Kolme kuolemaa

Jorge Amadon romaanissa Quincas Vesikauhun kolme kuolemaa sanotaan, että kuollessaan ihminen saa takaisin kaiken kunniansa, vaikka olisikin tehnyt tyhmyyksiä eläessään.
Omaisten silmissä Quincas Vesikauhu oli viimeiset vuotensa ollut suvun musta lammas, perheen häpeä ja katujen kulkuri. Ystävien keskuudessa hän oli ollut kadehdittava kortinpelaaja ja romminryyppääjä. Kaupungilla hänet tunnettiin kauppahallin rinteen ryysyfilosofina ja laitakaupungin senaattorina. Kuolema antoi omaisille takaisin entisen verovirkailijan Joaquim Soares da Cunhan, aviopuolison ja perheenisän.

Moneen kertaan menetetty

Päihdesairaan omaiset menettävät läheisensä monta kertaa. Yhteys omaiseen on saattanut katketa vuosiksi sosiaalisen kuoleman myötä. On mennyt työ, perhe ja lopulta koti. Välillä on ollut yritystä kuntoutua ja sitten riippuvuus on taas voittanut. Omaiset ovat ehkä jo pitkään odottaneet tietoa lopullisesta kuolemasta ja samalla hiljaa toivoneet toipumista. Silti kuolema on aina järkytys, varsinkin kun päihdesairas ihminen harvoin elää vanhaksi. Liian usein vanhemmat saattavat lapsensa hautaan.
Quincas Vesikauhu löytyi huoneestaan kuolleena. Ystävät odottivat tyttären tulevan paikalle ja syleilevän isänsä ruumista. Mutta Vesikauhun tytär katsoi isänsä riekaleisten vaatteiden peittämää ruumiista, sänkisiä kasvoja ja likaisia käsiä. Hän ei itkenyt eikä huokaillut. Kyyneleet olivat ehtyneet Quincasin katuelämän aikana, jolloin tytär oli toivonut isän vain lopettavan juomisen ja palaavan kotiin. Kyyneliä sen sijaan vuodatettiin irtolaisten turvapaikoissa, joissa muisteltiin tapauksia, lauseita ja yksityiskohtia Quincas Vesikauhun parhaista puolista.

Siunaus turvallisessa tilassa

Kun Diakonissalaitoksen asumispalvelun yksikön asukas kuolee, omaisia ei aina ole tai omaiset eivät välttämättä jaksa järjestää hautajaisia. Silloin Diakonissalaitos hoitaa järjestelyt ja omaiset voivat vain tulla paikalle siunaustilaisuuteen. Moni Alppikadun yksiköiden vainajien omaisista toivoo siunauksen järjestämistä nimenomaan Diakonissalaitoksen kirkossa ja laitoksen pappia siunaamaan. Kun täällä tiedetään jo taustat, niin on helpompi olla. Tila on turvallinen. Omaiset, asukastoverit ja työntekijät ovat yhdessä saattamassa. Vainajasta voidaan puhua samaan aikaan kauniisti, mutta rehellisesti. Surussa ja kivussa armon valo ottaa tilaa häpeältä.

Quincas Vesikauhun omaiset haluavat häivyttää hautajaisista vainajan vuodet kadulla. Mietitään miten kuolemasta voisi puhua, ettei totuus tulisi ilmi. Päihdekuolemasta on vaikea puhua. Tytär tuntee vihaa ja häpeää, mutta yrittää muistella lapsuutta. Hyviä hetkiä isän kanssa. Katsellessaan isäänsä siististi arkkuun puettuna, tytär alkaa kuitenkin kuulla kaikuja isästä sellaisena kuin hän viime vuosinaan oli. Kunnia ja häpeä kietoutuvat toisiinsa. Omaiset antavat katuelämän ystävien tulla mukaan valvojaisiin. Hetken Quincas Vesikauhu on kaikkien läheistensä ympäröimänä. Hän saa tulla näkyväksi kokonaisena ihmisenä. Koti ja katu mahtuvat samaan tilaan.

Kun tuuli käy yli

Molemmat puolet ihmisestä, koti ja katu, ovat arvokkaita ja todellisia. Myös päihteiden värittämä elämä on ihmisen näköinen elämä. Olen nähnyt miten katuelämän ystävät ja asumisyksikön toverit muodostavat läheisten joukon. Jokaiselle Diakonissalaitoksen asumis- ja päihdepalvelussa kuolleelle järjestetään aina muistohetki yksikössä muutaman päivän sisällä kuolemasta. Silloin kun kuolema tapahtunut yllättäen, muistohetki pyritään järjestämään mahdollisimman pian. Asumisyksikön muistohetkessä itketään ystävän ja kaverin menetystä. Myös työntekijät surevat tutuksi tullutta asukasta. Ollaan jälleen kerran sen todellisuuden edessä, että päihdesairaus on kuolemaan johtava sairaus joko suoraan tai välillisesti. Se myös pelottaa ja siitäkin on tärkeää saada puhua. Samalla luvataan pitää huolta itsestä ja toisista. Muistohetkessä on vahva intensiteetti aina kun omaiset ovat halunneet tulla mukaan. Kaverit ja työntekijät muistelevat vainajan aikaa asumisyksikössä ja elämää ennen sitä. Vankila-ajasta ei yleensä puhuta, mutta kerrotaan selviytymisestä vaikeista tilanteista. Omaiset tunnistavat läheisensä. Sama mies tai nainen. Huolehtiva. Auttavainen. Kohtelias. Hyvä huumorintaju. Musiikki on tärkeä osa muistohetkiä. Melkein jokaisessa muistohetkessä yhdessä laulettavan Suojelusenkeli-virren lisäksi muistohetken muusikko esittää vainajalle sopivaa musiikkia kuten Hurriganesin tai Juicen biisejä.

Ystävät eivät usko, että Quincas on todella kuollut. Sammunut vaan. Lopulta ystävät vievät Quincas Vesikauhun ruumiin juhlimaan kanssaan ja hoitavat samalla omaa suruaan juomalla. Tämän seurauksena Quincas päätyy hautaansa meren aaltoihin kuten oli itse tahtonut ja on nyt myös ystävilleen kuollut.

Kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole
eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.
Ps. 103:16

Jorge Amado: Quincas Vesikauhun kolme kuolemaa. Otava 1982

Elina Jokipaltio
Yhteisöpappi
Helsingin Diakonissalaitos

6.02.19

Ruotsi: ortodoksisempi kuin luulit

Taannoin TV:ssä pyöri ohjelmasarja, jossa väitettiin että ”Suomi on ruotsalainen” ja ”Suomi on venäläinen”. Maamme historian valossa osoitettiin, millä tavoin väitteet ovat sangen perusteltuja – suomalaisuuden siitä kärsimättä. Taannoin myös julkaistiin kirja ”Katolisempi kuin luulit: aikamatkoja Suomen historiaan”, jossa osoitetaan, ettei kotimainen kulttuurimme ole aivan niin ”umpiluterilainen” kuin luulisi.

Samantyyppinen yleissivistyksen päivitys on paikallaan myös läntisestä naapurimaastamme: Ruotsi on ortodoksinen – ortodoksisempi kuin luulit.

Ruotsalaisen kansankodin erilainen ortodoksisuuden historia

Suomen historiaan itäinen, ortodoksinen kristillisyys on kuulunut läntisen, katolisen tavoin yhtä kauan kuin kristinusko on vaikuttanut maillamme aina ensimmäisen vuosituhannen vaihteen jälkeen. On luonnollista, että itsenäisessä Suomessa luterilaisen ohella myös ortodoksinen kirkko sai kansankirkon aseman. Suomessa on Pohjoismaista ainoana oma, kansallinen ja autonominen ortodoksinen kirkko. Jäseniä siinä on noin 60 000.

”Ortodoksisen Ruotsin” historia on toisenlainen. Se on paljon viimeaikaisempi mutta hyvin tyypillisesti ruotsalainen, osa ruotsalaisen kansankodin ja sen kirkon historiaa 1900-luvun alkupuoliskolta tähän päivään. Tuona aikana ortodoksien määrä Ruotsissa nopeasti kasvanut – ja syy on ilmeinen: maalle ominainen hyvinvointivaltion malli ja sen avoin maahanmuutto- ja pakolaispolitiikka.

Vielä vuonna 1930 Ruotsissa oli väestönlaskennan mukaan vain 500 ortodoksia – kun vuonna 2016 julkaistun selvityksen mukaan vähintäänkin kulttuurillisesti ortodoksisen taustan omaa n. 400 000 henkilöä, mikä on neljä prosenttia Ruotsin väkiluvusta. Ortodoksisten seurakuntien omien jäsenilmoitusten mukaan aktiivijäseniä on reilut 160 000.

Ortodoksisen Ruotsin monimuotoisuus ja orientaalisuus

Ortodoksisuus Ruotsissa on monien eri kansallisista taustoista ja maantieteellisiltä alueilta tulleiden uusien ruotsalaisten ja heidän jumalanpalvelusyhteisöittensä muodostama monimuotoinen kudelma. Siinä ovat edustettuina niin idän ortodoksinen, bysanttilaista traditiota edustava kirkkoperhe, jonka kanta-alue on itäinen Eurooppa kuin orientaaliset ortodoksiset kirkot Lähi-Idästä ja Afrikasta – sekä Idän apostolinen kirkko, joka toimii Lähi-Idässä ja Intiassa.

Lähes koko ortodoksisten kirkkojen maailmanlaaja kirjo loistaa Ruotsissa eri väreissään toisistaan erillisissä jumalanpalvelusyhteisöissä. Maassa toimii rekisteröitynä 18 eri ortodoksista kirkkoa, joihin kuuluu ihmisiä etniseltä taustaltaan n. 50 eri maasta. Bysanttilaisen tradition idän ortodoksisissa kirkoissa aktiivijäseniä on 90 000, orientaalisen tradition kirkoissa 65 000 ja Idän apostolisessa kirkossa 7 000.

”Ortodoksisen Ruotsin” jo itsessään hämmästyttävän monimuotoisuuden erityispiirre on orientaalisten ortodoksien ja Idän apostolisen kirkon edustajien suuri määrä kokonaisuudessa. Eurooppalaisen mutta myös globaalin kirkollisuuden näkökulmasta Ruotsi on Pohjolan eksoottinen keidas merkittävine kristillisine yhteisöinen Armeniasta, Syyriasta, Turkista, Libanonista, Egyptistä, Etiopiasta, Eritreasta sekä Irakista, ja Iranista – jopa Intiasta. Suurelta osin kyse on maista, joista kristityt ovat joutuneet pakenemaan paitsi sodan, myös kristittyihin kohdistuvan vainon jaloista.

Ortodoksinen Ruotsi osana luterilaisen kansankirkon historiaa

Ruotsissa ei ole koskaan ollut omaa kansallista ortodoksista kirkkoa, joka olisi ollut maassa toivottamassa tervetulleeksi ortodoksista uskoa bysanttilaisen, orientaalisen tai Idän apostolisen tradition mukaisesti tunnustavia ihmisryhmiä. Tämän roolin on kunniakkaasti ottanut kantaakseen Ruotsin luterilainen kansankirkko. Se on sitoutuneesti toiminut sen varmistamiseksi, että ortodoksisilla maahanmuuttajayhteisöillä on tiloja kokoontua ja harjoittaa uskontoa oman kristillisen perinteensä mukaisesti identiteettinsä säilyttäen, samalla rakentaen uutta elämää osana ruotsalaista yhteiskuntaa – ja tuoden oman panoksensa ruotsalaiseen elämätodellisuuteen ja kirkolliseen elämään. Ruotsin kirkko on avannut ovensa, antanut ja vuokrannut omia tilojaan sekä myynyt kiinteistöjään uusille tulokkaille – ja antanut tukea ja konsultaatiota ruotsalaiseen yhteiskuntaan kotoutumisessa ja integroitumisessa.

Identiteettejä tukevassa, kotouttavassa ja integroivassa työssään Ruotsin kirkko on onnistunut hyvin. Samalla se on myös pyrkinyt luomaan yhteyttä maassa toimivien eri ortodoksisten kirkkojen välille. Vuodesta 1992 alkaen Ruotsin kirkko on vuosittain kutsunut koolle vuoron perään eri hiippakunnissa alueen idän ortodoksiset ja orientaaliortodoksiset kirkot neuvottelupäiville yhdessä paikallisten luterilaisten kanssa. Päivien aikana ortodoksiyhteisöt ovat voineet jakaa tietoa ja kokemuksia keskenään ja luterilaisten kanssa, vierailla toistensa kirkoissa ja rakentaa paikallista yhteyttä.

Elävästä yhteydestä maan ortodokseihin on tullut Ruotsin kirkolle osa sen kansallista maailmanlaajan kirkon todellisuutta ja osa sen omaa tarinaa. Samalla sen esimerkillinen toiminta vieraanvaraisuuden ja kristillisen lähimmäisenrakkauden osoittajana on antanut siitä ”hyvän todistuksen” paitsi lukuisille ortodoksisille diasporakirkoille Ruotsissa, myös niiden emäkirkoille maan rajojen ulkopuolella. Toiminta on näytellyt merkittävää roolia Ruotsin kirkon ekumeenisessa hahmossa ja uskottavuudessa.

Suomalaisten kansankirkkojen rooli ja työnjako ortodoksisten maahanmuuttajien vastaanottamisessa

Ruotsin luterilainen kirkko toimii suomalaiselle sisarkirkolleen erinomaisena esimerkkinä kristillisten maahanmuuttajayhteisöjen kohtaamisessa. Ortodoksisten maahanmuuttajien kohdalla maittemme lähtökohtaiset tilanteet kuitenkin poikkeavat toisistaan ratkaisevasti.

Toisin kuin Ruotsissa, Suomessa toimii ortodoksisessa maailmassa tunnustettu ja kanoninen, oma kansallinen ortodoksinen kirkko. Idän ortodoksisten kirkkojen yhteisen kirkkojärjestyksen mukaan kullakin alueella tulisi toimia vain yksi kanoninen kirkko, joka palvelee kaikkia alueellaan asuvia ortodokseja. Ruotsissa tämä ei ole ollut mahdollista, mutta Suomessa tämä on otettava lähtökohdaksi oman kirkkomme toiminnassa ortodoksisten maahanmuuttajien kohdalla. Toiselle kansankirkollemme on annettava asiassa se ensisijainen vastuu, mikä sille kuuluu – ja mistä se myös toisinaan joutuu meitä luterilaisia muistuttamaan.

Kirkkomme seurakunnille tämä ei merkitse passiivisuutta ja osattomuutta vaan aktiivista osallisuutta yhteistyön kautta. On luotava yhteyksiä lähialueen ortodoksisiin seurakuntiin, hankittava tietoa heidän toimintatavoistaan ja ohjattava mahdolliset ortodoksiset maahanmuuttajat oikeaan ja kotoisaan kirkolliseen yhteyteen. Samalla on oltava valmis sellaiseen tukeen tai yhteistyöhön, johon paikallinen ortodoksiseurakunta mahdollisesti katsoo olevan tarvetta. Paikallisilla ekumeenisilla toimikunnilla ja muilla yhteistyöelimillä voi olla merkittävä rooli parhaiden toimintatapojen suunnittelussa ja toteutuksessa.

Asia on tärkeä ja ajankohtainen. Viime vuonna 70 prosenttia Suomen ortodoksiseen kirkkoon liittyneistä oli maahanmuuttajia. Kirkon jäsenistä nykyään jo yli 16 % (tilanne 2016) puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea. Näistä suurin osa on venäjänkielisiä – mutta esimerkiksi Helsingin ortodoksisessa seurakunnan jäsenistössä puhutaan nykyään 40 eri äidinkieltä ja Lappeenrannassakin 17.

Myös orientaalisten ortodoksien määrä on Suomessa viime vuosina kasvanut. Helsingin ortodoksisen seurakunnan monikulttuurisen työn papin isä Teemu Toivosen mukaan tiivistä yhteistyötä tehdään muun muassa etiopialaisten, eritrealaisten, assyrialaisten, koptien ja armenialaisten ryhmien kanssa. Heille tarjotaan tiloja rajallisten mahdollisuuksien puitteissa sekä tietotaitoa ja kokemusta vähemmistökirkon elämästä Suomessa.

Artikkelin Ruotsia koskevat tiedot perustuvat Thomas Arentzenin tutkimukseen Ortodoxa och österländska kyrkor i Sverige. Julkaistu sarjassa Nämnden för statligt stöd till trossamfund (SST), Nr.5. Stockholm 2016.

Ari Ojell
asiantuntija; teologia ja ekumenia

4.02.19

Matkakertomus Etiopiasta: osa III

Sain tilaisuuden vierailla neljän kollegan kanssa Etiopiassa. Tässä tuomisia matkaltamme.

Lue myös matkakertomuksen ensimmäinen ja toinen osa

Lääkäri Fekadu Mekonnen hiv-aids -työssä

Jakamisen voima

Etiopian Mekane Yesus -kirkko on kasvanut nopeasti. Kirkon johdon mukaan seurakunnat ovat taloudellisesti lähes sataprosenttisen omavaraisia, mitä tulee kirkkojen rakentamiseen ja pappien palkkaukseen. Kehityshankkeidenkin osalta omavaraisuus liikkuu yli 80 %:ssa.

Oli jotenkin luontevaa kysyä – maailman suurimmalta ja nopeimmin kasvavalta luterilaiselta kirkolta – tarvitaanko siellä vielä lähetystyöntekijöitä. Yllättävän varmasti meille vastattiin, että kyllä, lähetystyöntekijöitä tarvitaan yhä. Perusteina kuulin kolme näkökulmaa. Tässä niistä ensimmäinen.

Kuulimme, että kyse on vastavuoroisuudesta ja liittymisestä maailmanlaajaan Kristuksen kirkkoon. Yhdenkään kirkon ei pitäisi pyrkiä irrallisuuteen, vaan ennemminkin keskinäiseen riippuvuuteen. Meille muistutettiin, että kun 60-luvulla ekumeenisen lähetysliikkeen puitteissa syntyi ns. moratorio-keskustelu, Mekane Yesus torjui ajatuksen. Moratorio tarkoitti ehdotusta, jonka mukaan kehitysmaissa olevien kirkkojen pitäisi katkaista – ainakin määräajaksi – kaikki suhteet länsimaisiin kirkkoihin, jotta nämä usein köyhät kirkot voisivat itsenäistyä rauhassa ja löytää oman identiteettinsä. Kolonialismin varjo oli pitkä.

Etiopialaisten mielestä ajatus moratoriosta oli vastoin ajatusta yhdestä Kristuksen ruumiista. (Moratorio-keskustelu vei myöhemmin ajatukseen entistä tiiviimmästä, mutta tasavertaisuuteen pyrkivästä kumppanuudesta, joka yhä on keskeistä kirkkojen ja lähetysjärjestöjen välisessä kanssakäymisessä.)

Meiltä toivottiin lähetystyöntekijöiden lisäksi työntekijävaihtoa, joka edesauttaisi molempia kirkkoja näkemään avarammin. Tähän liittyy monia käytännön haasteita, mutta lukuisia onnistuneitakin kokeiluja on ollut. Tässä ajatuksessa korostuu se, ettei enää ole ”lähettävää” osapuolta ja ”vastaanottajaa”. Kyse on ennemminkin jakamisesta: ajatukset, välineet, ihmiset, esineet, teologiat ja käytänteet voivat liikkua – ja liikkuvat – maailmalla sinne tänne.

Tätä voisi harjoittaa vähän organisoidummin ja pitäen huolta siitä, että tasapaino säilyy. Tasapainolla tarkoitan sekä liikkeen suuntaa (molemminpuolista) että sen vaikutusta kunkin kirkon sisällä. Jälkimmäisestä meillä on valitettavan huonoja esimerkkejä. Suomalainen seurakunta on voinut innostua henkilösuhteitten kautta syntyneestä yhteydestä niin paljon, ettei ole muistanut kysyä paikallisen kokonaiskirkon näkökulmaa. On syntynyt taloudellista ja henkilöresurssikohtaista epätasapainoa eri seurakuntien välille. Pahimmillaan seurakunnat ovat joutuneet käsirysyyn. Hyvää tarkoittamalla ei aina saavuteta parhaita lopputuloksia. Järjestöjen ja kokonaiskirkon asiantuntemusta kannattaa käyttää silloinkin, kun into on suurinta ja henkilökemiat toimivia.

Vastavuoroisuus on tärkeää. Paavalille se tarkoitti mm. sitä, että vastavuoroisina lahjoina voivat olla evankeliumi ja aineellinen apu: jerusalemilaisilta tuli Korinttiin evankeliumi ja korinttilaisilta aineellista tukea nälänhädän vaivaamille jerusalemilaisille. Uskallammeko me nähdä tämänkaltaisen lahjojen jakamisen vastavuoroisuutena? Ja mitä se antaisi niin meidän kotoisille teologiaväännöillemme kuin maailmanlaajalle ekumeeniselle yhteisölle, jos alkaisimmekin nähdä toisemme yhä enenevässä määrin saman leivän syöjinä. Tai kahvin juojina: etiopialaiseen kahviseremoniaan kuuluu se, ettei kukaan juo kahvia yksin. Kun kahvi on valmista, haetaan vaikka naapurit jakamaan se.

Halaamisen voima

Seuraavan ajatuksen tuominen tänne suomalaiseen keskusteluun ei ole ihan helppoa. Olen itse usein viestinyt siitä, miten lähetystyöhön ja kansainväliseen diakoniaan suunnatuilla varoilla on paljon edullisempaa palkata ihmisiä paikan päältä, kuin viedä heitä Suomesta. Nyt ajattelen osittain toisin. Varmasti palkkakustannukset ovat edullisempia, mutta kaikkea ei saa rahalla.

Tapasimme hiv-aids työssä palvelevan etiopialaisen lääkärin Fekadu Mekonnen. Hänet oli kutsuttu kirkon terveydenhuoltoprojektiin vuosia sitten. Kun kirkon toimesta alkoi uusi hanke hiv-aids -henkilöiden parissa, hän lupasi siirtyä siihen. Työ oli kuitenkin rankkaa. Siihen aikaan heillä ei ollut antiretroviraalisia lääkkeitä, joilla taudin etenemistä olisi voinut hillitä. Niinpä useimmat vain odottivat kuolemaa.

Kuukauden hän jaksoi sitä surkeutta, joka liittyi ihmisten tarinoihin: yhteisön hylkääminen, likaisuus, yksinäisyys, pelko, kuoleman odottaminen. Sitten hän kirjoitti eroanomuksen. Ennen sen viemistä hän kuitenkin päätti rukoilla. Rukouksessa hänen mieleensä nousi vahvasti lähetystyöntekijä Pirkko Nummela. Hän mietti, miten Pirkko oli tullut kaukaa pohjoisesta ja jaksoi rakastaa näitä likaisia rääsyläisiä, toisten hylkäämiä. Hän ei kaihtanut halaamista, ei edes poskisuudelmia. Fekadu ajatteli: jos tuo kaukaa tullut jaksaa jakaa Jumalan rakkautta näille ihmisille, miksi en minä, joiden omaa kansaa he ovat.

Eroanomus päätyi roskakoriin. Kirkko ja ennen kaikkea nämä ihmiset saivat sekä nöyrän että uskollisen tukijan. Tätä kertoessaan Fekadun silmissä näkyi rakkaus.

Tätä tapahtumaketjua ei olisi voinut rahalla ostaa. Muualta tulleen ihmisen vaikutus toiseen ihmiseen voi joskus olla kultaa kalliimpi.

Ulkoa voi nähdä enemmän: evankeliumin voima

Kirkon historia erillisten ja tunnustuksellisesti erilaisten seurakuntien liittymisestä yhdeksi kirkoksi kommunistisen hallinnon ajan vainoista maailman suurimmaksi luterilaiseksi kirkoksi on puhutteleva, historiallisesti mielenkiintoinen ja teologisesti haastava. Näitä on todennäköisesti tutkittu melko vähän, emmekä luultavasti ymmärrä niistä kovinkaan paljon. Eli meillä olisi runsaasti ammennettavaa, kunhan annamme etiopialaisten itsensä kertoa.

Kirsi ja Risto Leikola ovat tehneet työtä Etiopiassa vuodesta 1992. He aloittivat työnsä perhe Hirvilammen kanssa Suomen Lähetysseuralle uudella alueella Mettussa. Hirvilammet paneutuivat kouluttamiseen ja Leikoloiden osuudeksi tuli ns. outreach-työ. Kyse on siis työstä, jossa keskitytään uusien ihmisryhmien tavoittamiseen, yhteyden luomiseen ja evankeliumin jakamiseen.

Leikolat kertoivat, miten he jossain vaiheessa havaitsivat, että kirkkojen ikkunoista kurkistelee toistuvasti ihmisiä, jotka näyttävät ilmiselvästi olevansa kiinnostuneita, mutta jotka eivät tule sisälle. Kun he kysyivät asiasta seurakuntalaisilta, oli näiden vastaus selkeä: ”eiväthän ne voi tulla sisälle kirkkoon, sillä ne saastuttavat sen”. Suomalaisittain aika tyly kommentti. Tästä kuitenkin alkoi prosessi, jonka kimpussa Leikolat ovat olleet siitä lähtien. Sen oleellinen osana on saada Etiopian evankelisen kirkon Mekane Yesus -seurakunnat ymmärtämään, että evankeliumi paitsi kuuluu kaikille, on meitä yhdistävä tekijä. Kristittyjen välillä ei voi olla eriarvoisuutta ja luokkajakoja.

Työ on ollut haastavaa. Suurin osa ajasta menee nimenomaan enemmistön (valtaapitävien) seurakuntalaisten ja työntekijöiden opastamisessa. Tärkeää on kuitenkin myös syrjäytettyjen voimaannuttaminen ja valtaistaminen (tässä kohtaa, jos missä, nuo sanat ovat paikallaan). Työ on vienyt myös tutkimaan ilmiötä pintaa syvemmältä. Kirsi teki väitöskirjan arvoisen, kansainvälistä huomiota saaneen tutkimuksen kielen syrjivistä rakenteista. Tutkimuksen mukaan samaa kieltä puhuva vähemmistö (manjot) oli syrjäytetty kielen käyttöä koskevilla normeilla. Heidän kanssaan ei yksinkertaisesti puhuttu tietyistä elämää koskevista teemoista ollenkaan. Siksi he kokivat, etteivät edes ymmärtäneet enemmistön kieltä.

Evankeliumilla on kuitenkin mahtava voima. Käyttämällä Jeesuksen elämää ja esimerkkejä hyväkseen Leikolat ovat onnistuneet johdattamaan ihmisiä uudenlaisen ajattelun lähteille. Erittäin koskettava todistus tästä on Abebech Disasan puheenvuoro.

Tätä(kään) ei olisi voinut rahalla ostaa. Ulkopuolisten apu, sinnikkyys ja evankeliumin voima ovat muuttaneet ratkaisevalla tavalla joidenkin vähemmistöjen elämän – hyvällä tavalla. Nyt vastuuta ollaan vähitellen siirtämässä Mekane Yesus -kirkolle. Työtä on vielä paljon jäljellä.

Matkaa oli pohdittu siitä asti, kun hiippakuntiin perustettiin kansainvälisen työn asiantuntijoiden ja kirkkohallitukseen koordinaattorin tehtävät vuoden 2014 alusta. Jo tuolloin matkakohteeksi oli ehdotettu Etiopiaa, sillä siellä toimii useita kirkkomme järjestöjä. Erilaisten vaiheiden ja yhteensattumien vuoksi matkan toteutus jäi vuoden 2018 loppuun ja sille pääsi lopulta mukaan vain puolen kymmenhenkisestä joukostamme. Mukana oli itseni lisäksi Anssi Nurmi arkkihiippakunnasta, Jukka Jämsén Lapuan hiippakunnasta, Matti Laurila Oulun hiippakunnasta ja Tomas Ray Porvoon hiippakunnasta.

Vesa Häkkinen
Kansainvälisen työn koordinaattori
Kirkkohallitus

30.01.19

Inhottava vai innostava IT?

“Testiryhmässä opitut taidot lisäsivät merkittävästi työntekijöiden motivaatiota ja työkykyä.”

Erilaisia IT-työvälineitä on tullut viime vuosina opeteltavaksi tiuhaan tahtiin. Sähköiset työtilat ja sosiaalinen media ovat tätä päivää ja myös me seurakunnan työntekijät olemme mukana tässä työelämän digitalisoitumisessa. Yksikään seurakunnan työntekijä, työtehtävästä riippumatta, ei enää pärjää ilman riittävää IT-osaamista.

Muutos on ollut nopea, ainakin meillä Lohjan seurakunnassa. Vielä 2010-luvun alussa laskut kiersivät perinteiseen tapaan paperisina. Eikä siitä tarvitse mennä montaakaan vuotta taaksepäin, kun käytössämme olivat vielä isot manuaaliset varauskirjat tilojen ja toimitusten varaamiseen.

Tänä päivänä tilanne on toinen. Erilaisia sähköisiä sovelluksia on henkilöstömme käytössä lukuisia, eikä loppua tunnu näkyvän. Uusimpana opeteltavaksemme on tullut Office 365 pilvipalveluineen.

Menikö se nyt oikein?

Tietotekniset ohjelmat ja sovellukset ovat tarkoitettu helpottamaan ja tehostamaan monia toimintoja ja sekä tuomaan joustavuutta, vaihtelua ja ajansäästöä työntekemiseen esimerkiksi etätyön mahdollistumisen kautta.

Tällä hetkellä kuitenkin IT-ahdistus on monilla työntekijöillä suurempi kuin kokemus tekniikan tuomista hyödyistä. Jatkuva uusien ohjelmien ja sovellusten opettelu pikemminkin rasittaa ja aiheuttaa stressiä. Ohjelmien kanssa työskentely vie monien mielestä liikaa aikaa ”oikealta” työltä. Se ahdistaa ja turhauttaa. Epävarmuuden tunne piinaa, kun ei osaa eikä ymmärrä ohjelmien sielunelämää: Menikö se nyt oikein? Tallensinko oikeaan paikkaan? Millä salasanalla tähän ohjelmaan kirjauduttiinkaan?

IT-hankkeiden käyttöönoton jälkeinen koulutus jää usein aika pintapuoliseksi, yhteisiä pelisääntöjä ja ohjeistuksia ei ole heti valmiiksi mietittynä. Oma lukunsa on vielä järjestelmien toimivuus. Stressipisteet ovat korkealla, jos IT-ohjelmat ovat hankalia käyttää, toimivat hitaasti tai ovat kokonaan pois käytöstä teknisen vian vuoksi tai kun järjestelmät eivät keskustele keskenään.

Miten tietotekniikan aiheuttamaa jännitystä ja ahdistusta voisi helpottaa? Voisiko sähköisten työvälineiden käyttö olla se juttu, joka inspiroi ja jopa lisää työhyvinvointia?

Vauhtia Kirtekosta

Osallistuimme näiden kysymysten kanssa viime lokakuussa Kirteko-tapaamiseen Helsingissä. Esitimme ryhmälle kehittämistavoitteemme: työhyvinvoinnin lisääntyminen IT-ohjelmien sujuvasta käytöstä.

Saimme tapaamisessa hyviä vinkkejä ja vahvistusta siihen, että aihe on ajankohtainen muissakin seurakunnissa. Saimme myös paljon hyviä kysymyksiä pohdittavaksemme: Miten IT-koulutus kannattaisi käytännössä organisoida? Kuka kouluttaa? Mistä ja miten löytyisi motivaatio ja oppimisen ilo? Miten IT-järjestelmien hankintapäätökset tulisi tehdä?

Yhdessä oppiminen innostaa

Syksyn aikana kokeilimme sisäistä koulutusta pienryhmällä. Ryhmä syntyi kuin itsestään seurakuntamme lastenohjaajista, joilla oli kova tarve lisätä omassa työssä tarvittavaa tietoteknistä osaamista. Kun esimies vielä antoi täyden tukensa ryhmän käynnistämiseen, tilaisuuteen oli helppo tarttua.

Kokemukset ryhmästä olivat hyvin myönteiset. Jo muutaman kokoontumisen jälkeen ryhmäläisten itsevarmuus ja rohkeus käyttää sähköisiä työvälineitä lisääntyi huimasti. He myös jakoivat omia oivalluksiaan ja opettivat lopulta paitsi toinen toisiaan, myös työtovereitaan omissa työpisteissään.

Esimies kuvasi ryhmään osallistuneiden IT-taitojen kasvua seuraavin sanoin:

”Testiryhmä antoi käytännön valmiuksia ja taitoja sellaisille työntekijöille, joille tietokoneen käyttö ei ollut omassa työssä kovin tuttua. Katrinan harjoittelu pienessä ryhmässä antoi lisävalmiuksia mm. tilavarausten, henkilökalenterin ja ilmoittautumisten osalta. Myös rohkeus yrittää kasvoi osallistujilla. Testiryhmässä opitut taidot lisäsivät merkittävästi työntekijöiden motivaatiota ja työkykyä.”

Kyselemällä ja kokeilemalla ideoita jatkoon

Tällä hetkellä kartoitamme sähköisellä kyselyllä koko henkilöstön IT- koulutustarpeita. Jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa koulutuksen sisältöön kertomalla omat tarpeet ja mahdolliset kehitysideat.

Vastausten pohjalta mietimme, miten etenemme sisäisen koulutuksen kanssa. Tähän mennessä saatujen vastausten perusteella näyttää siltä, että uusille pienryhmille ainakin on kysyntää. Muutamat työyksiköt ovat toivoneet ihan omaa täsmäkoulutusta.

Työyhteisössämme on parhaillaan käynnissä myös Kirkko 2020 -palvelumuotoilukoulutus. Yhtenä sisäisenä kehityshankkeena koulutuksessa on seurakunnan esimiesten työhyvinvointi. Keskeiseksi esimiesten työhyvinvointia lisävääksi tekijäksi on noussut esimiesten tukeminen sähköisten työvälineiden käytössä. Kuluvan kevään aikana onkin tarkoitus kokeilla käytäntöön ns. Kipa-klinikkapäiviä, joissa käsitellään esimiesten esiin nostamia kysymyksiä, esimerkiksi raportointia.

Suorituslisä porkkanaksi?

IT-työvälineet innostavat, kun niiden tuoma apu ja hyöty omaan työhön oivalletaan. Niiden aiheuttamaa ahdistusta voidaan lievittää osaamista vahvistamalla. Yhdessä oppiminen vertaisryhmässä innostaa ja tuottaa tulosta, ainakin niiden kohdalla, joille tietotekniikka on vähemmän tuttua. Tällaisia havaintoja olemme tähän mennessä tehneet.

Syksyn aikana on käyty tavoitekeskustelut suorituslisää varten. Monissa keskusteluissa henkilökohtaiseksi tavoitteeksi on meillä asetettu IT-työvälineiden käytön opettelu. Joillakin tavoitteena on perusteiden haltuunotto, toisilla jonkun työvälineen hallitseminen siten, että pystyy opastamaan ja tukemaan muita.

Uusien sovellusten myötä myös tehtävänkuvat ja työn sisällöt ovat muutoksessa. Tässä tarvitsemme ennakointia, yhdessä sovittuja käytäntöjä ja henkilöstön mukaanottoa aikaisessa vaiheessa.

Tutkimusmatkamme jatkuu niin IT-työvälineiden kuin suorituslisänkin kanssa. Tavoitteena löytää yhdessä hyviä ratkaisuja, jotka synnyttävät innostusta ja työhyvinvointia.

Katri Lahtiluoma Katri Stick
henkilöstöpäällikkö hallintosihteeri

28.01.19

Matkakertomus Etiopiasta: osa II

Puimatantere Etiopian Dessiessä

Sain tilaisuuden vierailla neljän kollegan kanssa Etiopiassa. Tässä tuomisia matkaltamme.

Lue matkakertomuksen ensimmäinen osa.

Lintu lentää kahdella siivellä

Tavoitteemme matkalla oli käydä oppimassa jotain maailman suurimmalta ja nopeimmin kasvavalta luterilaiselta kirkolta, joka on Etiopian evankelinen kirkko Mekane Yesus (”Jeesuksen paikka”) ja samalla tutustua kirkon ja suomalaisten yhteistyöhön.

Etiopian Mekane Yesus -kirkko tuli varsin räväkästi sisarkirkkojen tietoisuuteen vuonna 1972, kun se lähetti niille kirjeen. Kirjeessä peräänkuulutettiin kokonaisvaltaisuutta. Etiopialaiset ihmettelivät, miksi länsimaalaisilla on tapana pilkkoa asioita erilleen niin, että evankeliumin julistus ja evankeliumin välittäminen teoin ovat eri laareissa. Tämä vaikutti kirkon mielestä keinotekoiselta ja he kutsuivat kaikkia palvelemaan ”koko ihmistä”, serving the whole person. Muiden vastaavanlaisten, esimerkiksi Etelä-Amerikkalaisten kirkkojen ajatusten myötä tästä on kehittynyt sekä ekumeenisen että lähetysliikkeen perusteisiin kuuluva näkemys kokonaisvaltaisesta missiosta.

Nyttemmin Etiopian valtio on pakottanut uskonnolliset organisaatiot rekisteröimään omat kehityshankkeensa niin, että niiden suunnitelmista ja toteutuksesta käy ilmi, ettei hankkeita käytetä uskonnon propagoimiseen. Etiopialaiset ovat siis siinä tilanteessa, että heidän on hallinnollisesti erotettava toisistaan diakoniset hankkeet hengellisistä hankkeista. Tämä ei kuitenkaan estä heitä kokemasta, että kaikki kristillinen palvelu nousee Jumalan rakkaudesta. Tämä huokui vahvasti Dessien alueen kehityshankkeiden johtajan Addisu Alamirew Biagdien puheissa ja olemuksessa. Siksi hankkeita ja projekteja toteutetaan vahvasti hengelliseltä pohjalta.

Addisu Alamirew Biagdie, Dessien kehitysohjelmien johtaja

Tämä liittyy nimenomaan hankkeiden vastuuhenkilöiden elämään kristittynä. He eivät käytä hankkeita julistuksen välineenä, mutta ovat vakuuttuneita siitä, että he todistavat niiden kautta Jumalan rakkautta. Usein vaikutti siltä, että kyse oli myös omakohtaisesta tunteesta: he ovat itse saaneet niin paljon rakkautta osakseen, että haluavat jakaa tätä rakkautta myös toisille. He myös tuntuivat luottavan siihen, että Pyhä Henki voi puhua ja puhutella tätäkin kautta.

Kokonaisvaltaisuus näkyi myös monissa sanoituksissa: ”Lintu lentää kahdella siivellä” tai ”yhdellä kädellä ei voi taputtaa”. Heidän työnsä perusteisiin voi tutustua esimerkiksi kirkon verkkosivuilla.

Vesa Häkkinen
Kansainvälisen työn koordinaattori
Kirkkohallitus

24.01.19

Ruusuristiläisyys ajan saatossa

Rosicrucian Egyptian Museum Kaliforniassa Yhdysvalloissa. Museon perusti Ancient Mystical Order Rosae Crucis (AMORC) -järjestö.

Ruusuristiläisyyden ympärillä on vuosisatojen ajan ollut monenlaisia spekulaatioita. Alusta saakka ruusuristiläisyys on herättänyt kannanottoja sekä puolesta että vastaan. Ruusuristiläisyys eri muodoissaan on osa länsimaista esoteerista perinnettä ja ruusuristiläisyyteen viitataan monissa erilaisissa esoteerisissa liikkeissä.

Historioitsija Frances Yates on todennut klassikkoteoksessa The Rosicrucian Enlightment (1972), että on perusteltua puhua 1600-luvun ruusuristiläisyydestä historiallisena tosiasiana. Lähtökohtana ei kuitenkaan ole olettamus jonkin konkreettisen salaseuran olemassaolosta. Sen sijaan Yatesin mukaan kysymys on ollut aatevirtauksesta, jonka piirteitä ja vaikutushistoriaa on mahdollista hahmottaa. Ruusuristiläisillä Yates tarkoitti henkilöitä, jotka enemmän tai vähemmän kannattivat tämän aatevirtauksen ja utopian uskonnollis-yhteiskunnallisia näkemyksiä ja puolsivat oletetun salaisen veljeskunnan pyrkimyksiä.

Manifestit ja 1600-luvun ruusuristiläisyys

Ruusuristiläiset manifestit Fama Fraternitatis ja Confessio Fraternitatis ilmestyivät painettuina versioina vuosina 1614–1615. Famassa, joka siis ilmestyi vuonna 1614, kerrottiin Ruusu-Ristin veljeskunnasta ja vuosina 1378–1484 eläneestä Christian Rosenkreutzista. Ensimmäisessä pamfletissa kerrotaan, miten oppinut mies, Rosenkreutz, matkusti Damaskoksessa, Marokossa ja Egyptissä. Hänet opastettiin muun muassa matematiikan ja parantamisen salaisuuksiin. Palattuaan Saksaan hänen kerrotaan perustaneen Ruusu-Ristin veljeskunnan vuonna 1407.

Famasssa kerrotaan myös, että vuonna 1604 löydettiin Christian Rosenkreutzin hautakammio. Se merkitsi uuden aikakauden alkua. Confessio, joka ilmestyi vuonna 1615, esitteli kertaalleen Famassa esitetyt teemat ja siinä oli myös viittauksia apokalyptiikkaan. Teos Christian Rosenkreutzin kemialliset häät (Chymische Hochzeit Christiani Rosencreuzt) ilmestyi vuonna 1616. Se on eräänlainen sankarikertomus ja kertoo Rosenkreutzin matkasta ja osallistumisesta kuninkaallisiin häihin. Teos on täynnä värikästä ja monimuotoista hengellisen alkemian symboliikkaa.

Manifestien mukaan veljeskunnan tehtävänä on toimia uuden aikakauden airueena. Niissä kehotettiin kaikkia Euroopan oppineita yhdistämään voimansa ja liittymään veljeskunnan riveihin. Manifestit julistivat, että on tullut reformaation aika tieteen, uskonnon ja kasvatuksen alueilla. Tieteen tehtävä ymmärrettiin myös hengellisenä. Luonnontieteiden, erityisesti alkemian/kemian ja matematiikan tutkimusta haluttiin edistää. Uskonnollisessa reformaatiossa korostettiin sisäisen hengellisyyden merkitystä. Manifestien mukaan veljeskunta ei itse asiassa opeta mitään uutta, vaan se edustaa ikivanhaa pythagoralaista ja kabbalistista viisautta. Tämä näkemys muistuttaa renessanssin aikana vallinnutta ”prisca theologia” -ajatusta, jonka mukaan ”ikuinen viisaus” on löydettävissä myös ennen kristinuskoa vaikuttaneissa uskonnoissa ja filosofioissa. Tosin kristinuskon katsottiin edustavan viime kädessä täydellisintä totuutta.

Manifestit herättivät erittäin suurta mielenkiintoa ja toivoa tuon ajan Euroopan sivistyneistön parissa. Veljeskuntaan yritti moni saada yhteyttä, mutta turhaan. Varsinainen manifestien jälkeinen ruusuristiläinen innostuksen aika oli melko lyhyt (1614–1620) , vaikka se levisikin melko laajalle Saksaa Ranskaan ja Böömiin. Ruusuristiläiseen spekulaatioon liittyviä kirjoituksia puolesta ja vastaan ilmestyi kuitenkin tuona aikana 200 ja lähes tuhat 1800-luvun alkuun mennessä.

Manifestien alkuperä on jäänyt epäselväksi. Melko varmana pidetään, että teoksen ”Kemialliset Häät” on kirjoittanut luterilainen pappi Johan Valentin Andreae (1586–1654). Hän opiskeli Tübingenin yliopistossa ja solmi yhteyksiä henkilöihin, jotka tutkivat muun muassa kristillistä kabbalaa ja kannattivat manifesteissa esiintyviä ajatuksia. Esimerkiksi Christopher McIntosh on esittänyt kirjassaan The Rosy Cross Unveiled. The History, Mythology and an Rituals of an Occult Order (1980), että manifestit olisivat mahdollisesti syntyneet Tubingenin oppineiden piirissä.

Termi ”ruusuristiläinen” juontaa juurensa mitä ilmeisimmin myyttisestä Rosenkreutzin hahmosta. McIntoshin mukaan eräänlainen esikuva Ruusu-Ristin veljeskunnalle on saattanut olla kaivoksenomistajien kilta joka perustettiin Saksassa vuonna 1577. Killan perustivat kaivoksenomistajat, jotka olivat kiinnostuneet muun muassa alkemiasta. Andreae on todennäköisesti kuulunut edellä mainittuun Tübingenin oppineiden ryhmään, jonka juuret juontavat edellä mainittuun kiltaan.

Ruusuristiläinen aatevirtaus oli ennen muuta myös kristillinen liike. Ruusuristiläinen maailmankuva rakentui pitkälle myös renessanssin hermeettis-maagisille näkemyksille. Erityisesti kristillisellä kabbalalla, alkemialla, pythagoralaisella lukumystiikalla ja Paracelcuksen (1493–1541) opeilla oli siinä suuri merkitys. Ruusuristiläisyys sijoittui renessanssin ja ensimmäisen tieteellisen vallankumouksen väliin. Se heijasti luonnontieteiden nousua, vaikka toisaalta se ammensikin edelleen paljon aineksia renessanssin maagis-hermetistisestä perinteestä. Liike suhtautui toisaalta myönteisesti ja suvaitsevaisesti luonnontieteelliseen tutkimukseen tiedostaen myös siihen liittyvät ongelmat.

Yatesin mukaan ruusuristiläisyys näkyi aatevirtauksena, jota voi luonnehtia valistuksen kaltaiseksi ilmiöksi. Luonnontieteiden ja koulutuksen asemaa haluttiin kehittää, mutta varsinaisesta valistusajasta poiketen myös uskonnolla ja mystiikalla oli keskeinen merkitys. Ruusuristiläisyys vaikutti myös Paracelsuksen koulukunnan näkemysten voimistumiseen. Merkittävää on, että 1600-luvun ruusuristiläinen aate on antanut mallin erilaisille veljeskunnille, joita syntyi vielä samalla vuosisadalla ja myöhemmin. Esimerkiksi Alankomaissa on ilmeisesti perustettu ruusuristiläinen ryhmä jo vuonna 1622.

Gold- und Rosenkreutz -veljeskunta

Historiallisella varmuudella todennettavat järjestäytyneet ryhmät, jotka käyttivät itsestään nimitystä Orden des Gold- und Rosenkreutz -veljeskunta (”Kultainen ruusuristin veljeskunta) voidaan jäljittää 1740–50-luvun Preussiin. Kysymyksessä on ollut todellinen hierarkkisesti muotoutunut veljeskunta, jota edelsivät Preussissa toimineet väljemmät ryhmittymät. Veljeskunnan syntyyn on antanut inspiraatiota vuonna 1719 ilmestynyt teos Opus Mago-Cabalisticum et Theologicum. Gold- und Rosenkreutzia voidaan luonnehtia vapaamuurarilliseksi haarautumaksi. Jo 1760-luvulta saakka veljeskunnalla oli yhdeksänasteinen inititiaatiojärjestelmä, jossa käytettiin kabbalan symboliikkaa.

Tunnusomaista veljeskunnalle oli mielenkiinto alkemiaan. Tämä piirre liittyy siihen, että alkemia koki uuden tulemisen 1700-luvulla. Gold- und Rosenkreutz ei myöskään ollut pietistisesti suuntautunut kuten 1600-luvun ruusuristiläisyys. Poliittisesti Gold- und Rosenkreutz oli kuitenkin konservatiivinen ja elitistinen. Veljeskunta tarjosi kohtaamispaikan niille, jotka kokivat rationalismin riittämättömäksi, mutta joita ei myöskään tyydyttänyt perinteisten kirkkokuntien opit. Preussin hallitsija Fredrik II Wilhelm (1786 –1797) sekä muutamat maan johdossa olevat korkea-arvoiset virkamiehet olivat Gold- und Rosenkreuzin jäseniä. Tuona aikana veljeskunta levisi saksankieliselle alueelle, mutta Fredrik II:n kuoltua liike kuihtui, joskaan ei aivan kokonaan hävinnyt.

Joitakin uusia ruusuristiläisiä yhteisöjä

Euroopassa heräsi oppineiston ja taiteilijoiden parissa mielenkiinto okkultismia kohtaan 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Robert W. Little perusti puolestaan Englannissa 1860-luvulla Societas Rosicrusiana in Anglia -nimisen järjestön (SRIA) joka pyrki elvyttämään ruusuristiläistä perinnettä. Järjestö oli tarkoitettu vain mestaritason vapaamuurareille. Suomessa perustettiin vuonna 2007 Aurora Borealis College, joka kuuluu kansanväliseen ruusuristiläiseen järjestöön nimeltä Societas Rosicruciana in Scotia (SRIS). SRIS:n juuret ovat puolestaan Societas Rosicruciana in Anglia -järjestössä.

Yksi merkittävimmistä okkulttisista järjestöistä oli aikanaan Englannissa vuonna 1888 perustettu Hermetic Order of the Golden Dawn. Golden Dawnin vihkimysasteiden järjestelmä pohjautuu aiemmin mainitun Gold und Rosenkreutzin piirissä syntyneeseen käytäntöön. Järjestön juuret sen oman ”myyttisen tulkinnan” mukaan olivat salaisessa saksalaisessa ruusuristiläisessä organisaatiossa, jonka väitettiin puolestaan olevan jatkumoa aina Rosenkreuzin veljeskunnasta. Golden Dawnin yksi perustajajäsenistä, Wynn Westcott (1848–1925) väitti olleensa kirjeenvaihdossa saksalaisen järjestön adeptin neiti Sprengelin kanssa, jolta hän sai valtuutuksen perustaa Golden Dawn. Sprengel on ollut kuitenkin kuvitteellinen hahmo ja kirjeet ovat olleet ilmeisesti Wescottin väärennöksiä.

AMORC (Antiquus Mysticus Ordo Rosae Crucis, Muinainen ja mystinen ruusuristin veljeskunta) on kaikkein laajimmalle levinnyt ruusuristiläinen järjestö. Tämän järjestön on perustanut H. Spencer Lewis (1883–1939). Perustamisvuodesta on eri tulkintoja, mutta ilmeisesti AMORC on saanut nykyisen muotonsa Floridassa viimeistään vuonna 1925. Suomessa AMORC rekisteröityi yhdistykseksi vuonna 1998. Järjestö katsoo edustavansa muinaista viisautta ja tulkitsee oppiensa löytyvän jo muinaisesta Egyptistä.

Lectorium Rosicrusianumin perusti vuonna 1924 hollantilainen Jan van Rijckenborgh (oik. Jan Leene 1896–1968). Tämä veljeskunta toimii muun muassa Alankomaissa, Ranskassa, Saksassa, Yhdysvalloissa ja Australiassa. Järjestön mukaan on olemassa jumalallinen hierarkia, joka toteuttaa jumalallista suunnitelmaa. Tähän veljeskuntaan kuului muun muassa Lectoriumin perustaja. Lectorium katsoo olevansa ainoa oikea ruusuristiläinen järjestö. Suomessa järjestö rekisteröityi yhdistykseksi vuonna 1997.

Vuonna 1920 Pekka Ervast (1875–1934) perusti Ruusu-Risti järjestön, jota voidaan pitää osin teosofiseen perinteeseen kuuluvana, vaikka Ervast halusikin ottaa etäisyyttä teosofiaan. Hän pyrki pitämään esillä erityisesti Jeesuksen opetuksia ja korostaen niiden merkitystä ihmiskunnan henkisessä kehityksessä. Toisaalta Ervast halusi pitää esillä Ruusu-Ristissä myös Kalevalaa ja siihen kätkeytyvää viisautta sekä suomalaista henkistä kulttuuriperintöä. Niin ikään hän katsoi, että kristinusko ja suomalainen pakanallinen perinne olisivat sovitettavissa yhteen. Kristinuskon merkitys oli alusta saakka järjestössä tärkeä. Siihen vaikuttivat Ervastin Kristus-kokemus ja hänen perehtymisensä Vuorisaarnaan.

Kertomus Rosenkreutzista ja salaisesta ruusuristin veljeskunnasta on elänyt jo useamman vuosisadan ajan. Ruusuristiläinen myytti on riittävän väljä, jotta sen ympärille on voinut kerääntyä monenlaisia tulkintoja, virtauksia ja liikkeitä. Näin se on siirtynyt polveilevasti eteenpäin aina uusille sukupolville. On huomattava, että 1600-luvun ruusuristiläisyys aatevirtauksena (keskeisinä elementteinä renessanssin hermeettis-kabbalistinen perinne, nousevan uuden luonnontieteen empiristinen paradigma, antikatolisuus, apokalyptiset piirteet) eroaa monista myöhemmin syntyneistä uusista ruusuristiläisistä ryhmistä. Esimerkiksi AMORC, jonka oppiin kuuluvat monistinen tulkinta jumaluudesta, karman ja jälleensyntymisen käsitteet. Vaikka ”alkuperäinen” veljeskunta ja Rosenkreutz ovat fiktiota ja allegoriaa, siitä huolimatta ruusuristiläisyydellä on konkreettiset jäljet historiassa.

Jussi Sohlberg
tutkimuskoordinaattori

23.01.19

Livestriimauksen käsikirja

Striimaamisella tarkoitetaan yleensä video tai äänitiedoston tarjoamista käytäjälle netissä siten, että videon voi alkaa toistamaan jo ennen kuin koko videotiedosto on latautunut käyttäjän koneelle. Livestriimaus tai livelähetys tarkoittaa videon lähettämista suoratoistopaleluun josta käyttäjä voi saman tien katsoa lähetystä ”livenä”.

Livestriimauspalveluita

Periscope –palvelu aloitti helpon kännykällä lähetettävien livelähetysten palvelun vuonna 2015 mutta perisopen suosio ja käyttö ainakin Suomessa on laskenut alkuajoista merkittävästi.

Suosituimmat livestriimauspalvelut ovat tällä hetkellä Facebook ja Youtube. Molemmistta striimaaminen on mahdollista kännykällä, tietokoneella ja erillisellä lähetyslaitteella.

Youtube

Youtubeen voi lähettää suoria lähetyksiä joko yksittäisen profiiliin tai kanavalle. Jotta lähettäminen olisi mahdollista, kanavan täytyy olla varmennettu ja sillä on oltava hyvä maine (kanava ei ole rikkonut youtuben käyttösääntöjä). Kanavaa voi hallita useampi goole–profiili ja kanava onkin suositeltavin tapa jakaa useamman käyttäjän tuottamaa materiaalia. Profiiliin ja kanavaan voi ladata videotiedostoja tai livestriimata julksia, piilotettuja tai yksityisiä sisältöjä. Piilotetuissa sisällöissä sisältöön pääseen vain linkinkautta mutta ne eivät näy kanavan tai proffiilin videogalleriassa. Yksityisen sisällön näkee vain profiilin tai kanavan ylläpitäjät.

Livelähetys on mahdollista kännykkäsovelluksen, tietokoneen tai lähetysohjelman kautta.

Kännykkästriimaaminen sovelluksen kautta on mahdollista tietyt edellytykset täyttäneille kanaville.

Youtubessa kanavien sisällöt näkyvät ennen kaikkia kanavan tilaajille, jolloin näkyvyyden kannalta on tärkeää hankkia kanavalle mahdollisimman paljon seuraajia. Videoiden ja livelähetysten

Youtubeen on mahdollista lähettää jatkuvaa lähetystä jonka pituudella ei ole rajoitusta. Tälläiseen lähetykseen ei kuitenkaan tallennu jälkeenpäin katsottavaksi kuin 3 viimeistä tuntia. Youtubessa lähetyksen voi ajastaa livetapahtumaksi etukäteen jolloin katselija voi tilata itselleen muistutuksen lähetyksen alkamisesta. Jokaisella lähetyksellä on oma hallintasivu jossa voi seurata lähetyksen teknistä laatua ja josta lähetyksen voi myös sammuttaa. Lähetys on upotettavissa nettisivuille tai jaettavissa etukäteen linkkinä. Youtubessa livelähetys ei myöskään automaattisesti katkea vaikka striimausyhteys väliaikaisesti katkeaisikin.

Youtubeen pystyy lähettämään usealla eri tarkkuudella aina 4K-teräväpiirtoon asti.

Youtuben livestriimissä toimii oma chat –ikkuna jossa katselijat voivat kommentoida lähetystä.

Facebook

Facebook tarjoaa kattavat mahdollisuudet lähettää livelähetystä oman alustansa eri kanavissa. Lähettää voi omaan profiiliin, ryhmään, sivuun tai tapahtumaan. Lähetyksen näkyvyys määräytyy lähetyskanavan näkyvyyden mukaan esim. Salaiseen ryhmään lähetetty livelähetys näkyy vain sen ryhmän jäsenille. Myös omaan profiiliin tehdyn lähetyksen näkyvyyden voi määrittää julkiseksi tai vain kavereille näkyväksi. Sivujen lähetykset ovat aina julkisia.

Lähetyksiä voi tehdä kännykkäsovelluksen kautta hyvin helposti ja livelähetyksiin tulee jatkuvasti uusia ominaisuuksia. Lähetyksiä voi mm. Koristella erilaisin kuvakehyksin ja efektein. Lähetyksiin voi myös kutsua facebook –kaverin mukaan jakamaan oman puhelimensa kameran näkymää, jolloin katselijalle näkyy molemmat kuvat samassa lähetyksessä.

Lähetyksien yhteydessä toimii chatti johon katsojat voivat lähettää omia viestejään ja reagoida lähetykseen. Viestit ja reagoinnit tallentuvat striimauksen yhteyteen.

Facebookin livelähetyksiä voi myös tehdä esim läppärin kautta suoraan facebookin sivujen kautta tai erillisellä lähetysohjelmalla (OBS, Xsplit jne). Tietokoneella tehtävän lähetyksessä voi käyttää usb-kameraa, erillistä äänilähdettä tai hdmi-kaappauskortin kautta kunnollista videokameraa.

Facebookiin pystyy lähettämään tällä hetkellä vain 720p –tarkkuudella. Mikäli facebooklähetykseen tulee nettiyhteysongelma, lähetys yleensä katkeaa kokonaan ja se on käynnistettävä uudelleen uuteen päivitykseen.

Näin lähetät facebookissa kännykkäsovelluksessa:

Mene paikkaa jossa haluat lähettää ja ala tekemään julkaisua. Paina vaihtoehdoissa näkyvää ”Live” -nappia.

Lähetyksen esikatselu avautuu. Valitse ennen lähetyksen alkua lähetätkö puhelimella pystysuoraan vai vaakasuoraan (suuntaa ei voi vaihtaa aloituksen jälkeen). Kirjoita lähetykseen sen nimi.

Klikkaa lähetä -näppäintä.

Kun lopetat lähetyksen, facebook kysyy julkaistanko lähetys seinällä jälkeenpäin katsottavaksi vai poistetaanko se.

Striimausvälineet

Kännykkästriimaus

Yksinkertaisimmillaan lähettäminen onnistuu kännykän tai tabletin kautta, jossa on riittävän hyvä kamera. Kännykkä kannattaa sijoittaa lähetyksen ajaksi jalustalle, mikäli kuvataan pitkään samaa kohdetta. Kännykään on mahdollista liittää parempi mikrofoni tai yhteys tilan äänentoistoon. Erilaisia mikrofonimalleja ja lisävarusteita on hyvin moneen tarpeeseen. Kännykässä tulee olla riittävän hyvä 4G –yhteys tai yhteys wifi-verkkoon. Verkon toimivuus kannattaa kokesilla aina etukäteen ennen lähetyksen alkamista esim mittausohjelmilla.

Kännyköissä rajoittavin tekijä on se, ettei niissä pysty kunnolla zoomaamaan kohdetta lähemmäksi. Kännykkästriimaus vie myös paljon virtaa ja tämän takia kännykkä on hyvä liittää verkkovirtaan tai ulkoiseen akkuun.

Tietokone kevyenä lähetysalustana

Livelähetyksiä pystyy tekemään helposti tietokoneen kautta jossa on nettiyhteys. Kamerana voi käyttää läppärin omaa kameraa, erillista usb-kameraa tai usb-kaapparikortin avulla sellaista videokameraa josta lähtee hdmi/sdi-signaali. Tietokoneisiin on saatavilla erilaisia ilmaisia ja maksullisia lähetysohjelmia jolla lähetyksen sisältöjä voi hallita monipuolisesti. Näissä voi esim- vaihtaa näkymää useamman kameran välillä tai lisätä lähetykseen tekstejä tai kuvia. OBS (Open Broadcaster Software) on suosittu ilmainen ohjelma. Tämän lisäksi löytyy myös maksullisia ohjelmia kuten Xsplit, Wirecast yms.

Jos tietokoneessa käyttää ulkoista videokaappauskorttia, voi tähän ajaa signaalia erillisestä videovaihtimesta ja näin vaihtaa kuvia useamman kameran välillä. Halvin videovaihdin löytyy esim Rolandilta (V1-HD) ja tähän pystyy yhdistämään 4 hdmi-kameraa. Mikäli kamerat sijaitsevat kaukana lähetyspaikasta on suositeltavaa käyttää Ethernet tai sdi-kaapeleita, sillä nämä nämä kestävät pidempiä matkoja (yli 30m) ja ovat muutenkin pidempinä helpompia käsitellä kuin jäykät hdmi-johdot. HDMI-signaalin voi viedä kauemmaksi muuntamalla se ethernet-signaaliksi erillisillä muuntimilla.

Livelähetykseen käytettävässä tietokoneessa on oltava riittävästi tehoja, sillä läheyksen koodaaminen on sitä raskaampaa mitä tarkemmaksi sen tekee. Tietokoneessa on oltava sekä tehokas prosessori että näytönohjain.

Lähetysboxit

Livestriimaukseen on olemassa erillisiä laitteita, jotka hoitavat lähetyksen välittämisen valittuun somealustaan. Esim Vidiu -lähetysjärjestelmät ovat helppoja tapoja tehdä lähetyksiä vain muutamaa nappia painamalla. Vidiun lähetyskortti liitetään joko langalliseen tai langattomaan verkkoon ja se ottaa vastaan hdmi-signaalia esim videokamerasta tai videovaihtimesta. Lähetyskorttia hallitaan läppärin tai puhelimen nettisovelluksen kautta ja siihen voi laittaa valimiiksi käytetyn somealustan tiedot, jolloin läheys yksinkertaisimmillaan käynnistyy napinpainalluksella. Korttien kehittyneemmät versiot pystyvät tallentamaan lähetystä SD-kortille tai hyödyntämään useampaa yhtäikasta nettiyhteyttä varmistaakseen lähetyksen laadun.

Kiinteät järjestelmät

Mikäli käytetyssä tilassa, esim kirkossa, tapahtuu usein erilaisia lähetyksiä, on järkevää käyttää kiinteitä kameroita ja lähetysjärjestelmiä. Järjestelmiä on erilaisia ja niitä myyvät alaan erikoistuneet liikkeet. Järjestelmät muodostuvat useimmiten etäohjattavista robottikameroista, joita voi olla eri puolella kuvattavaa tilaa. Kamerat on yhdistetty ethernet tai sdi –kaapeleiden kautta ohjaimeen jolla liikutetaan kameroita ja valitaan lähetykseen näkyvä kamera. Ohjaimiin saa usein tallennettua kameroille kiinteitä muistipaikkoja joista lähettäjä voi valita mihin kamerat kääntyvät. Joitakin järjestelmiä pystyy ohjaaman myös netin kautta, jolloin striimauksen ohjaaja voi olla periaatteessa missä tahansa netin ulottuvilla. Kiinteät järjestelmät on myös yleensä yhdistetty tilan äänentoistoon, jolloin puhe tai muu esitys tallentuu tilan mikrofonien kautta.

Olosuhteet

Livelähetystä varten on hyvä kiinnittää huomiota seuraaviin kuvaustilan olosuhteisiin ja mielellään testata näitä etukäteen lähetyksen alkamista:

Nettiyhteys. Netin lähetysnopeuden on oltava jatkuvasti vähintään 1Mb/s. Suositeltava lähetysnopeus riippuu käytetystä lähetystarkkuudesta. Esim 720p (1080×720) = 1-4 Mb/s 1080p (1920×1080) = 3-6 Mb/s. Lähetysnopeuden on oltava mieluummin reilusti suurempi. . Varsinkin 4G -yhteyksissä nopeuden vaihtelut voivat olla suuria eikä liittymän nopeus takaa nopeutta kaikissa olosuhteissa.

Äänen tallennus. Hyvästäkään kuvasta ei ole hyötyä jos äänestä ei saa mitään selvää. Äänen kuuluminen lähetyksissä kannattaa testata ja varmistaa etukäteen. Jos mahdollista, käytetyt mikrofonit ja esitykset kannattaa kokeilla. Joissakin olosuhteissa kännykän mikrofoni voi olla riittävä. Vaativimmissa tiloissa tarvitaan erillisiä mikrofoneja tai kytkeytymistä tilan äänentoistoon. Striimaajalla kannattaa olla myös oma pieni äänimikseri josta voi tarvittaessa säätää tulevaa ääntä. Ääntä kannattaa myös tarkkailla lähetyksen aikana ja tarvittaessa säätää voimakkuuksia.
Valaistus. Valaistus kannattaa kokeilla etukäteen ja pyrkiä hankkimaan lisävaloja esim esiintyjille. Striimattavissa tiloissa, esim kirkoissa, on usein varsin hämärä yleisvalaistus, jolloin kuvattava kohde ei välttämättä erotu hyvin taustasta. Tällöin on hyvä hankkia erillisiä kohdevaloja tai sijoitella esiintyjät sellaisiin kohtiin missä valaistusta on riittävästi. Vähäinen valo myös vaikuttaa kuvan laatuun mikäli kamera ei ole kyllin laadukas. Valaistuksessa kannattaa myös säätää kameran valkotasapaino kohdilleen ellei automatiikka osaa tehdä sitä oikein.

Sisällöistä

Sisällöt määrittyvät hyvin pitkälle tavoitteiden mukaan. Mikäli tavoitteena on saada sisällölle katsojia, on sisältöjen laadulla erityistä merkitystä. Jotta lähetystä katsottaisiin ja jotta se leviäisi sosiaalisessa mediassa, sen on oltava riittävän mielenkiintoista. Livelähetyksiiin kannattaa panostaa myös etukäteismarkkinoilla ja kasvattaa yleisöä käytetylle somealustalle ominaisin keinoin. Sisällöissä kannattaa olla kokeileva ja luova ja niitä kannattaa tehdä yhdessä työntekijöiden ja seurakuntalaisten kanssa. Hyvällä sisällöntuotannolla on takanaan monipuolinen tiimi joka tukee erityisesti säännöllistä sisällön luomista.

Esimerkkejä livelähetysten sisällöistä

Jumalanpalvelun, hartauden tai muun tilaisuuden lähettäminen
Opetustilanteen lähettäminen, webinaarit
Tapahtuman ohjelmanumeron tai tunnelman lähettäminen
Kysymys ja vastaus –tyyppiset lähetykset. Katselijat voivat lähettää chatissa kysymyksiä joihin lähetyksen tekijä vastaa.

Tutustutaan toimintaan tai asiaan
Kerrotaan kuulumisia tai ajankohtaisia asioita
Pitkät livestriimaukset joissa seurataan jotain asiaa. Esim norppavideot, kaupan kassan liukuhihna. Kirkollisina versioina esim pääsiäisruohon kasvaminen.

Yksityisyys

Livestriimauksessa on hyvä muistaa kunnioittaa ihmisten oikeutta yksityisyyteen. Lähettämisestä on hyvä ilmoittaa selkeästi tilaisuudessa oleville. Erityisesti hartaustilanteissa, kuten jumalanpalveluksissa, yksityisyyden suoja on suurempi. Jumalanpalvelusten yhteydessä on syytä ilmoittaa striimaamisesta kirkon ovella ja tilaisuuden aluksi. On myös hyvä mainita, jos omaa striimissä näkymistä voi välttää menemällä johonkin tiettyyn osaan kirkkoa. Striimaamisen voi messussa järjestää siten, että kuvataan vain kirkon etuosaa ja ehtoollisen aikana kuvataan esim. kirkossa olevaa symboliikkaa mutta ei itse ehtoollisellakäyntiä. Koska striimaus on yhä suositumpaa, siitä on hyvä keskustella myös toimitusten yhteydessä haluavatko osallistujat lähettää tilaisuutta sukulaisilleen ja miten läsnäolijoita olisi hyvä informoida. Toimitusten osalta suositellaan ettei lähetyksiä tehtäisi julkisesti vaan vain rajatun käyttäjäkunnan välillä (ts. esim suljettu facebookryhmä). Mikäli livelähetyksissä näkyy lapsia tunnistettavasti, on lupa kysyttävä heidän huoltajiltaan.

Musiikki ja tekijänoikeudet

Sosiaalisen median sisältöihin pätee perusohje: jaa sitä mitä saat jakaa. Musiikin suhteen on hyvä huomioida että jos livelähetyksessä kuuluu tekijänoikeuden alainen musiikkiteos, sen lähettämisen oikeus on syytä varmistaa. Youtube on tässä suhteessa varmin vaihtoehto, koska Teostolla ja Youtubella on tällä hetkellä sopimus joka kattaa yksityisten henkilöiden ei-kaupallisessa tarkoituksessa sinne lataaman musiikin. Jos musiikkia sisältävä videostriimi laitetaan organisaation (ts kirkon tai seurakunna) kanavalle, sille pitäisi hankkia Teostolta Mediapienlupa ja siihen liitetty piensynkronointilupa. Lupa on toimijajakohtainen ja kattaa kaikki alustat missä teostollista musiikkia on jaossa.

Lisätietoa ja vertaistukea

Striimaukseen liittyvistä asioista voi kysyä ja jakaa omia kokemuksia facebookryhmässä nimeltä ”Kirkko striimaa”.

Striimaukseen liittyviä vinkkejä kootaan myös blogiin www.kirkonsomejadigi.fi

18.01.19

Matkakertomus Etiopiasta: osa I

Sain tilaisuuden vierailla neljän kollegan kanssa Etiopiassa. Tässä tuomisia matkaltamme.

Mekane Yesus -seminaarin rehtori Bruk Ayele. Kuva: Vesa Häkkinen

Kasvukipuja

Etiopian evankelinen kirkko Mekane Yesus on maailman suurin ja nopeimmin kasvava luterilainen kirkko. Tässä lista lukuja, joka sinänsä herättävät paljon mielikuvia: kirkolla on 10 teologista seminaaria, joissa on noin 6 000 opiskelijaa sekä 51 raamattukoulua, joissa on noin 2 500 opiskelijaa. Seurakuntia on 8 000 ja näillä kirkkojen lisäksi noin 4 000 saarnapaikkaa. Pastoreita on yli 4 000 ja evankelistoja runsaat 9 000. Kirkko on alueellisesti jakautunut 29 synodiin, joista jokaisella on oma presidenttinsä ja hallintorakenteensa.

Runsaannäköinen pappien ja evankelistojen joukko ei kuitenkaan ole syy kirkon kasvuun. Suurimpana kasvun tekijänä – luonnollisen kasvun ohella – he näkivät sen, että kaikki seurakuntalaiset on valtuutettu. Kaikille uskotaan vastuu- ja palvelutehtäviä. Jokainen voi viedä viestiä lähiympäristöönsä ja tuoda ihmisiä mukanaan. Jokaisella on omat lahjansa yhteisön palvelemiseen ja rakentamiseen. Ja tämä tuntui ihan aidolta valtuuttamiselta, ei vain juhlapuheilta.

Kasvua toki tukevat palkatut työntekijät. He ovat koulutettuja, mutta koulutustaso on laajasti ottaen matala. Tämä synnyttää nykyisin jonkin verran ongelmia siksi, että maan keskimääräinen koulutustaso nousee jatkuvasti. Nuoret ja koulutetut eivät aina ymmärrä kirkon kieltä eikä esimerkiksi papeilla ole valmiuksia vastata nuorten kysymyksiin. Siksi kirkko kamppailee jatkuvasti koulutuksen kehittämisen kanssa ja kaipaa ulkopuolista asiantuntija- ja koulutusapua.

Myös vapaaehtoisia koulutetaan jatkuvasti, mutta mikään järjestelmä ei pysy kirkon kasvun vauhdissa. Niinpä kirkko on nopean kasvun, kasvatuksen ja koulutuksen sekä omien resurssien välisessä kilpajuoksussa. Ongelmaa voi pitää myönteisenä, mutta ongelma se kuitenkin on.

Tilannetta ei helpota se, että ulkopuoliset tukijat esittävät välillä melkoisia vaatimuksia. Missouri-synodi lopetti kuudenkymmenen stipendiaatin tuen kertaheitolla, kun Mekane Yesus -seminaari ei suostunut heidän teologisiin linjauksiinsa. Toisaalta Mekane Yesus on itse katkaissut suhteet Ruotsin luterilaiseen kirkkoon ja Yhdysvaltalaiseen ELCAan samoin teologisista syistä (tämä ei kuitenkaan estä amerikkalaisten ja ruotsalaisten läsnäoloa). Ulkomaisen tuen varassa toimiminen ei näytä olevan Mekane Yesus -kirkolle itsetuntokysymys, mutta eivät he ainakaan rahan vuoksi ole valmiita tekemään loivennuksia omiin periaatteisiinsa. Jollain tapaa aistin, että he osaavat myös hyödyntää tilannetta: monet ulkomaiset kumppanit ovat valmiita tukemaan heitä, joten rahoitusta voi hakea omin ehdoin. Siksi on tärkeää, että myös kumppanuuskirkoissa pidetään kiinni omista teologisista linjauksista.

Meilläkään ei ole syytä – eikä varaa – heittää pois omia löytöjämme evankeliumin äärellä, oli sitten kyse vähemmistöistä, viroista tai ekumeniasta. Silloin, kun kumppanuudessa pyritään tasavertaisuuteen, ei erilaisten näkemysten esittämisen pitäisi olla ongelma.

Karismoilla mennään

Tapaamamme kirkon työntekijät sanoittivat vahvasti, että heidän kirkkonsa on karismaattis-luterilainen. Kiinnitin ilolla huomiota siihen, että kirkon johdossa tuntuisi olevan harvinaisen selkeää ja raitista (raamatullista?) teologiaa karismoista ja karismaattisuudesta. Samalla lienee totta, että paikallisseurakunnissa voi olla hyvinkin villiä, jopa holtitonta menoa. Ei siis ihme, että kirkossa koetaan haasteena on mm. tv-evankelistat ja maassa paljon esiintyvä epäterve karismaattisuus, jopa menestyksen teologia. Koulutusta tarvitaan.

Maistiaisena pistäydyimme Dessien kirkossa järjestettyyn rukoushetkeen – Helsingin seurakunnille kiitokset tuesta kirkon rakentamiseen. Pastori oli kutsunut vanhemmat rukoilemaan lastensa puolesta. Äänen voimakkuus, intensiteetti ja tiettyjen sanojen toisto oli varsin suggeroivaa kuultavaa. Lapset juoksentelivat omia aikojaan, kun vanhemmat nostivat käsiään tai vaipuivat kasvot lattialle painautuneena äänekkääseen rukoukseen. Mietin mielessäni, että Jumala ei ainakaan tarvitse tällaista rukousta. Enkä minä. Sen sijaan voi hyvinkin olla, että tässä kulttuuriympäristössä, tässä kirkossa ja ainakin tässä seurakunnassa jotkut tarvitsevat juuri tätä. Oliko meno tervettä vai ei, en lähde arvioimaan, etenkään kun en ymmärtänyt sanoja.

Dessien kirkossa. Kuva: Tomas Ray

Kysyin suoraan henkilahjoista ja niiden käytöstä. Meille korostettiin, että kirkon opetuksen mukaan kaikilla on Jumalan antamia lahjoja, jotka on tarkoitettu seurakunnan hyväksi, ei yksilöiden. Henkilahjat ovat osa tätä Jumalan antamaa rikkautta. Tarkensin kysymällä, harjoitetaanko kirkon piirissä eksorsismia eli henkien manaamista ja tehdäänkö sitä esimerkiksi kehitysvammaisille. Kysymykseni taustalla oli tieto siitä, että perinteisesti vammaisuutta ja erityisesti kehitysvammaisuutta pidetään Jumalan kirouksena perheelle. Siksi monet perheet piilottavat vammaiset lapsensa. Tähän vastaus (ainakin haastattelemallamme papilla – teologian tohtori muuten) oli selkeä: ei – kehitysvammaisuus ei ole sellainen asia, johon manaamista käytettäisiin. Hyvä niin ja toivon, että tämä olisi totta kautta kirkon. Joka tapauksessa kirkon vammaisia lapsia koskevissa hankkeissa asia näytti olevan kunnossa.

Karismaattisuus on siis oleellinen osa Mekane Yesus -kirkon elämää ja opetusta. Siihen sisältyy ilman muuta paljon varjoja ja vaaroja, mutta toistaiseksi se näyttää olevan yksi nopean kasvun vetureista – kuten niin monen afrikkalaisen kirkon kohdalla. Mielenkiintoinen kysymys onkin se, missä määrin kirkon seurakunnat ymmärtävät luterilaisuuden keskeisiä korostuksia ja tarvitseeko niiden ylipäätään ymmärtää? Se ei liene oleellista kirkkomme mission kannalta. Oman sitoutumisemme luterilaisuuteen ei pitäisi mielestäni kahlita niitä kirkkoja, jotka meidän työmme hedelmänä tai meidän tukemanamme syntyvät muualle.

Mekane Yesus -kirkko on alun perinkin syntynyt monenkirjavien seurakuntien yhteenliittymästä virallisesti vuonna 1959. Taustoiltaan nuo seurakunnat olivat eri tunnustuskunnista, mutta loppuvaiheen rekisteröinnin yhteydessä kirkolle määriteltiin luterilainen pohja. Nyt kirkolla on tavoitteena aloittaa oman teologisen itseymmärryksen tutkiminen ja jos oikein ymmärsin, teologisen asiakirjan laadinta. Sitä he eivät aio tehdä vain keskenään, vaan hakevat keskustelukumppaneita maailmalta. Toivon, että hanke onnistuu, sillä siitä voisi olla tukea ja apua niin ekumeeniseen keskusteluun kuin maailmanlaajasti kirkkojen oman itseymmärryksen pohtimiseen.

Matkaa oli pohdittu siitä asti, kun hiippakuntiin perustettiin kansainvälisen työn asiantuntijoiden ja kirkkohallitukseen koordinaattorin tehtävät vuoden 2014 alusta. Jo tuolloin matkakohteeksi oli ehdotettu Etiopiaa, sillä siellä toimii useita kirkkomme järjestöjä. Erilaisten vaiheiden ja yhteensattumien vuoksi matkan toteutus jäi vuoden 2018 loppuun ja sille pääsi lopulta mukaan vain puolet kymmenhenkisestä joukostamme. Mukana oli itseni lisäksi Anssi Nurmi arkkihiippakunnasta, Jukka Jämsén Lapuan hiippakunnasta, Matti Laurila Oulun hiippakunnasta ja Tomas Ray Porvoon hiippakunnasta.

Vesa Häkkinen
Kansainvälisen työn koordinaattori
Kirkkohallitus

16.01.19

Lähtemätön suru ihmissuhteissa

Pentti Saarikosken runosta Psalmi

Kun lähtemätön suru
kulutti kynnyksiä ja äänet,
pelkäämäsi, sormeilivat ikkunaa
ja päivä oli yötä pimeämpi,
tuli nöyryys
ja kiersi lamput sammuksiin,

Ei tarvitse mennä ajassa kauas taaksepäin, kun surusta puhuttiin hyvin eri tavalla. Suruprosessia kuvattiin usein ajallisissa pätkissä, kuten että ”ensimmäinen vuosi eron jälkeen on pahin”. Läheisen kuollessa lohdutettiin, että “ne ensimmäiset juhlapyhät on selviytymistä, sitten se alkaa ajan kanssa helpottaa”.

Kyllä, suru muuttaa jatkuvasti muotoaan ja tapaansa näyttäytyä. Ja kyllä, ajan kanssa moni suru pienenee ja myös helpottuu.

Yhtä tärkeää on silti nostaa surun toiset kasvot, kolikon kääntöpuoli. Suru ja luopuminen itselle tärkeästä ihmisestä lyövät päälle juuri silloin, kun et sitä odota etkä toivo. Saatat myös kuvitella, että surutyö on jo loppu.

Silti se vyöryy kauppajonossa, kun haistat tutun hajuveden – hänen, joka ei vastaa enää tekstiviesteihisi. Suru vyöryy vuosienkin päästä, kun annat hetkeksi itsellesi aikaa muistaa, kuinka yhtenä traagisena päivänä istuit taksissa ja kiljuit eläimen lailla saadessasi suru-uutisen. Suru iskee päälle, kun lopetat kaiken suorittamisen ja jäätkin kotiin sairaslomalle itkemään kuollutta läheistä, avioeropäätöstä, keskenmenoa, ystävän kanssa lopullisesti katkenneita välejä tai läheisen vakavaa sairastumista.

Vaikeinta arvaamattomassa surussa on se, ettei se poistunutkaan missään määräajassa. Toisin kuin joku oli vakuuttanut, se ei helpottanut vielä toisenakaan jouluna.

Monen ihmisen matkassa kulkee myös kestosuru eli suru siitä, että omiin vanhempiin ja sisaruksiin on liian kivuliaat välit, ja siksi heidän kanssaan ei voi olla tekemisissä. Tämä kestosuru saattaa nousta pintaan voimakkaimmin silloin, kun toiset ihmiset näyttävät välittämistään omia sukulaisiaan kohtaan. Kateus toisten ihmissuhteita kohtaan ja sen myöntäminen antavat myös tilaa suremiselle. Suren jotain, mitä ei koskaan ollut.

Nöyryys surun edessä

Erityisen puhutteleva sanapari Pentti Saarikosken runossa on kohta ”tuli nöyryys”. Nöyryys elämän edessä ei tarkoita nöyristelyä. Nöyryys surun edessä tarkoittaa sitä, että ihminen kykenee tutkimaan omaa ylimielisyyttään suhteessa toisten ihmisten elämän tapahtumiin. Oma kuvitelmani siitä, että itse en tule ikinä kohtaamaan avioeroa saattaa kuulua tavassa, jolla kerron toisista ihmisistä: ”Voitko kuvitella, että niilläkin tuli ero, se nainen vaikuttikin aina niin vaikealta, etten ihmettele…” Muiden ihmisten jatkuva arvioiminen ilman itsetutkiskelua on oiva tapa käsitellä omaa syyllisyyttä, häpeää ja pelkoa. Nöyryys surun edessä tulee myös siitä, että uskaltaa tutkia sitä, miten suru saattaa olla piilossa.

Monet ihmiset, itseni mukaan lukien, kuuluvat siihen ryhmään, joka naureskelee perintöriidoille. Miten voi olla niin vaikeaa saada jaettua muutama vaasi ja kahvikuppi? Mutta kun itselleni rakas ihminen kuoli ja olin lapsuudenkodissani ennen hautajaisia, sain tästäkin nöyryyttä lisäävän kokemuksen. Tarrasin siskoni kanssa Lego-laatikkoon ja aloin tapella, kumman lapselle se kuuluu. Legot eivät liittyneet kuolleeseen läheiseen, mutta surun aiheuttama taantuminen ja surun peittäminen aggressiolla tulivat itseni ja siskon väliin. Jälkikäteen ymmärsin, että lähtemätön suru ja sen tuleminen todeksi johti tähän ulospäin kummalliselta näyttävään taisteluun. Tässäkin taistelussa oli silti mieli ja merkitys.

Vihaisuus, väsymys ja ärtymys ovat usein merkkejä siitä, että jokin todellinen tunne on jäänyt piiloon. Tässä kohtaa moni terapia-asiakas sanoo, että “ei kun oon ihan vaan väsynyt tästä pimeästä syksystä”. Kehollinen väsymys on usein merkki siitä, että alas painetut tunteet väsyttävät. Varmaan monelle ihmiselle on tuttu kokemus, että lyijynraskas keho herää eloon, kun on saanut mieltä painavan asian jaettua toisen ihmisen kanssa. Suru pienenee suremalla ja jakamalla.

Saarikosken Psalmi loppuu näihin sanoihin:

ja linnut,
vaikka emme lintuja nähneet,
pyrähtivät lentoon ja lensivät huoneet
ja lensivät kaiken murheen,
ja ymmärsimmekö linnut,
kiittäen Herraa ymmärsimmekö linnut.

Ajateltavaa:

Mitkä ovat tällä hetkellä elämässäni surua herättäviä asioita? Annanko tilaa itselleni surra vai välttelenkö sitä tekemällä ja täyttämällä kaiken tyhjän tilan?
Mitkä surulliset asiat käännän tällä hetkellä vihan kautta pihalle?
Miten kykenen olemaan tilanteissa, kun toinen ihminen puhuu omasta surustaan? Keksinkö äkkiä ratkaisuja vai pakenenko paikalta? Alanko olemaan teennäisen positiivinen? On hyvä pohtia itsekseen, että se, miten kykenen suhtautumaan omaan surun tunteeseen vaikuttaa suoraan siihen, miten kestän toisten ihmisten surua.

Terhi Ketola-Huttunen
vs.johtaja, perheneuvoja

9.01.19

Kuka muistaa paluumuuttajaa?

Kuva: Erda Estremera / Unsplash

”Äiti, äiti, katso: tuossa takana on suomalaisia!” Lapsen innostus huvitti ympärillä seisoskelevia ihmisiä, jotka meidän laillamme jonottivat Finnairin lennolle Hampurista Helsinkiin. Ulkomailla syntynyt ja kasvanut tyttäreni ei ollut tottunut kuulemaan ympärillään suomenkielistä puheensorinaa. Se muuttuisi pian, sillä meillä oli käsissämme pelkät menoliput Suomeen. Ulkomaanvuodet olivat tällä erää taaksejäänyttä elämää.

Viime heinäkuussa minusta tuli paluumuuttaja. Liityin osaksi niiden tuhansien suomalaisten joukkoa, jotka vuosittain muuttavat takaisin Suomeen. Joukkoon mahtuu niin vaihto-opiskelusta palaavia opiskelijoita kuin eläkeläisiä, jotka vuosikymmenten poissaolon jälkeen haluavat tulla viettämään vanhuudenpäiviä juurilleen. Myös me olemme tilastojen valossa tyypillinen paluumuuttajatapaus; perhe, joka palaa ulkomaankomennukselta takaisin Suomeen siinä vaiheessa, kun lapset alkavat lähestyä kouluikää.

Kaikille paluu ei ole helppo

Palasin maahan, jonka jo tunsin, mutta kuitenkin erilaiseen elämään. Tyttäreni puolestaan ei koskaan aiemmin ole asunut Suomessa. Hänelle tämän maan tuoksut, värit ja tavat ovat uusia ja eksoottisia. Meidän arkemme on asettunut uusiin uomiinsa melko vaivattomasti, mutta kaikille palaaminen ei ole ollut yhtä helppoa. Lähes kaikki jutut, joita paluumuutosta ja paluumuuttajista kirjoitetaan, kuvaavat negatiivisia kokemuksia. Suomi ei ole enää se sama maa, josta aikanaan lähdettiin. Monet käytänteet, sähköiset järjestelmät ja vaikkapa työnhaun kirjoittamattomat periaatteet ovat muuttuneet moneen kertaan. Ulkomailla hankittua koulutusta ja työkokemusta ei arvosteta. Paluumuuttajilla on kokemusta erilaisesta toimintakulttuurista, mutta heidän tuoreista näkökulmistaan ei olla kiinnostuneita.

Kotimaassa on piirteitä ja tapoja, joihin sopeutuminen voi tuntua vaikealta, mutta Suomea ei silti sovi arvostella ääneen. Etenkin lapsilla ja nuorilla sopeutuminen voi olla vaikeaa. He saattavat puhua suomea hyvin, ja siksi heidän oletetaan solahtavan systeemiin vaivatta. Toisessa kulttuurissa kasvaneet lapset saattavat kuitenkin kokea syvää ulkopuolisuutta. He eivät jaa samaa kollektiivista lapsuuskokemusta kuin ikänsä Suomessa eläneet. Kulttuurimme syvärakenteessa on paljon nyansseja, joihin sisään pääseminen voi tuntua toivottomalta urakalta. Paluumuuttajan kohtaamat ongelmat ovat näkymättömiä ikänsä Suomessa asuneelle. Tukea ei ole tarjolla.

Mistä vertaistukea?

Paluumuuttajalla on myös paljon ilon aiheita. Toimiva julkinen liikenne, puhdas luonto, ruuhkattomat maantiet, maistuva hanavesi, yltäkylläisiä ruokakauppoja. Turvallisuus. Yksilöllinen varhaiskasvatussuunnitelma. Kenen kanssa tätä iloa voisi jakaa? Kuka ymmärtää onnea arjen itsestäänselvyyksistä? Toinen paluumuuttaja. Missä he voivat tavata toisiaan? Eivät missään.

Paluumuuttaja on käynyt läpi ison elämänmuutoksen. Hänellä on tilaa uudelle, tarvetta sosiaalisten verkostojen luomiselle. Seurakunnilla olisi tuhannen taalan paikka tavoittaa heitä ja tarjota tukeaan tässä erityisessä elämäntilanteessa, jossa mikään muu taho ei anna apua. Kirjurin avulla takaisin läsnäolevaan väestöön kirjatut jäsenet on helppo seuloa. Useimmissa seurakunnissa paluumuuttajia on vuosittain sen verran kohtuullinen määrä, että heihin voisi olla vaikka henkilökohtaisesti yhteydessä. Miten hienoa olisikaan, jos seurakunnat tarjoaisivat paluumuuttajille puitteet vertaisverkostoitumiseen, ainakin suurimmissa kaupungeissa ja useamman seurakunnan yhteistyönä.

Ehkä näin jo on jossakin? Ilmianna itsesi ja seurakuntasi ja kerro, millaista tukea olette tarjonneet paluumuuttajille. Kirkon ulkosuomalaistyön yksikköön voi olla yhteydessä myös silloin, jos haluat tukea ideointiin paluumuuttajille suunnatusta toiminnasta.

Päivi Vähäkangas
Kirkon ulkosuomalaistyön vs. koordinaattori
pastori, TT

Tutustu kirkon ulkosuomalaistyön sivuihin uudessa evl.fi/plus -palvelussa