Nikean kirkolliskokoukseen liittyvä kuvituskuva, jossa piirrettyjä mieshahmoja.

Nikealainen usko, keisari ja rakkauden laki

Nikean kirkolliskokouksen 1700-vuotisjuhlavuoden yksi huippukohdista on käsillä, kun itse kokouksen käynnistymisen vuosipäivä 20.5. lähestyy. Opilliset teemat oli kokoontumisessa käsitelty 19.6.325 mennessä.

Nimi ”Nikea” kokouksen nimessä viittaa siihen, että vuonna 324 koko Rooman valtakunnan keisariksi tullut Konstantinus Suuri kutsui koolle koko valtakuntaa käsittävän yleisen kirkolliskokouksen Nikean eli nykyiseen Iznikin kaupunkiin Luoteis-Anatoliassa eli nyky-Turkissa.

Alun perin oli tarkoitus järjestää kokous Galatian provinssin pääkaupungissa Ankyrassa eli nykyisessä Ankarassa, jolla oli pitemmät kristilliset juuret ja jossa oli jo pidetty alueellinen kirkolliskokous vuonna 314. Kokous kuitenkin siirtyi Nikeaan. Keskustelua on ollut, miksei kokousta järjestetty Nikean lähellä olleessa hallintokaupunki Nicomediassa, jossa oli keisarillinen tuomioistuin. Keisari Konstantinuksen perusteluista säilyneessä asiakirjassa siirtoa Ankyrasta perusteltiin kolmella käytännöllisellä syyllä: 1) Nikean edullisempi ilmasto, 2) edullinen sijainti, niin että kaupunkiin saattoi saapua Italiasta ja Euroopasta sekä 3) läheisyys keisarilliseen tuomioistuimeen Nicomediassa.

Taustalla oli kuitenkin otollisen sijainnin lisäksi myös se, että keisari halusi kokouksen pidettäväksi mahdollisimman puolueettomalla maaperällä. Nikeassa ei ollut piispaa, jolla olisi ollut käsiteltävästä aiheesta jo vankka käsitys. Kokouksen sijainnin hallintokeskuksen lähellä ratkaisi lopulta se, että keisari otti itse osaa kokoukseen henkilökohtaisesti. Konstantinus hallitsi viereisestä Nicomediasta käsin, kunnes Konstantinopolista tuli uusi valtakunnan virallinen pääkaupunki vuonna 330. Nicomedian oli keisari Diocletianus nostanut keisarilliseksi pääkaupungiksi 300-luvun alussa sen keskeisen ja strategisen sijainnin vuoksi.

Keisari ja kirkolliskokous

Kristinuskolla alkoi vuonna 325 olla merkittävä asema Rooman valtakunnan uskonnollisessa kentässä ja yhteiskunnallisessa elämässä. Vuoteen 350 mennessä kristittyjä katsotaan yleisesti olleen selkeä enemmistö valtakunnan väestöstä. Näin ollen kristillisen teologian, jolla on aina myös yhteiskunnallinen ja poliittinen ulottuvuutensa, tuli löytää paikkansa tässä kontekstissa tavalla, jossa uskon identiteetti säilyy mutta samalla myös vastakulttuurinen suola ja valo.

Uskontoa ja politiikkaa ei moderniin länsimaiseen tapaan erotettu. Konstantinus näyttää selvästi omaksuneen hellenistisen ja myös Rooman keisari-instituutioon kuuluneen ajatuksen, jonka mukaan keisarin vastuulle oli jumalallisesti asetettu valtakunnan kaikenpuolinen hyvinvointi, uskontoa unohtamatta. Konstantinus ei ollut teologi vaan sotilas, johtaja ja hallintomies. Silti hän osasi käyttää hyödykseen avustajiensa teologista asiantuntemusta etsittäessä ratkaisua teologiseen ongelmaan.

Konstantinuksella kerrotaan olleen vuonna 312 uskonnollinen kokemus, johon on perinteisesti liitetty näky Kristus-monogrammista, merkistä, jonka nimessä hän oli voittava: ”in hoc signo vinces”. Hän yhdisti näyn Mulviuksen sillalla vastustajastaan Maxentiuksesta saamaansa voittoon, jonka ansiosta hänestä tuli yksin Rooman länsiosien hallitsija.

Vuonna 314 Konstantinus kutsui koolle läntisen Rooman keisarina Arlesin piispainsynodin, jossa otettiin myönteinen kanta vainojen aikana pyhiä kirjoituksia luovuttaneiden ottamiseen takaisin kirkon yhteyteen ja hylättiin jyrkkä donatolainen kanta. Konstantinus oli näin ollen ollut kristinuskon kanssa tekemisissä jo yli kymmenen vuotta. Vähitellen hänen kristillinen identiteettinsä vahvistui. Kuolinvuoteellaan hän otti kasteen. Ajoitus noudatti ajalle melko yleistä tapaa turvata kasteen pesun jälkeinen puhtaus.

Nikean kirkolliskokouksessa 325 älykkäänä hallitsijana Konstantinus hyödynsi osaavien teologien kuten pitkäaikaisen neuvonantajansa Cordoban piispan Ossiuksen ja Aleksandrian piispan Aleksanterin teologista osaamista, kun hänen tukemanaan Nikean kirkolliskokous hyväksyi ilmauksen, jonka mukaan Jeesus Kristus Jumalan Poikana on samaa olemusta kuin (kr. homoousios) Isä Jumala.

Myöhemmässä teologisessa tulkinnassa on kristallisoitunut tämän termin asema keskeisenä avainkäsitteenä, joka selkeytti kristillisen pelastuskäsityksen perustaa. Sen mukaan Jumala on yksi, mutta hänellä on kolme persoonaa ja Jeesus Kristus on Jumalan Poika ja ihminen. Pelastus armosta edellytti itsensä Jumalan Pojan syntymistä ihmiseksi, Herraksi ja veljeksi. Näin hänessä kohdattiin itse Jumala, mikä antoi pohjan ilmoitukselle Jumalan ilmoituksena.

Uskontunnustuksen oppi Kristuksesta kirkon profeetallisen äänen perustana

Joskus korostetaan kohtuuttomasti ja jopa kyynisesti keisarin valtapolitiikkaa Nikean kirkolliskokouksen ja sen päätösten taustana. Onkin totta, että keisarin kutsu ja tietty vauhditus edisti päätöksentekoa. Sen pohjana oli kuitenkin uusitestamentillinen, liturginen ja kristilliseen opetukseen ja julistukseen pohjaava uskonperintö, jota Nikeassa vuonna 325 ja Konstantinopolissa vuonna 382 selkeytettiin myös älyllisesti pitkän prosessin lopputuloksena.

Viime vuosina on uudella tapaa nähty sen merkitys, että nikealainen oppi Kristuksesta Jumalan Poikana, samaa olemusta kuin Isä, merkitsi myös hänen julistamansa rakkauden lain auktoriteetin korostamista. Kirkolla on uskostaan käsin sanoma, joka velvoittaa tarpeen tullen puhumaan myös totuutta vallalle. Näin teki jo esimerkiksi Milanon piispa Ambrosius, kun hän moitti kovin sanoin keisari Theodosiusta. Ambrosius julisti keisarin erotetuksi ehtoollisyhteydestä, ellei hän katuisi sitä, että tapatti vuonna 390 tuhansia kansalaisia Thessalonikissa näiden surmattua armeijan komentajan.

Nikean kokouksen torjuma areiolainen ohut kristologia antoi itse asiassa perustan valtiokirkolliselle ajattelulle, jossa keisarista tehdään toinen Kristus. Nikealaisen Kristuksen edessä taas keisari on ihminen toisten joukossa, rakkauden lain alainen. Tässä on pohjaa myös nykyiselle kirkon profeetallisen äänen käytölle oikeudenmukaisuuden, rauhan ja ykseyden puolesta. Purettaessa lännen kristittyjen kolonialistista taakkaa tänään tämä on erityisesti nostettu esiin.

Nikean uskontunnustuksen pysyvä ja ajankohtainen merkitys

Nikean uskontunnustus kertoo siitä, kuka kristinuskon Jumala on ja mitä hän on tehnyt luomakunnan ja ihmisten hyväksi. Tämän viestin voivat jakaa, vähintään periaatteellisesti, eri puolilla maailmaa elävät kristityt. Uskontunnustuksessa voidaan nähdä kokonaisvaltainen tulokulma uskoon ja evankeliumiin, joka koskettaa elämän eri ulottuvuuksia. Se on koeteltu perusta, joka on tarjolla, vaikka itse on epävarma, tuki, jonka varassa voi myös kasvaa ja kysellä.

Kyse on pohjimmiltaan Jumalaa kohti suuntautumisesta, ylistyksen ja kiitoksen ilmapiiristä, joka nousee rakkauden osallisuudesta, muistamisesta ja kiittämisestä kaikesta siitä, mitä Jumala on tehnyt ja tekee. Kyse on toivon tulevaisuudesta Hänen yhteydessään. Kyse ei ole luomakunnasta etäällä olevasta Jumalasta vaan läsnä olevasta persoonasta, johon voidaan olla rukousyhteydessä. Uskon lähde ei ole kuivunut; opin kiteytymistä voi edelleen iskeä lämmintä tulta.

Tomi Karttunen

johtava asiantuntija

ekumenia ja teologia, Kirkkohallitus

22.04.25

Eristäytyneisyyden aika haastaa kirkkoa

Lapsuuteni pienessä kotikaupungissa asui mies, joka jäi asuinalueellamme monen mieleen omalaatuisten tapojensa vuoksi. Hän kulki kaupungilla aina karvalakki päässään pyöränsä kanssa, mutta ei koskaan polkenut sitä, vaan talutti rinnallaan kuin uskollista seuralaista. Kutsun häntä tässä Markuksi.

Markku oli mielenterveyspalveluiden asiakas ja tiesi äitini, joka työskenteli kaupungin terveydenhuollossa. Niinpä aina toisinaan ovikellomme soi, ja oven takana seisoi tuttu hahmo. Kutsuimme Markun sisään, hän istahti olohuoneeseemme kuin olisi ollut osa perhettä ja jäi seuraamme katselemaan televisiota, rupatellen harvakseltaan. Hetken päästä hän nousi ylös ja jatkoi matkaansa.

Näin jälkeenpäin tilanne voi kuulostaa oudolta tai vaivaannuttavalta, mutta minulle se edustaa lapsuuteni arkista yhteisöllisyyttä, jota muistelen yhä lämmöllä. Sitä aikaa, jolloin oli aivan tavallista, että ovikello soi, eikä aina tiennyt, kuka oli tulossa kylään.

Yhdessäolo vähenee

Tuo muisto tuntuu yhä merkityksellisemmältä, kun katsoo, mihin suuntaan yhteisöllisyys on vuosikymmenten aikana kehittynyt. Amerikkalainen toimittaja Derek Thompson kuvaa The Atlanticin artikkelissaan The Anti-Social Century pysäyttävästi yhtä 2000-luvun merkittävimmistä sosiaalisista ilmiöistä: vapaa-ajan vieton yksityistymisen myötä tapahtunutta yhdessäolon rapautumista.

Thompsonin artikkeli havainnollistaa, kuinka arjen rutiinien muutos heijastaa syvempää yhteyden katoamista. Teknologia on mahdollistanut sen, että elämme mukavasti omissa kuplissamme – ruokaa tilataan kotiin, elokuvat katsotaan yksin suoratoistona kotisohvalla ja jopa ystävyyssuhteet hoituvat viestien välityksellä.

Monen valkokaulustyöläisen työyhteisö on siirtynyt Teamsiin, usein suljettujen kameroiden ja vaiennettujen mikrofonien taakse. Kodista on tullut turvallinen pesä mutta myös paikka, johon vetäydytään ja jossa sulkeudutaan muilta.

Tuntuu ehkä hassulta sanoa, mutta kaikista eniten kannan huolta siitä, ettei nuoria enää näy hampurilaisravintoloiden nurkilla tai katujen kulmilla hengailemassa porukoissaan. Ruudut ovat korvanneet leijonasosan siitä ajasta, jota ennen vietettiin kavereiden kanssa. Nuoruudessani notkumiseen oli varaa suhtautua paheksuen, nykyään lasken sen hyveeksi.

Digitalisaatio on tehnyt arjesta sujuvampaa ja viihteen kuluttamisesta vaivatonta, mutta samalla se on syrjäyttänyt jotain ihmisyydellemme oleellista: kasvokkaisen yhteyden. Yhteisöllisyys haihtuu niin huomaamatta, ettemme edes huomaa kaipaavamme sitä. Ihmiset viettävät Yhdysvalloissa nyt vähemmän aikaa toistensa kanssa kuin koskaan aiemmin mitatun historian aikana.

Ajasta on tullut antisosiaalinen

Sama ilmiö ei rajoitu pelkästään Yhdysvaltoihin, vaan koskettaa koko läntistä maailmaa, myös Suomea. Vaikka meillä muutos entiseen on ollut hieman Yhdysvaltoja maltillisempi, kehityksen suunta on samanlainen.

Yhteiskunta on huomaamatta liukunut kohti omaehtoista eristäytymistä, ilmiötä, jota Thompson nimittää antisosiaaliseksi aikakaudeksi. Vaikka osa eristäytymisestä on itsevalittua, se ei välttämättä ole hyväksi.

Siirtymän karuja lieveilmiöitä ovat erityisesti nuorten sosiaalisen elämän köyhtyminen sekä ahdistuneisuuden, syrjäytymisen ja yksinäisyyden kasvu.

Yksinäisyys ei ole enää vain yksittäisten Markkujen tarina – se koskettaa meitä kaikkia. Se on 2000-luvun hiljainen epidemia, ei vain yksilön vaan koko yhteiskunnan haaste. Taustalla vaikuttaa laaja sosiokulttuurinen muutos, joka kutsuu meitä rakentamaan yhteisöllisyyttä uusin tavoin.

Syksyllä 2024 julkaistut evankelis-luterilaisen kirkon suositukset yksinäisyyteen puuttumiseksi tarjoavat seurakuntien työntekijöille ja vapaaehtoisille konkreettisia suuntaviivoja tämän tehtävän tueksi.

Ihminen on luotu yhteyteen

Haasteet edessämme ovat suuria, eikä yksikään taho, ei myöskään kirkko, voi vastata niihin yksin. Tarvitsemme laajaa yhteistyötä yksinäisyyden ehkäisemiseksi. Samalla kirkolla on mahdollisuus tuoda tähän yhteiseen työhön jotain erityistä.

Kristillisen perinteen ytimessä on syvällinen ymmärrys ihmisestä suhteissa elävänä olentona, suhteessa Jumalaan, toisiin ihmisiin, luontoon ja itseensä. Emme voi olla itsemme ilman toisia, siksi seurakunta on ytimeltään yhteisö.

Instituutiot tarjoavat palveluja, yhteisöt kuuluvuutta. Millaisena näemme oman tehtävämme?

Yhteisöjen rakentamisen ja ihmisten yhteen tuomisen tulisi olla kirkon ydinosaamista, niin kuin se on ollutkin monin tavoin koko 2000-vuotisen historiamme ajan. Aika, jossa elämme, kysyy luovuutta, moninaisuutta ja herkkyyttä erilaisille tarpeille. Yksi koko ei sovi kaikille.

Kirkon kokoavaa toimintaa ei tarvitse ajatella vain ohjelmana, vaan vastalauseena eristäytymiselle. Se on arjen rakenteiden luomista, joissa yhteys voi syntyä luonnollisesti ja ilman vaatimuksia.

Sillä siellä missä kaksi tai kolme kokoontuu yhteen, löydämme Jumalan, ja ehkä myös lääkkeen yksinäisyyteen.

Petri Patronen

asiantuntija

Kirkkohallitus

16.04.25

Ihmettelyä, LEIKKIÄ ja osallisuutta

Minkälaisia mahtoivat olla ensimmäiset päiväkerhot, joita pidettiin 80 vuotta sitten? Olen varma, että siellä ainakin leikittiin. Leikki on alusta asti ollut keskeinen osa päiväkerhoa ja kirkon varhaiskasvatusta. Päiväkerhot olivatkin monin paikoin nimeltään leikkikouluja – sellaisessa aika moni nyt keski-ikäinen on ollut lapsena.

Tänä vuonna vietetään päiväkerhotyön ja koko kirkon varhaiskasvatuksen juhlavuotta teemalla ihmettelyä, leikkiä ja osallisuutta.

Juhlavuoden ja siihen tehdyn logon kautta liitytään myös Polun maailmaan ja erityisesti ILO-ikäkauteen.

3–5-vuotiaiden lasten ILO-ikäkaudella leikki on tärkeä. Ikäkauden teemalauseiksi on valittu ”Ilo minusta ja perheestä. Ilo yhteistä leikistä. Ilo Jumalasta.” Tätä iloa halutaan vaalia ja antaa tilaa leikille myös kirkossa.

Ilon kekkerit -juhlaoppaasta löytyy ideoita erilaisten kekkereiden järjestämiseen. Leikki ja ilo näkyvät myös Lastenkirkossa, esim. juuri nyt Ilon pääsiäisen -materiaaleissa.

Leikkivä kirkko

Leikkivää kirkkoa ja leikin teologiaa on pohdittu kirkossa jo parikymmentä vuotta sitten. Vuonna 2005 julkaistiin kirja ”Kohti leikkivää kirkkoa”, jonka ajatuksia sisältyy myös Polku-toimintamalliin. Yhteisenä unelmana on kirkko – ”Pyhän leikkikenttä” – jossa eri-ikäiset lapset saavat näkyä ja kuulua.

On ilo nähdä, miten lapsille on tänä päivänä yhä enemmän tilaa kirkossa: monissa kirkoissa on omia lasten paikkoja, joissa voi leikkiä. Monin paikoin on tehty myös lasten mittakaavassa olevia kirkollisia esineitä ja tekstiilejä, joihin lapset voivat leikkiessään tutustua.

Leikillä on keskeinen merkitys lapsen oppimiselle ja kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille. Leikin kautta lapsi oppii ja jäsentää myös uskonnollisia asioita ja ilmiöitä. Siksi on tärkeää, että leikkiin on tarjolla myös kirkkoon ja uskontoon liittyvää esineistöä ja leikkivälineitä.

Leikin varjolla opitaan paljon, mutta leikki on tärkeää myös itsessään. Leikissä lapsi on läsnä hetkessä: kulloinenkin leikki ja hetki on merkityksellinen. Vaikka leikissä ollaan irti arjesta, voidaan sen kautta käsitellä mieltä askarruttavia ja kipeitäkin teemoja. Aikuiselta vaaditaan tällöin herkkyyttä olla kuulolla, kulkea rinnalla ja antaa tarvittaessa tukea.

Monissa leikeissä kätkeydytään ja tullaan löydetyksi, juostaan pakoon, jäädään kiinni ja sitten pelastutaan. Kaikki nämä ovat suuria raamatullisia teemoja, joiden kautta voidaan käsitellä suuria asioita. Lapsen ensimmäisiä leikkejä on piilo- ja kurkistusleikki. Mikä riemu pienelle vauvalle/lapselle on, kun piilosta paljastuvat tutut ja turvalliset kasvot! Ihmisyyteen kuuluu vahvana tarve tulla nähdyksi, joihin tämänkaltaiset leikit vastaavat. Leikki on myös luonteeltaan yhteisöllisyyttä vahvistavaa. Parhaat leikit leikitään yhdessä toisten kanssa!

Leikkiviikko ja leikkipäivä

Useissa seurakunnissa liitytään MLL:n valtakunnalliseen leikkiviikkoon (viikko 17), joka huipentuu lauantaina 26.4. vietettävään Leikkipäivään! Tämän vuoden leikkipäivän teemana on ILO, mikä sopii hyvin kirkon varhaiskasvatuksen juhlavuoteen ja Polkuun.

Miten leikki ja leikkipäivä näkyvät teidän seurakunnassanne? Ovatko kirkon ovet auki leikille ja ilolle?

Raija Ojell, asiantuntija, Kirkon kasvatus ja perheasiat
Mirva Sandén, asiantuntija, Kirkon ruotsinkielisen työn keskus
Satu Reinikainen, kouluttaja, STEP-koulutus

8.04.25

Miksi johtamisesta on vaikea puhua?

”Mitä kuuluu, miten menee?” on kysymys, jonka useimmat meistä esittävät kohtuullisen mutkattomasti. Usein taustalla on aito kiinnostus toisen arkea ja hyvinvointia kohtaan. Tähän vastaaminen on samoin aika vaivatonta, voi kertoa vilpittömästi omasta tilanteesta sen, minkä arvelee toista kiinnostavan ja yhtä hyväksyttävää on vastata kevyesti ”eipä erityisiä”. Hieman henkilöiden välisestä suhteesta, luottamuksesta ja omasta tilanteesta riippuen voi myös kertoa omia huolia ja ilmaista tuen tarvetta.

Mutta miten kysyä johtajalta yhtä luontevasti ”mitä kuuluu” ja tarkoittaa samalla ”miltä tuntuu kantaa vastuuta, tehdä päätöksiä ja johtaa?” Liitetäänkö johtamisesta puhuminen onnistumiseen, suorituksiin ja arviointiin? Jopa kysymisessä on jotain henkilökohtaista, varottavaa ja erityisesti huomioitavaa. Ikään kuin johtaja olisi arvokas ja hauras resurssi, jota ei saa vahingoittaa. Vai johtuuko sanoittamisen vaikeus siitä, kuinka itse johtajan kokee: uhkaavana, arvaamattomana ja pelottavana, epäluotettavana tahona, jota on varottava, että itselle ei käy huonosti?

Olen oman sukupolveni edustaja, minulle johtaja on auktoriteetti, jota kuuluu kunnioittaa ja totella. Suhteemme perustuu valtaan ”vahvempi ja heikompi”. Johtajalta ei ole tavattu kevyesti kysellä kuulumisia johtamisesta.

Y-sukupolven edustajille johtaja ei ole positionsa vuoksi itsestään selvästi erityisasemassa eikä johtajaa lähtökohtaisesti pelätä. Y-sukupolvi kurkottaa kohti onnellisuutta, jossa työ mahdollistaa elämän, ja johtajan on ansaittava toiminnallaan paikkansa. Johtajan on oltava joustava ja huomioitava kukin yksilöllisesti. Heitä nuoremmat, millenniaalit, vierastavat hierarkioita, kyseenalaistavat ja kaipaavat perusteluja. He haluavat vaikuttaa ja ilmaista itseään. Johtajan on oltava innostava ja erilaisuuden hyväksyvä. Hänen on toimittava läpinäkyvästi, avoimesti ja yhdenvertaisesti.

Uudet sukupolvet muuttavat myös johtamiskulttuuria

Mahtaako nuoremman sukupolven edustajien olla helpompi kysyä vanhempiensa tai lähes isovanhempiensa ikäisiltä johtajilta ”mitä kuuluu, miltä johtaminen tuntuu”? Muuttuuko kulttuuri nykyistä vahvemmin johtamistyön olemusta ja merkitystä muovaavaksi yhdenvertaiseksi suhteeksi, jossa käsite ”johtaminen” tarkoittaa dynamiikkansa mukaan ”jaettua johtajuutta”?

Onko tulevaisuudessa kyse siitä, että meillä kaikilla on yhtäläinen kiinnostus ja tarve ylläpitää ajantasaista tilannekuvaa? Ymmärrys siitä, mikä on merkityksellistä, ja mitä epävakaina aikoina on tarpeen tehdä – kummankin tahon omalta osaltaan.

Kenties johtamisesta ei sellaisenaan tarvitsekaan puhua. Voidaan puhua puolin ja toisin arvostavasta ja kunnioittavasta vuorovaikutuksesta ja käyttäytymisestä. Kulttuurista, jossa loukkaava johtaminen, toisen nolaaminen, naurunalaiseksi tekeminen, huutaminen, selän takana puhuminen, mitätöiminen ja aggressiivisuus eivät ole hyväksyttävissä eikä niitä sallita. Johtajan huono ja epäasiallinen käytös ei naurata, siihen puututaan ja puuttuminen kuuluu kaikille.

Johtaminen on aina viime kädessä suhde, joka toimintona rakentuu kahdesta suunnasta. Y- ja Z-sukupolvien myötä etäännyttävät, valtaan perustuvat rakenteet sulavat, ja enemmän kohtaamiseen ja tilannetajuun pohjaavalle vuorovaikutukselle tulee tilaa. Johtaja on ensisijaisesti ihminen ihmiselle ja sen jälkeen roolinsa edustaja, jolta voi kevyesti kysyä ”mitä kuuluu”.

Terttu Malo
johtamiskouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

26.03.25

Nuorten yhteisöllisyysvaje on haava kirkon kyljessä

Yhä useampi nuori kokee, etteivät he ole tärkeä osa kouluyhteisöä tai muutakaan ryhmää. Samalla yksinäisyys on lisääntynyt: lähes puolet nuorista kokee yksinäisyyttä säännöllisesti. Vain joka viides nuori hakee apua yksinäisyyteen.

Keskeisiä taustasyitä ovat kiusaamiskokemukset, kokemus erilaisuudesta tai vähemmistöön kuulumisesta sekä mielenterveyden oireilut. Yksinäisyyden vähentäminen edellyttää toimia useilla nuoren elämän eri osa-alueilla ja ikävaiheissa. Seurakunnilla ja kirkolla on tähän laajat mahdollisuudet, me olemme yhteisöllisyyden ja osallisuuden ammattilaisia.

Ei ole ihmisen hyvä olla yksin. Tämän ajatuksen Raamatun ensilehdiltä olemme tottuneet liittämään parisuhteisiin ja perheisiin. Kuitenkin ihan jokainen meistä tarvitsee kumppania, ystävää, vertaista ja elämän jakajaa. Me kasvamme ja löydämme itsemme toistemme kautta. Erityisen tärkeää tämä on nuoruudessa, jossa muotoutuu käsitys omasta itsestä ja elämän mielekkyydestä.

Panostaminen eri ikäisten, myös nuorten aikuisten harrastamismahdollisuuksiin edistää sosiaalisten suhteiden luomista ja vahvistaa positiivista minäkuvaa. Maksuttomat vapaa-ajanvieton paikat antavat mahdollisuuksia tavata muita, myös pienituloisille.

Ylisukupolviseen yksinäisyyteen ja eristäytyneisyyteen voidaan puuttua esimerkiksi perhekeskuksissa ja neuvoloissa, joiden kanssa seurakunnilla on paljon yhteistyötä. Jokaisen messun alla voidaan pohtia, kuka tänään saattaa jäädä ulkopuolelle ja miksi. Ratkaisuja kyllä löytyy, jos niitä halutaan tehdä. Jos toimeen tarttuminen tuntuu hankalalta, voi seuraavan työkokouksen tai tiimipalaverin käynnistää kysyen, mitä me voimme tehdä yksinäisyyden torjumiseksi?

Jos nuorella ei ole mielekästä yhteisöä, johon kuulua, on riskinä syrjäytyminen ja vääränlaiset yhteisöt, epäsosiaalinen oireilu ja radikalisoituminen. On aikuisista kiinni, millaiseen yhteisöön nuori pääsee kiinnittymään. Tutkimusten mukaan nuorisotyö edistää vahvasti kaverisuhteiden muodostumista ja tarjoaa nuorille taustaan katsomatta yhteisöjä, joihin kiinnittyä. Nuorisotyössä vahvistetaan nuorten uskoa itseensä, tulevaan ja ympäröivään maailmaan. Kirkon tärkein tehtävä tänään on toivon vahvistaminen.

Jokaisella nuorella on oikeus kuulua johonkin yhteisöön ja kokea olonsa merkitykselliseksi. Kun eri elämänvaiheissa on tukena ja seurana kavereita, pärjää haastavissakin tilanteissa paremmin. Pidetään jokainen lapsi ja nuori mukana.

Jarmo Kokkonen
Jumalanpalvelus ja kasvatus -yksikön johtaja
Kirkkohallitus

Yksinäisyyteen puuttuminen seurakunnissa

Osallistujien Suomi -ohjelma

24.03.25

Älä koskaan pahoittele vammaisen lapsen syntymää kastekodissa

Taustaa

Valtakunnallinen Ensitietoverkosto järjesti maaliskuussa 2025 Ensitieto-webinaarin ” Että joku olisi kertonut, että se ei ole maailmanloppu.” Toivo ensitiedon hetkissä. Tilaisuudessa alustavat palliatiivisen hoidon asiantuntija, terapeutti Marjaana Väänänen ja kokemuspuhujat Minna-Maarit Kedonoja, Oona Konttinen ja Selinä Nera.

Olen ollut Kirkkohallituksen edustajana tässä verkostossa pian yhdeksän vuoden ajan. Verkosto on saanut aikaan sen, että aikanaan irlantilainen suositus ensitiedosta käännettiin suomeksi. Viimeisin ja merkittävin vaikuttamistoiminnankin tulos oli, kun Lääkäriseura Duedecim laati Ensitiedosta hyvä käytäntö -suosituksen keväällä 2024. Suosituksen konsensuspaneeliin osallistui kolme ensitietoverkoston jäsentä. Valtakunnallinen Ensitietoverkosto oli myös asiantuntijaraatina kokonaisuuden muotoutumisessa mm. Se vastasi pyydettyihin lausuntoihin ja työskenteli keskinäisissä kokouksissaan teeman äärellä.

Valtakunnallinen Ensitietoverkosto on levittänyt tietoa konsensussuosituksesta järjestämällä aiheeseen perehdyttäviä koulutuksia tahoillaan ja valtakunnallisesti. Ensimmäinen koulutus ensitiedon antamisesta valtakunnallisesti oli keväällä 2024, toinen oli alussa jo mainittu webinaari. Koulutusten kohderyhmänä ovat olleet hoitotyön ammattilaiset eli ensitiedon antajat, ihmiset ja perheet, joita ensitieto koskettaa sekä muut ammattilaiset, kuten kirkossa työskentelevät vammaistyöntekijät.

Mistä on kysymys?

Ensitiedosta on kysymys silloin, kun vanhemmille ja lähiomaisille kerrotaan ensimmäisen kerran sikiön tai lapsen sairaudesta tai vammaisuudesta. Ensitietoa on myös se, kun sairaudesta tai vammasta kerrotaan asianomaiselle lapselle tai nuorelle itselleen ensimmäisen kerran.

Seurakunnan työntekijät ovat usein tavalla tai toisella ensitiedon tilanteissa mukana: pappi saapuu kastekotiin ja kuulee tuoreeltaan annetusta ensitiedosta. Päiväkerhon ohjaaja tapaa perheen ja kuulee lapsen vammasta tai pitkäaikaissairaudesta annetusta ensitiedosta. Kun kehitysvammainen henkilö aloittaa rippikoulun tai pieni kehitysvammainen lapsi osallistuu muskariin, vammaistyön papille, diakonille ja nuorisontyönohjaajalle kerrotaan yleensä heti alkuun – aikanaan kerrotusta ensitiedosta.

Kehitysvammaistyön papit näkevät työssään, kuinka aikanaan annettu ensitieto heijastelee koko perheen elämään. Jos ensitiedon antamisen hetkissä ja alkuvaiheissa on ollut hitunenkin toivoa, voi perheen elämästä kerrottu olla kovinkin valoisaa. Jos tiettyä toivottomuutta on ollut läsnä, se heijastelee diakoniatyöntekijöiden työhön. Diakonian kentällä kohdataan usein heitä, joille toivoa ei ole annettu.

Miksi kirkon työntekijöiden on tärkeää ymmärtää ilmiötä ja miettiä säännöllisesti työntekijöinä omia vammaiskäsityksiään?

Ensitiedolla on valtava voima toivon ja toivottomuuden suuntaajana. Maaliskuisessa webinaarissamme Ensitiedon aihetta alusti palliatiivisen hoidon asiantuntija, terapeutti Marjaana Väänänen. Seuraavassa tiivistän hänen näkökulmiaan kirkon työn tueksi.

Synnynnäinen vammaisuus voidaan nähdä lähtökohtaisesti neutraalina asiana. Mutta usein sitä sävyttää voimakkaat yhteiskunnan kielteiset asenteet ja ennakkoluulot vammaisuutta kohtaan. Nämä ennakkoluulot ovat todennäköisesti olleet jo läsnä myös niissä vastaanottohuoneessa, joissa ensitietoa lapsen vammaisuudesta on välitetty vammaisen lapsen ja vanhempien sekä koko perheen suuntaan.

Jokaisen kirkon työntekijän on syytä miettiä omaa vammaiskäsitystään ja tehdä työtään siten, että se on kaikilta osin saavutettavaa. Esimerkiksi kirkon työntekijän kanssa käydyt keskustelut luovat näkökulman ja katselutavan vammaisen lapsen elämään. Elämä ensitiedon saamisen alkuvaiheissa on hyvin herkkää ja haurasta. Kokemus siitä, että ihminen nähdään ihmisenä ja arvokkaana sinänsä on vammaiselle itselleen voimakkaan tärkeä, kuten myös hänen perheelleen. Yksittäisellä kohtaamisella voi olla valtavan suuri arvo ja voima.

Marjaana Väänänen korosti puheenvuorossaan, kuinka on eri asia puhua sairaudesta, josta tyypillisesti lääketieteen keinoin pyritään eroon, ja kuinka vammaisuus ei ole tällainen asia. Vammaisuus voi olla ihmisen synnynnäinen ominaisuus, joka tulee nähdä ja ymmärtää yksilöllisesti osana ihmistä. Ei ole lainkaan yhdentekevää, miten ensitiedon hetkissä ja kontekstissa vammaisuudesta puhutaan. Se tapa, jolla ammattilainen puhuu vammaisuudesta, on vallankäyttöä, jolla voi olla suora vaikutus vanhempien tekemiin ratkaisuihin esimerkiksi sikiöseulonnoissa ilmenneisiin niin sanottuihin sikiön poikkeavuuksien. Eli ammattilainen luo omalla toiminnallaan ja vuorovaikutuksellaan pohjaa lapsen vammaisuuteen suhtautumiseen paitsi ensitiedon hetkissä, myös paljon laajemmin, myös yhteiskunnallisella tasolla. Voivotteleva, kauhisteleva tai pahoitteleva nihkeä suhtautuminen vammaisuuteen on asia, jota pitää ilman muuta välttää. Tämän kaltainen tapa antaa ensitietoa vahvistaa vammaisuuteen ja toimintarajoitteen liitettyjä kielteisiä asenteita ja ennakkoluuloja.

Ajatus kuulostaa itsestään selvältä, mutta valitettavasti voivottelijoihin voi yhä törmätä. Jo ilmeisiin ja olemuskieliseen viestintään on syytä kiinnittää huomiota. Pahoitteleva ilme kasvoilla voi helposti jumiutua sikiötutkimusyksikön sairaanhoitajan kasvoihin. Tätä pahoittelevaa katsetta tulee jokaisen kirkon työntekijän välttää kohdatessaan vammaisia ihmisiä.

Toivon kokemus syntyy ja rakentuu vahvimmin silloin, kun ammattilainen tekee omassa vuorovaikutuksessaan ja toiminnassaan vilpittömästi näkyvästi sen, että vammainen lapsi on tärkeä, merkityksellinen ja arvokas. Väänäsestä on tärkeää, että ammattilainen miettii omaa käsitystään hyvästä elämästä ja siitä, miten suhtautuu vammaisuuteen omien käsityksensä kautta ja reflektoi vammaisuuteen liittyviä ajatuksiaan. On erittäin tärkeä keskittyä siihen, että puhutaan ennen kaikkea lapsista eikä diagnoosista. Lapsesta pitää puhua aina hänen omalla nimellään. Diagnoosin takaa löytyy kokonainen lapsi, joka ansaitsee tulla nähdyksi omana itsenään.

Kirkon työssä kohdataan ensitiedon saaneita hyvinkin laajasti

Oman vammaiskäsityksen pohdinta on teema, jota usein koulutuksissani kehotan kirkon ammattilaisia miettimään. On tärkeää ymmärtää myös vammaisten ihmisten sisäistämä sorto. Mielestäni sen alkujuuret ovat paikannettavissa juuri ensitiedon saamisen jälkeisiin herkkiin hetkiin. Kun alunalkaenkin on saanut viestin oman ominaisuuden epätoivottavuudesta, on helppoa lähteä ajattelemaan omaa vammaisuuttaan kielteisesti. Sisäistetty sorto tarkoittaa sitä, kun syrjityt ihmiset alkavat hyväksyä sen, ettei heidän elämänsä kuulukaan järjestyä kuten muiden. Henkilökohtaisella tasolla syrjitty henkilö mukauttaa omaa toimintaansa sellaiseksi, ettei se haasta syrjintää.

On varmasti itsestään selvää, mutta silti ei voi korostaa liikaa, että kirkon työntekijän ei tule koskaan olettaa tai etenkään kauhistella millään lailla vallitsevaa tilannetta. Väänenkin toteaa, että älä koskaan oleta vammaisen lapsen tai vammaisen lapsen vanhemmuuden olevan automaattisesti jotenkin tietynlaista, vaan pysähdy aina yksilöllisen kokemuksen äärelle. Jos haluat olettaa automaattisesti, niin toivon näkökulmasta on todellisempaa olettaa, että vanhemmille vammaisen lapsen vanhemmuus on arvokasta ja onnellista riippumatta lapsen diagnoosista. Nämä vanhemmat ja lapsi haluavat tulla nähdyksi ja tunnustetuksi tasavertaisena suhteessa toisiin.

On tärkeää tehdä näkyväksi kaikki hyvä, ihana ja kaunis, jota juuri tähän lapseen ja hänen vanhempiinsa ja heidän perheensä liittyy. Väänänen painottaa, kuinka jokaisella yksilöllä ja perheellä on voimavaroja, mutta niiden näkyväksi tekeminen vaatii niiden äärelle tietoisesti pysähtymistä oikeanlaisiin kysymyksiin. On tärkeää ylläpitää perheen ja vanhempien hyvinvointia ja esimerkiksi kysyä, mistä juuri tämä lapsi iloitsee, mikä tekee juuri teistä esimerkiksi tämän lapsen parhaat vanhemmat?

Marjaana Väänänen painottaa, kuinka pahoittelu on ammattilaiselle eettisesti hyvin arveluttavaa ja latautunutta. Se pohjimmiltaan signaloi nimenomaan vammaisuuteen liittyviin asenteisiin. Eli siihen, että vammaisuus olisi jollakin tavalla epätoivottu asia. Vanhemmille osoitettu hyvääkin tarkoittava lohdutus voi pahoittelun kautta loukata vammaisen lapsen ihmisarvoa, ja se tuskin herättää minkäänlaista toivoa. Toivottomuus ei liity lapsen vammaisuuteen vaan ammattilaisten ja ympäröivän maailman kielteisen suhtautumiseen vammaisuuteen.

”Eli jos tekee mieli pahoitella, niin reflektoi hyvin vahvasti ensiksi, että mitä sinä olet pahoittelemassa ja miksi teet niin? Onko vammaisuus asia, jonka koet tarpeelliseksi pahoitella? Jos on, mistä syystä? ” toteaa Marjaana Väänänen.

Kokemuspuhujat Minna-Maarit Kedonoja, Oona Konttinen ja Selinä Nera toivat esille ihmisarvon ja kohtaamisen syvän merkityksen puheenvuoroissaan ja sen, kuinka toivottomalta tilanne saattaa näyttää alussa. Tilanne helpottuu mm. asiaan perehtymällä ja saamalla vertaiskokemuksia. Kuitenkaan nämä eivät poista vammasta tullutta surua, mutta ymmärryksen lisääntyessä toivokin lisääntyy.

Vertaistuki on äärimmäisen tärkeää. Vamma ei kosketa vain kyseistä lasta, vaan se vaikuttaa koko perheeseen. Teknologia, erilaiset apuvälineet ja -keinot helpottavat arkea, ja niiden avulla pystyy elämään itsenäisesti. Vammainen lapsi voi ymmärtää olevansa vammainen vasta esimerkiksi siinä vaiheessa, kun ei opikaan kävelemään. Silloin on erittäin tärkeää tavata vertaisia ja aikuisia saman vamman omaavia, jotka ovat elämässään pidemmälle. Myös asiallinen tieto apuvälineistä on ratkaisevaa.

Kirkon työntekijät voivat olla hyvin keskeisessä roolissa ensitiedon antamisen hetkissä. Sairaalapapit voivat olla itse tilanteissa mukana, kastepapit heti alkuvaiheissa. Monilla ensitietoa vammaisuudesta saaneilla on kokemuksia siitä, että oli yksi ihminen, joka kohtasi siten, että siitä jäi myönteinen muistijälki. Kirkon työntekijä voi olla se myönteisen muistijäljen jättäjä, joka osoittaa arvostuksen jokaisen ihmisen olemassaololle tämän ominaisuuksista riippumatta.

Katri Suhonen
Saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija, Kirkkohallitus
PsT, TM, pappi ja diakoni-sosionomi (amk.)

19.03.25

Polun kehittyminen tähän asti ja tulevina vuosina

Polku -toimintamalli on ollut kirkossamme käytössä vuoden 2021 alusta, siis neljä vuotta. Sitä ennen Polkua kehitettiin ja testattiin vuosien 2019–2020 ajan. Mitä neljässä vuodessa on tapahtunut? Mitä pitäisi saada aikaan?

Polun suunnittelu lähti liikkeelle unelmista. Pohdimme kehittämisryhmässä kirkon työntekijöiden kesken, mitä asioita haluamme vahvistaa lapsen, nuoren ja hänen läheisensä elämässä. Mitä halumme kirkkona ja seurakuntina olla? Halusimme saada aikaan peilin, joka auttaa seurakuntaa ottamaan sen jäsenet todesta ja toimimaan lapsi- ja nuorilähtöisesti, joka tarjoaa 2020-luvun lapsille ja nuorille eväitä kristittynä elämiseen ja kristillisen identiteetin vahvistumiseen.

Kirkon työntekijöitä eri puolilta Suomea liittyi innolla mukaan rakentamaan Polku-mallia. Kehittämisryhmissä oli parhaimmillaan yhtä aikaa mukana yli 50 henkeä. Paikallista Polkua lähdettiin työstämään seurakunnissa eri puolella Suomea. Polku myös laajeni Millenniaalien polut -malilla koskemaan myös alle 45-vuotiaita aikuisia.

Mitä muuttaisin?

Kun kokonaisuuden rakentaa työntekijöiden mielissä kovin valmiiksi, se ei ehkä tunnukaan seurakuntalaisista omalta.

Jos nyt kirjoittaisin Polku-asiakirjan uusiksi, aloittaisin rohkeammin ihmisistä käsin ja heidän kanssaan. Kysyisin, mitä ihmiset unelmoivat seurakunnasta? Mihin he tarvitsevat rinnalla kulkijaa eläessään kristittynä? Mihin elämäntilanteisiinsa he toivoisivat seurakunnasta tukea? Minkälaisen seurakunnan he haluaisivat rakentaa? Seurakuntia kannustaisin unelmoimaan heti ihmisten kanssa, eikä vain työntekijöiden kesken. Käyttämään tietoa alueen ihmisistä. Kuulemaan ihmisiä, ottamaan heidät alusta asti mukaan. Tarkastelemaan heidän kanssaan yhdessä, miten seurakunnan nykyinen toiminta peilautuu siihen, mitä ihmiset unelmoivat ja kaipaavat.

Olemme Polun koordinaatioryhmässä havainneet, että työntekijäkeskeisyys on ollut kirkossa niin vahvaa, että sen muuttuminen ihmiskeskeiseksi toimintakulttuuriksi vaatii aikaa – seuraavatkin neljä vuotta ja ehkä hieman vielä senkin jälkeen. Toivo ihmisten kirkosta elää – yhdessä opimme koko ajan lisää.

Puolivälin arvio

Polun kokonaisuutta koordinoi ja kehittää koordinaatioryhmä. Se on asettanut Polun kehittämiselle päätavoitteen, että Polku-malli olisi laajasti tunnettu ja käytetty seurakunnissa vuoden 2026 loppuun mennessä, kirkon Ovet auki -strategiakauden päättyessä.

Kirkon nelivuotiskertomuksen Kirkko epävarmuuksien ajassa 2020–2023 seurakuntakyselyssä selvitettiin Polku-mallin käyttöönottoa ja toiminnan kehittämistä sen mukaan. Seurakunnat jakautuivat kolmeen lähes samankokoiseen ryhmään: kolmannes (32 %) katsoo tämän toteutuneen erittäin hyvin tai hyvin, kolmannes (30 %) ei hyvin eikä huonosti ja runsas kolmannes (38 %) huonosti tai ei lainkaan. Kolmessa vuodessa oli siis edetty hyvään suuntaan, mutta kokonaistavoitteeseen pääsemiseksi on vielä tehtävä töitä.

Uusia työvälineitä eri vaiheessa oleville seurakunnille

Polun edistämisen tavoitteet vuosille 2025–2026 onkin jaoteltu kolmen eri vaiheessa olevan seurakunnan mukaisesti: Tarjotaan työvälineitä ja tukea Polkua aloittaville, kehittäville ja syventäville seurakunnille.

Aloittavia seurakunnille on tulossa esimerkiksi MOOC-verkkokurssi, joka auttaa hahmottamaan mitä Polku on, mitä hyötyä siitä on seurakunnalle ja kuinka sen kanssa pääsee alkuun.

Omaa Polkua jo kehittävät seurakunnat saavat tukea kirkon uuteen materiaalipankkiin ja evl.fi/plus-sivuille koostettavasta Polku-portaalista. Hakusanojen kautta materiaalipankista tulee löytämään aiempaa sujuvammin niin viestintäaineistot kuin toimintavinkitkin.

Kolmantena työvälineenä valmistuu vuonna 2026 Polun kehittämis- ja arviointityöväline, jolle on annettu työnimi ”Kompassi.” Sen avulla seurakunta voi arvioida laatua ja löytää arvioinnin pohjalta kehittämisen suuntia. ”Kompassi” tarjoaa Polku-mallia hyödyntäville seurakunnille välineitä syventää ihmislähtöisyyttä ja osallisuutta seurakunnan perustehtävän toteuttamisessa. Kiinnostuneet pääsevät mukaan arvioinnin kehittämiseen ja testaamaan kompassia jo vuoden 2025 aikana.

Tarvitaanko polku vauvasta vaariin?

Seurakunnista tulee ajoittain toiveita, että Polkua voisi jatkaa koko ihmisen elämänkaaren kattavaksi. Näissä toiveissa on kuultavissa unelmaa siitä, että Polku olisi entistä enemmän koettu yhteisenä asiana, siis sekä eri työalojen että seurakuntalaisten ja työntekijöiden kesken. Jotkut seurakunnat ovat lähteneet jo rakentamaan omaa polkumalliaan jatkuen eläkeikäisiin saakka.

Tarvitaanko kirkkoon yhteinen Polku-malli vauvasta vaariin? Polun koordinaatioryhmä tulee kuulostelemaan tätä seurakunnista laajemmin tulevien vuosien aikana.

Polkuriippuvuutta on aina

Helmikuussa näin kahden konsulttitoimiston laatiman kuntien ja alueiden elinvoimaan liittyvän tuoreen EVP-indeksin. Siinä vertailtiin 293 kunnan vahvuuksia sekä sitä, miten elinvoimaisia eri kokoluokan kunnat ovat tällä hetkellä. Hymyilytti, kun indeksin yhteydessä puhuttiin aluekehityksen ”polkuriippuvuudesta” eli ilmiöstä, jossa kehitys kerran liikkeelle lähtiessään joko vahvistaa tai heikentää itse itseään.

Tieteen termipankin mukaan polkuriippuvuudella tarkoitetaan vanhaan systeemiin aikojen kuluessa kehittyneitä erilaisia itseään vahvistavia tekijöitä. Onko seurakuntanne polkuriippuvuus sellainen, kuin sen haluaisitte olevan? Mitkä tekijät teillä vahvistavat itse itseään lähes huomaamatta? Jos vanhat kehityskulut näyttävät heikentävän seurakuntaa, miten kääntää suuntaa ja luoda uusia myönteisiä polkuja?

Polkuja siis on aina, hyviä tai huonoja, suunniteltuja ja pohjustettuja, tai niitä, jotka vaan tapahtuvat. Kirkon Polku-toimintamallit voivat parhaimmillaan auttaa seurakuntaa tekemään tietoisia valintoja siitä, millaisia kehityskulkuja se haluaa vahvistaa. Luodaan yhdessä polkuja, jotka vahvistavat ihmisissä kristinuskosta nousevaa elinvoimaa.

Katri Vappula

Kirkkohallituksen asiantuntija, joka johtaa Polku-koordinaatioryhmää ja Millenniaalitiimiä

Lisätietoa www.evl.fi/polku ja www.evl.fi/millenniaalienpolut

Polku on malli seurakunnan kokonaissuunnitelmaksi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 0–21-vuotiaiden osalta. Siinä seurakuntaa ja sen toimintaa tarkastellaan lapsen, nuoren ja aikuisen näkökulmasta. Vuonna 2023 julkaistu Millenniaalien polut tarjoaa mahdollisuuden hyödyntää ihmislähtöistä kokonaissuunnittelua noin 45-vuotiaisiin aikuisiin saakka. Polku-mallit ohjaavat ihmislähtöisyyden vahvistamisen lisäksi seurakuntaa laajempien kokonaisuuksien tarkasteluun pistemäisten tapahtumien tai yksittäisten työmuotojen sijaan.

17.03.25

Haluatko tehdä työsi laadukkaasti – tee se saavutettavasti

”Tänne meidän seurakunnan tiloihin ei pääse minnekään, ei siis minnekään, ihminen joka käyttää pyörätuolia itsenäisesti. Kävin kaikki tilat läpi. Ovikellokin, jolla voi soittaa, on niin korkealla, ettei pyörätuolista ylety. Olen ihan sanaton. Mitä me tehdään?”

”No, jospa ihan ensimmäisenä vaikka siirtäisitte niitä ovikelloja.”

Näin kävi jälleen tänäkin vuonna järjestämässämme Saavutettavuuden perusteet -koulutuksessa muutamalle koulutukseemme osallistujalle. Tapahtui saavutettavuusisku vasten kasvoja: Todellistui se, että rakenteet ja toimintakäytänteet estävät vammaisten ihmisten yhdenvertaisuuden, osallisuuden ja toimijuuden.

Tapahtui myös valaistuminen: saavutettavuusasiat ovat ratkaisukeskeisiä asioita. Asioita on mahdollista muuttaa. Tehdään vaan päätöksiä ja ryhdytään toimeen. Pala palalta parannetaan rakenteita ja samalla myös maailmaa. Parasta on, jos valaistumisen kokee johtaja, joka voi päättää, että meidän seurakunnassamme hoidetaan hommat kuntoon. Ensiluokkaista on, jos valaistunut vastaa kiinteistöistä, sillä äkkiäkö sitä esteellisen maton vaihtaa eteisestä, siirtää sitä liian korkealla olevaa ovikelloa tai vaihtaa lampun kirkkaammaksi. Asenne vaikuttaa.

Pahinta on, jos mitään hoksaamista ei tapahdu. Tehdään vielä näinä päivinä kirkkoremontti ja viis veisataan siitä, että pappikin voisi hurauttaa joskus pyörätuolilla alttarille toimittamaan. Pahinta on ajatus, että tarvitseeko niiden vammaisten nyt sentään kaikkialle päästä. Unohdetaan vammaisuuden optio. Se, että vammaisuus on mahdollisuus.

Ihan milloin tahansa, ihan kenestä tahansa voi tulla vammainen ihminen. Esimerkiksi käden irtoaminenhan on periaatteessa mahdollista kaikille, jos sopiva sirkkeli osuu kohdalle. Jos uupuu lähimmäisen rakkautta, niin itserakkauden nimissä jo ihan varmuuden vuoksi kannattaa panostaa saavutettavuuteen.

Saavutettavuus on mahdollisuus – materiaalit käytössänne

Saavutettavuus on laadun tae seurakunnassa. Sinä et tee työtä laadukkaasti, jos osa ihmisistä jää tekemisesi ulkopuolelle. Hätää ja huolta ei tarvitse kuitenkaan tuntea, sillä apua on saatavilla.

Kirkkohallituksessa on tuotettu sammioittain juuri sinua varten saavutettavan työn tekemisen tueksi materiaaleja: Sakasti-intrassa on koulutuksiamme, ohjeitamme ja tuottamiamme materiaaleja. Kirjoittelemme toisinaan yleiskirjeitä, ja meitä voi tilata sparrauspuheenvuoroja pitämään. Voit soittaa ihan yksittäisenä ihmisenä, kysyä ja todeta, ettei tyhmiä kysymyksiä ole. Jos me emme tiedä vastausta, etsimme sen. Tyhmää on ainoastaan jättää kysymättä. Nopeita vinkkejä voi heti antaa: tehkää esteettömyyskartoituksia, tekstittäkää videonne, puhukaa selkokielellä ja kertokaa, mitä seuraavaksi tapahtuu ja käyttäkää sitä mikkiä.

Saavutettavuus on mahdollisuus. Jos Kristus ylösnousemusruumiissaan tulisi maan päälle olemaan, saattaa olla, että hän pidemmän päälle käyttäisi pyörätuolia, kun ristiinnaulituilla jaloilla olisi vaikea kävellä. Sähköpyörätuolia todennäköisemmin, koska myös käsissä olisi vammaa. Ja hei, olisi aika noloa, jos Hän ei pääsisikään juuri sinun seurakuntaasi edes sisälle asti, vaan jäisi ulkopuolelle ovikeloa kurottelemaan. Hoidetaan siis asia kuntoon ja hyvällä sykkeellä. Koskaan ei tiedä, kuka ovella kolkuttaa. Siksi on hyvä olla valmis.

Katri Suhonen
psykologian tohtori, pappi ja diakoni
Kirkkohallituksen saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija,
itsekin vammainen henkilö

12.03.25

S.H.I.F.T. H.A.P.P.E.N.S. kirjaimet pöydällä.

Mitä oikein pitäisi uudistaa – kirkko vai käsitys sen uudistamisesta?

Kirkollisten lehtien yleisönosastoissa ja sosiaalisen median keskusteluissa toistuu sama kaava: joku kertoo tuntevansa olonsa ulkopuoliseksi, toinen vaatii paluuta perinteisiin, kolmas vaatii kirkolta radikaaleja uudistuksia ja käsitysten päivityksiä. Välissä seisoo kirkko, joka yrittää olla kaikkea kaikille — ja eksyy usein itseltään. Kirkon uudistamisesta on kiistelty niin kauan kuin kirkko on ollut olemassa. Silti jokainen aikakausi ajattelee, että juuri nyt käydään se ratkaiseva taistelu, joka määrittää kirkon tulevaisuuden.

Konkreettisena esimerkkinä tästä keskustelusta ilmestyi Suomen Kuvalehdessä (23.4.2024) lyhyt debatti kun valtiotieteiden tohtori Hanna Wass peräänkuulutti uutta reformaatiota ja kirkon käsitysten, mm. yhdenvertaisuudesta, päivittämistä. Professori Miikka Ruokanen piti näitä näkemyksiä liian kapeina (SK 8.5.2024) ja korosti, että ”päivittämisen” sijaan protestanttinen reformaatio keskittyi Raamatun ydinsanoman eli ilman ehtoja annettavan armon löytämiseen.

Pohdinta kirkon uudistumisesta on erittäin tärkeää, mutta pidän kuitenkin näitä eri puolien tulkintoja liian suppeina niin kirkon historian kuin kristillisen opin viitekehyksessä. Reformaatio on huomattavasti laajempi käsite eikä tyhjene pelkästään yhteiskunnalliseksi uudistamiseksi tai yhden opinkohdan ohjelmajulistukseksi. Ajatus reformaatiosta ja uudistamisesta kristinuskossa on paljon syvempi ja perustavanlaatuisempi kuin moni ajatteleekaan. Syvällisempi ymmärrys historiasta ja varsinkin teologian historiasta tekisi hyvää kirkon uudistajille ja uudistusten vastustajille.

Käytin alussa tietoisesti sanaa protestanttinen reformaatio, koska 1500-luvulla Lutherin aloittama tapahtumasarja on vain yksi osa kristikunnan historian uudistumispyrkimysten jatkumoa. Usein ajatellaan, että 1500-luvulla tapahtunut protestanttinen reformaatio oli ainoa laatuaan, eräänlainen historiallinen sattuma. Tästä voidaan syyttää protestanttisten kirkkojen omaa yksipuolista historiakäsitystä. Moni ei tiedä, että erilaisia kirkkopoliittisia reformaatiota on tapahtunut läpi kristikunnan historian. Pienet ja suuret reformaatiot ovat seuranneet toinen toistaan. Tunnetuimpia ovat ehkä Clunyn luostarireformi varhaiskeskiajalla. Tai Pietari Suuren ajama ortodoksisen kirkon reformi 1700-luvun lopussa, joka edelleen vaikuttaa itäisen kristillisyyden tapakulttuurissa ja kirkkotaiteessa.

Ajatus reformaatiosta ei siis ole pelkästään protestanttien juttu, vaan kristillisen teologian syvässä ytimessä. Jo alusta alkaen kristityt perustivat ajatuksensa reformaatiosta Uuden testamentin ja varsinkin Paavalin opetuksiin. Kreikan termien epistrefoo (pass. kääntyä ympäri) ja metanoeoo (muuttaa mieltä) käyttö Uudessa testamentissa sisältää kristillisen opin sisäisestä uudistumisesta tai kääntymyksestä sekä katumuksen, muutoksen ja täyttymyksen elementit. Yksilöllinen tai kollektiivinen kääntymys oli hengellistä uudestisyntymistä, joka tapahtui kasteen ja ihmisen sisäisen, pysyvän uudistumisen tai uusiutumisen kautta – kasteen aikaansaaman uudestisyntymisen jatkona ja täyttymyksenä.

Uudistuksen ja uudistamisen ajatukset liittyvät läheisesti toisiinsa

Paavalin kirjeissä käytetään yleistermiä anakainosis (uudistuminen, uudistaminen) tai tarkempia termejä kainee ktisis (uusi luomus) ja metamorfoo (transformaatio, reformaatio) ja sana reformaatio eli uudelleen (re) muotoilu (formatio) ilmaisee kaikkien näiden termien merkityksen parhaiten. Uuden testamentin viitekehyksessä käsite uudistuminen/reformaatio nähdään ihmisen luomisen jatkona.

Kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina reformaatio ja katumus olivat ideologisesti hyvin läheiset teemat. Vähitellen luostarielämä ja sen eri muunnelmat nähtiin keinona toteuttaa tehokkaasti näitä molempia. Kristillinen ajatus uudistumisesta ei kuitenkaan korostunut samassa määrin kuin henkilökohtainen pyhitys tai katumus, sillä uudistumisajatukseen liittyi vahvasti myös oppi kirkosta Kristuksen ruumiina: se on ikuinen ja olennaisesti muuttumaton, mutta tarvitsee kuitenkin uudistusta elämäänsä ja kasvuaan varten.

Alun perin yksilön uudistumista koskeva ajatus omaksui vähitellen voimakkaammin yhteisöllisempää reformaatiota korostavan näkökulman. Näin ajatus ihmisen uudistamisesta Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi osana yhteisöä nousi kaikkien keskiajan kristinuskon uudistusliikkeitä innoittavaksi teemaksi.

Monet keskiajan hengellisen liikkeet, varsinkin sydänkeskiajalla tärkeään asemaan nousseet kerjäläisveljestöt (fransiskaanit, dominikaanit, karmeliitat, augustinolaiset) olivat voimakkaita uudistusliikkeitä. Kirkon ja yhteiskunnan uudistaminen ja reformaatio olivat jatkuva keskustelunaihe läpi koko keskiajan. Kirkon alkuperäisen hengen heikkenemistä koskeva kritiikki oli yleinen teologinen teema kaupungistuvassa Euroopassa ja monet luostarien ja yhteisöjen uudistajat tai muutoin vallitsevaan tilanteeseen pettyneet hyökkäsivät kirkon rikkautta, papiston tietämättömyyttä, munkkien elämäntavan epäonnistumista ja paavin vallan korruptoituneisuutta vastaan. Yksi keskeisistä aiheista oli keskustelu uskonnollisen elämän oikeista ja aidoimmista muodoista. Jokainen yhteisö tai hengellinen virtaus edusti erilaista hengellistä elämäntapaa, jolle löydettiin raamatulliset juuret ja joka johti vakaumukseen, että yksi juuri tämä muoto oli parempi tai ”alkuperäisempi” kuin joku toinen.

Keskiajan kuluessa näistä keskusteluista tuli yhä tärkeämpiä. 1100- ja 1200-luvuilla kirkko sekä sen sääntökunnat ja pappisyhteisöt pystyivät vielä jotenkuten hallitsemaan erilaisia uudistuspyrkimyksiä. Vedenjakaja pidetään köyhyyttä ihannoineen fransiskaaniliikkeen esille nostamat uudistusvaatimukset yhteiskunnan, kirkon ja kristittyjen sisäisen elämän kysymyksistä. Kyse oli aikansa merkittävimmästä ja suurimmasta sääntökunnasta ja oleellista oli nimenomaan se, että he korostivat uudistuksissaan seuraavansa ”yksin evankeliumia”.

Tällainen ”apostolista elämäntapaa” korostanut reformaation idea levisi 1300-luvulta lähtien muihin sääntökuntiin ja oli hyvin yleistä, että eri yhteisöt keskittyivät puolustamaan omia teologisia ja poliittisia näkemyksiään. Tämä synnytti ristiriitoja niin sääntökuntien ja kirkon välillä, sääntökuntien välillä ja myös sääntökunnissa sisäisesti. Lähes kaikki sääntökunnat jakautuivat 1300–1500-lukujen aikana uudistuksia vaativiin observantteihin ja niitä vastustaneisiin ryhmiin. Uudistusaaltoja oli useita.

Kerjäläisveljestöjen ajattelussa reformaatio tarkoitti samanaikaisesti niin yhteiskunnallisen kuin uskonnollisenkin järjestyksen uudelleenarviointia. Esimerkiksi Dominikaanisääntökunnan uudistaminen alkoi sisäisenä prosessina, mutta vähitellen ideologisesti reformaation tarkoituksena oli uudistaa kaikki sääntökunnat ja yhteisöt, kirkko ja papit sekä viimein koko yhteiskunta.

Uudistusmieliset veljet yhdistivät sanan reformaatio kaikkeen mikä oli hyvää, oikeaa ja edistettävää. Myös pyhimyskultit valjastettiin uudistuspyrkimysten ajureiksi ja tutkijat ovatkin huomauttaneet, että monet kanonisoinnit eivät perustuneet pelkästään esikuvalliseen pyhyyteen vaan riippuivat usein myös poliittisista tekijöistä.

Jos siis tarkastellaan 1500-luvun alussa alkanutta protestanttista reformaatiota, niin on päivänselvää, että kyse ei ollut mistään yksittäisestä keksinnöstä vaan pitkästä läpi keskiajan jatkuneesta teologisesta keskustelusta sekä kirkollisesta kehityksestä, joka sattui saamaan tavanomaista suuremmat poliittiset mittasuhteet. Samalla kyse ei ollut pelkästään valtapolitiikasta vaan Lutherin, Calvinin ja muiden veikkosten uudistusohjelman ytimessä oli vahvasti teologiset ja uskonelämää käsittelevät kysymykset armosta, pelastuksesta ja vanhurskaudesta. Mutta kuten huomaamme niin tälläkin teemalla on kristillisyydessä pitkä historia ja syvät juuret, eivätkä ne syntyneet tyhjästä, olihan Luther itsekin juuri sääntökuntansa observanttihaaraan kuulunut kerjäläisveli ja halusi ottaa osaa tähän keskiajan teologiseen paradigmaan.

Viime aikojen keskustelu kirkon uudistamisesta tai uudistumisesta on vierittänyt reformaation käsitteen yhä kauemmas juuristaan. Samaan aikaan kun ekumeenisessa keskustelussa on haluttu löytää yhteyttä kirkkojen välille ja ymmärtää syvällisemmin kirkon uudistumisen teologiset nyanssit, on luterilaisen kirkkomme sisäisessä keskustelussa menty vastakkaiseen suuntaan.

Monille kirkollinen uudistuminen tai uudistusmielisyys on pinnallinen, usein stereotyyppinenkin tulkinta niin Lutherin kuin laajemmin kristikunnan reformatorisista pyrkimyksistä. Jeesus, Luther tai muut kristinuskon virtaukset nähdään poliittisena vapautusvoimana, mutta samalla usein unohdetaan Uudessa testamentissa kuvattu teologinen ydin, että mistä uudistamisesta tai uudistumisesta on syvimmiltään kysymys.

Uudistuksia vastustavat puolestaan toistavat reformaation dogmaattista sankaritarinaa, mutta unohtavat, miten kaikkina aikoina kirkko on ollut myös voimakkaasti yhteiskunnallinen uudistusliike ei jarruttaen yhteiskunnallista muutosta vaan vuoropuhelussa vallitsevan kulttuurin kanssa. Läpi historian kristinusko on tullut todelliseksi aina vallitsevassa kulttuurissa, mutta samalla kirkon ja kristinuskon jännitteisyys säilyy. Kirkko on aina maailmalle vieras – maailmassa mutta ei maailmasta.

Kirkon uudistumisesta käytävässä keskustelussa näkyy harmillisen yksipuoliset vaatimukset uudistamisen tarpeesta tai sen periaatteellisesta vastustamisesta. Käsitteellä on aina yksilöllinen, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen tasonsa, eikä niitä voida erottaa toisistaan. Reformaatio on teologinen käsite ja tämä tarkoittaa monille harmillisen vaativaa työskentelyä aiheen parissa – varsinkin nykyajan kulttuurisesti ja hengellisesti monimuotoistuvassa maailmassa. Protestanttisen reformaation tai luterilaisen itseymmärryksen ainutlaatuisuuden korostaminen ei tee oikeutta kristillisen teologian ekumeenisille ydinajatuksille tai sille pitkälle kirkon historialle, jossa erilaiset kristilliset yhteisöt ja kirkkokunnat ovat aina muotoutuneet symbioosissa yhteiskunnallisten muutosten ja mullistusten keskellä etsien syvintä olemustaan.

Henri Järvinen
kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

Kirjallisuutta aiheesta:

Huijbers, Anne. Zealots for Souls. Dominican Narratives of Self-Understanding During Observant Reforms, C. 1388-1517. Göttingen: De Gruyter, Humbert & co. 2018.
Ladner, Gerhart B. The Idea of Reform. Its Impact on Christian Thought and Action in the Age of Fathers. New York – Evanston – London: Harper & Row. 1967.
Lawrence, Clifford Hugh. The Friars. The Impact of the Early Mendicant Movement on Western Society, London-New York: Longman, 1994.

26.02.25

Iäkäs ihminen katsoo huoneensa verhojen läpi ulos ikkunasta.

Tuleeko iäkäs ihminen nähdyksi ja kuulluksi? – Yksinäisyyden voittaminen yhdessä

Ikääntyminen tuo mukanaan monia muutoksia, ja yksi suurimmista haasteista, joita monet vanhukset kokevat, on yksinäisyys. Se on kuin näkymätön varjo, joka seuraa monia elämän hetkiä. Yksinäisyys ei vain vie elämäniloa, vaan se voi myös heikentää sekä psyykkistä että fyysistä terveyttä. Mieti hetki: Miten sinä voisit auttaa ystävää tai iäkästä sukulaistasi, joka saattaa kamppailla yksinäisyyden kanssa?

Yksinäisyyden monet kasvot

Yksinäisyyden tunne voi olla monimuotoista. Se voi olla emotionaalista – sitä tunnetta, että kukaan ei ymmärrä tai kuuntele. Se voi ilmetä fyysisenä puutteena kosketuksesta tai läheisyydestä. Tai se voi olla sosiaalista, kun ystävät ja perhe ovat kaukana tai jopa poissa.

Miksi yksinäisyys iskee erityisesti ikääntyneisiin?

Monet ikääntyneet menettävät elämässään läheisiä ihmisiä, mikä voi johtaa sosiaalisten suhteiden heikkenemiseen. Liikuntarajoitteet tai sairaudet voivat estää osallistumisen yhteisiin aktiviteetteihin. Vaikka teknologia, kuten älypuhelimet ja sosiaalinen media, ovat avanneet uusia mahdollisuuksia, eivät kaikki vanhukset osaa tai halua käyttää näitä työkaluja. Tämä voi johtaa entistäkin suurempaan eristyneisyyteen.

Seurakuntien rooli – yhdessä voimme enemmän!

Seurakunnilla on tärkeä rooli ikääntyneiden hyvinvoinnin edistämisessä. Miten voisimme luoda turvallisen ja kutsuvan ympäristön, joka tuo ihmisiä yhteen? Tässä muutama idea siitä, miten seurakunnat voivat osallistua ja jo osallistuvatkin taisteluun ikääntyneiden yksinäisyyttä vastaan:

Yhteisöllisyys kukoistamaan: Seurakunnat voivat tarjota turvallisen tilan, jossa ikääntyneet voivat kokoontua, jakaa tarinoita ja luoda uusia ystävyyksiä. Kerhot, ruokailuhetket tai yhteiset messut voivat luoda yhteisöllisyyden tunnetta.
Sukupolvien välinen silta: Vapaaehtoistoiminta voi yhdistää nuoret ja ikääntyneet. Ajattele vaikka rippikoulua, jossa nuoret oppivat arvokkaita elämänoppeja vanhemmilta sukupolvilta, kun ikääntyneet osallistuvat leireille vapaaehtoisina! Tämä ei vain vähennä yksinäisyyttä, vaan se rikastuttaa myös nuorten elämää.
Vapaaehtoistoiminta: Esimerkkinä ystäväpalvelu, jossa vapaaehtoiset vierailevat vanhusten luona, voi olla korvaamaton tuki. Se voi olla pieni teko, joka tuo suuresti iloa ja valoa elämään sekä vapaaehtoiselle että ikääntyneelle ihmiselle.
Henkinen tuki: Seurakuntien tarjoama henkinen tuki voi olla tärkeä tukipilari. Kuuntelu ja keskustelu voivat auttaa lievittämään surua ja pelkoa, joita ikääntyneet saattavat kokea.
Osallistuminen aktiviteetteihin: Kulttuuri- ja liikuntatapahtumat voivat innostaa ikääntyneitä osallistumaan aktiivisesti. Yhdessä kokeminen vahvistaa yhteisön tunnetta.

Yhdessä kohti vähemmän yksinäistä maailmaa

Ikääntyneiden yksinäisyys on vakava ongelma, joka kaipaa meidän kaikkien huomiota. Seurakunnat voivat olla avainasemassa tämän haasteen ratkaisemisessa tarjoamalla yhteisöä, tukea ja lohtua. Kun ihmiset kohtaavat, jakavat ja tukevat toisiaan, voimme yhdessä vähentää yksinäisyyden tunnetta ja tuoda elämään iloa ja merkityksellisyyttä.

Kirkkohallitus on julkaissut seurakunnille suosituksia yksinäisyyden torjumiseksi ja rohkaisee niitä ottamaan entistä aktiivisemman roolin yhteisöllisyyden vahvistamisessa ja kohtaamisten mahdollistamisessa.

Suositukset on tuotettu osana kansallista Osallistujien Suomi -toimenpideohjelmaa.

Muistetaan, että meillä on voimaa muuttaa toistemme maailmaa – pienillä teoilla on suuri merkitys. Yhdessä voimme tehdä maailmasta hieman vähemmän yksinäisen. Olisiko sinun vuorosi ottaa askel kohti yhteisöllisyyttä ja ystävyyttä?

Irene Nummela
asiantuntija
Diakonia ja yhteiskunta
Kirkkohallitus