Lisätty todellisuus kirkoissa

Lisätty todellisuus (Augmented Reality, AR) on tietotekniikalla tehty näkymä jossa ympäristöön on lisätty erilaisia elementtejä. Käyttäjä voi tarkastella näkymiä esim puhelimen avulla niin että puhelimen kameran välittämän näkymän päällä näkyy lisäsisältöjä. Lisätyn todellisuuden sisältöjä voi myös tutkia erityisten lasien kautta (esim. Microsoft Holo Lens)

Kirkollisia sisältöjä on kokeiltu ja kehitetty Seurakuntaopiston Tutki tilaa -hankkeessa, jossa tuotettiin myös erilaisia kirkkotiloihin liittyviä lisätyn todellisuuden materiaaleja uskonnonopetuksen käyttöön. Materiaaleihin voi tutustua osoitteessa www.uskonnonopetus.fi/tutkitilaa

Vuoden 2019 syksyllä käynnistyi Oulun hiippakunnassa koulutusprojekti, jossa seurakuntien työntekijät kokeilivat tehdä itse helppoja sisältöjä videoiden ja kuvien avulla. Esittelyihin voi tutustua Oulun hiippakunnan sivuilla.

Lisätyn todellisuuden sisältöjen tekemiseen on olemassa erilaisia palveluita, joissa sisältöjä voi tehdä myös helposti. Yllä mainituissa tuotannoissa on käytetty Zappar -sovellusta, jossa sisällöntuottaja voi tehdä sekä yksinkertaisia videoiden tai kuvien lisäämisiä haluttuihin kohteisiin tai myös monipuolisempia 3d sisältöjä. Yksinkertaisimmillaan Zapparin verkkosivupohjaisella työkalulla voi valita haluamansa kuvan, jonka käyttäjä katsoo puhelimensa läpi ja näkee siihen liitettynä haluttuja videoita tai kuvia tai muita graafisia elementtejä.

Zapparin Studio -ohjelmalla voi sen lisäksi tehdä monipuolisempia sisältöjä, joissa voi esim tutkia 3d objektia eri puolilta tai tarkastella sitä esim pöydän päälle kiinnitettynä. Työkalulla voi tehdä myös naamaan liitettyjä maskeja tai valokuvasovelluksia.

Kirkon Microsoft Office Teamsista löytyy Kirkon some ja digi -teams johon on tehty nyt Lisätty todellisuus -kanava jossa voi jakaa myös omia sisältöjä ja jakaa kokemuksia erilaisten sisältöjen tekemisessä.

Tässä muutamia seurakuntien tekemiä lisätyn todellisuuden esimerkkejä. Niihin ja muihin voi tutustua sivun alaosassa olevasta demovihko -linkistä.

Kempeleen seurakunnan Palaa pappilaan polku

Tässä lisätyn todellisuuden polussa voi tutustua pappilan historiaan seurakuntalaisten ja seurakunnan entisten ja nykyisten työntekijöiden videoitujen kertomusten kautta. Linkki uutiseen.

Ylöjärven kirkon virtuaaliesittely

Kirkkoon voi Ylöjärvellä tutustua Zapparin kautta katsottavien 360 -kuvien avulla. Kirkossa on kortteja joista saa koodin sisältöihin:

Mämmi -videot

www.mämmitsemppaa.fi -nettisivuilta on ladattavissa opetuskäyttöön tehtyjä vihkoja joissa videosisältöjä voi katsoa vihossa.

Minecraft -kirkko

Zapparilla voi tehdä myös monipuolisempia 3d sisältöjä. Ohessa on esimerkki Minecraftissa tehdystä kirkosta, jonka 3d malli on viety Zappar Studioon. Skannauksen jälkeen mallin voi sijoittaa tasaiselle pinnalle ja tutkia sitä eri puolilta. Jos sitä katsoo riittävän läheltä, myös sen sisälle voi nähdä. Tälläisien sisältöjen avulla voisi tutustua erilaisiin kirkollisiin tiloihin ja esineisiin.

Miten lisättyä todellisuutta voisi hyödyntää kirkossa?

Lisätiedon tarjoaminen kirkkotilassa olevista asioista
Elämykselliset kokemukset kristillisistä sisällöistä
Rippikouluopetuksen elävoittäminen ja havainnollistaminen
Innostetaan lapsia ja nuoria ideoimaan ja tekemään sisältöjä esim kerhotoiminnassa
Hautausmaakierrokset
Hiljaisuuden polkuja

Kokeile sisältöjä!

AR DEMOVIHKO 2020

Mukaan ideoimaan ja tekemään!

Kirkon some ja digi -Teamsissa on kanava jossa voi jakaa sisältöjä ja ideoida niitä yhdessä.

Muita lisätyn todellisuuden palveluita ja sovelluksia:

Lue lisää:

Oulun hiippakunnasta ja seurakunnista esiteltiin sisältöjä Nuori2020 tapahtumassa.

17.12.19

Kasteen yhteisen muistamisen tärkeydestä

Turun Mikaelinkirkon hopeinen kastemalja, johon on kaiverrettu teksti ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni”. Vuolukivinen kastepöytä kastemaljoineen otettiin käyttöön toukokuussa 1963. Kuva: Aarne Ormio / Kirkon kuvapankki

Kaste kristillisen elämän alun ja ”Kristuksen ja hänen kirkkonsa yhteyteen” liittämisen pyhänä toimituksena on noussut uudella tavalla valokeilaan kristillisten kirkkojen elämässä eri puolilla. Pohjoismaisissa kansankirkoissa on oltu huolissaan kasteiden määrän putoamisesta, ja osana tätä liikehdintää on myös käynnistetty Luterilaisen maailmanliiton projekti ”luterilaiset kirkot aikojen muutoksessa”. Projektin polttopisteessä on alkuvaiheessa kysymys juuri kasteesta luterilaisten kirkkojen elämässä. Suomen luterilaisessa kirkossa on puolestaan meneillään kaste ja kummius -hanke, jonka toivomme hyötyvän kumppanikirkkojen välisestä vuorovaikutuksesta.

Kaste ja usko kuuluvat yhteen

Näyttää siltä, että teemaa lähestytään usein varsin pragmaattisesti, mutta kasteessa on kyse toki syvästi teologisesta asiasta. Ilman tätä näkökulmaa ei voida saavuttaa kestäviä tuloksia. Luther kytki erottamattomasti yhteen kasteen ja kristillisen elämän. Isossa katekismuksessa hän kirjoittaa: ”Eihän kristillinen elämä oikeastaan mitään muuta olekaan kuin yhtä jokapäiväistä kastetta, joka on kerran alkanut ja jatkuu alati.” Kaste ei siis ole vain pistemäinen toimitus vaan alku kristittynä elämiselle, uskonelämän kehittymiselle Kristuksen ja hänen armonsa varassa. Kaste ja usko kuuluvat yhteen; kasteessa on kyse ”vanhan ihmisen kuolemasta” ja uuden syntymisestä. Siksi Luther kytki siihen ”parannuksen sakramentin” eli ripin ja piti symbolisesti tärkeänä upotuskastetta: ”veden alle uppoaminen ja sieltä ylösnouseminen osoittavat, mitä kasteessa tapahtuu ja mitä se vaikuttaa.” Ehkä meilläkin voitaisiin pohtia, olisiko enemmän syytä viljellä tätä kastetapaa, niin että symboliikka tulisi puhuttelevammin esiin. Monissa kirkoissa on siihen palattu uudestaan.

Kaste kristillisen elämän voimavarana uskossa ja rakkaudessa kytkeytyy olennaisesti niin sanottuun kaste- ja lähetyskäskyyn (Matt. 28:18–20): ”kastakaa… ja opettakaa”. Oikeastaan tämä kaikki summautuu kuitenkin opetuslapseksi tekemiseen ja Kristuksen seuraamiseen, mikä on suorastaan säännönmukaisesti unohdettu, mutta nostettu uusimassa lähetysteologiassa taas painokkaasti esiin: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni”. Tämä kuuluu kaikille kirkoille, ei vain vapaille suunnille tai munkkihurskauteen. Opetuslapseuden perusta on Lutherin korostama Kristuksen persoonallinen läsnäolo uskossa, joka heijastuu kristityn elämässä. Hengellinen elämä tarvitsee malleja ja tukea kristillisen tiedon ja tapakulttuurin hapertuessa. Jälkikristillisessä kontekstissa tilanne muistuttaa kirkon varhaisia vuosisatoja. Siksi on palautettu mieleen vanhoja kasteopetuksen eli katekumenaatin oppeja, kirjoitettu aikuiskatekismuksia ja innovoitu alfa-kursseja. Muuten ei traditio välity eteenpäin.

Symboliset, eri aisteja puhuttelevat tavat julistaa ovat osa nykyisen käsityksen mukaista evankeliumin tarjolla pitämistä ja sen sisäistämisen prosessia. Tärkeää on myös se, että yhdessä voimme eri perinteitä edustavina kristittyinä kunnioittaa toistemme kastetta tai ainakin yhtä kristillistä kastetta, jos emme vielä voisikaan tunnustaa toistemme kastetta. Olisikin syytä meilläkin ottaa laajemmin käyttöön kirkollisten toimitusten kirjasta Pyhän kasteen muistamisen kaava sekä hyödyntää kasteen muistamista niin uudenvuodenpäivän messussa kuin pääsiäisyönä. Pääsiäiskynttilä siitä omalta osaltaan muistuttaa, kun se on kastemaljan vieressä pääsiäisaikana. Voitaisiin kuitenkin lisätä tähän enemmän ekumeenisia elementtejä.

Kansainvälisessä keskustelussa on erityisesti luterilaisille ja katolilaisille suunnattu kehotus osoittaa konkreettisesti toisen kristillisen perinteen kasteen kunnioittamista eri tavoin – osana yhteyden kasvua. Joukkoon voitaisiin kuitenkin liittää myös muita kristillisiä perinteitä ja tuoda mukaan kasteen muistamiseen luterilaisessa messussa eri kirkkokuntien kristittyjä. Voidaan myös järjestää erillisiä ekumeenisia rukoushetkiä, joissa muistetaan yhteistä kristillistä kastetta. Erityisen sopivia tilaisuuksia tarjoutuu loppiaisena, kasteen armon sunnuntaina, kristittyjen ykseyden rukousviikolla, pääsiäisenä, helluntaina tai vaikkapa lokakuussa ekumeenisella vastuuviikolla. Esimerkiksi Britanniassa on ollut jo 1970-luvun alusta lähtien käytössä kirkkojen yhteinen kastetodistus. Suomessa Suomen Ekumeeninen Neuvosto on valmistellut yhteisen julkilausuman ”Kaste on merkki yhteisestä uskosta”. Luterilais-roomalaiskatolista Yhteistä julistusta vanhurskauttamisopista sen 20-vuotisjuhlana kunnioittavassa, paikalliseenkin käyttöön tarkoitussa ekumeenisessa rukoushetkessä lähdetään myös liikkeelle yhteisestä kasteen muistamisesta luterilaisina, katolilaisina, metodisteina, reformoituina ja anglikaaneina. Soveltava suomennos löytyy täältä: evl.fi/katolinenkirkko

Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, teologia ja ekumenia

12.12.19

Aktiivisesti osallinen

YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksien yleissopimus näki päivänvalon noin kymmenen vuoden työstämisen jälkeen vuonna 2006. Suomi allekirjoitti sopimuksen hyvin alkuvaiheessa mutta ratifiointi eli voimaansaattaminen kesti kymmenen pitkää vuotta. Lopulta se tapahtui 10.6.2016.

Tämä sopimus on tuorein kansainvälinen ihmisoikeussopimus. Se ei luo ihmisoikeusrintamalle yhtään uutta oikeutta vaan sanoittaa jo aikaisemmat ihmisoikeudet vammaisten henkilöiden elämäntilanteeseen. Suurin muutos sopimuksessa on ajatuksellinen, miten vammaisuus määritellään ja keitä vammaiset henkilöt ovat.

Vammaisuuden tuore määritelmä

Vammaisuushan on perinteisesti määritelty henkilön ominaisuuksien perusteella. Tässä sopimuksessa vammaisuuden määritelmä ei lähdekään enää pelkästään yksilön tilanteesta, sairaudesta tai vammasta, vaan ennen muuta suhteesta ympäröivään yhteiskuntaan.

”Vammaisiin henkilöihin kuuluvat ne, joilla on sellainen pitkäaikainen ruumiillinen, henkinen, älyllinen tai aisteihin liittyvä vamma, joka vuorovaikutuksessa erilaisten esteiden kanssa voi estää heidän täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisensa yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa.” (YK:n vammaisyleissopimus artikla 1)

Eli vaikka henkilöllä on esimerkiksi pitkäaikainen ruumiillinen vamma mutta hän pystyy täysimääräisesti ja tehokkaasti osallistumaan yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa, hän ei ole sopimuksen mukainen vammainen henkilö. Sopimuksessa vammaiset henkilöt nähdään yhteiskunnan aktiivisina toimijoina eikä avun ja hyväntekeväisyyden kohteina. Eli me pystymme poistamaan vammaisuutta poistamalla esteitä yhteiskunnasta. Joku voisi miettiä, että tänä päivänä Jeesus yksittäisen vammaisen henkilön parantamisen rinnalla voisi kohdistaa raivonsa yhteiskunnan nykypäivän fariseuksiin, jotka eivät mahdollista kaikkien ihmisten yhdenvertaisina kansalaisina elämistä.

Kukaan ei ole pelkästään vammainen

Sopimuksessa on myös ihanaa piiloviestintää. Sen englanninkielisessä alkuperäisversiossa eikä suomenkielisessä käännöksessä käytetä kertaakaan sanaa vammainen yksinään. Aina vammainen henkilö tai jotain vastaavaa. Tässä on erittäin vahva viesti. Vammaisuus ei koskaan määrittele koko ihmistä vaan hän on aina paljon muutakin: nainen, isä, vakavamielinen, sinisilmäinen. Ei ole olemassa henkilöä, joka olisi vain vammainen.

Kirkkomme sanoma vaatii toimintaohjelman

Kun käännämme katseen tänään tässä julkistettuun YK:n vammaisyleissopimuksen kirkkomme toimintaohjelmaan Aktiivisesti osallinen, nousee kysymys pintaan, miksi tämä piti tehdä. Suomen ev.lut. kirkkohan ei ole sopimusosapuoli. Oliko syynä olla korrektin oloinen ja noudattaa yhteiskunnan taholta tulevaa oikean suuntaisen sisällön omaavaa sopimusta? Ehkä osittain näin oli. Minä kyllä näen, että todellisuudessa vaatimus näiden asioiden nostoon kirkkomme kohdalla nousee kirkon omista lähtökohdista vielä voimakkaammin kuin siitä, että pidämme oikeana noudattaa maallista lainsäädäntöä. Onhan tästä osoituksena kirkon aikaisemmat vammaispoliittiset ohjelmat ja viimeisimpänä saavu – kirkon saavutettavuusohjelma.

Sanoma Kaikkivaltiaasta Jumalasta, joka on luonut kaikki ihmiset yhteyteensä, velvoittaa myös meidän kirkossamme asenteen ja näkökulman muutosta vammaisiin henkilöihin. Toimintaohjelman nimi Aktiivisesti osallinen on erittäin osuva kuvaamaan sitä päämäärää, mitä kohti suuntaamme kirkkomme toimenpiteitä ja muokkaamme rakenteita.

Viesti seimen lapsesta kuuluu kaikille

Toivon, että tämä asiakirja otetaan aktiivisesti käyttöön seurakunnissamme ja kirkon eri portaissa. Silloin kirkkomme toimii rehellisesti. Voimme kahden viikon päästä ilman epäilystä yhtyä siihen suureen ilosanomaan, jonka viesti kuuluu todella kaikille: Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja.

Jukka Sariola
vammaisjärjestövaikuttaja

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jukka Sariolan blogissa

4.12.19

Jakaessa saat!

Kolme ihmistä seisoo puistotiellä ja pitää ojennetuissa käsissään ituja — *Kehittämisen idut -viestintäkampanjan kuvasaldoa kesäkuussa 2019 Malmin hautausmaan kauniissa ympäristössä*

Kirkon työelämä 2020 -ohjelmassa on jaettu kiinnostavia kehittämistarinoita ohjelman alusta saakka. Perehtyessäni ohjelman sisältöihin reilu vuosi sitten tarinat valokuvauksen hyödyntämisestä strategiatyössä Haminassa ja määrätietoisesta työhyvinvoinnin kehittämisestä Oulussa jäivät vahvasti mieleeni. Kirkkohallituksen verkkosivu-uudistuksen yhteydessä oli kuitenkin luontevaa pohtia, miten nämä esimerkit saataisiin vielä laajemmin muiden seurakuntien tietoon.

Pikkuhiljaa ohjelman työelämäryhmän kanssa alkoi muotoutua ajatus ”kehittämisen iduista”. Nimi vaikutti osuvalta heti alkujaan. Asiat ovat jo idullaan, kun mallia voi ottaa toiselta. Jokainen seurakunta on kuitenkin työelämäkysymyksissä ainutlaatuinen ja idut kasvavat niiden maaperissä omanlaisikseen. Kukoistaakseen kehittämisen idut vaativat tarmokasta ja jatkuvaa huolenpitoa, johon on luontevaa kutsua mukaan yhteistoiminnan hengessä laajalti työ- ja muuta yhteisöä.

Liikkeelle lähdettiin kokeiluhengessä Kehittämisen itu -konseptia testaamalla. Rohkaistutaanko omaa hyvää tekemistä tuomaan esiin? Jaetaanko esimerkkejä eteenpäin? Saammeko synnytettyä jakamiskulttuurin kipinää?

Kehitetään kirkon työelämää yhdessä!

Kehittämisen ituja on julkaistu tähän päivään mennessä 39 kpl. Oma kokemukseni Kirkon työmarkkinalaitoksen työntekijänä on, että jokainen tarina on omalta osaltaan tiivistänyt edelleen KiT:in ja seurakuntatyöpaikkojen työelämän kehittämisen yhteistyötä, luultavasti myös muiden osapuolten yhteistyötä seurakuntiin päin. Olennaiseksi vaiheeksi itujen keräämisessä osoittautui Kirteko-verkostotapaamisten hyödyntäminen itujen löytämisessä.

Arvontaa suoritetaan — *Ensimmäinen KirTEKO-yllätyspalkinnon arvonta 11.4.2019*

Kaikki kehittämisen ituja jakaneet tahot ovat osallistuneet jakoon innostuneesti ja terveellä ylpeydellä, kun heitä on lähestytty henkilökohtaisesti. Jokainen näistä suunnannäyttäjistä on ollut aidon ilahtunut mahdollisuudesta auttaa muita seurakuntatyöpaikkoja kehittämistyön välillä kivikkoisen polun silottamisessa. Lukuja siitä, kuinka moni seurakunta on inspiroitunut itujen avulla kehittämään omaa työpaikkaansa, on mahdoton antaa. Kehittämisen idut -sivuston kävijämäärän perusteella uskon, että jopa jokunen tuhat henkilöä on virittäytynyt kehittämiseen hieman voimakkaammin kokeilumme ansiosta.

Yksi virstanpylväs kehittämisen itujen -matkassa saavutetaan 10.12.2019, kun arkkipiispan jouluglögeillä ojennetaan KirTEKO-työelämäpalkinto Lohjan seurakunnalle heidän IT-taitojen kehityksellä työhyvinvointia -itunsa voitettua parhaan kehittämisen idun äänestyksen. Ainakin tähän voitokkaaseen ituun kannattaa nyt käydä tutustumassa ja pohtia, voisiko joitain sen ajatuksia hyödyntää omassa työyhteisössä!

Kehittämisen ituja kerääminen jatkuu edelleen. Jokaisella meistä on mahdollisuus vaikuttaa yhteiseen kirkon työelämän kehittämiseen! Jakaessa saat!

Kehittämisen idut

Krista Mikkonen
asiantuntija, Kirkon työmarkkinalaitos

27.11.19

Vanhemmat ja kummit odottavat kirkolta tukea kristilliseen kasvatukseen

Soukan kappelin kastepuu. Kuva: Aarne Ormio / Kirkon kuvapankki

Kirkolta odotetaan aktiivista roolia kristillisen kasvatuksen ja erityisesti kummien tukemisessa. Tämä ilmenee Kirkon tutkimuskeskuksen reilu vuosi sitten vanhemmilta, kummeilta ja kummilapsilta keräämästä aineistosta (N=855). Vaikka kaste ja kummius oli monelle tutkimukseen osallistuneelle maailman tärkein asia, siihen sisältyi myös haasteita – kuten ihmissuhteisiin yleensäkin.

Arvostaako kirkko kummia kristillisenä kasvattajana?

Valtaosa odotti kummilta selkää kytköstä kristillisyyteen, ja moni oli huolissaan tämän elementin katoamisesta kummisuhteesta. Joillakin tutkimukseen osallistujilla oli pelko, että kirkko itse turhentaa hengellisyyden kummisuhteesta esimerkiksi hyväksymällä kummeiksi myös kirkkoon kuulumattomat tai ”unohtamalla” kummiudesta kristillisen kasvatuksen ulottuvuuden.

Joskus kummien pyrkimys antaa kristillistä kasvatusta törmäsi kummilapsen vanhempien torjuvaan suhtautumiseen tai suoranaiseen kieltoon. Kummit halusivat kunnioittaa perheen arvoja ja vanhempien toivomuksia ja välttivät oman näkemyksensä ”tuputtamista” silloin, kun kokivat sen olevan ristiriidassa vanhempien näkemysten kanssa. Tässä vanhempien odotusten ja kummien toiminnan ristiriitatilanteessa kummit toivoivat kirkolta aktiivisempaa roolia pelisääntöjen selkiyttäjänä. On ikävää sekä kummin että lapsen näkökulmasta, jos kummia kielletään puhumasta uskontoon liittyvistä asioista. Toisaalta myös osa vanhemmista ja kummilapsista oli pettynyt siihen, ettei kummi lunastanut odotuksia kristillisen kasvatuksen tukijana.

Seurakunnilta toivottiin enemmän tukea kummina olemiseen sekä vinkkejä yhteyden rakentamiseen ja yhteiseen tekemiseen eri ikäkausina. Myös yhteydenpidossa kummilapseen kummit toivoivat kirkolta apua. Kirkko voisi toimia hoksauttajana ja muistuttaa kummeja yhteydenpidosta kummilapseensa vaikkapa kohdennetusti merkki- ja juhlapäivien alla. Osa kummeista kaipasi jonkinlaista seurakunnan järjestämää tilaisuutta tai juhlahetkeä, jossa etääntyneen kummisuhteen voisi herättää henkiin. Tarvetta voisi olla eräänlaiselle ”kummiklinikalle”, jossa kummiudesta, sen eri tavoista ja mahdollisuuksista sekä kummiuteen liittyvistä haasteista voisi keskustella luottamuksellisesti jonkun kanssa.

Kaikki halukkaat eivät pääse kummeiksi ja toiset kuormittuvat liikaa

Kummius on mahdollisuus tulla melkein kuin vanhemmaksi, mitä erityisesti lapsettomat kummit pitivät arvokkaana. Tässäkin tutkimuksessa kävi ilmi, että kaikki halukkaat eivät pääse kummeiksi. Kun kirkko toisaalta kipuilee sen kanssa, että vanhemmat sanovat lapsen kastamattomuuden syyksi kummien puutteen, ongelmaan voisi kuvitella löytyvän ratkaisun esimerkiksi valtakunnallisen kummipankin avulla.

Joihinkin pettymyksiin syynä oli se, että kummilla oli useita kummilapsia jo entuudestaan, eikä aikaa riittänyt kaikille. Jotkut kummeista olisivat halunneet kieltäytyä tehtävästä, mutta eivät syystä tai toisesta tehneet sitä. Olisi hyvä, jos kummiudesta ja siihen liittyvistä tehtävistä ja odotuksista voitaisiin keskustella niin avoimesti, että tehtävästä olisi mahdollista kieltäytyä ilman leimaantumisen pelkoa ja ihmissuhteiden katkeamista. Kummipankki osaltaan myös ehkäisisi kummiksi suostumista pelkästä velvollisuudesta siksi, ettei lähipiiristä löydy riittävästi sopivia ehdokkaita.

Kummin tehtävien hoitaminen niin yhteydenpidon kuin muunkin muistamisen suhteen jää usein naisille – erityisesti silloin kun kummeiksi on kutsuttu pariskunta. Vaikka kummiksi olisi valittu mies, käytännön toimista ja yhteydestä kummilapseen vastaa usein puoliso. Tämä voi kuormittaa entisestään perheen sosiaalisista suhteista vastuussa olevia naisia ja vaikuttaa kummisuhteeseen. Kummiuteen tarvittaisiin jonkinlainen ”miesliike”, sillä kummius sopii erinomaisesti myös miehille, kuten useat tutkimukseen osallistuneet miehet totesivat.

Omat kokemukset ratkaisevat kristillisen kasvatuksen tulevaisuuden

Kirkolta saadulla konkreettisella tuella ja kokemuksella tuen saamisesta kristillisen perinteen välittämisessä on yllättävän suuri merkitys sille, jatkuvatko kristilliset perinteet. Omat kokemukset kasteesta ja kummiudesta vaikuttivat merkittävästi siihen, mitä kasteesta, kummiudesta ja niiden tulevaisuudesta ajateltiin. Jos omat kokemukset olivat huonoja, oltiin valmiimpia luopumaan niin kastamisesta kuin kummijärjestelmästäkin.

Valtaosalla tutkimukseen osallistuneista oli myönteisiä kokemuksia, ja he kuvasivat lämpimästi ajatuksiaan kasteesta, kummeista ja kummilapsista sekä olivat hyvinkin sitoutuneita jatkamaan kristillisiä perinteitä. Niille, joille uskolla ja siihen liittyvillä tavoilla ja toiminnoilla on henkilökohtaista merkitystä, myös niiden välittäminen sekä omille lapsille että kummilapsille on luontevaa ja luonnollista.

Maarit Hytönen
Tutkija, Kirkon tutkimuskeskus

21.11.19

Seurakunnan juuret ovat kansainvälisyydessä – mutta osaammeko olla kansainvälisiä?

Kalastaja kokee verkkoja — Kuva: Fredrik Öhlander, Unsplash

Meitä muistutetaan välillä siitä, miten koko meidän kulttuurimme on erilaisten kansainvälisten vaikutteiden keitos: pitsat, kokikset, kiinalaiset ruoat ja banaanit olemme omaksuneet pöytiimme niin itsestään selvinä, että lapsemme tuskin tajuavat niihin sisältyvää kansainvälisyyttä. Kirkon elämässä toimii sama sanomaton itsestäänselvyys: leipä ja viini, sävelmät ja rukoukset ja itse Raamattu. Kaikessa olemme juurtuneita vahvasti sellaiseen, joka ei suikaan ole – kotoisesti väritettynäkään – syntynyt täällä Suomessa.

Arjessani olen yllättävänkin vähän konkreettisesti tekemisissä kansainvälisyyden kanssa – ruokavaliota, elokuvia ja musiikkia lukuun ottamatta. Työssä sitäkin enemmän ja juuri siksi olen tällaisiin tehtäviin hakeutunut. Kirkon kansainvälisyys on nuoresta asti ollut minulle selviö.

Lokakuu oli kirkon lähetystyön keskuksen (= kirkon ulkoasiain yksikkö, jolla on vastuullaan kirkon missioon liittyviä asioita) vinkkelistä varsin vilkas. Ensin vietettiin ekumeenista lähetyspyhää ja juhlittiin Suomen lähetysneuvoston 100-vuotista historiaa. Sitten järjestimme missionaarisen symposiumin, vierailimme Viron ev.lut. kirkon lähetyskonferenssissa ja olimme mukana järjestämässä kirkkomme kansainvälisen työn verkostopäiviä. Vieläpä työtoverini ehtivät pohjoismaiseen missionaarisen ja ekumeenisen tutkimuksen seminaariin ja kansainväliseen uskontodialogi neuvotteluun, brittiläisen piispan vihkimiseen ja kirkkojen digitaalisen viestinnän kansainväliseen konferenssiin.

Tästä puuttuu vielä kaikki se työ, jota kirkkomme kansainvälisen työn sopimusjärjestöt ovat tehneet: kumppaneiden tukemista, työntekijöitten lähettämistä, vaikuttamista, kouluttamista, ihmishenkien pelastamista. Ystävyysseurakuntatyö, lähetystyö, Yhteisvastuukeräys, stipendiaatit, työntekijävierailut, nimikkolähetit, ekumeeniset rukouspäivät, Vastuuviikko – jatkanko? Kaikki niin tuttuja, mutta kuinka vaikeaa onkaan nähdä kokonaisuus.

Mitä ihmettä sitten on kirkon kansainvälisyys ja kansainvälinen osaaminen? Onko se kaikkea sitä, mikä tapahtuu jossain kaukana? Tätä olen kovastikin miettinyt pohtiessani kirkon ammattien ydinosaamista ja virkojen kelpoisuusehtoja. Turhan usein tapahtuu eräänlainen kahtiajako. Kirkon kansainvälisen työn sopimusjärjestöjen kautta tapahtuva toiminta ulkomailla kuvataan eri kohdassa, kuin vaikkapa monikulttuurinen työ seurakunnan alueella. Tai ekumeeniset oppineuvottelut kirkkojen välillä ja kirkkoliitoissa tuntuvat olevan kaukana niistä suhteista, joita meillä on oman seurakuntamme alueella toimiviin pieniin kristillisiin yhteisöihin. Kahtiajako on kuitenkin mielikuvakysymys. Oikeastihan kyse on samojen ilmiöiden jatkumosta. Siksi mielikuviin on syytä tarttua ja muokata niitä silloin, kun niistä on haittaa.

Kirkon juuret ovat kansainväliset. Universaali kirkko kantaa globaalia vastuuta. Kansainvälisyys ja siihen liittyvä osaaminen on enimmäkseen arkipäiväistä huomioonottamista ja oikeaa asennetta. Se, mitä jossain ison pöydän ääressä saadaan yhdessä sovittua, on monessakin kohtaa vaikuttanut siihen, millaiset suhteet meillä on tai voisi olla toisiin kristittyihin omalla paikkakunnallamme. Silloin, kun maailmanpolitiikkaan kytkeytyneet uskonnot ja uskonnolliset virtaukset puhuttavat ihmisiä kotona, voisi seurakuntamme kokemukset ja yhteydet maailmanlaajaan Kristuksen kirkkoon olla puhuttelevia. Suuret sfäärit ja monimutkaiset geopoliittiset yhteydet alkavat muuttua ihmisen kokoisiksi ja ihmisten tarinoiksi.

Siitähän kristinuskossakin pohjimmiltaan on kyse: yhteisestä Ihmisen tarinasta, jolle koko luomakunta odottaa hyvää loppua.

Vesa Häkkinen
koordinaattori, kirkon lähetystyön keskus

14.11.19

Saako surra, jos kukaan ei ole kuollut?

Saako surra, jos kukaan ei ole kuollut?

Pärjäävä ei sure, hän miettii sitä, mitä vielä on jäljellä ja keskittyy tulevaan. Hän suorittaa jo uutta eikä sure mennyttä, sitä vanhaa. Kukaan ei ole kuollut, miksi siis surisin?

Surisin unelmaa, jota ei voi saavuttaa, tapahtumia, joita ei saa odottaa …

– jalkoja, jotka eivät kävelleet
– keuhkoja, jotka eivät hengitä itse
– suolistoa, joka ei itse sulata
– suuta, joka ei puhu eikä naura
– korvia, jotka eivät kuule
– käsivarsia, joita ei kasvanutkaan
– sormia, jotka eivät koskaan taivu niin että voisi pitää kädestä kiinni

Miksi surisin sitä, mitä ei ole, kun on niin paljon muuta, mistä voin iloita?

Surun koskettamaa

”Äläpäs nyt murehdi suotta, kaikkihan on hyvin nyt. Hän on elossa. Olet huolehtinut hänestä niin hyvin. Hänellä on kaikki hyvin. Katso häntä.”

Mutta minua surettaa silti. Itken sisäänpäin ja mietin, miksi mikään ei enää tunnu miltään. En tiedä, mitä ajatella, mitä tuntea – mutta suru seuraa minua. Kaikki, mitä minulla on, on surun koskettamaa. Ja pärjäämisen. Ja suorittamisen. Enkä edes saa itkua aikaiseksi, vaikka keho huutaa mykkänä.

Mitä käy, jos olen läsnä tässä hetkessä, enkä mieti huomista?

En kaikkia niitä järjestelyjä, mitä on tehtävä, jotta arki toimii. Jos vain olen tässä hetken, hengitän. Mutta en voi, sillä jos pysähdyn, en tiedä toiminko enää vai pysähdynkö iäksi.

Olenko unohtanut, miten surraan? Olenko unohtanut, miten itketään? Olenko unohtanut, miten tarraudutaan toiseen ihmiseen surun hetkellä?

Istut siinä vieressäni, mutta olemme niin kaukana toisistamme. En tiedä, miten pääsisimme lähemmäksi toisiamme. En tiedä, mitä sanoisin, sillä myötätuntosi voi murtaa minut. Enkä tiedä, haluanko nyt tulla murretuksi. Jos otat minua kädestä, halkean. Eikä itkustani ehkä tule loppua. Mitä jos puristan sinua liian lujaa ja sinäkin murrut?

Minä riitän

Lapsen diagnoosin saaminen on hetki, jolloin ihminen tarvitsee tukea. Mutta mitä on se tuki, jota ihminen tarvitsee? Vastaus tuntuu liian yksinkertaiselta: ”Kysy häneltä”. Aina ei nimittäin voi kysyä, aina ei ole sanoja. On vain läsnäolo. Kun mietin, mitä tukea itse olisin tarvinnut lapseni diagnoosin hetkellä, en tiedä vastausta. Tiedän vain sen, että sitä tukea ei ollut siinä hetkessä. Ja kun hetki meni ohi, en osannut sitä tukea pyytää.

Minun siunaukseni oli osaava lääkäri, joka näki, että putosin – putosin mustaan kuiluun. Diagnoosin antamisen hetkellä, hän näki ja ennen kaikkea kuuli, että näitä ihmisiä ei voi jättää tämän tiedon kanssa yksin. Lääkäri varasi ajan sairaalan kuraattorille. Ovi, josta astuin sisään, ja käsi, joka otti vastaan, veivät minua eteenpäin. Sain varmuutta askeliini ja siihen, että minä selviän. Minä pystyn, minä osaan, minä riitän lapseni äidiksi.

Jos lääkäri ei olisi varannut aikaa, vaan olisi antanut minulle puhelinnumeron mihin soittaa, en olisi päässyt sille ovelle, enkä astunut siihen huoneeseen, missä istuva ammattilainen otti minut vastaan. Hän, jolla oli kuulevat korvat, näkevät silmät, lämpimät kädet ja suuri sydän, joka näki putoamiseni ja kuilun syvyyden.

Diagnoosin saannista lähtien päässäni oli pyörinyt: ”Kuka hänet hautaa, minäkö? Kuka kantaa arkkua? Voi se on niin pieni arkku, lapsen isä murtuu arkun alle. Mitä virsiä valitaan? Ei, en halua haudata lastani! Minä en hautaa häntä, hän ei saa kuolla!” Kun sain sanottua nämä asiat ääneen, pääni lakkasi pyörimästä ja oloni oli hyvin rauhallinen. Kuraattori myös totesi asian, minkä itsekin tiesin, että sairaslomaa tästä tulee. Sureva ei jaksa toisten surua. Ei voi olla surun ammattilainen ja johtaa hautajaisia, kun oma haava on auki. Ei kriisissä oleva pysty tukemaan muita kriisissä.

Lupa surra

Vuosien jälkeenkin pystyn palaamaan tuohon putoamiseen, siihen henkäykseen. Mutta vuosien työn tuloksena, nousen kuilusta ja voin katsella kuilua rauhallisin mielin. Kuilu on olemassa ja sen pohjalla on pahin pelkoni, se musta: oman lapsen kuolema. Mutta minä ja kuilu olemme erillämme, sillä minun lapseni elää. Hän ei kuollut, ja minäkin selvisin toistaiseksi. Työ jatkuu. Minä jatkan surutyötäni yhdessä psykoterapeuttini kanssa. Me kosketamme pelkoani, huoliani, ahdistustani – enkä jää yksin. Varmat kädet ovat kanssani. Tulla lohdutetuksi, sitä en vielä osaa – mutta kävelen sitäkin osaa kohti.

Yhdestä olen varma: surra saa silloinkin, kun kukaan ei ole kuollut.

Krista Riipinen
sairaalapappi

7.11.19

Työturvallisuutta ja hyviä käytäntöjä krematoriotyöhön

Krematorio on aika erityinen työpaikka, ja usein krematorionhoitaja on työnsä kanssa melko yksin. Työ on työtä siinä missä muukin työ, ja kuormitustekijät ovat toisaalta hyvinkin konkreettisia, turvallisuuteen ja työolohin liittyviä, mutta toisaalta ollaan hyvin äärimmäisten asioiden äärellä, kun ihmisten kokema suru ja menetys ovat lähes päivittäin läsnä.

Kirkon työelämä 2020 -ohjelma Kirteko on yhdessä Työturvallisuuskeskuksen kanssa koonnut seurakuntien krematoriotyön asiantuntijoiden verkoston, jonka tavoitteena on edistää krematorioiden työturvallisuutta.

Toukokuussa järjestettiin Malmin kirkolla verkoston neljäs työpaja, jossa pohdittiin 36 osallistujan voimin työssä jaksamisen kysymyksiä. Äänessä olivat niin asiantuntijat kuin itse työntekijätkin. Viimeinen, koko verkoston työskentelyn arviointityöpaja järjestetään marraskuussa Jyväskylässä.

Vertaistukea ja vilkasta keskustelua

Vaikka työpajoihin tullaan eri puolilta Suomea, haasteet ja ammatin erityispiirteet ovat yhteisiä. Aikaisemmissa työpajoissa on jo tultu tutuiksi, ja keskustelu porisi iloisesti heti aamukahvin äärellä.

Työturvallisuuden edistämisen ja hyvien käytäntöjen jakamisen lisäksi tavoitteena onkin ollut työntekijöiden yhteishengen tukeminen ja oman verkoston luominen. Toiveena on, että jatkossa verkostoon osallistuneet voisivat kokoontua ja pitää yhteyttä omatoimisesti.

Toukokuisessa työpajassa mietittiin työn käytäntöjen ja turvallisuuden yhteneväisyyksiä ja eroja yhdessä ja ryhmissä: Miten vahvistaa ja tukea hyvää henkilökuntaa.

Päivän avasi asiantuntija Elina Ravantti Työturvallisuuskeskuksesta. Hän esitteli työpajatyöskentelyn vaiheet ja päivän ohjelman tavoitteineen. Terhokodissa työskentelevä Miia Salonen kertoi kuolevien hoitotyöstä ja työn erityisyydestä 27 vuoden kokemuksella. Työturvallisuuskeskuksen asiantuntija Seija Moilanen puolestaan puhui työn psykososiaalisesta kuormituksesta.

Yksin työskentely ja vuorovaikutuksen haasteet

Ryhmätöissä pohdittiin ratkaisuja sellaisiin työn tilainteisiin, joissa osallistujat tunnistavat kuormitusta. Käytännön konkretiaa ovat muun muassa työskentelyolosuhteiden puutteet ja parantamistoiveet.

Mietittiin myös, millaisilla keinoilla työn keskeytymistilanteita saataisiin hallintaan. Moni kokee myös ikävänä sen, että saattaa joutua hoitamaan uurnaluovutukseen työhaalarissa. Mahdollisuus ennakkovalmistautumiseen olisi tärkeää myös henkisesti, koska usein tilanteeseen liittyy paljon tunteita ja menetyksen kokemusta.

Työpajojen tärkeänä antina pidettiin yhteistä keskustelua työn tekemiseen liittyvistä asioista ja jokapäiväisestä esimiestyöstä. Yhdessä mietittiin myös konkreettisia keinoja. Jatkuvia keskeytyksiä voisi suitsia säätämällä uurnanluovutukseen kellonajat, lisäämällä ruuhka-aikoihin henkilökuntaa, soveltamalla työnkiertoa ja siirtämällä uurnanluovutukset vahtimestareiden hoidettavaksi. Yksintyöskentelyn ongelmia ja turvallisuusriskiä vähentäisi esimerkiksi työpari, videovalvonta tai skype-yhteys.

Tiedot talteen, hyvät käytännöt jakoon

Työn haasteiden ja myös hyvien käytäntöjen jakamiseen Kirkon työmarkkinalaitoksen asiantuntija Krista Mikkonen esitteli Teams-sovelluksen, joka voisi toimia verkoston yhteisenä ratkaisupankkina.

Ideana on tallentaa Teamsiin uunin ja muiden teknisten laitteiden huoltokirjat, joita myös päivitettäisiin säännöllisesti. Huoltokirjaan voisi myös koota vikoja ja niiden ratkaisuja. Kun tiedot olisivat myös muiden halukkaiden käytettävissä, toisten krematorioiden huoltokirjoista voi löytyä hyviä ratkaisuja omiin ongelmiin.

Vuoden viimeisessä työpajassa Jyväskylässä 19.11.2019 kokeillaan Teams-sovelluksen käyttöä yhdessä. Verkoston työn arvioinnissa arvioidaan tehtyä työtä, analysoidaan tulokset, arvioidaan toteutustapaa, tehdään päätös toteutustavasta ja vakiinnutetaan hyviä toimintatapoja. Toki myös juhlistetaan hankkeen päätöstä ja mietitään, miten tästä eteenpäin.

Virve Airola

30.10.19

Ratkaisevatko naiset kirkkojen kohtalon?

Nuori nainen sytyttää tuohuksia ikonin ääressä Svetitskhovelin historiallisessa katedraalissa Georgiassa. 1000-luvulla rakennettu katedraali sijaitsee paikalla, jonne Pyhän Ninan myötävaikutuksella rakennettiin Georgian ensimmäinen kirkko jo 300-luvulla. Kuva: Kimmo Ketola

Georgia on yksi harvoja Euroopan maita, joissa maallistumisesta ei ole mitään merkkejä. Nuoret ovat kyselyiden mukaan edelleen aivan yhtä uskonnollisia kuin vanhemmat ikäryhmät ja Georgian ortodoksikirkko on kansalaisten silmissä maan luotetuin instituutio.

Vierailu Georgian tunnelmallisissa kirkoissa todistaa samaa: niissä käy keskellä arkipäivää jatkuvana virtana ihmisiä sytyttämässä tuohuksia lukuisten ikonien äärelle. Vierailijoiden joukossa on naisia ja miehiä kaikista ikäryhmistä.

Selityksiä kristinuskon elinvoimaisuuteen voidaan etsiä vastareaktiosta tukahduttamispyrkimyksiin Neuvostoliiton vallan alla, sekä erityisesti Georgian ortodoksisuuden erityisestä merkityksestä osana kansallista historiaa ja identiteettiä.

Kristinusko vakiintui alueella hyvin varhain. Perimätiedon mukaan jo apostolit Andreas ja Simon Kiivailija saarnasivat alueella. Kristinuskoon kääntymiseen vaikutti kuitenkin eniten ”apostolien vertaiseksi” tituleerattu pyhimys, Pyhä Nina (n. 296–338). Hallitsijaparin kääntymisen seurauksena kristinusko virallistettiin valtionuskonnoksi jo vuonna 337.

Ajatuksia herättävää on kuitenkin juuri naispuolisen pyhimyksen keskeinen rooli maan uskonnollisessa historiassa. Ei ole sattumaa, että juuri Pyhän Ninan ikoneilla on monissa kirkoissa hyvin näkyvä ja merkittävä rooli. Hän on maan rakastetuin pyhimys. Mikä merkitys uskonnon elinvoimaisuuteen on sillä, kuinka tärkeässä roolissa naiset niissä nähdään?

Nämä kolme tekijää – kansallisten identiteettien rakentuminen, poliittiset intohimot sekä naisen asema – auttavat selittämään kirkkojen aseman muutoksia monissa muissakin maissa. Jotkut yhteiskuntatieteilijät ovat viime aikoina esittäneet, että naiset ovat käänteentekevässä roolissa kirkkojen kohtaloissa myös nykymaailmassa.

Euroopan arvomuutoksista saadaan pian uutta tietoa

Kansainvälinen joukko arvotutkijoita kokoontui lokakuun alussa Georgian Tbilisissä konferenssiin, jonka aiheena oli kriisien jälkeisen Euroopan arvomuutokset. Mukana oli paljon itäeurooppalaisia tutkijoita, jotka olivat havainnoineet erityisesti kansallisen identiteetin, politiikan suunnanmuutosten ja uskonnon välisiä mutkikkaita vaikutussuhteita.

Konferenssin erityisenä virikkeenä toimivat vastikään tutkijoiden käyttöön julkaistut European Values Study (EVS) -kyselyaineistot ensimmäisistä 30 Euroopan maasta. Aineistonkeruu kuitenkin jatkuu joissakin maissa edelleen ja täydellinen aineisto saataneen käyttöön keväällä 2020.

EVS on kansainvälinen yhteiskuntatieteellinen tutkimushanke, joka on toteutettu 1980-luvun alusta lähtien noin yhdeksän vuoden välein, joten huolellisesti kerättyjä aikasarjoja eurooppalaisista arvoista on jo liki neljän vuosikymmen ajalta.

Tämänkertainen aineistonkeruu toteutettiin yhteistyössä World Values Survey (WVS) -organisaation kanssa. Se tarkoittaa, että tällä kertaa tutkimusaineistoja on kerätty likipitäen samalla lomakkeella yli sadasta maasta kaikkialta maailmasta. Kyseessä on todennäköisesti historian tähänastisesti mittavin kansainvälinen yhteiskuntatieteellinen aineistonkeruu.

Syyt näin merkittävään tutkimuspanostukseen ovat ilmeisiä. Edellinen aineisto kerättiin vuosina 2008–2009 ja sen jälkeen ilmaantuneet asiat, kuten velkakriisi, talouskuripolitiikka, pakolaiskriisi, ISIS:in terrori, Brexit sekä populististen arvokonservatiivisten puolueiden nousu ovat muuttaneet yhteiskunnallista ilmapiiriä merkittävästi monissa maissa.

Onko naisten roolia aliarvioitu uskonnollisten muutosten selityksissä?

Konferenssin kiinnostavimmat keskustelut käytiin juuri uskonnon merkityksestä näiden kriisien jälkeisessä Euroopassa. Keynote-esitelmöitsijät, Britanniassa vaikuttava uskontososiologi David Voas sekä saksalainen politiikantutkija Christian Welzel ovat omissa teorioissaan korostaneet modernisaation uskontoja haastavaa vaikutusta.

Voasin esitelmä uskonnollisen vallan pitkään jatkuneesta rapautumisesta kirvoitti Welzelin pohtimaan erityisesti sukupuolten keskinäisen valta-aseman ja naisten yhteiskunnallisen aseman muutosten vaikutusta uskonnolliseen elämään ja kirkkojen asemaan. Myös Voasin mukaan sukupuolen merkitys oli todennäköisesti aliarvioitu vallitsevissa maallistumisen selitysmalleissa.

Uskonnolliselta kannalta modernisaation merkittävin vaikutus saattaakin piillä sen patriarkaalista arvomaailmaa ja järjestystä horjuttavassa roolissa. Tähän viittaisi ainakin se, että uskonnollisen fundamentalismin ja autoritaaristen populististen puolueiden keskeisimmät vastarinnan kohteet näyttäisivät olevan juuri perinteisten etnisten ja miesvaltaisten hierarkioiden murtuminen sekä muutokset sukupuolirooleissa ja ylipäätään sukupuolta koskevassa ymmärryksessä.

Joka tapauksessa kyselyt kertovat selkeää kieltään naisten ylivertaisen tärkeästä roolista kotien uskonnollisessa kasvatuksessa ja kulttuuristen arvojen välittymisessä sukupolvelta toiselle. Kun suomalaisilta on kysytty, keneltä he ovat saaneet uskonnollista kasvatusta, vastaajat nimeävät useimmin äitinsä. Ja seuraavaksi tärkeimpänä isoäitinsä.

Historioitsijat tuovat jatkuvasti esiin uutta todistusaineistoa siitä, kuinka merkittävä rooli naisilla oli varhaiskristillisyyden leviämisessä antiikin ajan maailmassa. Pyhä Nina on tästä vain yksi esimerkki. Myös modernin maailman vaihtoehtoisen uskonnollisuuden ja hengellisyyden tutkimuksessa on jo pitkään tuotu esiin naisten korostunut rooli.

Suurella todennäköisyydellä naiset tulevat ratkaisemaan myös modernisaation haastamien vakiintuneiden kirkkojen kohtalon.

Kimmo Ketola
tutkija, Kirkon tutkimuskeskus

23.10.19

Elämänmakuista seurakuntayhteyttä Etelän Ristin alla

Palvelutyössä mukana koko perhe

Suomalainen seurakunta Sydneyssä on kokoontunut aloittamaan messua Sydneyn keskustan luterilaisella kirkolla. Paikalla on väkeä vain kourallinen, sillä eletään elokuuta, jolloin osa ulkosuomalaisista on nauttimassa vielä Pohjolan yöttömistä öistä. Mieheni Aapo, Sydneyn suomalaisen Etelän Ristin seurakunnan pappi, pukee päälleen albaa kirkon etuosassa. Esikoisemme, 7-vuotias Nooa, kurkistelee alas urkuparvelta. Hän on siellä valmiina käyttämään powerpoint-esitystä, jonka Aapo on valmistanut kirkkoa varten. Itse istun pianon takana kirkon etuosassa edessä ja 5-vuotias tyttäremme Selma viihdyttää lastenhoitotilassa 1-vuotiasta kuopustamme Vienaa. Välillä 1-vuotias ei jaksa pysyä aloillaan vaan lähtee huoneesta juoksentelemaan ja kurkistamaan ovatko äiti ja isä yhä paikalla. Tällöin hänet nappaa syliin joko toinen meistä vanhemmista tai joku seurakuntalaisista. Viena on tähän tottunut eikä ole moksiskaan. Hän katselee ja kuuntelee hetken kirkonmenoja ja palaa sitten takaisin leikkimään.

Kaivosojan perhe Australiasssa rannalla.

Perheemme on ollut Sydneyn suomalaisen Etelän Ristin Seurakunnan työssä lähes kolme vuotta. Tullessamme Australiaan marraskuussa 2016 kaikki oli ensin uutta ja outoa. Huomio kiinnittyi sateenkaaren värisiin lintuihin, mangojen ja eukalyptuspuiden tuoksuun sekä sirkkojen yölliseen siritykseen. Aistit ovat adaptoituneet ja aluksi vieraalta tuntuneet asiat ovat muuttuneet osaksi kotoisaa maisemaa. Suomi-yhteisöön solahdimme tänne tultuamme töittemmekin puolesta nopeasti, mutta lasten harrastusten ja koulunkäynnin myötä myös meille vanhemmille on avautunut paikallinen sosiaalinen verkosto. Sydneyn suomalaisen seurakunnan kirkko ja pappila, kotimme, sijaitsee Bass Hillissa, asuinalueella, joka vuosien saatossa on muuttunut yhä monikulttuurisemmaksi. Alueellamme asuu paljon erityisesti Lähi-Idästä tulleita ensimmäisen ja toisen polven siirtolaisia. Yksityiskoulut ovat täällä tavallisia, mutta lapsemme käyvät valtion ylläpitämää lähikoulua, jonka oppilaista 80% puhuu äidinkielenään jotain muuta kieltä kuin englantia, suurin osa arabiaa. Voisi sanoa, että tutustuessamme lähialueen ihmisiin, meillä on ollut rikkaus tutustua kulttuureihin ympäri maailmaa. Samalla olen vahvasti kokenut että meidät on lähetetty tänne, ei vain Sydneyn suomalaista seurakuntaa varten, vaan kaikkia niitä ihmisiä varten joita arjessamme kohtaamme. Suurin osa heistä on muslimeja, joille sanoma Jeesuksesta on vieras. Kutsumalla ystäviämme esimerkiksi lasten syntymäpäiville pappilaan olemme saaneet osaltamme olla todistamassa sitä, miten suuren armon ja vapauden kristinuskon sanoma sisältää.

Sydneyssä on noin 1500 suomalaista. Seurakunnan toimintaan kuukausittain osallistuu aktiivisesti noin 100 ihmistä. Suomenkielisiä jumalanpalveluksia pidetään suur-Sydneyn alueella neljässä eri sijainnissa. Kuten alun tilannekuvasta ehkä välittyy, jumalanpalveluselämä on täällä elämänmakuista ja usein myös huumorin sävyttämää. Välillä joku saattaa keskeyttää kysymyksellään tai etsitään laukun uumenissa olevaa kolehtihaavia. Lapset tuovat seurakuntaelämään oman piristyksensä. Papin perheenä seurakunnan palveleminen on täällä nimenomaan koko perheen palvelutyötä. Muutto Sydneyn suomalaisen seurakunnan palvelukseen salli meidän tehdä tärkeäksi kokemaamme työtä yhdessä, palvella seurakuntaa musiikin lahjalla ja lapsiperheenä kutsua seurakunnan toimintaan mukaan toisia nuoria perheitä.

Sydämellä sukupolvien yhteys

Työssämme seurakunnassa ja myös Suomi-koulussa, jossa toimin tällä hetkellä pääopettajana, näemme Suomi-yhteisöjä melko laajasti. Suurkaupunki pitkine etäisyyksineen asettaa sukupolvien kohtaamiselle omat haasteensa. Olemme osaltamme yrittäneet olla rakentamassa siltaa sukupolvien välille järjestämällä lasten lauluesityksiä erilaisiin tapahtumiin, tuomalla seurakunnasta tuntemaa varttuneempaa väkeä vierailemaan Suomi-koululla mutta myös järjestämällä pikkulapsiperheiden ja vanhemman polven siirtolaisten yhteistä ”Vauvasta vaariin, muksusta mummuun” -muskaria. Muskarista onkin tullut suosittu ja kuukausittain se kokoaa noin kymmenisen vanhempaa lapsineen ja kourallisen senioreita suomenkielisten laulujen äärelle. Kaipuu oman äidinkielen ja kulttuurin äärelle on vahva. Tutuista elementeistä täälläkin halutaan pitää kiinni. Esimerkiksi Kauneimmat joululaulut kokoavat täällä vuosittain kirkon täyteen ja ovat koskettavia tilaisuuksia. Siinä on kyse perinteestä ja tunnemuistoista jotka voi saavuttaa vain omalla äidinkielellä.

Uskolliset palvelijat

Seurakunta on kokoontunut kiltaan, eli kotikokoontumiseen. Nauru raikaa kun tavataan taas vanhat tutut, siskot ja veljet. Papin hartauden ja pöytäkirjan lukemisen jälkeen on vuorossa katsaus seuraaviin tapahtumiin. 82-vuotias killan johtaja esittelee killan kalenteria ja puhe siirtyy lähestyvään piknik-kirkkoon. ”Sitten meidän olisi hyvä edellisenä päivänä kokoontua valmistavaan leivät kahvipöytään, kuka pääsisi avuksi?” On hetken hiljaista, 97-vuotias killan jäsen kohottaa äänensä ensimmäisenä. ”Minä kyllä osaan leipiä voidella”.

Sydneyn suomalaisen seurakunnan kantava voima ovat sen alkuperäisjäsenet. He ovat ensimmäisen polven siirtolaisia, jotka ovat muuttaneet tänne sotien jälkeen 50-60 -luvun Suomesta, ja heille suomalaisen kulttuurin ja kielen säilyttäminen on ollut nykypäivän ekspatteihin verrattuna vielä tärkeämpää. Sukulaisten jäädessä kauas koti-Suomen heistä on muodostunut toisilleen perhe, jonka kanssa on jaettu monet elämänvaiheet ja muistot. Tämä kuvaamani esimerkki eräästä seurakunnan tilaisuudesta kertoo siitä uskollisuudesta, jolla nämä seurakunnan jäsenet seurakunnan työtä täällä tukevat. Rouvat leipovat kahvipöytään herkkuja omakustanteisesti ja maksavat niistä kirkkokahveilla ison hinnan saadakseen syödä niitä. Rahaan joutuu keskittyä kun sitä ei ole. Seurakunnan tulevaisuuden haasteena ovatkin ikääntyvät jäsenet ja vastuunkantajien sukupolven harveneminen, ja sitä kautta taloudelliset haasteet. Vaikka moni ei enää kirkolle pääsekään, äärimmäisen arvokasta on myös se hiljainen rukous jolla seurakuntalaiset kotikirkkoaan kantavat.

Tuliaisina elämänmakuiseen osallisuuteen kannustaminen

Tällä hetkellä suunnitelmissamme on palata työhön ja arkeen Suomessa ensi vuoden lopulla. Kokemus täällä on muuttanut meitä ja tulee yhä muuttamaan. Tulemme varmasti katsomaan suomalaista elämää ja myös luterilaista kirkkoamme eri näkökulmasta. Jo kesällä 2016 Suomessa lomaillessamme silmät avautuivat eri tavalla siihen, kuinka onnekkaassa asemassa kirkkomme kotimaassa on. Sillä on haasteensa, mutta sillä on rikkautensa, kuten kauniit kirkkotilat pyhyyden kokemiseen ja verrattaen isot resurssit. Kirkossamme on paljon tekijöitä: papit, siivoojat, suntiot, sihteerit, lapsityönohjaajat ja haudankaivajat. Heidän osaamisensa on toki tärkeä voimavara. Samalla pohdin millaisen tilan tällainen ”virkamiesmalli” jättää vapaaehtoisille? Jääkö seurakunnissamme tilaa sen jäsenille saavat toteuttaa itseään ja sitä kautta kasvaa palveluiden vastaanottajasta ilosanoman levittäjäksi, sitoutua? Suomessa perhe ja papin työ erottuvat nykypäivänä toisistaan. Luulen, että tulen kaipaamaan papin rouvan aktiivista roolia, jonka seurakunnan keskellä eläminen tällä hetkellä tarjoaa. Kotimaassa itseäni odottaa oma päivätyö erityisopettajana ja kotimme sijaitsee kaukana mieheni työpaikasta, joten osallistuminen on luonnollisestikin vähäisempää.

Välittämisen ja yhdessä tekemisen kulttuuria haluaisin täältä viedä Pohjantähden alle ja kirkkoomme siellä. Kaiken ei tarvitse olla valmiiksi jokaiselle ikäryhmälle erikseen räätälöityjä palveluja vaan haastetaan ihmisiä yhdessä ideoimaan ja luomaan seurakunnasta omannäköisensä kuitenkaan unohtamatta Jeesusta ja pelastussanomaa. Tällöin seurakunnasta tulee seurakuntaperhe, jossa pidetään huolta niin aineellisesti kuin henkisestikin. Koen, että sellaisessa seurakuntaelämässä on jotain aitoa, johon Jeesuskin on meidät seuraajinaan kutsunut. Jumalanpalveluksemme ei tarvitse olla vain ”esitys” jonka seuraamme kymmeneltä sunnuntaiaamuisin vaan avoimuuteen ja osallisuuteen kutsuva tila, yhteys, jossa jokainen seurakuntalainen saa näkyä omana itsenään, tunteiden kirjoineen ja yhteydessä toisiimme ojennumme kohti Jeesusta. Uskon, että sellaisessa tilassa keskeneräisyydestä kasvaa Jumalan armon läpivalaisemana jotakin kaunista, elämänmakuista mutta pyhää, joka kutsuu mukaan myös uusia ihmisiä.

Sanna Kaivosoja
Sydney

Kirjoittaja on erityisopettaja, joka tällä hetkellä toimii Sydneyn Suomi-koulun pääopettajana ja Sydneyn suomalaisen seurakunnan vapaaehtoistyöntekijänä.