Ruotsi: ortodoksisempi kuin luulit

Taannoin TV:ssä pyöri ohjelmasarja, jossa väitettiin että ”Suomi on ruotsalainen” ja ”Suomi on venäläinen”. Maamme historian valossa osoitettiin, millä tavoin väitteet ovat sangen perusteltuja – suomalaisuuden siitä kärsimättä. Taannoin myös julkaistiin kirja ”Katolisempi kuin luulit: aikamatkoja Suomen historiaan”, jossa osoitetaan, ettei kotimainen kulttuurimme ole aivan niin ”umpiluterilainen” kuin luulisi.

Samantyyppinen yleissivistyksen päivitys on paikallaan myös läntisestä naapurimaastamme: Ruotsi on ortodoksinen – ortodoksisempi kuin luulit.

Ruotsalaisen kansankodin erilainen ortodoksisuuden historia

Suomen historiaan itäinen, ortodoksinen kristillisyys on kuulunut läntisen, katolisen tavoin yhtä kauan kuin kristinusko on vaikuttanut maillamme aina ensimmäisen vuosituhannen vaihteen jälkeen. On luonnollista, että itsenäisessä Suomessa luterilaisen ohella myös ortodoksinen kirkko sai kansankirkon aseman. Suomessa on Pohjoismaista ainoana oma, kansallinen ja autonominen ortodoksinen kirkko. Jäseniä siinä on noin 60 000.

”Ortodoksisen Ruotsin” historia on toisenlainen. Se on paljon viimeaikaisempi mutta hyvin tyypillisesti ruotsalainen, osa ruotsalaisen kansankodin ja sen kirkon historiaa 1900-luvun alkupuoliskolta tähän päivään. Tuona aikana ortodoksien määrä Ruotsissa nopeasti kasvanut – ja syy on ilmeinen: maalle ominainen hyvinvointivaltion malli ja sen avoin maahanmuutto- ja pakolaispolitiikka.

Vielä vuonna 1930 Ruotsissa oli väestönlaskennan mukaan vain 500 ortodoksia – kun vuonna 2016 julkaistun selvityksen mukaan vähintäänkin kulttuurillisesti ortodoksisen taustan omaa n. 400 000 henkilöä, mikä on neljä prosenttia Ruotsin väkiluvusta. Ortodoksisten seurakuntien omien jäsenilmoitusten mukaan aktiivijäseniä on reilut 160 000.

Ortodoksisen Ruotsin monimuotoisuus ja orientaalisuus

Ortodoksisuus Ruotsissa on monien eri kansallisista taustoista ja maantieteellisiltä alueilta tulleiden uusien ruotsalaisten ja heidän jumalanpalvelusyhteisöittensä muodostama monimuotoinen kudelma. Siinä ovat edustettuina niin idän ortodoksinen, bysanttilaista traditiota edustava kirkkoperhe, jonka kanta-alue on itäinen Eurooppa kuin orientaaliset ortodoksiset kirkot Lähi-Idästä ja Afrikasta – sekä Idän apostolinen kirkko, joka toimii Lähi-Idässä ja Intiassa.

Lähes koko ortodoksisten kirkkojen maailmanlaaja kirjo loistaa Ruotsissa eri väreissään toisistaan erillisissä jumalanpalvelusyhteisöissä. Maassa toimii rekisteröitynä 18 eri ortodoksista kirkkoa, joihin kuuluu ihmisiä etniseltä taustaltaan n. 50 eri maasta. Bysanttilaisen tradition idän ortodoksisissa kirkoissa aktiivijäseniä on 90 000, orientaalisen tradition kirkoissa 65 000 ja Idän apostolisessa kirkossa 7 000.

”Ortodoksisen Ruotsin” jo itsessään hämmästyttävän monimuotoisuuden erityispiirre on orientaalisten ortodoksien ja Idän apostolisen kirkon edustajien suuri määrä kokonaisuudessa. Eurooppalaisen mutta myös globaalin kirkollisuuden näkökulmasta Ruotsi on Pohjolan eksoottinen keidas merkittävine kristillisine yhteisöinen Armeniasta, Syyriasta, Turkista, Libanonista, Egyptistä, Etiopiasta, Eritreasta sekä Irakista, ja Iranista – jopa Intiasta. Suurelta osin kyse on maista, joista kristityt ovat joutuneet pakenemaan paitsi sodan, myös kristittyihin kohdistuvan vainon jaloista.

Ortodoksinen Ruotsi osana luterilaisen kansankirkon historiaa

Ruotsissa ei ole koskaan ollut omaa kansallista ortodoksista kirkkoa, joka olisi ollut maassa toivottamassa tervetulleeksi ortodoksista uskoa bysanttilaisen, orientaalisen tai Idän apostolisen tradition mukaisesti tunnustavia ihmisryhmiä. Tämän roolin on kunniakkaasti ottanut kantaakseen Ruotsin luterilainen kansankirkko. Se on sitoutuneesti toiminut sen varmistamiseksi, että ortodoksisilla maahanmuuttajayhteisöillä on tiloja kokoontua ja harjoittaa uskontoa oman kristillisen perinteensä mukaisesti identiteettinsä säilyttäen, samalla rakentaen uutta elämää osana ruotsalaista yhteiskuntaa – ja tuoden oman panoksensa ruotsalaiseen elämätodellisuuteen ja kirkolliseen elämään. Ruotsin kirkko on avannut ovensa, antanut ja vuokrannut omia tilojaan sekä myynyt kiinteistöjään uusille tulokkaille – ja antanut tukea ja konsultaatiota ruotsalaiseen yhteiskuntaan kotoutumisessa ja integroitumisessa.

Identiteettejä tukevassa, kotouttavassa ja integroivassa työssään Ruotsin kirkko on onnistunut hyvin. Samalla se on myös pyrkinyt luomaan yhteyttä maassa toimivien eri ortodoksisten kirkkojen välille. Vuodesta 1992 alkaen Ruotsin kirkko on vuosittain kutsunut koolle vuoron perään eri hiippakunnissa alueen idän ortodoksiset ja orientaaliortodoksiset kirkot neuvottelupäiville yhdessä paikallisten luterilaisten kanssa.  Päivien aikana ortodoksiyhteisöt ovat voineet jakaa tietoa ja kokemuksia keskenään ja luterilaisten kanssa, vierailla toistensa kirkoissa ja rakentaa paikallista yhteyttä.

Elävästä yhteydestä maan ortodokseihin on tullut Ruotsin kirkolle osa sen kansallista maailmanlaajan kirkon todellisuutta ja osa sen omaa tarinaa. Samalla sen esimerkillinen toiminta vieraanvaraisuuden ja kristillisen lähimmäisenrakkauden osoittajana on antanut siitä ”hyvän todistuksen” paitsi lukuisille ortodoksisille diasporakirkoille Ruotsissa, myös niiden emäkirkoille maan rajojen ulkopuolella. Toiminta on näytellyt merkittävää roolia Ruotsin kirkon ekumeenisessa hahmossa ja uskottavuudessa.

Suomalaisten kansankirkkojen rooli ja työnjako ortodoksisten maahanmuuttajien vastaanottamisessa

Ruotsin luterilainen kirkko toimii suomalaiselle sisarkirkolleen erinomaisena esimerkkinä kristillisten maahanmuuttajayhteisöjen kohtaamisessa. Ortodoksisten maahanmuuttajien kohdalla maittemme lähtökohtaiset tilanteet kuitenkin poikkeavat toisistaan ratkaisevasti.

Toisin kuin Ruotsissa, Suomessa toimii ortodoksisessa maailmassa tunnustettu ja kanoninen, oma kansallinen ortodoksinen kirkko. Idän ortodoksisten kirkkojen yhteisen kirkkojärjestyksen mukaan kullakin alueella tulisi toimia vain yksi kanoninen kirkko, joka palvelee kaikkia alueellaan asuvia ortodokseja. Ruotsissa tämä ei ole ollut mahdollista, mutta Suomessa tämä on otettava lähtökohdaksi oman kirkkomme toiminnassa ortodoksisten maahanmuuttajien kohdalla. Toiselle kansankirkollemme on annettava asiassa se ensisijainen vastuu, mikä sille kuuluu – ja mistä se myös toisinaan joutuu meitä luterilaisia muistuttamaan.

Kirkkomme seurakunnille tämä ei merkitse passiivisuutta ja osattomuutta vaan aktiivista osallisuutta yhteistyön kautta. On luotava yhteyksiä lähialueen ortodoksisiin seurakuntiin, hankittava tietoa heidän toimintatavoistaan ja ohjattava mahdolliset ortodoksiset maahanmuuttajat oikeaan ja kotoisaan kirkolliseen yhteyteen. Samalla on oltava valmis sellaiseen tukeen tai yhteistyöhön, johon paikallinen ortodoksiseurakunta mahdollisesti katsoo olevan tarvetta. Paikallisilla ekumeenisilla toimikunnilla ja muilla yhteistyöelimillä voi olla merkittävä rooli parhaiden toimintatapojen suunnittelussa ja toteutuksessa.

Asia on tärkeä ja ajankohtainen. Viime vuonna 70 prosenttia Suomen ortodoksiseen kirkkoon liittyneistä oli maahanmuuttajia. Kirkon jäsenistä nykyään jo yli 16 % (tilanne 2016) puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea. Näistä suurin osa on venäjänkielisiä – mutta esimerkiksi Helsingin ortodoksisessa seurakunnan jäsenistössä puhutaan nykyään 40 eri äidinkieltä ja Lappeenrannassakin 17.

Myös orientaalisten ortodoksien määrä on Suomessa viime vuosina kasvanut. Helsingin ortodoksisen seurakunnan monikulttuurisen työn papin isä Teemu Toivosen mukaan tiivistä yhteistyötä tehdään muun muassa etiopialaisten, eritrealaisten, assyrialaisten, koptien ja armenialaisten ryhmien kanssa. Heille tarjotaan tiloja rajallisten mahdollisuuksien puitteissa sekä tietotaitoa ja kokemusta vähemmistökirkon elämästä Suomessa.

Artikkelin Ruotsia koskevat tiedot perustuvat Thomas Arentzenin tutkimukseen Ortodoxa och österländska kyrkor i Sverige. Julkaistu sarjassa Nämnden för statligt stöd till trossamfund (SST), Nr.5. Stockholm 2016.

 

 

Ari Ojell
asiantuntija; teologia ja ekumenia

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.