11.03.20

Kysyminen on vaikea laji ja vuoropuhelun edellytys

Jyväskylän Muuttuva uskonnollisuus ja uskontojen kohtaaminen -kurssilla kohtaamisen kysymyksiä lähestyttiin myös draaman ja keskustelun avulla. Kuva: Elina Hellqvist

Vastausten antaminen kysymyksiin on joskus vaikeaa. Vielä vaikeampaa on vastauksen kuunteleminen loppuun asti. Mutta joskus kaikista vaikeinta on kysyä jotakin mieltä askarruttavaa toiselta ihan suoraan.

Tämä oivallus syntyi keskusteluissa Jyväskylässä tällä viikolla. Olimme koolla kahden eri ryhmän kanssa pohtimassa uskontojen kohtaamisen, katsomus- ja uskontodialogin kysymyksiä. Ensimmäinen este vuoropuhelulle erilaista maailmankatsomusta tai uskontoa edustavan ihmisen kanssa näyttää usein olevan pelko siitä, että tulee tahattomasti loukanneeksi eri tavalla ajattelevaa ja uskovaa ihmistä. Loukkaamisen pelossa moni jättää kokonaan lähestymättä tai tutustumatta vähän erilaiseen kanssaihmiseen.

Älä oleta toisen puolesta

Voiko vilpittömästä kysymyksestä loukkaantua ja pahoittaa mielensä? Kyllä varmasti voi – ja siitä huolimatta kannattaa uskaltaa esittää se mieltä askarruttava kysymys. Nimittäin toisen puolesta olettaminen on vielä paljon loukkaavampaa. Jos tulee aina kohdelluksi vain jonkun oletetun ryhmäidentiteetin pohjalta, jää ihminen sellaisena kuin hän on näkemättä kokonaan. Mietin ihan omalle kohdalle: aivan ok on kysyä, miksi olen pappi ja kirkossa töissä. Vastaan sitten mitä vastaan – eli yleensä kun en muutakaan voinut – mutta loukkaavampaa on olettaa vaikkapa älyni, empaattisuuteni tai perhesuhteitteni tilaa tältä pohjalta. Halutessani voin kadulla sulautua täysin enemmistön joukkoon enkä millään tapaa erotu massasta. Niillä ihmisillä, jotka etnisen taustansa tai vaikkapa uskonnollisen pukeutumisen vuoksi erottuvat joukosta, ei useinkaan tätä mahdollisuutta ole. Usein esimerkiksi huivia käyttäviä musliminaisia kohdellaan hyvin stereotyyppisellä tavalla ensisijaisesti uskontonsa edustajana. Silloin jää näkemättä, että huivia käyttävät naiset pääsääntöisesti elävät varsin samanlaista arkea kuin me muutkin ja toisaalta ovat yksilöitä, joiden elämä ja identiteetti koostuu yhtä moninaisista asioista kuin meidän muidenkin. Samoin etniseltä taustaltaan enemmistöstä poikkeava ihminen helposti yhä edelleen nähdään ensisijaisesti etnisyytensä näkökulmasta, eikä omana, ainutlaatuisena yksilönään.

Jyväskylän ensimmäisessä koulutuspäivässä osallistujilla oli tilaisuus kysyä mitä vaan toista uskontoperinnettä edustavalta ihmiseltä. Ystäväni ja yhteistyökumppanini, monessa mukana oleva muslimiaktiivi Pia Jardi oli valmis vastaamaan mihin tahansa omaan elämäänsä muslimina liittyvään kysymykseen. Vielä aika harvalla suomalaisella kristityllä on lähipiirissään toista uskontoa tunnustavaa ihmistä, jonka kanssa luontevasti keskustella siitä, mitä samaa ja mitä erilaista elämässämme on. Siksi mielikuva erilaista uskonnoista ja katsomuksista perustuu pitkälti median välittämiin tietoihin. Henkilökohtaisen kontaktin puuttuessa jää helposti huomaamatta uskontojen sisäinen moninaisuus.

Yhteisöön kuuluminen vs. oma määrittely

Kiusaus sortua ihmisen kohtaamiseen ryhmäidentiteetin kautta vaanii myös kirkon sisällä. Tarkastelimme Jyväskylässä rinnakkain kahta aineistoa. Toinen oli Tilastokeskuksen tilasto uskonnollisiin yhteisöihin kuulumisesta ja toinen oli Gallup Ecclesiastica 2015 -tutkimuksen perusteella tehty luokittelu siitä, mihin katsomukselliseen ryhmään suomalaiset itse määrittelevät itsensä. Jäsenyystilastojen perusteella voidaan sanoa, että suomalaisista 72% on kristittyjä ja 70% evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä. Toiseksi suurin ryhmä ovat ihmiset, jotka eivät kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Ei-kristillisiin uskonnollisiin yhteisöihin, esimerkiksi buddhalaisiin ja islamilaisiin yhteisöihin, kuuluu vain 0,4% suomalaisista.

Kun ihmiset itse määrittelevät omaa uskonnollista identiteettiään, kääntyy asetelma varsin toisen näköiseksi. Suomalaisista suurin osa on kirkollisesti etääntyneitä ev.lut. kirkon jäseniä. Toiseksi suurin ryhmä ovat vakaumukselliset ev.lut. kirkon jäsenet, joita suomalaisista on n. 1/3. Kolmanneksi suurin ryhmä ovat uskonnottomat, vakaumuksellisista syistä uskonnollisten yhteisöjen ulkopuoliset. Neljänneksi suurin ryhmä ovat vaihtoehtoisen henkisyyden harjoittajat. Viidenneksi suurimmaksi ryhmäksi nousee uuden spiritualiteetin harjoittajat eri uskontoperinteissä. Kaikista pienin ryhmä ovat organisoitujen vähemmistöuskontojen jäsenet. Ryhmät ovat päällekkäisiä, sama ihminen voi kuulua useampaan kategoriaan.

Kirkon jäsenistössä on siis huomattavan suuri osa ihmisiä, jotka ammentavat osaksi omaa katsomustaan vaikutteita myös muista suunnista. Väitän, että ei ole ensisijaista lähteä arvottamaan tätä tilannetta, vaan ensisijaisesti kirkon tulisi lähteä kysymään, mitä ihmiset sieltä lähtevät hakemaan ja myös löytävät. Vaihtoehtoista henkisyyttä harjoittavat ihmiset tulisi nähdä tasaveroisina vuoropuhelun osapuolina samalla tavalla kuin jo pidempään ollaan ajateltu toisten uskontojen edustajista.

Kuka jää vuoropuhelun ulkopuolelle?

Kun tämän valossa lähdetään miettimään, kenen kanssa kristittyjen ja kirkon tulisi käydä vuoropuhelua, niin huomataan, että isoja ryhmiä jää helposti vuoropuhelun ulkopuolelle. Siksi onkin syytä ilolla huomata esimerkiksi se, että Helsingin seurakunnat ja Tuomasyhteisö olivat tänä vuonna vahvasti läsnä Minä olen -messuilla, joka on yksi suurimmista vaihtoehtoisen henkisyyden ja hyvinvoinnin tapahtumia Suomessa.

Rohkaistuakseen olemaan tekemisissä muita uskontoja ja katsomuksia edustavien ihmisten kanssa moni kirkon jäsen kaipaa tietoa toisista uskonnoista. Perustiedot on toki syytä olla, ja perustietoja esimerkiksi maailmanuskonnoista opiskellaan jo koulussa. Se on erittäin positiivinen asia. Mutta pelkkä kirjatieto ei vielä anna valmiuksia – eikä välttämättä myöskään sitä rohkeutta – tutustua toiseen ihmiseen paremmin. Jälleen käännän ajatuksen toisin päin: jos joku toista perinnettä edustava, joka ei tunne henkilökohtaisesti yhtään luterilaista kristittyä, aloittaisi lukemalla Raamattua, Katekismusta ja virsikirjaa, ja sitten niiden perusteella loisi mielikuvan tavallisesta, suomalaisesta luterilaisesta kristitystä, ja harkitsisi, kannattaisiko tällaiseen ihmiseen tutustua paremmin, niin miten oikea kuva hänellä mahtaisikaan meistä olla? Vai olisiko kuitenkin parempi lähteä liikkeelle tutustumalla toiseen ihan sellaisena tavallisena ihmisenä, joka elää itsensä näköistä arkea, johon sitten ammentaa sen verran kuin ammentaa omasta uskonnollisesta perinteestään?

Helmikuun alussa vietetään vuotuista Uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikkoa. Joko se on teidän seurakunnassanne tuttu asia? Jos ei, niin nyt on hyvä aika lähteä miettimään, voitaisiinko teillä järjestää jokin tapahtuma Yhteisymmärrysviikon tiimoilta ensi vuonna!

Lisää valmiuksia uskontojen kohtaamisen kysymyksiin saa myös kirkon henkilöstökoulutuksen kautta. Tämä blogiteksti on syntynyt Muuttuva uskonnollisuus ja uskontojen kohtaaminen -kurssin ensimmäisen lähijakson pohjalta.

Elina Hellqvist
asiantuntija, Kirkkohallitus

9.03.20

#tasaarvokahvit

Kahvikuppi ja teksti 19.3. #tasaarvokahvit

Minna Canthin päivänä 19.3. vietetään tasa-arvon päivää. Juodaan silloin #tasaarvokahvit ja viritellään kahvikeskusteluja tasa-arvosta. Kutsumme myös muita työyhteisöjä järjestämään omat tasa-arvokahvinsa.

Monessa työyhteisössä on siirrytty mahdollisuuksien mukaan etätyöhön. Työtehtävissä, joissa ollaan fyysisesti työpaikoilla, ei välttämättä varotoimien johdosta kokoonnuta yhteisiin kahvihetkiin. Tasa-arvokahvit voi juoda myös etäkahveina; kutsu muutama työkaveri esimerkiksi Teamsin välityksellä kahvikeskusteluun kanssasi.

Muutamalla kirkollisten toimijoiden fb-palstalla vietetään tasa-arvokahveja. Tervetuloa tasa-arvokeskusteluihin 19.3. ainakin Suomen ev.lut.kirkon työntekijät ja toimijat-, Pastorit- ja Kirkko ja yhteiskunta -ryhmiin. Keskustelua käydään pitkin tasa-arvon päivää!

Luovia tapoja etäkahvien toteutuksille on varmasti monia – ideoikaa itsellenne toimivin! Ja kun koronaviruksen etenemistä jarruttavat toimenpiteet ajetaan alas, voi löytyä hyvä ajankohta järjestää tasa-arvokahvit kasvokkaisin kahvipöytäkeskusteluin.

Miten etä- ja läsnäkahveilla voisi sitten edistää tasa-arvon toteutumista? Kahvipöytäkeskusteluun voi nostaa omassa työyhteisössä ajankohtaisia aiheita. Miten tasa-arvo toteutuu omalla työpaikalla? Mitä tasa-arvon edistämiseksi on tehty ja miten tasa-arvon toteutumista seurataan? Mitä hyviä tasa-arvoa edistäviä käytänteitä työpaikallanne on? Tunnetaanko työelämän lainsäädäntöä, joka suojaa syrjinnältä? Entä löytäisittekö idean, jolla edistää omassa työyhteisössä tasa-arvoa? Vuoden päästä voisitte kenties juhlistaa idean myötä otettuja askeleita kohti tasa-arvoisempaa työyhteisöä.

Suomalaista yhteiskuntaa ja työelämää on totuttu pitämään hyvin tasa-arvoisena. Matkaa tasa-arvon edistämisen tiellä on silti vielä pitkälti kuljettavana. Naisen työelämässä ansaitsema euro on 84 senttiä, ja maahanmuuttajanaisen euro on sitä vieläkin niukempi, 62 senttiä.* Palkkatasa-arvon lisäksi on tärkeä tarkastella rakenteellisia tasa-arvoa heikentäviä tekijöitä ja koettaa tunnistaa niitä – ne ovat usein vaikeasti havaittavia. Suomalainen työelämä on hyvin sukupuolittunutta; tiettyjä ammatteja pidetään yhä edelleen tietylle sukupuolelle kuuluvina. Naisten urakehitys on yhä hitaampaa kuin miesten.

Tasa-arvon toteuttaminen työelämässä on sekä koko työyhteisön että työnantajan velvollisuus. Tasa-arvon edistäminen alkaa ongelmallisten toimintatapojen ja tilanteiden tunnistamisesta. Jokaista meistä tarvitaan tekemään tasa-arvon tekoja!

“Siihen päätökseen olen tullut, että kaikki juominen, yksin vedenkin, on vahingollista. Poikkeuksen tekee vain kahvi.”

Minna Canth

Hyviä tasa-arvokahveja ja oivaltavia kahvikeskusteluja!

Minna Rikkinen
asiantuntija, pastori, teologian tohtori


Puhuttaisiinko tasa-arvosta?

Virikkeitä kahvipöytäkeskusteluihin

”Mitä tärkeämpi tehtävä, sitä vähemmän naisia”

lausui EKD:n tasaveroisten mahdollisuuksien asiantuntija Saksan protestanttisten kirkkojen tilanteesta 10 vuotta sitten. Miltä tämä lause kuulostaa oman kirkkomme kontekstissa?

Kirkkoherra, kirkkorouva vai jotain muuta?

Aamulehti teki päätöksen luopua sukupuolitettujen ammattinimikkeiden käyttämisestä. Palomies on nykyään pelastaja, lakimies asianajaja tai juristi. Kirkkoherrasta lehti käyttää nimitystä johtava pappi. Onko sanoilla väliä ja pitäisikö kirkon pohtia sukupuolittuneista ammattinimikkeistä luopumista?

Paras (mies)asiantuntija

Tutkimuksen mukaan naisten osuus uutisissa haastatelluista asiantuntijoista oli Suomessa vain 17 prosenttia vuonna 2015. Eikö eri alojen parhaiden osaajien joukosta löydy naisia vai eikö heidän asiantuntijuuttaan nähdä? Ketä meidän kirkossamme kuullaan, kun halutaan asiantuntija puhumaan?

”Meillä ainakin kaikkia kohdellaan samalla tavalla!”

Vuonna 2010 ilmestyneen Yhdenvertaisuus ja kirkko -hankkeen loppuraportin mukaan 39% kyselyyn vastanneista seurakunnan työntekijöistä oli kokenut joutuneensa eriarvoiseen asemaan tai itseensä kohdistuvan häirintää tai vihamielistä asenneilmapiiriä. Erilaiset uskonnollisiin vakaumuksiin liittyvät näkemyserot, eri henkilöstöryhmiin kuuluvien eriarvoiseksi koettu asema ja vähemmistöihin kuuluviin suhtautuminen näyttäytyvät kirkon työyhteisöissä haasteina. Myös sukupuoli, ikä ja työsuhteen laatu liittyivät vastauksissa kokemuksiin ja näkemyksiin eriarvoisesta kohtelusta. Lisäksi raportissa kävi ilmi, että eri vähemmistöryhmiin kuuluvia on kirkon työssä hyvin vähän, moninaisuutta ei vielä nähdä voimavarana, jota tavoiteltaisiin. Pikemminkin erilaisuuteen suhtaudutaan monin paikoin ennakkoluuloisesti tai epävarmasti.

Mitä sinun työyhteisössäsi on raportin ilmestymisen jälkeen tehty yhdenvertaisuuden edistämiseksi ja syrjinnän kitkemiseksi?

Mitä emme näe?

Sukupuolen tutkimuksessa on todettu, että työntekijät, niin naiset kuin miehetkin, havaitsevat eriarvoisuutta muilla työpaikoilla tai yhteiskunnassa yleensä, mutta eivät kovin helposti omalla työpaikalla. Mistä tasa-arvon teosta iloitsen työyhteisössäni? Mihin tasa-arvokysymykseen emme ole vielä kiinnittäneet riittävästi huomiota?

Samasta työstä sama palkka? 

Naisen euro on Suomessa 84 senttiä, kun vertaillaan kaikkien palkansaajien kokonaisansioita. Kun asiaa tarkastellaan samassa työpaikassa ja samalla työnimikkeellä, on palkkaero kolme prosenttia. Näin on myös kirkossa.* Esimerkiksi naispuolisen diakoniatyöntekijän, kirkkomuusikon, perheneuvojan tai kappalaisen euro on 97 senttiä.

Mikä selittää sen, että samassa työssäkin naisten saama palkka on miehiä pienempi? Onko kolme prosenttia paljon vai vähän? 


4.03.20

Kenelle sielunhoito kuuluu?

Sielunhoito on monikasvoista. Yleensä se ymmärretään keskusteluksi, jossa asiakas menee tapaamaan seurakunnan työntekijää omien asioiden kanssa. Ensimmäinen avaus tapahtuu usein puhelimessa: ”Me tapasimme silloin tätini hautajaisissa. Tuntui, että sinä ehkä voisit ymmärtää minua… on vaikea elämäntilanne, voitaisko tavata…? ”

Sitten tapaaminen järjestyy  kirkon tiloissa; seurakuntatalolla, jonne mennään sovittuna aikana. Istutaan ainakin tunti, että päästään edes vähän jutun alkuun. Eikä se välttämättä riitä vaan pitää sopia toinen kerta, kolmaskin…

Puhetta riittää, ihan kuin ottaisi tulpan pois. Joskus joutuu rajaamaan ja muistuttamaan sovitun ajan loppumisesta. Toivottavasti sielunhoitaja osaa olla riittävästi kuulevana korvana eikä ole heti tarjoamassa omia neuvojaan.  Kun seuraava kerta on sovittu, on paljon huojentavampaa odottaa sitä.

Vähitellen asioita puretaan kuin lankaa kerältä.

Pitääkö jaksaa tunti?

Sielunhoitosuhteen avaus tapahtuu kehitysvammaisen asiakkaan kohdalla vähän toisin. Yhteydenottaja ei ole aina henkilö itse vaan joku hänen edustajansa; omainen tai hoitaja. Hänen tehtävänään on järjestää aika, puitteet sekä  huolehtia muistuttamisesta ja paikalle tulemisesta.

Kun sovittu päivä koittaa, on syytä kohdata asiakas yhtä arvokkaana seurakuntalaisena ja ottaa hänet vakavasti. Keskusteluun käytetty aika vain saattaa olla huomattavasti lyhyempi. Puolen tunnin keskustelu on tyypillisempi kuin kokonainen tunti. Keskittymiskyky voi olla rajallista, joten sielunhoidon ei tarvitse yltää siihen tunnin oletusarvoon.

Ilmaisu voi olla  haparoivaa ja sanat putoilevat harvakseen. On vaikeuksia kertoa elämänsä tapahtumista pidemmällä aikavälillä. Siinä juuri tarvitaan taustatietoa, jota omaiset tai hoitohenkilökunta voivat välittää – silti rikkomatta salassapitoa. Monesti sielunhoitaja antaa samalla tukea usealle, koska kehitysvammaisella on usein aika tiivis verkosto hänestä huolehtivia henkilöitä.

Asia voi olla pieni tai suuri. Ei sitä voi mitata millään yleisellä mittarilla. Yksinäisyyden ja irrallisuuden kokemus, vaikeus tulla toimeen työkaverien kanssa, tai muutto uuteen paikkaan ovat isoja asioita. Ne ansaitsevat oman kiireettömän tuokionsa siinä missä keskivertoseurakuntalaisen erokriisi, läheisen kuolema tai uskonnolliset kysymykset.

Seurakuntalaisen perusoikeus

Sielunhoito on seurakuntalaisen perusoikeus ja mahdollisuus. Se ei edellytä tiettyä koulutustasoa eikä keskustelutaitoa. Joskus voi olla vaikeaa ilmaista itseään sanallisesti. Se luo liikaa suorituspaineita. Tietoisuus sielunhoidon luonteesta tahtoo olla joskus kadoksissa. Luullaan ettei sitä ole tarjolla eikä olemassa, eikä työntekijöitä saisi vaivata jonkin pikkuasian takia.  

Mutta kyllä jokaiselle tulee joskus tarve keventää mieltään ja jakaa asioitaan. Silloin lyhytkin kohtaaminen voi olla sielunhoidollinen, ja sellainen jää usein pysyvästi mieleen. Sielunhoitaja itse ei aina arvaakaan, kuinka pienet sanat voivat avata uusia väyliä päästä eteenpäin vaikeasta tilanteesta. Siinä näkee suurempaa johdatusta, kun joskus pidemmän ajan kuluttua saa palautetta jostain lyhyestä kohtaamisesta.

Kehitysvammaisten henkilöiden omaiset, läheiset tai hoitohenkilökunta voivat  olla arvokkaita välittäjiä ja herkkiä tulkkeja, jotka voivat viestittää henkilön sielunhoidon tarpeesta. He voivat auttaa yhteydenotossa ja tilanteen järjestelyissä sekä  myös rohkaista ottamaan itse yhteyttä. Parempi onkin, että henkilö itse soittaisi tai kohdattaessa pyytäisi keskustelua sovittuna aikana. Tämä on aitoa itsemääräämisoikeutta ja yhdenvertaisuutta. Jokainen on arvokas ja ansaitsee tulla kuulluksi ja vastaanotetuksi.

Taina-Maija Miettinen
vammaistyön pappi
Kajaani

26.02.20

Tiedolla entistä parempaa henkilöstöjohtamista

piiroskuvassa tietokoneen näytöllä tilastokuvia

Hyvä ihmisten johtaminen tai toisin sanoin työhyvinvoinnin johtaminen ja tuloksellinen, seurakuntalaiset huomioon ottava päätöksenteko ei onnistu ilman tietoa. Näin tietotulvan aikakaudella työyhteisön tilaan ja henkilöstöön liittyvän tiedon tuottamisen ja hyödyntämisen perusteita on tarpeen pohtia hetki yhdessä.

Vanha vaan ei vanhentunut suositus henkilöstötilinpäätöksen laatimisesta

Minkälaista henkilöstötietoa seurakuntapäättäjillä ja johdolla on käytössään, kerätäänkö tietoa tarpeeksi, mitä pitäisi kerätä, kuinka usein kerätään ja miten tietoa pitäisi jäsentää? Muun muassa näitä kysymyksiä pohdittiin jo 1990-luvun lopulla, kun kirkkohallitus antoi henkilöstötilinpäätöstä koskevan suosituksen. Sen mukaan ainakin suuremmissa seurakunnissa on tarkoituksenmukaista laatia vuosittain henkilöstön tilaa kuvaava erillinen raportti, jota kutsutaan henkilöstötilinpäätökseksi tai henkilöstökertomukseksi.

Vanha henkilöstötilinpäätössuositus on iästään huolimatta edelleen voimassa ja voimissaan. Sen tiimoilta käynnistyi monessa seurakunnassa vuosittainen henkilöstöraportin laatiminen. Niissä seurakunnissa, joissa henkilöstökertomusta ei ole tehty, on puolestaan toimintakertomuksessa esitelty henkilöstöasioita henkilöstömäärää laajemmin. Tätä on edellytetty muun muassa tilinpäätösohjeissa. Nyt joissakin seurakunnissa ollaan jo ottamassa seuraavaa askelta, kun niissä mietitään laajempia tiedolla johtamisen mahdollisuuksia.

Uudet henkilöstötilaston kuukausi- ja vuosiraportit

Kaikkia näitä prosesseja ja myös kaikkien seurakuntien henkilöstöjohtamista tukemaan käynnistimme KiT:ssä vuosi sitten keskeisiin henkilöstötilinpäätössuosituksen päivitettyihin tunnuslukuihin perustuvan tilastoraportin lähettämisen seurakuntien kirkkoherroille ja talouspäälliköille sekä seurakuntayhtymien talous- ja henkilöstöjohdolle.  Keräsimme sen saajilta raportista palautetta ja muokkasimme sen kerran kuussa lähetettäväksi henkilöstötilaston kuukausiraportiksi ja kerran vuodessa lähetettäväksi vuosiraportiksi.

Ensimmäiset uudistetut raportit lähetimme tammikuun lopulla. Raportit ovat seurakunta-/seurakuntayhtymäkohtaisia. Ajatuksemme on ollut, että niiden tilastoja voidaan harkinnan mukaan ja tietosuojakysymykset huomioon ottaen hyödyntää myös seurakunnan henkilöstökertomuksessa tai -tilinpäätöksessä. Niistä voi olla apua myös, kun tarkastellaan kirkon yhteistoimintasopimuksen mukaisesti työhön, työympäristöön ja työyhteisön tilaan liittyviä, työn turvallisuutta ja terveellisyyttä kuvaavia tilasto- ja muita seurantatietoja.

Henkilöstötilaston kuukausiraportti sisältää tietoa muun muassa henkilöstörakenteesta, henkilöstöresursseista, sairauspoissaoloista ja henkilöstökuluista. Osa tiedoista koskee yhtä kuukautta, osa on kumulatiivista tietoa. Uutta raportissa on, että se sisältää myös vertailutietoa seurakunnan omaan vuoden takaiseen tilanteeseen nähden sekä oman hiippakunnan ja koko maan jäsenmäärältään lähimpiin seurakuntiin nähden. Monissa seurakuntien palautteissa toivottiin juuri tällaista vertailutiedon saamista. Tilasyistä vähensimme myös raportin taulukoita. Jätimme ne, joissa on eniten kuukausittaista vaihtelua tai jotka muutoin ovat operatiivisen johtamisen kannalta tärkeitä.

Henkilöstötilaston vuosiraportti sisältää puolestaan tietoja, joiden jatkuva kuukausittainen seuranta ei ole tarkoituksenmukaista. Raportissa on nyt tietoa henkilöstön ikärakenteesta, sukupuolirakenteesta ja koulutusasteesta. Niiden tietoa täydentävät kuukausiraportin kumulatiivista tietoa sisältävät taulukot.

Raporttien henkilöstö- ja palkkatiedot on saatu Kirkon palvelukeskuksen järjestelmistä. Jos jotkin raporttien tiedoista vaikuttavat teistä virheellisiltä, suosittelemme, että tarkistatte selosteesta, miten ko. raportin taulukko laaditaan ja tunnusluvut lasketaan. Lisäksi teidän olisi tarkistettava, mitä tai miten tietoja seurakunnassanne palvelukeskuksen järjestelmiin tallennetaan. Tähän liittyen toivomme, että tarkistaisitte ainakin, miten tutkintoja koskevat tiedot tulevat teillä tallennetuiksi. Kun otetaan huomioon kirkon kelpoisuusvaatimukset, nykyiset vuosiraportin koulutusastetta koskevat tiedot ovat tuskin ajantasaisia.

Jatkamme edelleen raportin kehittämistä ja otamme mielellään vastaan raporttia koskevia kehittämisehdotuksianne ja muuta palautetta. Voitte myös kysyä, jos jokin kohta raporteissa askarruttaa (sähköpostiosoite kit@evl.fi).

Kevan seurakunnille tarjoama Avaintiedot-palvelu

Eikä tässä vielä kaikki, myös muita henkilöstötiedon lähteitä on avautumassa. Kevan digitaalinen Avaintiedot-palvelu on tämän kevään aikana tulossa seurakuntien käyttöön. Sen sisältämän tiedon avulla on tarkoitus vaikuttaa työkyvyttömyydestä aiheutuviin kustannuksiin koko julkisella sektorilla, mutta, mikä on tärkeintä, siitä pitäisi olla konkreettista hyötyä myös organisaatiotason työkykyjohtamiseen. Palvelu sisältää muun muassa tietoa työkyvyttömyyden kokonaiskustannuksista ja eläke- ja kuntoutustilastoja.

Palvelussa on myös kyselyt-osio, joka on jo seurakunnille auki! Se sisältää ainakin työhyvinvointikyselyn tekemiseen toimivan, turvallisen, maksuttoman ja vertailut mahdollistavan työkalun. Muutama seurakunta on jo kyselyn toteuttanut. Suosittelen muillekin lämpimästi sen hyödyntämistä! Viestimme työhyvinvointikyselystä lisää keväällä, kun Avaintiedot-palvelu saadaan seurakunnille kokonaisuudessaan avatuksi.

KiT:n Ajankohtaiskyselyn tulokset

Sokerina pohjalla tietoa KiT:n Ajankohtaiskyselyn tuloksista: Ne on nyt julkaistu KiT:n sivuilla. Kyselyllä kerättiin KiT:lle työmarkkinaedunvalvontaa ja ajankohtaista neuvottelutoimintaa varten tietoa seurakuntien ja seurakuntayhtymien henkilöstöstä ja työnantajatoiminnasta, mutta uskomme, että tuloksille on käyttöä myös seurakunnissa.

Tulokset vahvistavat taloustilastojen näkymää seurakuntien taloudellisesta ahdingosta ja hillitsevät menojen lisäystä. Yli 60 % seurakunnista suunnittelee vähentävänsä henkilöstömenoja vuonna 2020, vuosi sitten luku oli parikymmentä prosenttiyksikköä pienempi (40 %). Henkilöstömenojen vähentämisessä keinot ovat säilyneet entisinä. Kärjessä ovat edelleen virkojen/tehtävien täyttämättä jättäminen, eläköityminen ja sijaisten ja määräaikaisten käytön vähentäminen. Irtisanomiset ja lomauttamiset eivät edelleenkään ole tavanomaisia, joskin niitä edeltävien tuta-neuvottelujen määrä näyttää seurakunnissa hienoisesti lisääntyvän.

Kirkon työelämä 2020 -ohjelmaa, Kirtekoa koskevat tulokset kannustavat suunnittelemaan jatkoa. Lähes puolet seurakunnista arvioi, että Kirtekolla on ollut vaikutusta seurakunnan työelämäasioihin ja lähes 80 % seurakunnista arvioi hyötyvänsä Kirtekon kaltaisesta työelämäohjelmasta tulevaisuudessa. Kirtekon mahdollinen jatko on kirkon sopijaosapuolten kesken pohdittavana parhaillaan käynnissä olevissa kirkon virka- ja työehtosopimusneuvotteluissa. Esillä on myös uusi työaikalaki ja työaikamääräykset. Vastanneista 70 % oli täysin tai osittain samaa mieltä, että KirVESTES:n nykyiset määräykset työajattomille ovat toimivat ja ne on perusteltua säilyttää.

Ajankohtaiskyselyyn vastaajille esitän lämpimät kiitokset! Kaikille toivotan voimia, viisautta ja rohkeutta henkilöstötiedon hyödyntämiseen johtamisessa ja päätöksenteossa sekä seurakunnan toiminnan kehittämisessä. Siinä on kirkon henkilöstökulut huomioon ottaen miljoonat pelissä!

Oili Marttila
Neuvottelupäällikkö 
Kirkon työmarkkinalaitos

12.02.20

Kotikaupunkini Abu Dhabi – monien kulttuurien ja uskontojen kohtaamispaikka

Sheikh Zayed Grand Mosque on yksi maailman suurimmista moskeijoista ja avoinna myös ei-muslimeille. Moskeijaan mahtuu 40.000 henkeä.

Istun mieheni kanssa kahvilla ja katson keväistä merimaisemaa Helsingissä. Miehelleni on avautunut yllättäen työmahdollisuus Arabiemiraateissa (UAE). Harkitsemme tätä mahdollisuutta pitkään. Olisihan tämä hyppy nyt aivan toisenlaiseen kulttuuriin ja uskonnolliseen viitekehykseen. Mutta myös rauhattomaan Lähi-Itään. Pitkään pohdittuamme seikkailumme kohti Abu Dhabia alkoi.

Joudutko käyttämään huvia?

Kertoessamme tulevasta muutostamme, huomasin, että monia arvelutti mm. naisen asema, pukeutuminen ja turvallisuus. Moni myös kertoi kokemuksistaan Dubaista, 150 km päässä olevasta kaupungista, joka on kuin supervilli pikkuveli suhteessa rauhalliseen isoveljeensä Abu Dhabiin. Mutta siitä pukeutumisesta. Pukeutumiskulttuuri on erilainen kuin Suomessa, jo ilmastonkin takia. Paras vaate on ilmava ja auringolta suojaava. Länsimaalaisena voimme pukeutua vapaasti, kunhan ei pukeutumisellaan loukkaa paikallista kulttuuria. Käytännössä tämä tarkoittaa niin miehille kuin naisille polvien ja/tai olkapäiden peittämistä.  

Lähi-Idässä pukeutuminen vaihtelee maittain. Emiraattien pukeutumiskulttuurin juuret ovat beduiinikulttuurissa. Miehet pukeutuvat pitkään, valkoiseen takkiin ja päähuiviin. Huivia ympäröi musta köysi. Aavikolla köysi on ollut hyödyksi, koska sillä pystyi sitomaan kamelin jalat yöksi, että se ei karkaisi. Perinteisesti emiraattinaiset pukeutuvat abayaan, pitkään mustaan takkiin, joka peittää heidän usein länsimaiset vaatteensa. Musta päähuivi peittää hiukset. Tämä kulttuuri on muuttumassa. Tänä päivänä voi nähdä nykynuoria kävelemässä abaya avoimena ja hiukset valtoimenaan. Täytyy todeta, että emiraattinaiset ovat erityisen tyylikkäitä ja kauniita. On ollut myös hyvä kuulla, että heidän asemansa on parantunut huomattavasti esim. korkean koulutustason sekä työssäkäynnin kautta.

Itse olen alusta lähtien ajanut autoa, vaikkakin liikennekulttuuri on välillä hieman vauhdikasta. Ensimmäiset huomiot, jotka muuttaessamme teimme, olivat yleinen puhtaus, siisteys sekä turvallisuus.

Rukouskutsut osana arkea

Lähi-itä on monien uskontojen kuten kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden syntypaikka sekä hengellinen keskus. Keskiajalta lähtien islam on ollut valtauskontona melkein koko Lähi-idässä ja islamilainen kulttuuri vaikuttaa koko alueella. Muslimimaana UAE on varsin liberaali. Suurin osa maassa asuvista muslimeista on sunneja.

On mielenkiintoista, miten itsekin on tottunut päivittäisiin rukouskutsuihin ja siihen, että perjantai on paikallinen pyhäpäivä. Ramadanin aikana, joka kestää noin kuukauden, syöminen ja juominen on kiellettyä julkisilla paikoilla, myös autolla ajaessa. Onneksi ei-muslimeille on omat verhoilla suljetut tilansa ruokailuja varten. Tuolloin myös työ- ja koulupäivät ovat lyhyemmät. Auringonlaskun jälkeen paasto katkeaa iftar-ateriaan. Eri paikoissa on myös ei-muslimeilla mahdollisuus siihen osallistua. Yksi ihana muisto on kotikirkoltamme. Kutsussa oli ”Tule yhdessä muslimiystäväsi kanssa”. Ilta oli mitä mainioin. Herkullisen ruuan oli lahjoittanut hotelli. Sali oli äärimmillään täynnä iloa, naurua ja yhteyttä.

Uskontojen rinnakkaiseloa suvaitsevaisuuden hengessä

GCC (The Cooperation Council for the Arab States of the Gulf) -maat Bahrain, Kuwait, Oman, Qatar, Saudi Arabia ja Arabiemiraatit tunnetaan yleisesti muslimimaina, mutta näissä maissa asuu myös yhteensä neljä miljoonaa kristittyä. Arabiemiraateissa on tänä päivänä kristittyjä 12% väestöstä ja suurin osa heistä tulee Aasiasta.

Arabiamiraateissa muiden uskontojen harjoittaminen on sallittua, mutta lähetystyö on kiellettyä. Jo vuonna 1957 täällä laulettiin ensimmäisen kerran joululauluja englanniksi pienen joukon voimin. Paikkana oli tuolloin omakotitalo meren rannalla. Tänä päivänä, kirkossa järjestettävien laulutilaisuuksien lisäksi, valtavan suosion on saanut joululaulut aavikolla-tapahtuma, joka kerää satoja osallistujia laulamaan ja yhdessä grillailemaan.

Kuuden vuosikymmenen ajan kaikkia uskontoja on saanut harjoittaa avoimesti ja vapaasti. Yksi osoitus tästä käytännöstä on se, että valtio lahjoitti tuolloin eri kirkkokunnille maata kirkkojen rakentamista varten. Esimerkiksi pelkästään Abu Dhabissa yhden suuren korttelin alueella toimii vieri vieressä 12 eri kirkkokuntaa, mm. koptit, katoliset, anglikaanit, evankeliset ja ortodoksit. Yksi näistä rakennuksista on Mary the Mother of Jesus Mosque. Arabiemiraateissa on myös hinduja ja buddhalaisia. Hindutemppeli on rakenteilla.

Maailmanlaajuisesti Arabiemiraateissa on suurin katolinen yhteisö ns. ei-katolisessa maassa. Paavin vierailu Abu Dhabissa keväällä 2019 (Year of Tolerance-teemavuotena) oli kunnianosoitus maan katolisille yhteisöille ja maan suvaitsevaisuuspolitiikalle. Vierailun yhteydessä kohtasivat kristillisen ja islamilaisen maailman suurimmat johtajat, paavi ja Suurimaami Ahmed El Tayeb Al Azhar. He myös yhdessä allekirjoittivat asiakirjan “Human Fraternity for world Peace and Living Together”, joka kutsuu poliittisia johtajia ja vaikuttajia työskentelemään entistä vahvemmin suvaitsevaisuuden ja rauhan puolesta.

Yhtenä uskontojen välisen harmonian ja toivon osoituksena julkistettiin viime syksynä, että pääkaupunkiin rakennetaan Abrahamin perhetalo eli kampus, jossa sijaitsevat vieri vieressä moskeija, kirkko ja synagoga. Kampuksen ajatuksena on edustaa eri kansallisuuksien ja uskontojen välistä yhteisöllisyyttä ja harmoniaa.

Joulukuussa 2019 lauloimme suomalaisia kauneimpia joululauluja jo toisen kerran niin Abu Dhabissa kuin Dubaissa. Kuva kotikirkostamme St. Andrew´sta.

Monikulttuurinen kotikirkkomme

Oma kotikirkkomme on anglikaanikirkko St. Andrew’s. Seurakunta on perustettu 1968 alun perin öljy -ja kaasuyritysten työntekijöille. Seurakunta on tänä päivänä hyvin elävä kristillinen yhteisö, jonka kirkkoherrana toimii pastori, kirjailija Andrew Thompson. Thompson on aktiivisesti edistänyt uskontodialogista keskustelua niin UEA:ssa kuin muualla Lähi-Idässä. St. Andrew’sin tiloissa toimii yli 50 seurakuntaa, Etiopian ortodokseista Nepalin evankelisiin. Paikallinen ”kymppimessu” on perjantaisin perhemessuna ja sunnuntai-iltana on arkimessu.

Abu Dhabin ostoskeskuksissa joulun tulo näkyy ja kuuluu marraskuusta lähtien. Joulun rakentaminen vaatii ulkosuomalaisena hieman ennakointia, mutta onnistuu hyvin täälläkin. Jopa joulukinkunkin saa ostettua lähikaupan ei-muslimi osastolta. Kauneimpia joululauluja lauloimme yhdessä suomalaisten kanssa ensin Dubaissa, Norjan Merimieskirkolla, ja seuraavana päivänä Abu Dhabissa. Tilaisuudet järjestin yhdessä Suomi-koulujen ja Suomen suurlähetystön kanssa. Myös naapurimaassa, Omanin sulttaanikunnassa laulettiin Kauneimmat joululaulut – siellä uskontodialogikeskus Al Amanaa luotsaavan pastori Aaro Rytkösen johdolla.

Kamelifarmilla

Vieraanvaraisuus on osa tämän maan kulttuuria. Tästä yksi esimerkki. On ilta. Aurinko laskee. Istun perheeni kanssa keskellä hiekka-aavikkoa, edessä palaa nuotio ja juomme teetä. Vieressä ystävämme Mohamedin isä ja veli rukoilevat auringon laskiessa, isän johdolla. Päivä on ollut erityinen. Vierailimme perheen kamelifarmilla. Opimme, että heidän hellyydenkipeät kamelinsa ovat kilpakameleita ja paras heistä oli voittanut jopa seitsemän Land Roveria. Aavikkokäynnin jälkeen nautimme yhteisen, meille erityisesti valmistetun päivällisen. Isä ja poika tarjoilivat, me istuimme. Saimme kokea erinomaista vieraanvaraisuutta, aavikon avaruutta ja hiljaisuutta, samankaltaista kuin Lapissa. Lähtiäisiksi saimme vielä laatikollisen taateleita, omalta farmilta.

Arki on arkea, myös ulkosuomalaisilla

Ulkosuomalaisuus on ollut osa elämääni jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Vuosituhannen vaihteessa muutimme kahden pienen lapsen kanssa Saksaan ja muutaman vuoden jälkeen matkamme jatkui kolmen lapsen kanssa kohti Yhdysvaltoja. Vaikka suomalaisina olimme vähemmistön edustajia molemmissa maissa, länsimainen kulttuuri ja kristinusko antoivat tutun ja turvallisen viitekehyksen paikallisista kulttuurieroista huolimatta.

Täällä olemme perheenä kansallisuutemme lisäksi ihonvärimme ja vakaumuksemme näkökulmasta vähemmistön edustajina. Se onkin tehnyt tästä ajasta hyvin mielenkiintoista esim. pohtia omia arvojaan, perinteitään sekä kulttuurista taustaa. Voisi ajatella, että elämä on hyvinkin erilaista lämpimän auringon paahteessa, mutta loppujen lopuksi arki on arkea, asuu sitten Suomessa tai vaikkapa täällä. Itse koen, että arjen keskellä parhaimpia asioita ovat lähimmäisten kohtaamiset, ihonväristä tai vakaumuksesta riippumatta, juuri tässä ja nyt.

Susanna Merikanto-Timonen
kirkon ulkosuomalaistyön koordinaattori (vv.), joka tällä hetkellä opiskelee kirkon työnohjaajaksi ja toimii vapaaehtoispohjalta siirtolaispappina UAE:ssa

Tiesitkö?

  • Arabiemiraatit sijaitsee Arabianlahdella (toiselta nimeltä Persianlahti). Sen naapurimaita ovat Saudi-Arabia ja Oman. Maan pääkaupunki on Abu Dhabi.
  • Maailmanpankin tilaston mukaan maassa asuu arviolta 9,5 miljoonaa asukasta. Emiraatteja arvioidaan olevan lähes miljoona (11%).  Suurin osa maan asukkaista on vierastyöläisiä, joista intialaiset ovat suurin yksittäinen kansallisuus (27%).
  • UAE on perhekeskeinen maa ja sen heimokulttuuri on vahvaa. Emiraatit jakautuvat neljään yhteiskuntaluokkaan: hallitsevan sheikin perheet, kauppiaat, uusi keskiluokka (korkeasti koulutetut) ja matala tuloluokka (beduiini -nomadit, aikaisemmat helmenkalastajat). Maahanmuuttajien joukossa on hyvin erilaisia taloudellisia ja sosiaalisia ryhmittymiä esim. erikoisasiantuntijat, lääkärit, sairaanhoitajat, opettajat, asiantuntijat, myyntimiehet ja työmiehet.
  • Suomalaisia asuu maassa 1500. Vuosittain lähes 100 000 suomalaista lomailee UAE:ssa. Noin viidelläkymmenellä suomalaisyrityksellä on toimisto ja usein myös aluekeskus UEA:ssa.
5.02.20

”He kohtelivat meitä tavattoman ystävällisesti”

Kohtaaminen jättää jäljen, rakentavan tai rikkovan. Työstimme Sielunhoidon neuvottelukunnan kanssa eettisiä periaatteita ammatilliseen sielunhoitoon. Ammatillinen sielunhoito tarkoittaa kirkon piirissä tapahtuvaa sielunhoitotyötä, jota toteuttavat tehtävään koulutetut, virkavastuulla toimivat kirkon työntekijät. Tärkeiksi sanoiksi työskentelyssä nousivat mm. ihmisarvo, vapaaehtoisuus, vakaumuksen kunnioittaminen, integriteetti ja luottamus.

Sielunhoidollisessa kohtaamisessa ihmisarvo on luovuttamaton. Jokaisella sielunhoidollista apua ja tukea hakevalla on oltava lupa luottaa siihen, että häntä pidetään totena ja hänen asiaansa suhtaudutaan kunnioittavasti. Integriteetti merkitsee samaa kuin loukkaamattomuus, koskemattomuus. Sen toteutuminen vaatii sielunhoitajalta oikean ja väärän tunnistamista, sielunhoitotyötä ohjaavien lakien ja ohjeiden noudattamista sekä vuorovaikutustaitoja. Nämä eettiset arvot mahdollistavat osaltaan luottamuksellisen yhteistyösuhteen syntymisen sielunhoitotilanteessa.

Sanalistallamme ei ollut sanaa ystävällisyys. Jäin miettimään pitäisikö olla?

Kun kohtaamme toisen ihmisen, laitamme merkille oliko hän ystävällinen meitä kohtaan. Ystävällisyys tarkoittaa lähimmäisen hyvää kohtelua ja vaivannäköä toisen ihmisen hyvinvoinnin eteen. Ystävällisyys on huomaavaisuutta, toisista huolehtimista ja toisten ajattelua myönteisestä näkökulmasta. Ystävällisyys on vieraanvaraisuutta.

Ystävällinen kohtaaminen jättää hyvän jäljen. Ystävälliseltä ihmiseltä uskaltaa pyytää apua ja hänelle uskaltaa jutella, vaikka hän ei olisikaan kovin tuttu. Ystävällinen kohtaaminen saa myös meidät tuntemaan itsemme mukaviksi ihmisiksi ja käyttäytymään ystävällisemmin.

Sielunhoidossa vieraanvarainen ystävällisyys alkaa jo ennen kuin sielunhoidettava saapuu paikalle. Ystävällinen kohtelu sisältää fyysisen ja psyykkisen tilan tekemisen sielunhoitoon tulevalle. Siihen kuuluu rauhallisen paikan etsiminen ja tarvittaessa vesilasin ja nenäliinapaketin varaaminen. Se sisältää sielunhoitajan henkisen valmistautumisen vastaanottamaan avoimin mielin toinen ihminen ja hänen asiansa.  Vieraanvarainen sielunhoitaja asettuu olemaan tulijaa varten. Henkinen valmistautuminen edellyttää omien psyykkisten prosessien hiljentämistä ja läsnäoloa itsessä ja hetkessä. Sielunhoidossa ystävällisyys kätkee sisäänsä myötätunnon, toivon kannattelun ja lohdutuksen. Sielunhoitajan on tehtävässään hyväksyttävä se, että ystävällisyys ei aina ole vastavuoroista. Mutta ehkä juuri silloin, kun vastavuoroisuus puuttuu, on sielunhoitajan oltava erityisen ystävällinen. Ystävällinen kohtaaminen jättää hyvän jäljen.

Ehkä ystävällinen vieraanvaraisuus sopisi hyvin ammattisielunhoidon eettisiin periaatteisiin.

Virpi Sipola
Sielunhoidon johtava asiantuntija
Kirkkohallitus

29.01.20

Suunta kohti tulevaisuutta

Kirkossahan ollaan ajan hermolla, huomasin ajattelevani, kun olin viime syksynä mukana todistamassa kaikille kirkon työntekijöille tarkoitetun Tulevaisuuden työelämätaidot -verkkovalmennuksen lanseeraamista. Minulle, yritysmaailmasta seurakuntaan vastikään siirtyneelle HR-ammattilaiselle, oli iloinen yllätys, että täällä tulevaisuuden työelämätaitoja voisivat oppia kaikki tehtävistä ja työnantajan koosta riippumatta ja että oppimisessa olisi mahdollisuus hyödyntää pienetkin hetket. Päätin heti tarttua ”härkää sarvista” ja edistää asiaa omalla työpaikallani Salon seurakunnassa.

Tulevaisuus omissa käsissämme

Työelämän murros heijastuu kaikkiin ammatteihin. Tulevaisuudessa – ja oikeastaan jo nyt – työelämä edellyttää meiltä mm. kykyä oppia uutta, hallita omaa ajankäyttöä, tunnistaa oleellinen ja ajatella kriittisesti (ns. metataidot). Tiedollisia eli kognitiivisia toimintoja ja sosiaalisia taitoja tarvitaan entistä useammin myös sellaisissa tehtävissä, jotka ovat aiemmin olleet manuaalisia tai fyysisiä. Lisäksi yhteistyö- ja vuorovaikutustaitojen merkitys korostuu, kun ryhmä- ja tiimityöskentely lisääntyy ja erilaisten työryhmien kokoonpanot ovat vaihtelevia.

Tulevaisuuden työelämän avaintaitoja nopeasti muuttuvassa toimintaympäristössä ovat itseohjautuvuus, jatkuva oppiminen, sisäinen motivaatio ja sosiaalinen älykkyys. Juuri näitä taitoja kirkossa lanseeratun verkkovalmennuksen avulla on mahdollista kehittää. Valmennuksen takana ovat Kirkon työelämä 2020 -ohjelman toimijat eli kirkon pääsopijaosapuolet ja Työturvallisuuskeskus. Filosofian Akatemian asiantuntijat ovat laatineet valmennusmateriaalit.

Oppia ura kaikki

Niin meillä kuin muissakin seurakunnissa haasteena on jäsenmäärän lasku ja samaan aikaan monimuotoistuva ”asiakaskunta” tarpeineen. Tässä tilanteessa tarvitaan henkilöstö- ja muiden resurssien ennakointia, siirtymistä reagoinnista proaktiivisuuteen, ja uusien työvälineiden ennakkoluulotonta käyttöönottoa. Tärkeää on myös toimintatapojen uudistaminen ja tiiviimpi yhteistyö oman työalan, koko seurakunnan ja kirkon sekä mahdollisten muiden toimijoiden kesken.

Tarvitaan myös muutosta oppimiseen. Sen tulisi olla jatkuvaa ja kaikkia koskevaa, toisin kuin nyt, jolloin osa henkilöstöä on kehittänyt ammatillista osaamistaan niin ajankohtaiskoulutusten kuin ammatillisten lisä- ja täydennyskoulutusten kautta, samalla kun osa henkilöstöstä ei ole hyödyntänyt kouluttautumismahdollisuutta juuri lainkaan.

Miten liikkeelle?

Yhdessä talousjohtajan ja kirkkoherran kanssa linjasimme, että Tulevaisuuden työelämätaidot -valmennus otetaan meillä koko organisaation käyttöön. Valmennus kirjattiin myös osaksi tämän vuoden henkilöstön kehittämissuunnitelmaa.

Erilaisten muutosten jalkauttamisessa suositellaan hyödyntämään organisaation omia muutosagentteja. Meillä tämän roolin saivat seurakunnan toiminnalliseen johtoon (ToJo) kuuluvat työalojen esimiehet, lähiesimiehet sekä muiden toimintojen vastuuhenkilöt. Valjastimme heidät toimimaan esimerkkinä verkkokoulutuksen suorittamisessa ja aloittamaan koulutuksen ennen muuta henkilöstöä. Ideana oli, että ToJon väki nostaa omia kokemuksia, oppimista sekä pohdintoja niin virallisiin kuin epävirallisiin keskustelupöytiin.

Esittelin tojolaisille valmennuksen Karoliina Jarenkon johdantoluennon materiaaleja hyödyntäen. Valmennus ja uuden oppimiseen lähteminen herättivät keskustelua. Isossa porukassa löytyi sekä epäileviä Tuomaita että innokkaita aloittajia. Päätimme äänestää siitä, mistä moduulista lähtisimme liikkeelle. Valmennuksen kolmesta kokonaisuudesta eniten ääniä sai kommunikaatio- ja vuorovaikutustaidot.

Sovimme, että työalojen esimiehet esittelevät – halutessaan HR:n tuella – koulutuskokonaisuuden tiimeilleen ja yhdessä tiiminsä kanssa valitsevat heille ajankohtaisimman moduulin, josta aloittaa. Tarjouduin myös sparraamaan esimiehiä valmennuksen herättämissä kysymyksissä. Lisäksi olen lobannut valmennusta erilaisissa tapaamisissa niin omassa organisaatiossa kuin toisten seurakuntien edustajia tavatessani.

Kokemuksia matkan varrelta ja käytännön vinkki esimiehille

Olin erään työalan kokouksessa esittelemässä valmennusta. Katsoimme yhdessä ensimmäisen videon sisäisestä ja ulkoisesta motivaatiosta. Sen esimerkit kodin siivouksesta rankan työpäivän jälkeen viinilasi motivaattorina herättivät sekä hilpeyttä että vakavampaa pohdintaa siitä, miten haastavaa on tehdä valmennusta näin moniammatilliselle porukalle kuin mitä seurakunnan työyhteisö on.

Toisen työalan kokouksessa esimies kyseli, kuinka moni oli hänen ohjeidensa mukaan käynyt rekisteröitymässä valmennukseen. Kovin moni ei ollut. Seurasi hyvää keskustelua siitä, miksi ei. Pääsin myös vastaamaan kysymykseen, onko tämä valmennus pakollista vai vapaaehtoista. Kerroin, että tämä on katsottu meillä erittäin tärkeäksi: ToJo on siihen sitoutunut ja valmennus on osa tämän vuoden henkilöstön kehittämissuunnitelmaamme. Näen tämän mahdollisuutena kehittää taitojamme yhdessä ja erikseen sekä pärjätä paremmin muuttuvassa työelämässä. Olisin saattanut vielä lisätä, että tämä on ollut niin iso satsaus tekijöiltään, että olisi typerää jättää hyödyntämättä tilaisuutta.

Osa harvemmin kokoontuvista tiimeistä on päättänyt katsoa videot ensin itsenäisesti ja käydä tämän jälkeen yhteistä keskustelua. Osa on päätynyt käymään valmennusta läpi kokouksissaan video kerrallaan, käyden samalla esimiehen johdolla vuoropuhelua videoiden yhteydessä olevien harjoitusten ja keskusteluteemojen tukemana.

Tässä vielä täsmävinkki esimiehille: suosittelen lämpimästä valmistautumaan haastaviin keskusteluihin katsomalla videon 3.3 Vaikuttavan kommunikaation perusteet: Palautedialogi, jossa Iida Mäkikallio antaa selkeitä vinkkejä toisen näkökulman tavoittamiseen, havaintojen ja tulkintojen erottamiseen toisistaan sekä oman osuuden miettimiseen valmiiksi. Erityisen haastavan tapaamisen jälkeen kannattaa palata videon ja harjoitusten pariin ja pohtia, miten keskustelu meni ja voisiko seuraavalla kerralla tehdä jotain toisin.

Rohkea rokan syö – ota haaste vastaan

Vaikka meillä on aloittamisen osalta ilmennyt joitakin teknisiä haasteita, niin kaikkein suurin haaste tähän mennessä lienee ollut ihan se perinteinen: uuden aloittamisen vaikeus.

Tulevan viikon ToJo:ssa kartoitan laajemmin, miten prosessi on edennyt eri tiimeissä ja millaisia keskusteluja eri videot ja niihin liittyvät tehtävät ovat herättäneet. Uskon, että matkamme on vasta alussa, mutta jo nyt haluan rohkaista kaikenkokoisia kirkon työyhteisöjä tutustumaan ja hyödyntämään kehittämisessään maksutonta, aika- ja paikkariippumatonta Tulevaisuuden työelämätaidot –valmennusta tukimateriaaleineen. Jos jostain syystä koko työyhteisö ei valmennusideasta syttyisikään, voi siihen lähteä mukaan pienemmillä kokoonpanoilla esim. johtoryhmä, lähiesimiehet, yksittäisen työalan tai tiimin työntekijät tai kuka tahansa yksittäinen työntekijä vaikkapa haastamalla kollegan toisesta seurakunnasta osallistumaan ja vaihtamaan ajatuksia opintopolun varrella.

Kirsi Forss
henkilöstöpäällikkö, Salon seurakunta

Kirteko-logo
14.01.20

Lisätty todellisuus kirkoissa

Lisätty todellisuus (Augmented Reality, AR) on tietotekniikalla tehty näkymä jossa ympäristöön on lisätty erilaisia elementtejä. Käyttäjä voi tarkastella näkymiä esim puhelimen avulla niin että puhelimen kameran välittämän näkymän päällä näkyy lisäsisältöjä. Lisätyn todellisuuden sisältöjä voi myös tutkia erityisten lasien kautta (esim. Microsoft Holo Lens)

Kirkollisia sisältöjä on kokeiltu ja kehitetty Seurakuntaopiston Tutki tilaa -hankkeessa, jossa tuotettiin myös erilaisia kirkkotiloihin liittyviä lisätyn todellisuuden materiaaleja uskonnonopetuksen käyttöön. Materiaaleihin voi tutustua osoitteessa www.uskonnonopetus.fi/tutkitilaa

Vuoden 2019 syksyllä käynnistyi Oulun hiippakunnassa koulutusprojekti, jossa seurakuntien työntekijät kokeilivat tehdä itse helppoja sisältöjä videoiden ja kuvien avulla. Esittelyihin voi tutustua Oulun hiippakunnan sivuilla.

Lisätyn todellisuuden sisältöjen tekemiseen on olemassa erilaisia palveluita, joissa sisältöjä voi tehdä myös helposti. Yllä mainituissa tuotannoissa on käytetty Zappar -sovellusta, jossa sisällöntuottaja voi tehdä sekä yksinkertaisia videoiden tai kuvien lisäämisiä haluttuihin kohteisiin tai myös monipuolisempia 3d sisältöjä. Yksinkertaisimmillaan Zapparin verkkosivupohjaisella työkalulla voi valita haluamansa kuvan, jonka käyttäjä katsoo puhelimensa läpi ja näkee siihen liitettynä haluttuja videoita tai kuvia tai muita graafisia elementtejä.

Zapparin Studio -ohjelmalla voi sen lisäksi tehdä monipuolisempia sisältöjä, joissa voi esim tutkia 3d objektia eri puolilta tai tarkastella sitä esim pöydän päälle kiinnitettynä. Työkalulla voi tehdä myös naamaan liitettyjä maskeja tai valokuvasovelluksia.

Kirkon Microsoft Office Teamsista löytyy Kirkon some ja digi -teams johon on tehty nyt Lisätty todellisuus -kanava jossa voi jakaa myös omia sisältöjä ja jakaa kokemuksia erilaisten sisältöjen tekemisessä.

Tässä muutamia seurakuntien tekemiä lisätyn todellisuuden esimerkkejä. Niihin ja muihin voi tutustua sivun alaosassa olevasta demovihko -linkistä.

Kempeleen seurakunnan Palaa pappilaan polku

Tässä lisätyn todellisuuden polussa voi tutustua pappilan historiaan seurakuntalaisten ja seurakunnan entisten ja nykyisten työntekijöiden videoitujen kertomusten kautta. Linkki uutiseen.

Ylöjärven kirkon virtuaaliesittely

Kirkkoon voi Ylöjärvellä tutustua Zapparin kautta katsottavien 360 -kuvien avulla. Kirkossa on kortteja joista saa koodin sisältöihin:

Mämmi -videot

www.mämmitsemppaa.fi -nettisivuilta on ladattavissa opetuskäyttöön tehtyjä vihkoja joissa videosisältöjä voi katsoa vihossa.

Minecraft -kirkko

Zapparilla voi tehdä myös monipuolisempia 3d sisältöjä. Ohessa on esimerkki Minecraftissa tehdystä kirkosta, jonka 3d malli on viety Zappar Studioon. Skannauksen jälkeen mallin voi sijoittaa tasaiselle pinnalle ja tutkia sitä eri puolilta. Jos sitä katsoo riittävän läheltä, myös sen sisälle voi nähdä. Tälläisien sisältöjen avulla voisi tutustua erilaisiin kirkollisiin tiloihin ja esineisiin.

Miten lisättyä todellisuutta voisi hyödyntää kirkossa?

  • Lisätiedon tarjoaminen kirkkotilassa olevista asioista
  • Elämykselliset kokemukset kristillisistä sisällöistä
  • Rippikouluopetuksen elävoittäminen ja havainnollistaminen
  • Innostetaan lapsia ja nuoria ideoimaan ja tekemään sisältöjä esim kerhotoiminnassa
  • Hautausmaakierrokset
  • Hiljaisuuden polkuja

Kokeile sisältöjä!

Mukaan ideoimaan ja tekemään!

Muita lisätyn todellisuuden palveluita ja sovelluksia:

Lue lisää: 

 

Oulun hiippakunnasta ja seurakunnista esiteltiin sisältöjä Nuori2020 tapahtumassa.

 

 

17.12.19

Kasteen yhteisen muistamisen tärkeydestä

Turun Mikaelinkirkon hopeinen kastemalja, johon on kaiverrettu teksti ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni”. Vuolukivinen kastepöytä kastemaljoineen otettiin käyttöön toukokuussa 1963. Kuva: Aarne Ormio / Kirkon kuvapankki

Kaste kristillisen elämän alun ja ”Kristuksen ja hänen kirkkonsa yhteyteen” liittämisen pyhänä toimituksena on noussut uudella tavalla valokeilaan kristillisten kirkkojen elämässä eri puolilla. Pohjoismaisissa kansankirkoissa on oltu huolissaan kasteiden määrän putoamisesta, ja osana tätä liikehdintää on myös käynnistetty Luterilaisen maailmanliiton projekti ”luterilaiset kirkot aikojen muutoksessa”. Projektin polttopisteessä on alkuvaiheessa kysymys juuri kasteesta luterilaisten kirkkojen elämässä. Suomen luterilaisessa kirkossa on puolestaan meneillään kaste ja kummius -hanke, jonka toivomme hyötyvän kumppanikirkkojen välisestä vuorovaikutuksesta.

Kaste ja usko kuuluvat yhteen

Näyttää siltä, että teemaa lähestytään usein varsin pragmaattisesti, mutta kasteessa on kyse toki syvästi teologisesta asiasta. Ilman tätä näkökulmaa ei voida saavuttaa kestäviä tuloksia. Luther kytki erottamattomasti yhteen kasteen ja kristillisen elämän. Isossa katekismuksessa hän kirjoittaa: ”Eihän kristillinen elämä oikeastaan mitään muuta olekaan kuin yhtä jokapäiväistä kastetta, joka on kerran alkanut ja jatkuu alati.” Kaste ei siis ole vain pistemäinen toimitus vaan alku kristittynä elämiselle, uskonelämän kehittymiselle Kristuksen ja hänen armonsa varassa. Kaste ja usko kuuluvat yhteen; kasteessa on kyse ”vanhan ihmisen kuolemasta” ja uuden syntymisestä. Siksi Luther kytki siihen ”parannuksen sakramentin” eli ripin ja piti symbolisesti tärkeänä upotuskastetta: ”veden alle uppoaminen ja sieltä ylösnouseminen osoittavat, mitä kasteessa tapahtuu ja mitä se vaikuttaa.” Ehkä meilläkin voitaisiin pohtia, olisiko enemmän syytä viljellä tätä kastetapaa, niin että symboliikka tulisi puhuttelevammin esiin. Monissa kirkoissa on siihen palattu uudestaan.

Kaste kristillisen elämän voimavarana uskossa ja rakkaudessa kytkeytyy olennaisesti niin sanottuun kaste- ja lähetyskäskyyn (Matt. 28:18–20): ”kastakaa… ja opettakaa”. Oikeastaan tämä kaikki summautuu kuitenkin opetuslapseksi tekemiseen ja Kristuksen seuraamiseen, mikä on suorastaan säännönmukaisesti unohdettu, mutta nostettu uusimassa lähetysteologiassa taas painokkaasti esiin: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni”. Tämä kuuluu kaikille kirkoille, ei vain vapaille suunnille tai munkkihurskauteen. Opetuslapseuden perusta on Lutherin korostama Kristuksen persoonallinen läsnäolo uskossa, joka heijastuu kristityn elämässä. Hengellinen elämä tarvitsee malleja ja tukea kristillisen tiedon ja tapakulttuurin hapertuessa. Jälkikristillisessä kontekstissa tilanne muistuttaa kirkon varhaisia vuosisatoja. Siksi on palautettu mieleen vanhoja kasteopetuksen eli katekumenaatin oppeja, kirjoitettu aikuiskatekismuksia ja innovoitu alfa-kursseja. Muuten ei traditio välity eteenpäin.

Symboliset, eri aisteja puhuttelevat tavat julistaa ovat osa nykyisen käsityksen mukaista evankeliumin tarjolla pitämistä ja sen sisäistämisen prosessia. Tärkeää on myös se, että yhdessä voimme eri perinteitä edustavina kristittyinä kunnioittaa toistemme kastetta tai ainakin yhtä kristillistä kastetta, jos emme vielä voisikaan tunnustaa toistemme kastetta. Olisikin syytä meilläkin ottaa laajemmin käyttöön kirkollisten toimitusten kirjasta Pyhän kasteen muistamisen kaava sekä hyödyntää kasteen muistamista niin uudenvuodenpäivän messussa kuin pääsiäisyönä. Pääsiäiskynttilä siitä omalta osaltaan muistuttaa, kun se on kastemaljan vieressä pääsiäisaikana. Voitaisiin kuitenkin lisätä tähän enemmän ekumeenisia elementtejä.

Kansainvälisessä keskustelussa on erityisesti luterilaisille ja katolilaisille suunnattu kehotus osoittaa konkreettisesti toisen kristillisen perinteen kasteen kunnioittamista eri tavoin – osana yhteyden kasvua. Joukkoon voitaisiin kuitenkin liittää myös muita kristillisiä perinteitä ja tuoda mukaan kasteen muistamiseen luterilaisessa messussa eri kirkkokuntien kristittyjä. Voidaan myös järjestää erillisiä ekumeenisia rukoushetkiä, joissa muistetaan yhteistä kristillistä kastetta. Erityisen sopivia tilaisuuksia tarjoutuu loppiaisena, kasteen armon sunnuntaina, kristittyjen ykseyden rukousviikolla, pääsiäisenä, helluntaina tai vaikkapa lokakuussa ekumeenisella vastuuviikolla. Esimerkiksi Britanniassa on ollut jo 1970-luvun alusta lähtien käytössä kirkkojen yhteinen kastetodistus. Suomessa Suomen Ekumeeninen Neuvosto on valmistellut yhteisen julkilausuman ”Kaste on merkki yhteisestä uskosta”. Luterilais-roomalaiskatolista Yhteistä julistusta vanhurskauttamisopista sen 20-vuotisjuhlana kunnioittavassa, paikalliseenkin käyttöön tarkoitussa ekumeenisessa rukoushetkessä lähdetään myös liikkeelle yhteisestä kasteen muistamisesta luterilaisina, katolilaisina, metodisteina, reformoituina ja anglikaaneina. Soveltava suomennos löytyy täältä: evl.fi/katolinenkirkko

Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, teologia ja ekumenia

12.12.19

Aktiivisesti osallinen

YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksien yleissopimus näki päivänvalon noin kymmenen vuoden työstämisen jälkeen vuonna 2006. Suomi allekirjoitti sopimuksen hyvin alkuvaiheessa mutta ratifiointi eli voimaansaattaminen kesti kymmenen pitkää vuotta. Lopulta se tapahtui 10.6.2016.

Tämä sopimus on tuorein kansainvälinen ihmisoikeussopimus. Se ei luo ihmisoikeusrintamalle yhtään uutta oikeutta vaan sanoittaa jo aikaisemmat ihmisoikeudet vammaisten henkilöiden elämäntilanteeseen. Suurin muutos sopimuksessa on ajatuksellinen, miten vammaisuus määritellään ja keitä vammaiset henkilöt ovat.

Vammaisuuden tuore määritelmä

Vammaisuushan on perinteisesti määritelty henkilön ominaisuuksien perusteella. Tässä sopimuksessa vammaisuuden määritelmä ei lähdekään enää pelkästään yksilön tilanteesta, sairaudesta tai vammasta, vaan ennen muuta suhteesta ympäröivään yhteiskuntaan.

”Vammaisiin henkilöihin kuuluvat ne, joilla on sellainen pitkäaikainen ruumiillinen, henkinen, älyllinen tai aisteihin liittyvä vamma, joka vuorovaikutuksessa erilaisten esteiden kanssa voi estää heidän täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisensa yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa.” (YK:n vammaisyleissopimus artikla 1)

Eli vaikka henkilöllä on esimerkiksi pitkäaikainen ruumiillinen vamma mutta hän pystyy täysimääräisesti ja tehokkaasti osallistumaan yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa, hän ei ole sopimuksen mukainen vammainen henkilö. Sopimuksessa vammaiset henkilöt nähdään yhteiskunnan aktiivisina toimijoina eikä avun ja hyväntekeväisyyden kohteina. Eli me pystymme poistamaan vammaisuutta poistamalla esteitä yhteiskunnasta. Joku voisi miettiä, että tänä päivänä Jeesus yksittäisen vammaisen henkilön parantamisen rinnalla voisi kohdistaa raivonsa yhteiskunnan nykypäivän fariseuksiin, jotka eivät mahdollista kaikkien ihmisten yhdenvertaisina kansalaisina elämistä.

Kukaan ei ole pelkästään vammainen

Sopimuksessa on myös ihanaa piiloviestintää. Sen englanninkielisessä alkuperäisversiossa eikä suomenkielisessä käännöksessä käytetä kertaakaan sanaa vammainen yksinään. Aina vammainen henkilö tai jotain vastaavaa. Tässä on erittäin vahva viesti. Vammaisuus ei koskaan määrittele koko ihmistä vaan hän on aina paljon muutakin: nainen, isä, vakavamielinen, sinisilmäinen. Ei ole olemassa henkilöä, joka olisi vain vammainen.  

Kirkkomme sanoma vaatii toimintaohjelman

Kun käännämme katseen tänään tässä julkistettuun YK:n vammaisyleissopimuksen kirkkomme toimintaohjelmaan Aktiivisesti osallinen, nousee kysymys pintaan, miksi tämä piti tehdä. Suomen ev.lut. kirkkohan ei ole sopimusosapuoli. Oliko syynä olla korrektin oloinen ja noudattaa yhteiskunnan taholta tulevaa oikean suuntaisen sisällön omaavaa sopimusta? Ehkä osittain näin oli. Minä kyllä näen, että todellisuudessa vaatimus näiden asioiden nostoon kirkkomme kohdalla nousee kirkon omista lähtökohdista vielä voimakkaammin kuin siitä, että pidämme oikeana noudattaa maallista lainsäädäntöä. Onhan tästä osoituksena kirkon aikaisemmat vammaispoliittiset ohjelmat ja viimeisimpänä saavu – kirkon saavutettavuusohjelma.

Sanoma Kaikkivaltiaasta Jumalasta, joka on luonut kaikki ihmiset yhteyteensä, velvoittaa myös meidän kirkossamme asenteen ja näkökulman muutosta vammaisiin henkilöihin. Toimintaohjelman nimi Aktiivisesti osallinen on erittäin osuva kuvaamaan sitä päämäärää, mitä kohti suuntaamme kirkkomme toimenpiteitä ja muokkaamme rakenteita.

Viesti seimen lapsesta kuuluu kaikille

Toivon, että tämä asiakirja otetaan aktiivisesti käyttöön seurakunnissamme ja kirkon eri portaissa. Silloin kirkkomme toimii rehellisesti. Voimme kahden viikon päästä ilman epäilystä yhtyä siihen suureen ilosanomaan, jonka viesti kuuluu todella kaikille: Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja.

Jukka Sariola
vammaisjärjestövaikuttaja


Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jukka Sariolan blogissa