kehittämistyötä tarvitaan myös jatkossa,  ja niissä prosesseissa tulee kouluttavien ja täydennyskoulutusta tarjovien toimijoiden olla mukana.

Saija Kronqvist
kasvatuksen hiippakuntasihteeri
Oulun hiippakunnan tuomiokapituli

20.06.18

Kummin kaa kaiken ikää

Hikoilen ja jännitän toukokuun helteessä. Omakotitalon olohuoneeseen on kokoontunut väkeä neljässä sukupolvessa juhlimaan sylissäni tuhisevaa lämpöpatteria. Nelikiloinen päivänsankari on suloinen, puettu jo sukupolvia nähneeseen kastemekkoon. Katselen vauvaa hymyillen. Hän on teini-iän ystävieni esikoinen, suuri ihme mutta kovin pieni ja hento olento. Olen 25-vuotias opiskelija, jolle omat lapset tuntuvat vielä kaukaiselta haaveelta. Nyt minun vastuulleni on kuitenkin uskottu tämän pienen ihmisen kristillinen kasvatus. Ja luulenpa, että Raamatun kertomuksia enemmän meillä on luvassa yhteisiä seikkailuja kaikessa, mihin hän vain minut kasvaessaan mukaan huolii.

Miten kummina eletään? Millainen on hyvä kummi?

Suomessa syntyvistä lapsista kastettiin vuonna 2017 valtakunnallisesti 69,3 prosenttia. Monikulttuurisuus ja uskontojen kirjo tuovat vaihtelua myös kastettujen määrään eri paikoissa: Helsingissä syntyvistä kastettiin reilut 40 prosenttia, kun taas Joroisissa vastaava luku oli yli 90. Kastettujen määrä on viimeisen vuosikymmenen aikana tippunut niin, että samalla kehityksellä Suomen viimeinen lapsi kastetaan vuonna 2054. Kaikilla kastetuilla on myös oltava kummeja, poikkeusluvalla heitä saa tosin olla vain yksi. Kummius on elämänmittainen matka lapsen ja hänen kumminsa välillä. Tätä kannattaa vaalia myös rippijuhlien jälkeen. Mutta miten kummina eletään? Millainen on hyvä kummi?

Ovensuukyselyiden mukaan suurin osa kummeista kokee tehtävässään riittämättömyyttä. Kasteessa kummit velvoitetaan yhdessä seurakunnan kanssa huolehtimaan lapsen kristillisestä traditiosta. Ennen muinoin kummit huolehtivat myös konkreettisesti kummilapsesta, jos vanhemmat eivät siihen kyenneet. Vastuu on suuri, muttei mahdoton: lapsi kaipaa ennen kaikkea turvallisia aikuisia ympärilleen. Aikuisia, jotka ovat kiinnostuneita juuri hänen hyvinvoinnistaan ja kuulumisistaan. Itse ajattelen, että rukouksen ja huolenpidon lisäksi kristillinen kasvatus on ensisijaisesti kummilapsesta välittämistä: hänen ottamistaan tosissaan, hänen kannustamistaan ja hänen kuunteluaan. Huvipuistoreissut tai kalliit lahjat ovat toissijaisia, jos lapsi kokee itsensä tärkeäksi ja rakastetuksi.

”Hän näki ja otti minut todesta, kokonaisena”

Kun olin lapsi, omat kummivanhempani asuivat suurelta osin ulkomailla. Silti tai ehkä juuri siksi pidin heitä erityisessä arvossa: he olivat minun ihmeellisiä aikuisiani, joiden käyntiä odotettiin viikkoja. Kun he saapuivat, he huomioivat minut, keskenkasvuisen lapsen. Joku kertoi tarinoita jännästä kotimaastaan, toinen toi mukanaan collegepaidan sen hetkisen lempiprinsessani kuvalla. Kuinka kummi saattoikaan tietää? Teini-ikäisenä jo samaan kaupunkiin muuttaneet kummivanhempani tarjosivat unohtumattomia hetkiä: kävin kummitätini kanssa ostoksilla ja ravintolassa kaupungilla. Hän otti minut todesta, antoi näyttää paikkoja, joista minä kaupungissa pidin. Vei minut kokeilemaan lempiravintolaansa. Kun suhde omiin vanhempiin oli teini-iän tunnemyrskyssä hankala, kummi kuunteli, kysyi, kannusti, eikä tuominnut. Jälkikäteen hän varmaankin raportoi vanhemmilleni, mutta se ei ollut tärkeää. Olennaista oli, että aikuinen oli hetken minua varten ilman tarvetta kasvattaa. Hän näki ja otti minut todesta, kokonaisena.

Meillä kirkossa on kova tarve määritellä, kuinka olla hyvä kristitty, kummi tai ylipäänsä ihminen. Kun puhumme kummiuden tukemisesta, ajattelemme sen automaattisesti tarkoittavan toimintaa, jota me kirkon työntekijät itse järjestämme. Mutta mitäs jos tukisimme kummeja ja kummisuhteita ihan sellaisina kuin ne ovat? Jos vahvistaisimme jokaisen kummiparin omaa luontevaa olemisen tapaa, oli se sitten urheilua, pelailua, kulttuuria tai vaikka yhteinen WhatsApp-ryhmä? Tällaista kummityötä on viime vuosina nähty vaikkapa urheiluseurojen kummipeleissä, teatterien kumminäytöksissä tai kummipäivissä, joita seurakunnat ovat olleet järjestämässä yhdessä paikallisten kumppanien kanssa.

Ei yhtä oikeaa tapaa olla kristitty tai kummi

Kaikki neljä kummiani olivat vahvasti kristittyjä, osa jopa kirkon töissä. Silti en muista hetkeä, jolloin olisimme rukoilleet yhdessä tai käyneet messussa perhejuhlia lukuun ottamatta. He kuitenkin antoivat minulle kristityn aikuisen roolimallin olemalla lämpöisiä ja lähestyttäviä. Kummien inhimillisyys myös sen synkempine puolineen antoi hyvän esikuvan: ei ole yhtä oikeaa tapaa olla kristitty, kummi tai vanhempi.

Viime kesänä menimme Linnanmäelle kummilapseni kanssa. Pieni käärö oli vaihtunut rohkeaksi koulunsa aloittajaksi, joka popitti koko automatkan täysillä Robinia kanssani. Kiljuimme vuoristoradassa, söimme herkkuja ja karaisimme toisiamme hurjissa laitteissa. Viimeinen niistä taisi kuitenkin olla liian raju: lapsi halusi vaisuna äkkiä kotiin. Silloinkin kummia tarvittiin silittämään säikähdystä pois ja viemään kotiin rauhassa, mutta kunnioittaen. Oli tärkeää saada seikkailla, mutta vähintään yhtä tärkeää olla turvallisen aikuisen seurassa. Toivon että kun hän kasvaa, voisin olla hänen arjessaan niin riemun kiljahduksissa kuin pelon hetkissä. Kertomassa, että sinä pärjäät, sinua rakastetaan ja että sinä olet Jumalan kuva.


Katri Korolainen

Kirjoittaja on kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja ja kolmen 4-30-vuotiaan kummilapsen ylpeä kummitäti.

 

 

13.06.18

Tule mukaan tekemään kirkon töitä verkossa!

Etsimme seurakuntien työntekijöitä, jotka ovat kiinnostuneita tekemään osan työajastaan kirkon yhteistä työtä verkossa, erilaisissa tehtävissä.

Kirkon viestintäohjelmassa todetaan, että ”Seurakuntamme, työntekijämme ja työmuotomme ovat siellä missä ihmisetkin – sosiaalisessa mediassa.” Edelleen todetaan, että ”Tarjoamme työntekijöillemme sosiaalisen median käyttöön tarvittavat välineet, työajan, koulutuksen ja valtuutuksen.” Piispainkokouksessa hiljattain käsitellyssä raportissa ”Missiologian tuntemus ja osaaminen kirkon työssä” todetaan että ”Laadukkaaseen strategiseen viestintään tulee panostaa, koska suurin osa kirkon jäsenistä ylläpitää kirkkosuhdettaan median kautta. Strategisella viestinnällä tarkoitetaan tietoista vaikuttamista viestinnän avulla myönteisen mielikuvan saavuttamiseksi: vuorovaikutuksellisuutta, maineenhallintaa, kriisiviestintää ja markkinointia. Kirkon strategisen viestinnän tulee nousta kirkon pysyvästä sanomasta ja arvopohjasta, mutta päämäärään pyrittäessä tulee hyödyntää uusimpia teknologisia välineitä ja viestinnällistä osaamista.”

Tarvitsemme entistä laajempaa yhdessä tekemistä voidaksemme hyödyntää ne mahdollisuudet, joita verkko ja digitaaliset ympäristöt meille tarjoavat. Verkkotyö on jatkuvasti laajeneva ”työala”, jota ei voida toteuttaa kokonaiskirkon tasolla vain kirkkohallituksen työntekijöiden toimesta. Seurakuntien työntekijöiden monipuolista osaamista tarvitaan kohtaamisissa myös verkossa. Kirkon Viestintä ja kirkkohallituksen toiminnallinen osasto koordinoivat yhteistä verkkotyötä, jonka osaajia on laajalti eri puolilla kirkon kenttää.

Kirkkohallitus kokeilee uutta toimintamallia, jonka avulla tehostetaan ja laajennetaan kirkon yhteistä verkkotyötä. Toivomme löytävämme seurakuntien työntekijöitä, jotka voisivat sitoutua tekemään osan työajastaan yhteistä verkkotyötä erikseen määritellyissä puitteissa. Seurakunnan kanssa tehdään asiasta sopimus, jossa määritellään työajan käyttö. Kirkkohallitus korvaa seurakunnalle puolet asianomaisen työntekijän palkasta ja seurakunta maksaa toisen puolen.

Seurakunta hyötyy yhteistyöstä siten, että sen työntekijä saisi osaamista ja verkostoja, jotka auttavat kehittämään oman seurakunnan työtä verkossa ja eri digitaalisilla alustoilla. Näin seurakunta voisi vahvistaa monikanavaisen viestinnän osaamista toiminnassaan ja työntekijöiden tuottamat sisällöt saisivat suurempaa näkyvyyttä.

Tarvitsemme seurakuntien työntekijöiden panosta yhteiseen verkkotyöhön, esimerkkeinä tehtävistä Kirkon Youtube-työn koordinointi, hengellisten somesisältöjen tuottaminen, verkkokeskustelu, pelistriimaustoiminnan koordinointi, verkkosielunhoidon somemarkkinoinnin kehittäminen sekä tekstintuottaminen Lukkari-sisältöpalveluun. Lisäksi tarvitsemme useita avustajia toimimaan eri tehtävissä kirkon somekanavilla. Työntekijä saa vertaistukea, koulutusta ja mahdollisuuden kehittää osaamistaan verkkotyössä. Kirkkohallitus vastaa työstä aiheutuvista kokous- ja matkakuluista.

Verkkotyö ei rajaudu paikallisesti vaan voi palvella kirkon jäseniä valtakunnallisesti yli seurakunta- ja hiippakuntarajojen. Mielekkäintä verkkotyötä on tehdä valtakunnallisesti, hyödyntäen seurakuntien monipuolista osaamista. Tämä haastaa meitä kirkossa uudenlaiseen yhteistyöhön ja työn organisointiin yhä paremmin myös valtakunnallisella tasolla.

Tarkempia tietoja uudesta verkkotyön yhteistyömallista ja siihen liittyvistä tehtävistä antaa koordinaattori Henna Ahlfors (henna.ahlfors@evl.fi, puh. 050 3269012) ja viestintäsuunnittelija Ulla Oinonen (ulla.oinonen@evl.fi, puh. 040 6881473).

Yhteistyömallista Kirkkohallituksen yleiskirjeessä.

 

7.06.18

Euroopan kirkkojen konferenssi todistamisen teeman äärellä

Suomen delegaatio: rehtori Tapani Rantala, teologian ylioppilas Tuomo Mäkelä, professori Aila Lauha sekä apulaisprofessori Pamela Slotte

Maailmanlaajan ekumeenisen liikkeen kattavin eurooppalainen organisaatio Euroopan kirkkojen konferenssi (EKK) perustettiin kylmän sodan aikaan sillanrakentajaksi erityisesti lännen ja idän kirkkojen välille. Merkkinä tästä voidaan pitää esimerkiksi sitä, että 1980-luvun lopulla konferenssin presidenttinä toimi ennen Moskovan patriarkaksi valintaa Aleksi II. Nyttemmin Venäjän ortodoksinen kirkko on jäädyttänyt jäsenyytensä EKK:ssa johtuen Viron ortodoksikirkkojen jäsenyyskiistasta 2000-luvun alussa.

Serbian Novi Sadissa 31.5.-6.6.2018 pidetty kokous liittyi konkreettisesti rauhan ja sovinnon rakentamisen tarpeeseen. Naton pommituksissa 1999 kaupungin Tonavan ylittävät sillat tuhottiin. Nyttemmin ne on rakennettu uudelleen. Yleiskokouksen aikana järjestettiin Tonavan rannalla kulkue, joka ilmensi hengellisessä mielessä EKK:a sillanrakentajana. Jo 1990-luvun alussa konferenssi edisti entisen Jugoslavian alueen hajoamissotien yhteydessä sovintoa ja kutsui tasapuolisuuteen, kun serbit esitettiin yksipuolisesti syyllisinä raakuuksiin. Yleiskokous vetosikin uskonnollisten vähemmistöjen oikeuksien puolesta Kosovossa ja Metohijassa sekä esimerkiksi Kyproksella.

Tulevaisuuden kirkko – todistajien kirkko

Kun Budapestin yleiskokouksessa 2013 esillä oli konferenssin peruskirjan uudistaminen ja kotipaikan muuttaminen Genevestä Belgiaan, nyt päästiin vain muutamilla Belgian lainsäädännön edellyttämien muutosten hyväksymisellä. Voitiin keskittyä enemmän kirkkojen ydintehtävään teeman ”Te olette minun todistajiani” alla. Se jakautui alateemoihin kuten vieraanvaraisuus, oikeudenmukaisuus ja toivo. Nämä ovat kantavat teemat myös uudessa EKK:n strategiassa. Euroopan kirkkojen haasteita ajatellen kuvaava on Ruotsin arkkipiispan Antje Jackelenin puheessaan esittämä lainaus kardinaali Karl Lehmannilta: ”Tulevaisuuden kirkko on todistajien kirkko tai se lakkaa olemasta.” Todistamiseen liittyy pyrkimys sovinnon, rauhan ja oikeudenmukaisuuden edistämiseen. Canterburyn arkkipiispa Justin Welby kiteytti: ”Tulee olla rohkea tekemään oikein ja viisas tehdäkseen sen, mikä on mahdollista.”.

Päiviä rytmittivät aamu-, keskipäivä- ja iltahartaudet, raamatuntutkistelut, alustukset, keskustelut, äänestykset, työpajat ja eri työryhmien työskentely. Henkilövalinnat ovat aina kiinnostavia. Nyt kun EKK:n hallitus on pienentynyt 20 henkilöön, Suomen vuoro oli tällä kertaa antaa tilaa muille. Kirkkomme ehdokkaista ainoastaan teologian opiskelija Tuomo Mäkelä tuli valituksi hallitukseen varajäseneksi. Pohjoismaita ja Baltiaa edustavat Norjan nuorisodelegaatti sekä Tanskan ja Viron edustajat. Uusi presidentti on ranskalainen pastori Christian Krieger, vähemmistökirkon edustaja, varapresidentit anglikaaneilta pakistanilaistaustainen piispa Gulnar Francis-Dehqani ja ortodokseilta Skandinavian metropoliitta Cleopas Strongylis Ruotsista. Ekumeenisten kokousten tapaan annettiin monia julkilausumia eikä maltettu keskittyä vain joihinkin keskeisiin viesteihin, mistä on seurauksena se, että asiat hukkuvat paljouden ja kansalaisjärjestökielen sekaan estäen niiden konkreettista vaikutusta kirkkojen elämään. Suomen 13 nuorta stuerttia keräsivät paljon myönteistä huomiota.

Kehittämistyö edennyt toiminnalliseen suuntaan

Euroopan kirkkojen konferenssin kehittämistyö on edennyt toiminnalliseen suuntaan; se on merkittävä vaikuttaja esimerkiksi uskonnonvapauskysymyksissä. Sen toiminta myötävaikutti siihen, että Islannin parlamentti veti pois erityisesti juutalaisten elämisen ehtoja uhanneen aloitteen poikien ympärileikkauksen kieltämisestä. Vastaava keskustelu on meneillään Tanskassakin. EKK julkistaa kuluvana vuonna myös uudistetun ihmisoikeuksia käsittelevän käsikirjan.

Yhdessä Euroopan kirkkojen siirtolaiskomission kanssa EKK panostaa maahanmuuttajakysymyksiin. Sen työlistalla ovat myös teologiseen dialogiin, uskontojen kohtaamiseen, työelämäkysymyksiin, bioetiikan haasteisiin, ympäristökysymyksiin, demokratiakasvatukseen, EU-lainsäädäntöön liittyviä ja muita kirkkojen eettistä ja todistamisvastuuta ajatellen keskeisiä kysymyksiä. Keskittymällä vieraanvaraisuuteen, oikeudenmukaisuuteen ja toivoon pyritään entistä paremmin jäsentämään EKK:n työtä ja keskittämään rajallisia resursseja kirkkojen tehtävän kannalta keskeisiin kysymyksiin. Monta kertaa toistettiin, että EKK:n toimialue on koko Eurooppa ja sitä kautta maailma, ei vain EU.


Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, teologia ja ekumenia

 

6.06.18

”Kyllähän itsemurhan saa tehdä, mutta kokeiltaisiinko masennuslääkettä”

Aloitin sairaalasielunhoidon pappina vuoden alussa. Tapaan osastolla usein hyvin vanhoja ihmisiä. Heidän kuoleman toiveensa ymmärtää, kun ovat ”elämästä kyllänsä saaneet” ja rauhallisella mielellä valmiit lähtemään taivaan kotiin. Toisinaan vanha ihminen kokee nykyisen elämänsä tarkoituksettomaksi ja olevansa taakkana läheisilleen. Avuntarve tuottaa näitä ajatuksia, jolloin muistutan, että nuoremmat sukupolvet oppivat monia asioita seuraamalla.

Lasten huolehtiessa vanhasta vanhemmastaan, he antavat esimerkin omille lapsilleen, miten vanhenevaa ihmistä hoidetaan ja kohdataan arvokkaasti. Ruuhkavuosia elävillä lapsilla ja opiskeluissa pakertavilla lapsenlapsilla ei tahdo löytyä aikaa rukoukselle. He ovat saattaneet vieraantuakin rukoilemisesta. Tässä on tärkeä tehtävä myös huonosti liikkuvalle. Vanhus alkaa kertoa, miten rukoilee kaikkien läheisten puolesta ja luettelee heitä nimiltä. Näin löytyy suuri kiitollisuus kaikista niistä läheisistä ihmisistä, joiden rinnalla on saanut kulkea ja olla elämässä mukana. Elämän kulkuun kuuluu vuorovaihto eli lapset ottavat vastuun vanhemmastaan ja seuraava sukupolvi toivottavasti tekee niin vuorollaan.

Lapsi on itsekin 80-vuotias

Jos keskustelu aina menisi näin, meillä ei olisi mitään hätää. Meillä olisi tyytyväisiä vanhoja ihmisiä ympärillään läheisiä, jotka osallistuvat vanhempansa hoitoon. Kuulen lääkärin sanovan: ” Kyllähän itsemurhan saa tehdä, mutta kokeiltaisiinko kuitenkin masennuslääkettä. Ei tässä oikein muuta ole”.  Muistutan rouvaa, että itsemurha olisi karu loppu pitkälle elämälle, joka on kestänyt jo 100 vuotta ja hirveä syyllisyyden taakka hänen lapselleen.

Vanhus kuvaa raastavaa yksinäisyyttä. Ammattilaiset piipahtavat lyhyesti asiansa hoitamassa ja tunnit ovat pitkiä. Toivon saavani rouvan lapsesta tukea sanomisieni taakse. Tullessaan paikalle hän kertoo omasta väsymyksestä ja äitinsä vaativuudesta. Edessäni on väsynyt ja pettynyt, jopa kiukkuinen kohta 80–vuotias vanhus itsekin. Todellisuutta on tämä, että usein perheet ovat pieniä ja yksinäisyys näyttäytyy huutavana ongelmana ja toisaalta lapset voivat olla hyvinkin kaukana. Ammattilaiset eivät voi korvata ihmisen ikävää, kosketusta ja turvaa, jonka läheiset tuovat.

Kaikki ovat ympäriltä jo lähteneet

Rouva kertoo, että hän on lähdössä kotiin tänään. Olimme keskustelleet tästä aikaisemmin ja hän oli omana toiveenaan kertonut, että haluaisi olla osastolla kuolemaansa asti, sillä hän oli saattohoidossa. Nyt kuitenkin oli päätetty toisin. Rouva kertoo, että jääkaappi on tyhjä, sillä hän oli useamman kuukauden jo ollut osastolla. Kysyn, että kuka aikaisemmin on käynyt kaupassa.

Rouva alkaa itkeä. Hänen tyttärensä oli joku viikko sitten kuollut tällä samalla osastolla. Mies, poika sekä tytär ovat häntä ottamassa vastaan taivaan kodissa. Se lohduttaa, mutta viimeisiin viikkoihin liittyy pelkoa ja ahdistusta pärjäämisestä, yksinäisyydestä ja kivusta. Rouvaa pelottaa, kun kotona konkretisoituu, että tytär on kuollut. Hoitaja käy kysymässä, että tilataanko taksi, mutta ei kysy jääkaapin sisällöstä. Vävy tulee hakemaan, mutta hänellä on oma raskas suru ja vaativa työ. Rouva miettii, ettei halua kuormittaa omilla asioillaan ja tehtävillään häntä. Toivoisi enneminkin, että voisi tukea vävyään.

Jokainen päivä mittaa haurauden ja heikkouden lisääntymistä

Tämä ei ole ainoa tarina, vaan niitä on useita. Omakotitalossa asuessa ja voimien vähetessä kotiin liittyvistä töistä tulee työläitä. Ne mittaavat joka päivä omaa haurastumista. Tämä tuo tullessaan myös pelon siitä, että joku tulee ja käyttää hyväksi heikkoa ja haurasta huijaamalla rahaa tai väkivalloin ottamalla.

Palveluasumiseen pääsemistä mitataan fyysisellä kunnolla ja muistitestillä. Olen surullinen, että niin moni vanhus saa pelätä omassa kodissaan viimeisten elinvuosiensa aikana. Palveluasumiseen päästessä vointi on jo niin huono, ettei sinne enää sopeudu. Tästä seuraa läheisten syyllisyys, kun ei jaksanutkaan.

Anoppi ja miniä -tarinat romukoppaan

Näitä tarinoita olen ”fiktioinut” hiukan, ettei kukaan tunnista näistä läheistään. En halua kritisoida läheisiä, vaan olen todella huolissani vanhusten hoidon tilasta. Lomakkeita täytetään ja pisteitä lasketaan, mutta kuka kuulee vanhuksen pelon ja turvattomuuden. Vanhuksemme korostavat, että haluavat olla itsenäisiä, ei taakkana, vaikka juuri se tarkoittaa paljon työtä läheisille.

Olisiko meidän aika oppia tämän päivän vanhuksilta, että kasvattaisimme tulevia sukupolvia siihen, että voisimme asua yhteistaloutta eri sukupolvet keskenään – omakotitalon erillisessä siivessä, kerrostalossa naapureina, rivitalossa samaa taloa. Tämä vaatisi melkoista ajattelun muutosta meiltä kaikilta. Voisiko katsoa eteenpäin ja muuttaa ne miniä ja anoppi -kauhukertomukset, jotka jatkuivat vuosia, jopa vuosikymmeniä. Nämä ajatukset nousevat kokemuksestani sekä töissä että vanhenevien läheisten omaisena. Näen, että heillä on paljon taitoja ja tarinoita, joita voisivat siirtää seuraaville sukupolville. Ruokakin maistuisi paljon paremmalle, kun pöydässä olisi muita. Voitaisiinko asenteita ja käytäntöjä muuttamalla saavuttaa kaikkia osapuolia hyödyttäviä tuloksia ja palveluasumisenpaikat jäisivät turvattomille ja yksinäisille vanhuksille?

Hilla Jurvelin
Sairaalapastori
Oulun seurakuntayhtymän erityispalvelut