Useimmat meistä kirkon leirityötä tekevistä työntekijöistä olemme kokeneet leirikooman leirin jälkeen. Kuinka moni on lähtenyt leirille jo valmiiksi väsyneenä? Tämän hätkähdyttävän havainnon nosti esiin pitkänlinjan nuorisotyön osaava ammattilainen, kun keskustelimme teemasta seurakunnissa.
Leirihenkilöstön on voitava hyvin
Leirihenkilöstön on voitava hyvin, että leiriläisten tarpeisiin voidaan vastata eri tilanteissa. Työhyvinvointi on työssäjaksamisen perusta. Kirkossa toteutetaan kymmeniätuhansia leirejä vuosittain. Henkilöstömme ohjaa eri ikäisten ikimuistoisiä leirejä vahvalla kokemuksella. Ihmistyössä tarvitaan ihmisten tuntemusta, tilanne- ja ajantajua.
Aiemmin emme ole puhuneet leirityön hyvinvointijohtamisesta, mutta se rakentuu johtamisen, sujuvan työn ja toimivan työyhteisön, työntekijöiden osaamisen, terveellisen ja turvallisen työympäristön, itsensä johtamisen ja terveyden edistämisen perustalle. Työkyky-yhteistyö työterveyden kanssa tukee työhyvinvointia.
Laadukas leirityö edellyttää ennakointia
Laadukas leirityö edellyttää leirityön hyvinvointijohtamista. Seurakuntien työhyvinvointiajattelun ohjaavat monet asiakirjat: työsuojelun toimintaohjelma, varhaisen tuen malli, päihde-, tasa-arvo ja yhdenvertaisuusohjelma ja työhyvinvoinnista raportoidaan henkilöstötilinpäätöksessä. Valmiutemme laadukkaan leirityön toteuttamiseen ovat vahvat: kaiken perustana on ammattiosaava henkilöstö.
Leirityön hyvinvointijohtamisella tarkoitetaan ennakoivia, täsmällisesti määriteltyjä ja organisaation toiminta- ja henkilöstöstrategiasta johdettuja toimenpiteitä. Työhyvinvointia sinällään ei voi johtaa, mutta määriteltyä sisältöä ja erityisesti mitattaviin tavoitteisiin pääsemistä voi johtaa. Toisin sanoen on kannattavaa pyrkiä näkemään työhyvinvointi strategisesta näkökulmasta.
Kokemuskartoituksella esiin vahvuudet ja kehittämisalueet
Oulun hiippakunnassa leirityön hyvinvointijohtamisen sähköinen kokemuskartoituskysely on lähetetty tänä vuonna papeille, kanttoreille, diakoniatyöntekijöille, nuorisotyönohjaajille, lastenohjaajille ja lähetyssihteereille sekä leirien tukipalveluhenkilöstölle. Kysely kartoittaa seurakunnan leirityön hyvinvointijohtamista työntekijöiden kokemusten valossa. Tulokset tallennetaan Oulun tuomiokapitulin käyttöön ja tulevien vuosien leirityön kehittämiseen.
Kysely on pilotti, joka perustuu Oulun hiippakunnan ja Oulun Diakonissalaitoksen UUTE- työhyvinvointijohtamisen hankkeen aineistoon. Aineiston on koonnut hiippakuntasihteeri Saija Kronqvist. Kyselyn analysoinnissa käytetään tutkimuksellista otetta ilman henkilötietoja. Kokemuskartoituskysely on myös muiden hiippakuntien käytettävissä. Centrian ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opiskelija Eetu Tuomi analysoi opinnäytetyössään kyselyn tuloksia. Kokemuskartoitus auttaa kehittämään kirkon laadukasta leirityötä. Tuloksia tarkastellaan rovastikuntakoulutuksissa 2025–2026.
Leirityön hyvinvointijohtamisen peli ja tiimivalmennus
Turvallisuusasioiden ennakointiin on valmisteltu leirityön hyvinvointijohtamisen peli ja sähköinen tiimivalmennus kirkon yhteiselle peda.net-alustalle. Leirityön hyvinvointijohtamisen mallin pohjalta kehitetään Polku-toimintamallin leirityön laadunarviointia.
Yhdessä Suomen Nuorisokeskusyhdistysten ja Suomen Partiolaisten kanssa leirityön hyvinvointijohtamisen teema on esillä NUORI2025-tapahtumassa Tampere-talossa 1.–2.4.2025. Yhteistyökumppaneilla on vahva halu nostaa esiin leirityön vaikuttavuutta ja turvallisuusennakointia. Siihen tarvitsemme sinua, leirityön ammattilainen!
Saija Kronqvist Kasvatuksen hiippakuntasihteeri ja organisaatiokonsultti Oulun hiippakunta
Tämä kohtuullisen ymmärrettävä luonnehdinta löytyy Kalle PäätalonIijoki-sarjasta. Uittotyömaan työntekijät kuvailevat johtajaansa uusille palkatuille. ”Vaikka senhän näkköö jo siitä, kun katotta miten se pittää tupakkia suussaan. – Onpa perkele paperossi pystyssä! Siitä siihen, että ei käräytä kulumakarvojaan”, jatkuu keskustelu.
Kuvaus sijoittuu 1930-luvun Kainuuseen. Ihmisen leipä on tiukassa. Kovalla työllä sen saa. Joka kevät puut kulkevat jokia ja ihmiset niiden varsia. Joidenkin viikkojen ajan, yötä ja päivää, märkänä ja vähällä ruualla. Päätalon uittokuvaukset ovat kaukana laulujen tukkilaisromantiikasta. Mutta hienoa tekstiä ne ovat ihmisen työstä, työpaikan ihmissuhteista ja työn merkityksestä.
1930-luvun uittotyömaata seuraillessa syntyy hämmentävä ajatus. Jo silloin on tiedetty, mitä on hyvä johtaminen. Vieläkin hämmentävämpää on, että hyvä johtaminen näyttää olevan samaa aikakaudesta riippumatta. Jatkuvasti ilmestyy hyvän johtamisen oppeja ja niistä tehtyjä kirjoja. Kouluttamattomat ihmiset 1930-luvun korpimailla tiesivät jo kaiken olennaisen.
Johtajan suussa pystyssä käryävä paperossi kuvaa asennetta, josta syntyy huonoa jälkeä. Ylpeys, oman aseman korostaminen, työntekijöiden kunnioittamisen puute ja kaikki sellainen ei toimi. ”Hän oli tavattoman tärkeän ja tympeän oloinen ja puhui jatkuvasti ärähtelemällä ja kuin nälvimällä”, kuvailee Päätalo huonoa johtajaa. ”Kuulemma oikein vittumainen”, ei sitä turhan takia eikä kaikista sanota.
Jokivarsien ihmiset arvostivat johtajia, jotka olivat ”asiallisia ja romakoita”. Tällaista edusti Hiltu-Jakki, jonka roikkaan haluttiin. Hän ei ollut arvostettu sen vuoksi, että hänen johdossaan olisi päässyt helpolla. Jos joku pinnasi ja laiskotteli, hän sai varmuudella kuulla rumia sanoja johtajansa suusta. Jakin roikkaan haluttiin, koska siinä sai tehdä kunnolla töitä, pikkuasioiden ympärillä ei nyhrätty, hyvästä työstä ei nuukailtu kehua, työt jaettiin oikeudenmukaisesti ja työntekijää arvostettiin. Hiltu-Jakki myös puolusti vankasti omiaan vääryyksiä vastaan. Ja saattoipa hän palkata roikkaansa heikkokuntoisen työntekijän, ihan sosiaalisista syistä, ei ollut Jakin porukka pelkästään vahvojen ja pystyvien.
Kaikesta tuosta syntyi syrjäisen joen rannalle hyvä työilmapiiri. ”Ennen muuta Jaakko Hiltulan roikassa oli aina railakka meno päällä kielenkäyttöä myöten.” Johtaja tykkäsi tehdä töitä, työntekijät tykkäsivät myös. Molemmat arvostivat toisiaan. Syntyi hyvää jälkeä ja tulosta. Välillä jokivarren ihmiset ylittivät itsensä ja tekivät enemmän kuin olisi tarvinnut. Toisaalta osattiin paikan tullen ottaa myös rennosti ja jutella mukavia. Aina ja kaikkialla on tiedetty, mistä hyvä työ ja johtaminen syntyy.
Kainuulaisen joen laitamilla työssään pyörähtelevät saavat kyselemään. Millainen olen johtajana? Millainen olen työntekijänä? Millainen työyhteisö meillä on? Olenpa sitten missä roolissa hyvänsä. Sellainen peiliin katsomisen paikka. Samalla olisi tärkeää muistaa, että muutos on mahdollinen. Ihminen voi muuttua, työyhteisö voi muuttua. Ja sekin on työtä, muuttaa itseään. Tänään oikein vittumainen voi huomenna olla arvostettu.
Markku Tynkkynen kouluttaja Kirkon tutkimus ja koulutus
Osallistuin Varsovassa viime joulukuussa Euroopan kirkkojen konferenssin ”Rauhan polut” (Pathways to Peace, P2P) -aloitteen eurooppalaiseen konsultaatiokokoukseen aiheesta Oikeudenmukainen rauha. En seuraavassa raportoi kokouksen tuloksia tai johtopäätöksiä. Sen sijaan kirjoitan auki teemaan liittyvän näkökulman, jota huomaan usein pohtineeni matkani jälkeen, liittyen professori Neal Bloughin kokouksen alussa esittämään lyhyeen johdantopuheenvuoroon aiheesta ”Oikeudenmukainen rauha Raamatussa”.
Puheenvuorossaan Blough vertasi Jeesuksen ja apostolisen ajan roomalaista rauhaa (Pax romana) ja vanhatestamentillista shalom -käsitettä uusitestamentillisen jatkumonsa valossa. Mieleni jäi askaroimaan tematiikassa, kun ajattelin venäläistä katsantokantaa Moskovasta ”kolmantena Roomana”, joka on ”venäläisen maailman” (Ruskij mir) keskus – ja tavoittelee Ukrainassa ”venäläistä rauhaa”.
Pax Romana: roomalainen rauha
Pax Romana, roomalainen rauha, on noin 200 vuotta (27 eKr. – 180 jKr.) kestänyt poikkeuksellinen, valtakunnan sisäisen rauhan ja vakauden ajanjakso Rooman valtakunnan historiassa. Se alkoi, kun Jeesuksen syntymäkertomuksestakin tuttu keisari Augustus, tukahdutettuaan sotilaallisesti valtakunnan monet veriset sisällissodat, nousi yksinvaltaisen keisarin asemaan ja istutti yhtenäisen keisarillisen hallinto- ja roomalaisen oikeusjärjestelmän (Lex Romana) koko sotilaallisesti valvotun (ja sotilaallisesti edelleen laajenevan) Rooman alueelle. Alkoi lain, järjestyksen ja vakauden ajanjakso, joka mahdollisti kaupankäynnin, valtakunnan taloudellisen kasvun, infrastruktuurin kehittämisen ja roomalaisen kulttuurin kukoistuksen.
Pax Romanan aikana monia myönteisiä asioita siis tapahtui – ja tietysti niin vakaus kuin rauha jo itsessään ovat tavoiteltavia ja myönteisiä asioita.
Professori Neil Blough muistutti, että tämä ei kuitenkaan kerro koko tarinaa ”roomalaisesta rauhasta”, joka nimensä mukaisesti oli roomalaisten. Sellaisena se ei ollut läpikotaansa oikeudenmukainen, primäärisesti oikeudenmukaisuuden ohjaama ja motivoima tai sen synnyttämä.
Rauha merkitsi rauhallisia oloja, jotka eivät uhanneet valtaapitävien asemaa ja heidän etuoikeuksiaan ohi kaikille tasavertaisen oikeudenmukaisuuden. Valtakunnan ensimmäinen perusjako vallitsi Rooman kansalaisten ja ei-kansalaisten, muukalaisten erilaisten oikeuksien välillä mutta erityisesti niistä pääsi nauttimaan valtakunnan rikas eliitti. Naisten oikeudet olivat vähäisempiä kuin miesten. Orjat olivat omistajiensa omaisuutta eikä heillä ollut juridisia oikeuksia.
Pax Romanassa rauha merkitsi ennen kaikkea sotilaallista ja poliittista konfliktien puuttumista, jossa rauhan tila oli pakotettu, voimakeinoin saavutettu ja väkivallan uhalla ylläpidetty. Rauhaan voitiin pakottaa myös ilman mitään oikeudenmukaisuutta vallanalaisia kohtaan. Rooma-keskeisessä imperialistisessa systeemissä periferiat alistettiin imperiumin keskuksen intressien palvelukseen. Vaikka Pax Romana tarjosi monille alueille vakauden ja taloudellisen kasvun mahdollisuuksia, se oli usein sortavaa niille kansoille, jotka joutuivat Rooman vallan alaisuuteen.
Kaikki uhkaavaksi koettu ja keisarin jumalallisen vallan absoluuttisuutta kyseenalaistava pyrittiin tukahduttamaan raa’asti ja ankarasti alkutekijöissään: kristinuskon historiasta tunnemme kristittyjen vainot, jotka alkoivat Pax Romanan aikakaudella. Ei-roomalaisten rangaistukset olivat niin ikään ankaria ja raakoja: ristiinnaulittuihin lukeutui myös Jeesus Nasaretilainen Galileasta, jonka asukkaat eivät olleet Rooman kansalaisia.
Russkij mir: venäläisen maailman venäläinen rauha
Pax Romanan aikaan ja raamatullisiin rauhan käsitteen sisätöihin keskittyvässä alustuksessaan Professori Blough ei tehnyt mitään rinnastuksia nykyaikaan tai Venäjään. Se kuitenkin havahdutti miettimään Pax Romana -käsitteen aitoja liittymäkohtia venäläiseen Russkij mir eli Venäläinen maailma -ideologiaan. Kyseinen ideologia korostaa venäläisen sivilisaation, kielen ja kulttuurin sekä venäläisen ortodoksisuuden erityisyyttä ja ylivertaisuutta, tukee Venäjän imperialistisia pyrkimyksiä – ja perustelee Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan, jota Venäjä pitää ”venäläiseen maailmaan” ja itselleen kuuluvana paitsi hallinnan myös maa-alueiden osalta. Tematiikka nousi luonnollisesti esiin monissa myöhemmissä alustuksissa ja puheenvuoroissa.
Lvivin katolisen yliopiston ekumeenisen instituutin johtaja, tohtori Roman Fihas valottamassa Venäjän imperialistisen ”venäläinen maailma” -ideologian ominaispiirteitä. Kuva: CEC/Łukasz Trotz
Venäjän kielen sana mir (мир) merkitsee sekä ”maailmaa” että ”rauhaa”. Niin ikään Russkij mir (Русский мир) voidaan kääntää kahdella tapaa – ”venäläinen maailma” ja ”venäläinen rauha” – ja molemmat käännökset itse asiassa ovat merkitykselliset venäläinen maailma -ideologian kannalta. Venäläisen maailman ideologian mukaisesti, sotilaallista voimaa Ukrainassa käyttämällä Venäjä tavoittelee ”rauhaa”, joka on olennaisella tavalla venäläinen ja Moskovan ehdoilla toteutettu pakotetun rauhan tila, jossa Ukrainan kansa on väkivalloin alistettu ja ukrainalaisten oma ääni vaiennettu venäläisen ylivallan alaisuudessa.
Venäjän maailma -ideologiaan kuuluu myös 1500-luvulle tultaessa yhtä aikaa Venäjän tsaarikunnan perustamisen kanssa muovautunut ajatus Moskovasta ”kolmantena ja viimeisenä Roomana”, toisin sanoen keisarillisen Rooman ja sittemmin Itä-Rooman eli Bysantin (toinen Rooma) vuorollaan sortuneiden imperiumien aitona ja viimeisenä perillisenä – ja samalla Bysantin oikeauskoisen kristillisyyden viimeisenä linnakkeena ja puolustajana maailmassa.
Bysantista omaksuttiin ajatus valtion ja kirkon ”sinfoniasta”, jossa osapuolet tukevat ja täydentävät toisiaan keskinäisessä harmoniassa maallisen ja hengellisen vallan välillä.
(vas. Venäjän ensimmäisen Tsaarin Ivana Julman kruunaus. Kruunaajana Moskovan metropolitta Makari. Kuvitusta1500-luvun kuvakronikasta. kuva: Wikipedia common)
Venäjän ortodoksisen kirkon päämies patriarkka Kirill on ollut hyvin aktiivinen valtion ja kirkon 2000-luvun sinfonian sävellyksessä ja nykyisen venäjän maailma -ideologian muokkaamisessa. Hän tarjoaa siihen uskonnollisia ja moraalisia sisältöjä, joista on tullut osa valtion virallista politiikkaa. Niinpä raakaa ja veristä, siviileihinkin kohdistuvaa tuhoamis- ja hyökkäyssotaa Ukrainassa kuvaillaan irvokkaasti puolustautumisena läntisten liberaalien demokratioiden edustamaa synnillistä turmelusta ja itse Saatanaa vastaan.
Pax Romanan ominaispiirteiden ja Russkij mir -ideologian yhtymäkohtia ei pidä ylikorostaa, tarkempi analyysi paljastaisi myös eroja esimerkiksi suhteessa uskontoon ja demokratian historiaan – mutta vähintäänkin tulisi huomata imperialististen motiivien ongelmallisuus, jopa yhteensovittamattomuus oikeudenmukaisuuden ja oikeudenmukaisen rauhan toteutumisen näkökulmasta. Tämä olikin professori Bloughin perusviesti lyhyessä johdantoalustuksessaan ”oikeudenmukaisesta rauhasta” Raamatussa: niin Vanhan kuin Uuden testamentin edustama käsite rauhasta on nimenomaan yhtä kuin ”oikeudenmukaisen rauhan” käsite.
Raamatullisessa katsannossa oikeudenmukaisuus on olennaisella tavalla todellisen ja kestävän, kokonaisvaltaisen rauhan edellytys. Sen toteutumisen tulisi olla sattumanvaraista, erottelevaa tai valikoivaa yksilöiden tai eri ihmis- tai kansanryhmien välillä.
Kuva: Ukrainian Bible Society.
Shalom: oikeudenmukainen rauha…ja Ukraina?
Kun Jeesus ylösnousemuksensa jälkeen ilmestyi opetuslapsilleen, evankelista Johanneksen mukaan hänen toistuva tervehdyksensä heille kuului: Rauha teille! (Joh. 20:19, 20, 21). Jeesuksen toivotus ei ollut viittaus rauhaan, jota Pax Romana tuona aikana edusti. Jäähyväispuheissaan opetuslapsille Jeesus tekee tämän selväksi sanoissaan: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon!” (Joh. 14:27)
Kristityille Jeesuksessa täyttyvät Vanhan testamentin laki ja profeettojen lupaukset. Jeesus, jota profeetta Jesaja kutsui Rauhan ruhtinaaksi, on vanhatestamentillisen shalom-tradition edustaja – ja Uuden testamentin mukaan enemmänkin: hän itse on tuon rauhan täyttymys ja tuoja. Meidänkin jumalanpalveluksemme ilmentää tätä traditiota keskeisesti ytimiään myöten. Herran rauhan toivotus edeltää ehtoollisen viettämistä ja sovituksen ja liiton aterian nauttimisen jälkeen messu päättyy Aaronin siunaukseen 4. Mooseksen kirjasta – siis Herran siunaukseen, jossa viimeiseksi pyydetään, että Herra kääntäisi kasvonsa meidän puoleemme ja antaisi meille rauhan.
Shalom-rauhantraditiossa vanhurskaus ja oikeudenmukaisuus toteuttaa Jumalan tahtoa ja on rauhan lähtökohta ja perusta: rauha on oikeudenmukaisuuden hedelmä (Jes. 31:17). Todellinen rauha, joka ei ole vain konfliktien puuttumista, syntyy vain oikeudenmukaisuuden kautta ja perustuu totuuteen: ”Jakakaa oikeutta totuuden mukaan, niin että rauha vallitsee keskuudessanne” (Sakarja 8:16).
Yhteiskunnallisessa elämässä shalom edellyttää oikeudenmukaisia rakenteita, joissa heikoimpia puolustetaan ja yhteisöjen keskinäinen tasapaino turvataan. Yhteiskunta, joka sortaa köyhiä tai rikkoo oikeutta, ei voi saavuttaa todellista rauhaa, joka palvelee koko yhteisön ja kaikkien sen jäsenten, ei vain sen eliitin tai vallanpitäjien maksimaalista hyötyä. ”Muukalaisten” yhtäläisistä oikeuksista huolehtiminen on keskeistä: ”Kun maahanne tulee muukalaisia asumaan keskuudessanne, älkää sortako heitä. Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä.” (3. Moos 19:33–34).
Raamatullisessa, todelliseen rauhaan johtavan oikeudenmukaisuuden arvioinnissa omaksutaan heikommassa asemassa olevan, sorretun tai vääryyden uhriksi joutuneen näkökulma: oikeudenmukaisen rauhan ja sovinnon saavuttamiseksi vääryydet tulee korjata. Totuuden ja oikeudenmukaisuuden nimissä vääryyden tekijä ei ansaitse hyvitystä korjatakseen tekonsa vaan oikeuden tulee toteutua sorretun ja kärsineen hyväksi. ”Vaatikaa oikeutta, auttakaa sorrettua.” (Jes 1:17)
Ukrainan kohdalla tämä merkitsee, että totuuden nimissä todellisen, oikeudenmukaisen rauhan saavuttaminen edellyttää, että ukrainalaisten ääni tulee siinä kuulluksi, ja että he saavat oikeutta omilla edellytyksillään. Venäjän tekemää vääryyttä ei tulisi hyvittää tai palkita ja solmia ”venäläistä rauhaa” – siinäkään tapauksessa, että sitä voitaisiinkin kutsua ”amerikkalaiseksi rauhaksi”: Ukraina kaipaa oikeudenmukaista rauhaa.
Venäjän Ukrainalle tekemä vääryys on jumalaton ja sen aiheuttama velka mittaamaton. Lopulta tarvitaan myös kristillisistä hyveistä jumalallisinta: anteeksiantoa. Mutta tiellä rauhaan ja sovintoon, oikeus on saatettava voimaan ensin.
Ari Ojell asiantuntija, teologia ja ekumenia Kirkkohallitus
Nuorten pahoinvointi ja yksinäisyys ovat valitettavan yleisiä ilmiöitä yhteiskunnassamme. Monet nuoret kamppailevat erilaisten haasteiden kanssa, heidän elämäntilanteensa vaihtelevat, ja huolenaiheet ovat hyvin moninaisia yksinäisyydestä, pahaan oloon, riittämättömyyteen ja jopa itsetuhoisuuteen. Nuoret tarvitsevat turvallisten aikuisten tukea ja kuuntelijaa.
Sekasin-chat on valtakunnallinen keskustelualusta 12–29-vuotiaille nuorille. Chatissa voi keskustella mieltä askarruttavista kysymyksistä tai aiheista nimettömänä ja luottamuksellisesti. Vuonna 2024 Sekasin-chatissa oli yli 150 000 yhteydenottoa, joista vajaaseen 40000 yhteydenottoon pystyttiin vastaamaan. Tämä osoittaa, kuinka suuri tarve tällaiselle palvelulle on, ja kuinka paljon meitä tarvitaan. Päivystäjinä toimivat ammattilaiset sekä koulutetut vapaaehtoiset. Sekasin-chat on auki vuoden jokaisena päivänä.
”Toivoisin, että useammat ihmiset eksyis tänne chattiin, tuli helpottuneempi ja toiveikkaampi olo, kun sai purkaa ajatuksia jollekin luotettavasti” – Sekasin-chatin asiakaspalaute
Sekasin-chatin keskusteluja käytettiin aineistona vuonna 2022 julkaistussa tutkimuksessa “Nuorten mielenterveyden tukeminen sosiaalihuollossa ja matalan kynnyksen toiminnassa”. Tutkimuksessa kävi ilmi, että nuoret kohtaavat palveluissa monenlaisia esteitä, joita voivat madaltaa esimerkiksi Sekasin-chatin anonyymiys, laajat aukioloajat ja helppo saavutettavuus verkossa. Tutkimuksen mukaan Sekasin-chatilla oli monelle nuorelle merkittävä rooli motivoijana ja rohkaisijana palveluihin hakeutumisessa sekä kannattelijana hoitoa odotellessa tai palvelusta toiseen siirryttäessä. Joillekin nuorille Sekasin-chat toimi itsenäisenä ja riittävänä auttamismuotona.
”Chat-keskustelut auttavat illan vaikeina tunteina ja saavat olon tuntumaan siltä, että ei ole aivan yksin asioidensa kanss.” – Sekasin-chatin asiakaspalaute
Päivystäjäksi Sekasin-chatiin
Sekasin-chat tarjoaa kirkon työntekijöille erinomaisen mahdollisuuden kohdata ja auttaa nuoria heidän omien aikataulujensa mukaan. Päivystäjänä saat jatkuvaa tukea chatin tiimiltä, joustavasti verkossa toteutettavan koulutuksen ja säännöllisesti tarjolla olevaa työnohjausta. Tämä on merkityksellinen ja vaikuttava tapa tukea nuoria ja saada ymmärrystä nykynuorten elämästä ja sen ilmiöistä.
Chatin päivystäjän tulee olla turvallinen, anonyymi aikuinen, jonka tehtävänä on kuunnella ja kohdata chattiin tuleva nuori. Päivystäjän ei tarvitse ratkaista kaikkia nuoren ongelmia, eikä hänen tarvitse olla mielenterveyden tai muiden keskusteluissa eteen tulevien aiheiden erityisasiantuntija. Koulutuksen aikana ja sen jälkeen on mahdollista tutustua erilaisiin tukimateriaaleihin, joissa on yksityiskohtaisempaa tietoa keskusteluissa usein esiintyvistä aiheista.
Mitä toiminta antaa? (päivystäjinä olleiden kokemuksia)
Merkityksellisiä kohtaamisia sekä tärkeän ja tarpeellisen tavan tukea nuoria
Ymmärrystä nykynuorten elämästä ja sen ilmiöistä, iloista ja suruista
Päivystäjien oman verkkoyhteisön chat-alustalla
Kokemuksia onnistumisesta ja omien taitojen kehittymisestä
Kattavan peruskoulutuksen verkossa
Joustavat mahdollisuudet tehdä päivystysvuoroja omien aikataulujen mukaan
Reaaliaikaisen tuen päivystysvuorojen aikana Sekasin-tiimiltä
Säännöllistä työnohjausta
Lisäkoulutusta ja erittäin laajan materiaalipankin käyttöösi
Mahdollisuuden osallistua Kirkon Sekasin päivystäjien verkostoon
Joukko kirkon Sekasin päivystäjiä kokoontui 20.-21.1.2025 Lahden Siikaniemen kurssikeskukseen käymään läpi ajankohtaisuuksia, ideoimaan tulevaa ja päivystettiinpä illalla porukalla pari tuntia chatissäkin!
Tule mukaan ja ole osa tätä tärkeää työtä. Yhdessä voimme varmistaa, ettei yksikään nuori jää yksin.
Ville Kämäräinen asiantuntija, ulkopuolisuuden ehkäisy ja liikunta- ja urheiluyhteistyö Kirkkohallitus
Tutkin lähiseurakuntieni ohjelmatarjontaa nuorille aikuisille. Uskoa ja hengellisyyttä pääsee pohtimaan pienellä kynnyksellä yksin ja kaksistaan papin tai muun seurakunnan työntekijän kanssa. Sielun latauspisteestä löytyy paljon virittävää aineistoa ja materiaaleja hengellisyyden yksityiseen harjoittamiseen. Yhteisöllistä toimintaa löytyy eniten harrastusten muodossa erilaisissa kerhoissa, hengailussa tai yksittäisillä retriiteillä. Parhaiten nuorten aikuisten toiveita kuullaan harrastuksiin liittyvissä ohjelmissa.
Hengellisiin tarpeisiin vastaavia yhteisöllisiä kokoontumisia ei juurikaan ole suunnattu nuorille aikuisille. Kuten Nuorten aikuisten elämä ja hengellisyys raportti kuvailee, nuoret aikuiset eivät edes välttämättä kaipaa hengellistä yhteisöä vaan haluavat pitää hengellisyyden yksityisenä asiana. Tutkimuksen mukaan nuoret aikuiset kokevat, että kirkossa ei ole heille relevantteja yhteisöjä, ja kirkkoa pidetään myös vanhanaikaisena.
Voisivatko seurakunnat uudistua ja näyttää, että nuoret aikuiset voivat tulla mukaan toimintaan moninaisen ja kirjavan hengellisyytensä kautta? Tämä vaatisi kokeilunhalua ja heittäytymistä molemmilta puolilta. Nuorten aikuisten moninainen hengellisyys on huomion arvoinen asia ja tarvitsisi uusia lähestymistapoja ja toimintamuotoja.
Niin kuin Nuorisobarometri 2023 kuvailee, nuorten mielestä katsomuskasvatus saa näkyä ja siihen toivotaan tukea. Voisiko seurakunta vastata tähän tarpeeseen tuomalla samanhenkiset ihmiset yhteen? Monet kokevat, että aikuisena on hankalampaa saada ystäviä. Löytyisikö aikaa ja tilaa esimerkiksi uusien ystävien illalle, jossa kohderyhmänä olisivat nuoret aikuiset?
Syksyisin, kun opiskelut alkavat, uudelle paikkakunnalle muuttaneille voisi järjestää illan, jossa opiskelijat pääsevät tutustumaan toisiinsa riippumatta opiskelupaikasta tai alasta. Tärkeintä olisi saada yhteys nuoriin aikuisiin, vaikka pohtimalla millenniaaliprofiilien kautta heitä kiinnostavia asioita. Hyvä esimerkki tästä oli kirkon järjestämät sitsit, jotka onnistuivat tavoittamaan paljon opiskelijoita.
Miten seurakunta viestii kohderyhmälle?
Ohjelman suunnittelun lisäksi seurakuntien olisi hyvä kiinnittää huomiota ohjelmista viestimiseen. Jos tarkkaa kohdennusta ei ole, vaan tapahtuma on kaikille avoin, se voi tuntua nuorista aikuisista liian epämääräiseltä. Tämä voi johtaa siihen, että he eivät tule paikalle.
Huomaan, että itselläni on tarve tietää, mitä ikäryhmää kukin ohjelma tavoittelee ja sitä kautta pyrin aavistamaan, ketä voin odottaa tapaavani paikan päällä. Tieto lisää turvan tunnetta. Kaikkein mielekkäintä olisi tavata samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä, minkä ikä usein määrittelee. Esimerkkinä:
Vantaan seurakunnat tarjoavat nuorille aikuisille:
nuorten aikuisten raamis
kielikerho
iltakirkko: Juha Tapion ja Kari Tapion lauluja
lautapelikerho
käsityökerho
olkkari
joulupaja, askartelua
Kotiseurakuntani tarjoaa nuorille aikuisille:
apuohjaajakoulutus
oppilaitospapin tapaaminen
sielun latauspiste
Itse kaipaisin siis suorempaa viestintää, jossa mainitaan ikähaarukka, esimerkiksi 20–30-vuotiaat, jotta tietäisin, ketä tapahtumalla tavoitellaan. Selkeä ikähaarukka erottaisi sen muusta tarjonnasta. Rajaavat vuodet voi valita sen mukaan, keihin haluaa ohjelman kohdistaa. Silti pelkkä sanoitus “nuoret” tai “työikäiset” ja ehkä myös “aikuiset” jättää mielestäni kuvauksen liian laveaksi eikä vetoa juuri nuoriin aikuisiin.
Kaikki tarvitsevat yhteisöjä tässä ajassa. Löytäisikö nuori aikuinen seurakunnasta yhteisön, johon haluaa liittyä?
Krista Karppinen Kirkkohallituksen teologiharjoittelija syksyllä 2024
Vasta julkaistu ”aikuisten Pisa-tutkimus” (PIAACII) osoitti, että suomalaisten luku- ja kirjoitustaito ovat vertailumaiden parhaat, ja ongelmanratkaisutaidoissa Suomi jakaa kärkisijan Japanin kanssa. Taitotehtävillä mitattiin arkielämässä tarvittavia tiedon hakemiseen, arviointiin ja hyödyntämiseen liittyviä taitoja. Tällainen osaaminen kytkeytyy myös erilaisiin nykyajan työelämässä vaadittaviin valmiuksiin.
Hankkeen tutkijat arvioivat, että hyvät perustaidot antavat pohjaa jatkuvalle oppimiselle. Kolme viidestä (61 %) kyselyn vastaajasta oli osallistunut aikuiskoulutukseen edellisen vuoden aikana, ja heidän taitonsa olivat keskimäärin muita parempia. Ajankohtainen aikuiskoulutuksen tuen lakkauttaminen onkin herättänyt Suomessa huolta, sillä sen avulla eri ikäisillä työntekijöillä on ollut mahdollisuus täydentää ja laajentaa osaamistaan työelämän muuttuvien tarpeiden mukaisesti. Myös kirkossa on pohdittu sitä, miten tuen lakkauttaminen vaikuttaa kirkon työelämään ja työuralla tapahtuviin siirtymiin.
Kirkon työntekijöillä hyvät mahdollisuudet osallistua koulutukseen
Kirkon nelivuotiskertomuksen aineistonkeruissa koottiin tietoa osaamisen kehittämisestä ja koulutusmahdollisuuksista sekä seurakunnilta että kirkon työntekijöiltä. Seurakuntakysely osoitti, että seurakunnat käyttivät monia erilaisia työn pitovoimaa lisääviä toimintatapoja. Yleisintä (93 %) oli tutkintojen täydentämisen mahdollisuus ja osallistumismahdollisuus muihin koulutuksiin.
Se, että lähes kaikissa seurakunnissa tuetaan kouluttautumista, on myös kirkon valtti kilpailussa työntekijöistä. Muut osaamista tukevat tavat eivät olleet yhtä yleisiä. Osaamisen kehittämistarpeita ennakoitiin kahdessa kolmesta seurakunnasta (65 %). Osaamisen kehittämisen pitkäkestoista suunnittelua toteutettiin joka toisessa seurakunnassa (55 %), mutta osaamiskartoituksia tiimeille ja henkilöstölle vain joka neljännessä seurakunnassa (27 %).
Mitä seurakuntien työntekijät itse ajattelivat mahdollisuuksistaan kehittää omaa osaamistaan? Tätä selvitettiin työntekijäkyselyssä (2024), johon vastasi noin 1350 kirkon työntekijää. Vastaajia pyydettiin ottamaan kantaa väittämään ”Työntekijöitä kannustetaan ammatillisen osaamisen kehittämiseen”. Yli puolet (52 %) kirkon työntekijöistä ajatteli, että tämä toteutuu erittäin hyvin (asteikolla 1–7 vaihtoehdon 6 tai 7 valinneet). Vain pieni osa (6 %) ajatteli, ettei tämä toteudu ollenkaan tai toteutuu hyvin heikosti (vaihtoehdon 1 tai 2 valinneet).
Lastenohjaajat ja kirkkoherrat tyytyväisimpiä
Eri työntekijäryhmissä seurakunnissa kokevat kuitenkin hyvin eri tavoin sen, missä määrin he saavat kannustusta ammatillisen osaamisen kehittämiseen. Tyytyväisimpiä olivat lastenohjaajat: jopa kolme neljästä (75 %) koki, että heitä kannustetaan vahvasti osaamisen kehittämiseen. Sen sijaan nuorisotyönohjaajista tällä tavoin ajatteli puolet (50 %). Myös kirkkoherrat olivat varsin tyytyväisiä (71 %) mahdollisuuksiinsa kehittää osaamista, mutta muista papeista paljon pienempi osa (53 %) koki näin.
Selvästi muita tyytymättömämpiä olivat kiinteistö- ja kirkonpalvelustyöntekijät, hautausmaatyöntekijät sekä muut talouden ja hallinnon työntekijät kuin talouspäälliköt. Näistä työntekijäryhmistä joka kymmenes koki, ettei saa tukea ammatillisen osaamisen kehittämiseen tai saa sitä vain heikosti. Kaksi viidestä (39 %) hautausmaatyöntekijästä ja kirkonpalvelustyöntekijästä koki saavansa hyvin tukea.
Seurakuntien pitovoiman näkökulmasta on tärkeää, että huomiota kiinnitetään erityisesti niihin ryhmiin, joissa osaamisen kehittämisen tuki koetaan muita ammattiryhmiä heikompina. On tarpeen analysoida tarkemmin sitä, mistä tekijöistä tämä kokemus muodostuu.
Eri ammattiryhmien kokemukset heijastuvat myös rekrytointitilanteeseen. Lähes viidennes (17 %) seurakunnista esimerkiksi ilmoitti kyselyssä, että heillä on vaikeuksia saada kiinteistö- ja kirkonpalvelustyöntekijöitä.
Erityisesti nuoret työntekijät kokivat saavansa tukea
Eri ikäryhmistä nuoret olivat tyytyväisimpiä. Kaksi kolmesta (65 %) alle 30-vuotiaasta työntekijästä ajatteli saavansa hyvin tukea osaamisensa kehittämiseen. Muut ikäryhmät vastasivat keskenään varsin samankaltaisesti (50–53 %). Myönteiset kokemukset ensimmäisistä työelämän vuosista ovat tärkeässä roolissa, kun nuoret ikäluokat pohtivat työuransa seuraavia askelia.
Erityisesti pienten seurakuntien (3000–6000 asukasta) työntekijät kokivat, että heitä tuetaan ammatillisen osaamisen kehittämiseen (60 %). Myös hiippakuntien välillä syntyi eroja. Tyytyväisimpiä olivat Oulun (62 %), Lapuan (54 %) ja Turun (53 %) hiippakuntien työntekijät.
Tulevaisuus askarruttaa
Työntekijäkyselyssä tarkasteltiin myös sitä, miten työntekijät kokivat saavansa tukea toimintaympäristön muutosten tulkitsemiseen ja tulevaisuuden haasteisiin varautumiseen. Joka kolmas kirkon työntekijä (30 %) ajatteli, että seurakunnan johto ohjaa hyvin varautumaan tulevaisuuden haasteisiin (vaihtoehdon 6 ja 7 valinneet asteikolla 1–7).
Tuki toimintaympäristön ymmärtämisessä koettiin sen sijaan heikompana. Alle viidennes (17 %) oli vahvasti sitä mieltä, että työntekijöitä autetaan tulkitsemaan toimintaympäristön monimutkaisuutta. Runsas kymmenesosa (13 %) puolestaan ajatteli, että tämä toteutuu huonosti tai ei toteudu ollenkaan. Muita hiippakuntia paremmaksi tilanteen arvioivat Helsingin hiippakunnan työntekijät, joista joka kolmas (32 %) koki, että saavat tukea toimintaympäristön muutosten tulkitaan. Toisaalta myös tarve tähän korostunee Etelä-Suomessa, jossa muutoksetkin näkyvät nopeimmin.
Lopuksi
Pääpiirteissään kirkon työntekijöiden kokemukset mahdollisuuksistaan vahvistaa osaamistaan vaikuttavat siis hyviltä. Kahteen asiaan on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota: kirkon eri työntekijäryhmillä tulisi olla tasa-arvoiset mahdollisuudet osaamisensa kehittämiseen. Tällä hetkellä ammattiryhmien väliset erot ovat suuria, ja syitä tähän on tutkittava tarkemmin. Kytkeytyvätkö kokemukset ensisijaisesti työyhteisön asenteisiin vai onko kyse myös koulutustarjonnasta?
Toiseksi tulisi kehittää keinoja ja välineitä, jotka auttavat kirkon työntekijöitä tulkitsemaan muuttuvaa toimintaympäristöä ja vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin. Niin koulutus kuin erilaiset tiedolla johtamisen menetelmät ovat tässä avainasemassa.
Hanna Salomäki Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön johtaja
Vuosi 2024 alkaa olla lopuillaan tätä tekstiä kirjoittaessani. Katselemme kaikki omaa toimintaamme taaksepäin toimintakertomuksia ja tilinpäätöksiä tehdessämme. Missä onnistuimme? Mitkä mittarit jäivät plussan puolelle? Mikä jäi tekemättä, tai mitä piti tehdä toisin kuin oli suunniteltu?
Viestinnän mittareista puhuttaessa todetaan usein, että viestinnän vaikuttavuutta on vaikeaa mitata. Palstamillimetrit kyllä kertovat jotain mediaviestinnän onnistumisesta. Tykkääjä- ja seuraajamäärät osoittavat jotain siitä, miten meillä somessa menee. Verkon kävijäluvut kertovat omaa viestiänsä.
Mutta sen mittaaminen on oikeasti haastavaa, mikä on ollut viestinnän todellinen vaikutus: Missä asiassa olemme saaneet muutosta aikaan? Keihin olemme saaneet merkityksellisen kontaktin? Mikä on toimintamme myötä ihmisessä, seurakunnassa tai yhteiskunnassa muuttunut?
Asettamamme mittarit toivottavasti suuntaavat toimintaamme vuoden varrella. Ajattelen, että ne myös kertovat jotain siitä, miten suhtaudumme viestinnän rooliin, rooliimme viestijöinä. Tai siitä, millaisena viestinnän rooli organisaatiossa nähdään.
Jos mittaamme vain viestinnän määrää, on vaara, että ajattelemme viestintätehtäväämme ensisijaisesti tai vain postilaatikkotoimintona. Siis niin, että muut ovat varsinaisia toimijoita, me viestijät viestimme heidän tekemisistään.
Jos taas näemme viestinnän strategisena ja kiinteästi organisaation muihin toimintoihin linkittyvänä toimintona, on luontevaa mitata sitä, millaisen vaikutuksen tai muutoksen olemme jossakin asiassa saaneet aikaiseksi, yhdessä muiden toimijoiden kanssa.
Viestinnän tehtävä on merkityksellistää
Viestinnän pitkäaikainen vaikuttaja, professori Leif Åberg kuvaa viimeiseksi jääneessä tekstissään viestinnän tehtävää seuraavasti:
Viestinnän tehtävä organisaatiossa on merkityksellistää:
antaa merkityksiä (sensegiving)
luoda merkityksiä, tolkkua (sensemaking) asioihin.
Aika huikea määritelmä mielestäni! Usein juuri viestinnässä tai viestinnän tuella joudutaan viimeistään kiteyttämään, määrittelemään ja kuvaamaan jokin asia. Asioihin pitää saada tolkkua, selkeyttä, ennen kuin niistä viestitään. Samanaikaisesti joudutaan miettimään, miten saada viesti perille niin, että se otetaan vastaan, että se koskettaa, että se vaikuttaa. Viestintä on siis paitsi monesti kovin operatiivista, myös erittäin strategista työtä. Åberg muistuttaa myös, että merkityksellistäminen, viestintä, on aina tavoitteellista.
Tätä kannattaa vähän pureskella viestintätoiminnon roolia omassa organisaatiossasi miettiessä: Millä tavalla ja millaista merkitystä viestintä on organisaatiossasi luomassa? Millaista tolkkua viestinnällä organisaatiossasi saadaan aikaan? Ja tämän jälkeen tärkeä kysymys on, miten tätä kaikkea mitataan.
Maine ja luottamus
Yksi vaikuttavuuden mittareista on organisaation maine kansalaisten keskuudessa. Sen tärkeänä tarkasteluparina on sidosryhmätuki, siis se, luottavatko ihmiset organisaatioon, millä sävyllä he siitä puhuvat, haluavatko he tukea organisaatiota verovaroin, puolustaa sitä kriisissä ja kuunnella sen kantoja.
Maine ja sen myötä sidosryhmätuki eivät tietenkään ole yksin viestinnän harteilla tai ansiota. Ihmisen ajattelussa syntyvä organisaation maine on monen osatekijän summa. Se muodostuu pitkälle kaikista suorista kohtaamisista organisaation ja sen edustajien kanssa. Viestinnällä on kuitenkin oma osuutensa, niin organisaation ja sen edustajien omilla viesteillä kuin kolmannen osapuolen – kuten median, sosiaalisen median tai yksittäisten mielipidevaikuttajien – viesteillä organisaatiosta.
Kirkko-organisaation mainetta ja sidosryhmätukea on seurattu T-median Luottamus ja maine -tutkimuksen avulla kokonaiskirkon osalta jo vuodesta 2018.
Kokonaiskirkon vuoden 2024 maineen mittaustuloksissa näkyi valitettavasti laskua verrattuna edelliseen vuoteen.
Mistään dramaattisesta romahduksesta ei onneksi ole kyse, ja kokonaismaine on onneksi edelleen kohtalaisella tasolla. Maineen osalta pitkän ajan trendin voi jopa nähdä edelleen nousevana.
Mielenkiintoinen huomio on, että eniten kirkon maine on laskenut kirkkoon kuuluvien joukossa.
Kuva: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon maineen kehitys vuonna 2024 (Luottamus ja maine -tutkimus)
Sidosryhmätuki jää kohtalaisen tason alapuolelle. Tämän mittariston valossa näyttää siis siltä, että kansalaiset ovat viimevuotista vähemmän innokkaita esimerkiksi kuulemaan kirkon kantoja, tukemaan kirkkoa verovaroin ja olemaan kirkon puolella sen joutuessa kriisiin.
Tätä tulosta avaamme talven mittaan yhdessä ja erikseen. Pohditaan yhdessä, mitä kirkon viestinnän pitää merkityksellistää, mihin pitää tehdä tolkkua. Koko organisaation yhteinen tavoitehan on, että kirkon sanomalle on tilaa yhteiskunnassa ja ihmisten mielessä – ja että sillä on vaikutusta.
Kuva: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sidosryhmätuen kehitysvuonna 2024 (Luottamus ja maine -tutkimus)
Vuoden työn arvioinnissa kannattaa kuitenkin muistaa, että mittarit ovat vain työkalu. Niillä on tärkeä rooli sen pohdinnassa, mitä jatkossa pitää skarpata, mutta koko totuutta ne eivät kerro. Mittarit eivät välttämättä pääse tarkastelemaan vaikkapa niitä hetkiä, joissa oman työn onnistuminen on näkynyt vastaanottajan kasvoilla tai kuulunut yksittäisenä kiittävänä palautteena. Mittarit eivät välttämättä huomaa niitä hetkiä, jolloin kollegojen osaaminen on ollut suurenmoinen tuki ja yhdessä tekeminen on johtanut hyviin tuloksiin. Myös mittareiden ulottumattomissa oleviin onnistumisiin kannattaa kiinnittää huomiota ja iloita niistä.
Tämänkin vuoden teimme yhdessä – kiitos sinulle, kollega, siitä!
Eeva-Kaisa Heikura Viestintäjohtaja Kirkon viestintä
Keskustelu kirkosta on kärjistynyt viime vuosina. Kärjistyneessä keskustelussa havaitaan usein toisten haukkumista tai arvioimista huonoksi sekä oman erinomaisuuden nostamista. Näyttää siltä, että kukaan ei enää tiedä, mikä tai mitä kirkko on.
Monet ovat viime vuosina halunneet tuoda äänensä kuuluviin siitä, mikä on kirkon keskeisin tehtävä. Näitä ryhmittymiä näyttä olevan kolme: lähetyskäskyn puolue, lähimmäisen rakkauden joukkue sekä kokoavan seurakuntatyön ryhmittymä. Jos katsomme näitä kaikkia yhtaikaa, niin kuin tässä kirjoituksessa pyrin tekemään, huomaamme heti, että kirkko ei voi valita näistä vain yhtä vaan kaikki nämä kolme ovat kirkon elämälle keskeisiä ja tärkeitä.
Ehkä määrällisesti suurin ja äänekkäin on viime vuosina ollut lähimmäisen rakkautta kirkon elämässä painottava ryhmittymä. Tämä puolue julistaa ja vaatii toisten, ja ehkä erityisesti vähemmistöjen, rakastamista vedoten Jeesuksen käskyyn: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”
Toisen ryhmän johtoajatus on lähetyskäsky eli Jeesuksen viimeinen käsky seuraajilleen: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.” Tämän näkökulman esillä pitäjät puhuvat usein lähetyksestä, julistuksesta, evankeliumin sanomasta ja Raamatusta. Välillä kuulee sanottavan, että missio on kirkon tärkein, jos ei peräti ainoa tehtävä.
Kolmas näkökulma nousee Jeesuksen ja opetuslasten viimeiseltä yhteiseltä aterialta, jossa Jeesus sanoi opetuslapsille: ”Ottakaa ja syökää… Ottakaa ja juokaa … Niin usein kuin te siitä syötte ja juotte, tehkää se minun muistokseni.” Jeesus kehottaa siis seuraajiaan huolehtimaan kokoontumisesta ja yhteisistä aterioista myös sen jälkeen, kun hän itse ei ole heidän kanssaan. Tämä näkökulma on usein taustalla, kun puolustetaan seurakunnan kokoontumista erityisesti ehtoolliselle, mutta myös muihin tilaisuuksiin kuten konsertteihin, keskusteluihin, piireihin ja muihin tapaamisiin. Ateriayhteys kantaa.
Kukin näistä näkökulmista pohjautuu suoraan Jeesuksen antamiin käskyihin, ja niitä voidaan perustella Raamatulla. Ne kaikki ovat osa kirkon olemusta ja luovuttamattomia. Ongelmia tulee silloin, jos nämä näkökulmaa asetetaan kilpailuasetelmaan toisiaan vastaan tai joku yksi näkökulma nostetaan muiden yläpuolelle. Kirkko ei voi vain mennä ja tehdä opetuslapsia, eikä vain kokoontua yhteen. Sen täytyy tehdä kumpaakin. Kirkon tulee myös heijastaa lähimmäisenrakkautta niin puheissa kuin teoissa. Jos joku näistä näkökulmista jätetään pois, jotain olennaista puuttuu ja kuva kirkosta vääristyy kaikille.
Mitä nyt olisi siis tehtävä? Uskon keskusteluun ja yhteen hiileen puhaltamiseen. Meidän, kirkon työntekijöiden ja vastuunkantajien, tulee opetalla keskustelemaan niin, että korvat pysyvät auki kaikkiin suuntiin, ja että itse valitsemme sanamme niin, että emme loukkaa tai haavoita toisia keskustelijoita.
Terhi Paananen asiantuntija Kirkkohallituksen jumalanpalvelus ja hengellinen elämä
”Kun katsoo suurta ja kaunista luomakuntaa, katsoo samalla sen tekijää.”
Jumala on luonut maailman ja kaiken mitä siinä on. Koko luomakunta on lahjaa, jonka Luoja on rakkaudellisesta olemuksesta käsin kutonut. Jokainen luotu on Jumalan hellyyden kohde, jolle Hän asettaa paikkansa maailmassa.
Luomiskertomuksessa kerrotaan, kuinka Jumalan antoi ihmiselle kyvyn vallita maata sekä viljellä ja varjella sitä. Kristinuskon historiassa vallitseminen on nähty mahdollisuutena myös häikäilemättömään luonnon hyväksikäyttöön, mutta nykyään tämä tulkinta torjutaan laajalti. Vallitseminen tulisi ymmärtää ikään kuin vastuullisen puutarhanhoitajan roolina, joka suojelee, säilyttää ja valvoo.
Elämme ekokriisin keskellä, mutta muutosten tekeminen teollisuuden aikana luotuihin rakenteisiin on vaikeaa. Monet vannovat teknologisten innovaatioiden nimeen, joilla on toki oma roolinsa. Samalla kuitenkin helposti väistetään omaan peiliin katsominen. Suomi on yksi maailman eniten kuluttavista maista; asukasta kohden laskettu kulutus ylittää maapallon kantokyvyn noin nelinkertaisesti. Ympäristön lisäksi kulutustottumustemme seurauksista kärsivät lähimmäisemme, ihmiset ja eläimet, erityisesti kehittyvissä maissa. Kulutuksen vähentäminen lisäksi olisi tärkeää lisätä hyvää ympäristölle, jonka olemme lahjaksi saaneet. Näin kestävän tulevaisuuden rakentaminen ei ole vain vähentämistä ja luopumista, vaan myös lisäämistä ja jakamista.
Seurakunnat lasten, nuorten ja maailman parhaaksi
Ekokriisi vaikuttaa eniten lasten ja nuorten elämään, ja nuoret myös kaipaavat muutosta. Voi rehellisesti kysyä, onko puhe toivosta ja tulevaisuudesta edes mahdollista tässä ajassa ajattelematta ympäristökriisiä ja sen tuottamaa kärsimystä. Seurakuntien kasvatustoimintaa suunnitellessa ja toteuttaessa tämän asian ohittaminen ei ole mahdollista, eikä järkevää. Meidän on kasvattajina ja turvallisina aikuisina kyettävä seurakunnissakin tarjoamaan rakenteita ja toimintaa, jossa lapset ja nuorten voivat käsitellä kestävän kehityksen teemoja ja saada kokemuksia asiaan positiivisesti vaikuttamisesta.
Ympäristöahdistus, johon kuuluu myös ilmastoahdistus, tarkoittaa tunteita ja ajatuksia, jotka syntyvät ympäristöongelmista ja niiden uhkista. Tutkimukset ja ajankohtaiset raportit osoittavat, että ympäristökriisi voi aiheuttaa merkittäviä mielenterveys- ja hyvinvointiongelmia. Tunteiden ja ajatusten tunnistaminen, hyväksyminen ja tunnetaitojen kehittäminen voivat auttaa selviytymään ympäristömuutosten ja ilmastokriisin keskellä. Luonto itsessään myös hoitaa meitä. Tutkimukset osoittavat, että luonnossa vietetty aika vähentää ahdistuneisuutta ja huolia. Edelleen tehokas lääke toivottomuuteen on toiminta. Voisiko nuorisotyön sisällöissä näkyäkin vielä entistä enemmän luonnossa oleminen sekä konkreettiset teot ympäristömme puolesta, joita voitaisiin yhdessä toteuttaa?
Rippikoulukyselyssä nuoret arvioivat väitettä “Ympäristön suojelemiseen liittyvät asiat ovat minulle tärkeitä”. Enemmistö nuorista oli samaa mieltä, tytöistä suurempi osuus kuin pojista, mutta kaikilla trendi näyttää laskusuuntaiselta. Sama kehitys näkyy myös 18–35-vuotiailta kerätyssä Arvot360 Kirkko -aineistossa. Kertovatko nämä tulokset kiinnostuksen vähenemisestä, aiheeseen turtumisesta, kovimpien asenteiden lievenemisestä vai muiden huolestuttavien teemojen kuten sotien esiinnoususta?
Kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan myös kirkolta odotetaan entistä enemmän toimia ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Yhtenä kirkon tärkeimpänä toimintana pidettiin ympäristön ja ilmaston kannalta kestävän elämäntavan edistämistä.
Suvi-Päivi Malvikon väitöstutkimuksen mukaan koulussa, jossa toteutettiin Vihreä lippu -ohjelmaa, oppilaat olivat omaksuneet enemmän ilmastotietoa, heidän ilmastoasenteensa olivat positiivisempia, ja he tekivät enemmän ilmastotekoja kuin verrokkikoulun oppilaat. Koulussa, jossa vastaavaa toimintaa ei ollut, oppilaat toivoivat sellaista. Malvikon mukaan ilmastokasvatuksen pitäisi herättää oppilaita pohtimaan ilmastoasioita, jotta ilmastomyönteinen asenne voi muodostua. Myönteinen asenne johtaa tarvittaviin ja välttämättömiin ilmastotekoihin, jolloin hyvinvointimme lisääntyy ja elämän edellytykset planeetallamme säilyvät. Malvikko painottaa toiminnallista opetusta kiinnostuksen ylläpitämiseksi.
Myös seurakunnissa on tiedostettava monipuolisen ympäristö- ja ilmastokasvatuksen merkitys ja vaikuttavuus. Siksi lasten ja nuorten kanssa on työstettävä monipuolisesti kestävän kehityksen teemoja. On kiinnitettävä huomiota puhetapaan ja toiminnallisuuteen, jotta kestävyysteemojen käsittely motivoi ja innostaa eikä lamaannuta ja lannista.
Seurakunnat kestävyyspolulla
Suomen evankelis-luterilainen kirkko haluaa edistää YK:n Agenda 2030 kestävän kehityksen tavoitteita sekä pyrkiä hiilineutraaliuteen vuoteen 2030 mennessä. Useissa seurakunnissa toimeen onkin tartuttu määrätietoisesti.
Polku-toimintamalli antaa hyvät edellytykset tarkastella seurakunnan kasvatustoimintaa kestävyysnäkökulmasta käsin. Näkökulma kannattaa ennemmin sisällyttää jo olemassa olevaan työhön ja toimintaan kuin rakentaa yksittäisiä teemapäiviä. Valmiiksi Polun eri ikäkausiin mietittyjä materiaaleja ovat Kestävä tulevaisuus polulla ja Globaali näkökulma. Rippikoulun ja isostoiminnan tueksi tuotetun Vihreät riparit -aineiston avulla voi kehittää ja arvioida nuorisotyön vihreää kädenjälkeä. Erilaista materiaalia aiheesta on tarjolla runsaasti, ja niitä on koottu Globaali- ja ympäristökasvatus -sivustolle.
Lasten ja nuorten omaa osaamista ei pidä aliarvioida ja heidät onkin syytä ottaa mukaan jo toiminnan suunnittelusta lähtien. Kannattaa kartoittaa myös erilaisia yhteistyömahdollisuuksia muiden alueellisten toimijoiden, kuten ympäristöjärjestöjen kanssa. Vain yhdessä tekemällä muutos on mahdollinen.
Kirsi Erkama
Ville Kämäräinen
Mikko Wirtanen
Kirjoittajat ovat Kirkkohallituksen globaali- ja ympäristökasvatustiimin asiantuntijoita.
Vuonna 2025 vietetään ekumeenista juhlavuotta. Nikean kirkolliskokous ja sen saavuttama Kristuksen jumaluuden ja ihmisyyden tunnustanut kolminaisuususkon muotoilu viettävät 1700-vuotisjuhlaansa.
Myöhemmät ekumeeniset eli yleiset kirkolliskokoukset katsoivat liittyvänsä tähän nikealaiseen uskoon ja selittävänsä sitä, niin myös luterilaiset tunnustuskirjat.
Juhla tarjoaa tilaisuuden pitää esillä kristillisen uskon yhteistä perustaa ja kokonaisvaltaista merkitystä tänään niin pelastuksen, ekologian, ekumenian kuin yhteyden, rauhan ja sovinnon rakentamisen sekä kristillisen uskon kulttuurimerkityksen näkökulmasta.
Eurooppa yhä erkaantuneempi kristillistä juuristaan
Olin marraskuun alkupuolella Bosseyn ekumeenisessa instituutissa Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) järjestämässä konferenssissa Nikean 325 kirkolliskokouksen ekumeenisesta merkityksestä tänään. Nikeassa 325 ja Konstantinopolissa 381 vahvistetussa Nikean uskontunnutuksessa lausutaan yhteinen uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan keskuksenaan usko Jumalan Poikaan, Jeesukseen Kristukseen, ”joka meidän ja meidän pelastuksemme tähden” tuli ihmiseksi.
Kirkkojen maailmanneuvoston Euroopan alueen presidentti Susan Durber, joka on reformoitu Britanniassa, totesi hartaan toiveensa olevan, että Nikean juhlavuosi tarjoaa meille mahdollisuuden pitää esillä Jeesusta Kristusta eurooppalaisessa kulttuuripiirissä, joka on yhä erkaantuneempi kristillisistä juuristaan. Tästä on hyvä osoitus myös meikäläinen keskustelu siitä, saako Jeesuksen mainita koulussa.
Ainoa ekumeeninen uskontunnustus
Aika monille lienee uutta se, että Nikean uskontunnustus on ainut sanan varsinaisessa mielessä ekumeeninen uskontunnustus, hyväksytty kaikille kristityille tarkoitetussa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa. Apostolinen uskontunnustus sai nykymuotonsa tehostettaessa kirkollista kansanopetusta Kaarle Suuren aikaan 800-luvulla. Athanasioksen uskontunnustuksesta puolestaan on ensimmäinen maininta 500-luvulta. Apostolinen ja Athanasioksen uskontunnusus ovat luonteeltaan läntisiä tunnustuksia eikä niitä käytetä idän kirkossa. Ne ovat kuitenkin sisällöltään nikealaisia ja läntisen käytännön mukaan ekumeenisia ja joka tapauksessa varhaiskirkollisia. Faith and Order-projektissa Tunnustamme yhden uskon (suom. 1998) lähtökohtana oli kuitenkin Nikean uskontunnustus vuoden 381 muodossa.
Bosseyn konferenssissa KMN:n pääsihteeri Jerry Pillay kuvasikin Nikean uskontunnustusta alustavaksi pohjaksi ekumeeniselle kirkko-opille. Se on KMN:n opillinen pohja, jota esimerkiksi anglikaanien Lambeth-konferenssi luonnehti 1800-luvun lopussa riittäväksi tunnustukseksi kristillisestä uskosta. Tästä voimme havaita, että Nikean uskontunnustusta lukiessamme liitymme
suureen joukkoon samansisältöisen uskon tunnustavia kristittyjä niin menneinä aikoina kuin tänään ympäri maailmaa.
Käyttö jumalanpalveluselämässä
Ortodoksit, katolilaiset, vanhakatoliset, anglikaanit, metodistit ja monet luterilaiset käyttävät Nikean uskontunnustusta säännöllisesti liturgisessa elämässään. Tunnustuksen opillisen sisällön voivat yleensä hyväksyä myös muut kristityt, jotka tunnustuvat Kristus-keskeisen kolminaisuususkon, vaikka eivät Nikean tunnustusta jumalanpalveluselämässään käyttäisikään. Niinpä, kun ekumeenisia jumalanpalveluksia järjestetään, on syytä muistaa mahdollisuus käyttää tätä uskontunnustusta ja vielä se, että luterilaisen kirkon piispat ovat 2019 antaneet suosituksen, jonka mukaan tuolloin voidaan uskontunnustus lukea ilman filioque- eli ”ja Pojasta”-lisäystä.
Meillä on käytössä Nikean uskontunnustus alkuperäisessä me-muodossa. Tarkkaavaiset ovat kuitenkin havainneet, että ortodoksit ja katolilaiset käyttävät tunnustuksesta minämuotoa. Tämä johtuu siitä, että tunnustus on etenkin ortodokseilla kastekäytössä. Meillähän vastaavaa tehtävää hoitaa apostolinen uskontunnustus.
Alun perin Nikean uskontunnustus lausuttiin bysanttilaisessa liturgiassa monikossa kirkolliskokouksen päätöksen mukaisesti. Siitä tuli sitova keisarillisella päätöksellä 568. Uskontunnustus alettiin myös laulaa, kun haluttiin korostaa sen sisällön arvoa kristologisten kiistojen aikana.
Tapa levisi länteen, ensin Espanjaan, jossa kamppailtiin länsigoottien edustamaa, Kristusta puolijumalana pitävää areiolaisuutta vastaan. Uskontunnustuksesta – ja filioque-lisäyksestä – tuli Espanjassa paikallisesti sitova Toledon synodissa 589. Se laulettiin myös lännessä.
”Euroopan isä” Kaarle Suuri sijoitti uskontunnustuksen välittömästi saarnan jälkeen, missä se edelleen myös meillä on. Kaarlen edistämä filioque-lisäys otettiin käyttöön myös Roomassa keisari Henrik II:n vierailun jälkeen 1014. Lännessä tapa, jonka mukaan kirkkokansa laulaa Nikean uskontunnustuksen, levisi nopeasti, vaikka 900-luvulla pappien kuoro otti itselleen tämän tehtävän.
Uskontunnustus tänään, sen käyttö ja tulkinta
Nikean uskontunnustus, joka tunnustaa Jumalan luoneen kaiken ja että kaikki on luotu Kristuksen kautta, edustaa vahvasti kokonaisvaltaista uskoa ja evankeliumia. Parhaillaan on meneillään hanke, jonka mukaan voitaisiin kirkoissa kautta maailman entistä useammassa paikassa viettää luomakunnan liturgiaa 1.9. Se tarjoaisi mahdollisuuden pitää myös Nikean uskontunnustuksen edustamaa kosmista kristologiaa ja sitä kautta myös luomakuntaan ja sen varjeluun yltävää aktiivista toivoa esillä. Tätä tehostaa vielä ekumeenisesti 1.9.–4.10. vietettävä luomakunnan aika -tapahtuma.
On myös hyvä nähdä se, että Jumalan kuvaksi luominen merkitsee sitä, että jokainen ihminen on Jumalan rakkauden kohde ja pyhä, ainutkertainen ja kaiken ystävyytemme ja vieraanvaraisuutemme tarpeessa. Toki tämä edellyttää myös vastavuoroisuutta, mutta perusta on annettu ihmisarvon ja ihmisoikeuksien puolustamiselle maailmassa, jossa empatia ei näytä olevan aina muodissa ja yksilö uhkaa jäädä teknokratian jalkoihin. Usko persoonalliseen Jumalaan ykseytenä rakkaudessa antaa pohjan myös yksilön ja yhteisön merkityksen näkemiselle ja suunnan toiminnalle. Pyhä Henki luo uutta, auttaa olemaan kärsivällinen ja toiset huomaava, ruokkii sanan ja sakramenttien sekä rukouksen kautta uskoa, toivoa ja rakkautta. Niitä maailma tarvitsee.
Jospa jokaisessa luterilaisen kirkon seurakunnassa voitaisiin vuonna 2025 käyttää ainakin muutaman kerran Nikean uskontunnustusta, niin että se tulee tutummaksi ja syvennyttäisiin sen edelleen eri yhteyksissä lihaksi tulevaan, koskettavaan ja kantavaan sisältöön. Yhteisen kristillisen uskon teema kutsuu meitä muistamaan myös lähellä ja kaukana olevat muutkin kuin omaa tunnustuskuntaa edustavat kristityt. Nikean uskontunnustus antaa kestävän opillisen pohjan myös ekumeeniselle liikkeelle, kristittyjen yhteyden ja kirkon ykseyden rakentamiselle. Kristillisen identiteetin pohjalta yhteyttä ja yhteistyötä rakkaudessa, totuudessa ja vapaudessa rakennettaessa voidaan ammentaa eväitä myös muiden uskontojen kunnioittavaan kohtaamiseen.
