Minna Tuominen toivoo, että kirkko huomioisi perheiden arjen ja elämäntilanteiden tarpeet. Tilaa tarvitaan myös mokailulle. – Kuva: Aarne Ormio

Kirkon kasvatus- ja perheasioiden asiantuntijaksi nimitetty Minna Tuominen on työskennellyt päiväkodissa, lastenkodissa, koulussa, oppilaitospappina, seurakunnassa, paripsykoterapeuttina ja kirkon Virtaa välillämme -parisuhdehankkeessa. Vähintään näiden veroisena perhetyön kokemuksena hän pitää kolmea vuotta kotiäitinä. Arkista seurustelua perheiden perusasioiden äärellä kaivataan hänestä myös seurakuntiin.

– Hiekkalaatikon reunalla ihmisten tapaaminen oli todellista ja ehkä parasta perhetyötä. Siinä puhuttiin milloin mistäkin vanhemmille ajankohtaisesta asiasta. Isät ja äidit miettivät nykyisin paljon esimerkiksi sitä, mikä lapsen kehityksessä on normaalia, hän kertoo.

Rennot keskustelut puistossa saivat kuitenkin vaivautuneen sävyn usein, jos kävi ilmi, että Tuominen on ammatiltaan pappi tai jos muuten tuli puhetta kirkosta tai seurakunnan tilaisuuteen osallistumisesta. Monet kommentoivat, etteivät ole tarpeeksi hyviä sellaiseen.

– Minua jäi vaivaamaan kysymys siitä, mistä ihmeestä ihmisillä on sellainen käsitys, etteivät he kelpaa kirkolle. Kirkon ihmiskuva on kuitenkin se, että jokainen on erehtyväinen. Sen pitäisi näkyä myös käytännössä.

Yksi tippunut virsikirja

Tuominen siteeraa mielellään John Vikströmiä, joka on todennut, että perheet ja lapset ovat kirkon kohtalonkysymys. Se, miten nämä otetaan vastaan ja osataan kohdata, on hänestä tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa.

Seurakunnan kulttuurissa kysymys konkretisoituu esimerkiksi siten, ovatko pikkulapset tervetulleita jumalanpalvelukseen ja kokevatko aikuiset seurakunnan tilanteet avoimiksi ja itselleen mielekkäiksi.

– Muistan erityisen hyvin erään jumalanpalveluksen, jossa omat pienet lapseni olivat olleet ihan kunnolla, mutta yhden kerran virsikirja tippui lattialle. Sain heti kuulla, ettei ollut sopivaa tulla sillä tavoin häiritsemään messua. Tämä on varma tapa ajaa lapsiperheet pois kirkosta. Jäin miettimään, mikä merkitys yhdelle tipahtaneelle virsikirjalle annetaan, jos kokonainen perhe pelkää sen jälkeen tulla takaisin.

Jumalanpalveluksissa henki voi olla lapsimyönteinen tai -kielteinen. Lasten mukaan ottaminen ei ole vanhemmille helppoa eikä asiaa paranna se, jos lasten mukanaolo ei tunnu kuuluvan tapoihin seurakunnassa.

– Usein lapsia ei käy siksi, että lapsia ei käy. Kysymys on seurakunnan kulttuurista, Tuominen sanoo.

Yhdessä syömistä ja muita arkisia asioita

Tuomisen mielestä seurakuntien perhetyötä pitäisi uskaltaa ajatella myös uudelleen siltä kannalta, mikä helpottaisi parhaiten ihmisten arkea.

– Jostain pitää uskaltaa luopua, jos uutta toimintaa halutaan. Kirkon rahat eivät ainakaan tästä kasva. Yhdessä syöminen ja muu arjen helpottaminen olisi varmaan toimintaa, jota perheet tarvitsisivat. Matalan kynnyksen juttuja pitäisi miettiä, sellaisia ainakin itse kaipaisin perheenäitinä, hän sanoo.

Tuomisen mukaan seurakunnissa on tärkeää mennä “elämäntilanne edellä”.

– Luterilainen hengellisyys on sellaista, että tehdään ihan maallisia asioita. Kirkon työntekijä ei voi mennä ihmisiä neuvomaan katekismus edellä tai tietäen paremmin, vaan jakaminen ja kuunteleminen ovat tärkeitä.

Perhekerhot ovat tärkeitä monille kotonta pienimpiä hoitaville vanhemmille. Tuomisen mielestä olisi järkevää miettiä perheille myös iltatoimintaa. Siihen voisivat osallistua myös työssäkäyvät vanhemmat, isovanhemmat ja vaikkapa lapsettomat kummit.

Erityisen tärkeää olisi, että seurakunta olisi läsnä kriisitilanteissa kuten vakavan sairauden tai avioeron hetkellä.

– Jos vaikka muutaman kerran joku kävisi leikkimässä lasten kanssa, se voisi merkitä paljon vaikeassa tilanteessa,hän sanoo.

Tuominen toivoisi myös resursseja ennaltaehkäisevään työhön. Sellaista olisivat esimerkiksi perheleirit.

Perheessä saa mokata

Tuomisen ominta aluetta Kirkkohallituksessa on parisuhdetyö. Hän kouluttaa kouluttajia Parisuhteen palikat -menetelmän käyttöön sekä opettaa pastoraalikursseilla.

– Perhe on paikka, jossa kristilliset arvot armo ja anteeksiantamus mitataan. Niitä täytyy toteuttaa lähimpien kanssa, mutta se on myös kaikkein vaikeinta. Ajatus siitä, että meistä jokainen tekee virheitä, mokaa ja on epätäydellinen, on tärkeä. Myös lapsuuden yksi suurimpia kehitystehtäviä on siihen kasvaminen, että aikuisetkin ovat erehtyväisiä. Mutta aina voi pyytää anteeksi. Perheissä pitäisi uskaltaa puhua omista mokista. Se edistää turvallista ilmapiiriä, joka on kodissa tärkeä asia, Tuominen kuvaa.

Kirkon perhe- ja parisuhdetyössä kannustetaan siihen, että kaikesta pitää voida keskustella. Nykyisin kirkon perhetyössä puhutaan ohjaamisesta tai vierellä kulkemisesta opettamisen sijaan.

– Perheissäkin on paljon yksinäisyyttä ja puhumattomuutta. Liikaa yleensäkin pelätään sanoa omia ajatuksia ääneen. Kyllä me myös tarvitsemme välillä sitä, että joku sanoo jotakin, vaikkapa rohkaisee laittamaan lapselle rajoja. Jokainen on kotoisin jostakin perheestä ja on siksi perheasioissa kokemusasiantuntija, hän toteaa.

Tuominen kertoo itse oppineensa valtavasti Virtaa välillämme -kurssista, jolle hän osallistui miehensä kanssa vuosia sitten.

– Lopulta pienillä ja konkreettisilla asioilla on paljon merkitystä. Kurssilta jäi mieleen esimerkiksi se, että tiettyjen sanamuotojen välttäminen merkitsee paljon. Ei saisi sanoa “kun sinä aina” ja “sinä et koskaan”, sekin auttaa kun oppii muotoilemaan asian toisin, hän kertoo.

—

Parisuhteen palikat

Perhetyön aineistoja Sakastissa

Suhdeklinikka-blogi City.fi:ssä