Kun lähdet kouluttautumaan, lähdet matkalle, joka hyödyttää sinua ja samalla koko seurakuntaa. Johtajana näen jokaisen koulutusmahdollisuuden investointina, joka kantaa hedelmää niin yksilötasolla kuin yhteisön tasolla. Kouluttautuminen ei ole vain tiedon hankkimista – se on myös tilaisuus jakaa, kasvaa ja inspiroitua yhdessä muiden kirkon työntekijöiden kanssa.
Uutta osaamista seurakunnan hyväksi
Koulutuksen kautta sinulle avautuu mahdollisuus vahvistaa taitojasi ja laajentaa tietämystäsi, mutta sen merkitys ulottuu laajemmallekin. Seurakuntatyön maailma on monimuotoinen ja alati muuttuva. Kun syvennät osaamistasi, annat itsellesi eväitä kohdata työn arjessa eteen tulevat haasteet.
Tämän vuoksi koulutukseen osallistuminen onkin paitsi itsesi myös koko seurakunnan kehittämistä. Kehittyminen johtaa kasvavaan yhteiseen ymmärrykseen ja osaamiseen, joka auttaa palvelemaan Kristuksen kirkkoa yhä tarkoituksenmukaisemmin.
Yhteisistä onnistumisista oppien
Toivon, että saat tilaisuuden tutustua myös muiden seurakuntien työntekijöihin. On harvinaista herkkua päästä kuulemaan, miten toiset ovat ratkaisseet samankaltaisia haasteita ja saavuttaneet hienoja kokemuksia tai onnistumisia omassa työssään. Jokaisella seurakunnalla on ainutlaatuinen toimintaympäristönsä, mutta samalla monet tarpeet ja kysymykset ovat yhteisiä koko kirkon laajuisesti.
Muista siis myös kysyä ja kuunnella – toisten ideat voivat ovat tärkeä oppimisen lähde. Seurakuntatyö on parhaimmillaan joukkuepeliä, ja koulutusten kautta saatu kollegiaalinen vuorovaikutus auttaa pitämään työotteen dynaamisena ja elinvoimaisena.
Hyvät ideat ovat koko kirkon yhteisiä
Koulutuksissa kuullaan usein toimivista käytännöistä, jotka ovat syntyneet jonkun seurakunnan omasta tarpeesta tai kokeilusta. Nämä oivallukset eivät ole vain yhden paikkakunnan aarteita, vaan koko kirkon yhteistä pääomaa. Hyviä käytäntöjä ei kannata keksiä aina uudelleen, vaan voimme vapaasti hyödyntää ja ilolla jakaa niitä kirkon sisällä.
Toivon, että voimme yhteisesti hyödyntää kaikkea sellaista, mikä on jo todettu toimivaksi ja hyväksi jossain muualla. Koulutuksissa kerättyjen ideoiden kautta pysymme osana laajempaa kehitystä ja voimme palvella seurakuntaa entistä paremmin kukin omalla paikallamme.
Tule takaisin innostuneena ja avoimin mielin
Kun palaat koulutuksesta, lähde rohkeasti kertomaan työkavereille, mitä olet oppinut. Jos sinulla on ideoita, jotka voitte ottaa käyttöön, kokeilkaa niitä yhdessä. Uudet ajatukset rikastuttavat yhteistä työtä. On myös tärkeää, että jaat innostuksesi ja koulutuksessa saamasi oivallukset muidenkin kanssa – näin jokainen koulutus rikastuttaa koko tiimiä ja työalaasi.
Koulutuksissa kehitämme paitsi taitojamme myös yhteyttä koko kirkon työntekijöiden kesken. Seurakunnan palveleminen on pitkäjänteistä työtä, mutta jokainen koulutuksen myötä saatu uusi oivallus ja idea tuo meidät askeleen lähemmäksi tavoitetta palvella Jumalaa parhaalla mahdollisella tavalla.
Diakonian ja kasvatuksen välinen yhteistyö on teemana vahvasti esillä juuri nyt. Vuosi 2025 käynnistyy nimittäin kahden työalan yhteisellä ponnistuksella, kun Tampereella järjestetään ammatilliset Diakonian ja Kasvatuksen päivät 8.-10.1.2025, teemalla Tiellä vai kujalla?
Diakonian ja kasvatuksen työalan yhteistyötä pohdittiin myös Marjo Kiljusen luotsaamassa Tiellä vai kujalla -podcastissa, jossa vieraana olivat nuorisotyöntekijä Mari Vuorisalmi Tampereen Tuomiokirkkoseurakunnasta sekä diakoniatyöntekijä Lauri Nurmi Hämeenlinna-Vanajan seurakunnasta. Heillä molemmilla on tutkinnot sekä diakonian että kasvatuksen saralta.
”Näen pelkkiä mahdollisuuksia siinä, että tehtäisiin lähempänä toisiaan töitä”, toteaa nuorisotyöntekijä Mari Vuorisalmi. Tällä hetkellä äitiyslomalla oleva Vuorisalmi uskoo, että monien työtä rajaavien ”poteroiden” kaataminen loisi tilaa aidolle yhteistyölle.
Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan diakoniatyöntekijä Lauri Nurmi yhtyy Vuorisalmen ajatuksiin ja painottaa, että yhteistyötä tukisivat jo koulutusvaiheessa tehtävät muutokset. ”Yhdistäisin nämä tutkinnot ja lisäisin opiskeluaikaa puolella vuodella,” hän ehdottaa. Näin jokainen nuorisotyöhön valmistuva voisi myös tehdä diakonian harjoittelun ja päinvastoin.
Lauri Nurmi ja Mari Vuorisalmi keskustelevat diakoniasta ja kasvatuksesta Tiellä vai kujalla -podcastissa.
Miten esteitä purettaisiin käytännössä?
Sekä Vuorisalmi että Nurmi kokevat, että yhteistyön esteenä on myös erilaisten stereotypioiden vahvistama kuilu. ”Diakoniatyöntekijät nähdään tiukkapipoisina ja nuorisotyöntekijät aina valmiina kertomaan viimeiset vitsit,” Nurmi naurahtaa. Vuorisalmi täydentää: ”Jotenkin kirkossa ollaan välillä omissa karsinoissa. Osa tiukasti vartioi omaa alaansa, eikä näe kokonaisuutta.”
Diakonia ja kasvatus voisivat Nurmen mukaan oppia toisiltaan esimerkiksi kohtaamisen kulttuurista. ”Tässä maailmanajassa kaikilla on nälkä – paitsi fyysinen nälkä myös kohtaamisen nälkä ja yhteen tulemisen nälkä. On tärkeää, että jokainen tietää, ettei tarvitse olla yksin. Diakoniaruokailu ja nuorten iltapala ovat samanarvoisia tilaisuuksia, vaikka niihin tulevilla ihmisillä on erilaiset tarpeet.”
Kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea – tiimityö voimavarana
Vaikka vuorovaikutus arjen keskellä koetaan tärkeäksi, yhteistyön tiivistäminen vaatisi aikaa ja uudenlaista ajattelua. Nurmi kuvailee arjen kohtaamisten merkitystä: ”Se, että tulisi mahdollisuus kohdata aidosti, ei viesteillä tai Teamsin kautta, vaan aidosti kasvokkain.”
Vuorisalmi pohtii, ettei kirkossa kaikkien tarvitse tehdä kaikkea: ”Ja ehkä koko kirkko voisi kehittyä tässä ajattelussa, että mitä kukakin osaa, ja miten sitä voitaisiin valjastaa käyttöön.”
Vuorisalmi ja Nurmi toivottavat kirkon työntekijät tervetulleeksi yhteisiin Diakonian ja kasvatuksen päiville Tampereelle ensi tammikuussa, toivoen päivän olevan ”ponnahduslauta aidolle uudistumiselle.”
Heinolan seurakunnassa on perinteisesti järjestetty vauvakirkko tammikuussa heti viikko kasteen sunnuntain jälkeen. Vauvakirkkoon kutsutaan kaikki edellisenä vuonna kastetut, ja heille annetaan kastepuussa olleet kastelinnut. Konseptiimme kutsun ja kirkkohetken lisäksi kuuluu vauvapiltit eli kahvitilaisuus Vanhassa pappilassa.
Meillä oli halu uudistaa vauvakirkkoa, sillä toiminnallisissa tavoitteissamme olimme sitoutuneet kasteen merkityksen vahvistamiseen. Vauvakirkkotiimiimme kuuluvat pappi, kaikki lastenohjaajat, työalasta vastaava lastenohjaaja ja kanttori. Teemme tiivistä yhteistyötä myös suntioiden ja emäntien kanssa.
Sanatyöskentely
Perhemessujen suunnittelussa olemme hyödyntäneet Polku-materiaalien nelikenttämallia ”suunnitelma messun valmisteluun ja toteutukseen” ja kokeneet sen innostavaksi meille sopivaksi tavaksi suunnitella ja saada Sana elämään.
Käyttämässämme nelikenttämallissa tarkastellaan, miten kirkkohetken ydinajatus näkyy: Onko se havaittavissa jo kirkon ulkopuolella ihmisen lähestyessä kirkkoa? Mikä houkuttelee ja mikä kiinnostaa? Miten huomioidaan aistit ja fyysinen kokeminen? Miten sanat ja symbolit ovat aistittavissa? Näkyvätkö, kuuluvatko, maistuvatko tai tuoksuvatko ne? Mitä tekstiä tulkitsemme ja miten? Mitä yhdessä koetusta kulkee ihmisen mukana kotiin? Mihin ja miten hän voi liittyä tämän jälkeen? Miten hän voi myöhemmin palata näihin muistoihin?
Koko kirkkohetken suunnittelun lähtökohta oli saada Mark. 10:13 elämään siten, että siinä olevat sanat ja merkitykset voi ymmärtää kehon ja aistien kautta. Ääneen puhuttuun sanaan voi joskus olla vaikeaa keskittyä tai se ei ole juuri se keino, mikä tavoittaa vauvaperheen arkea elävät ihmiset. Sanatyöskentelyn työpajassamme luettiin ääneen kyseistä jaetta useita kertoja peräkkäin. Me kaikki -vauvakirkkotiimi – mietimme, mitä siitä jäi mieleen.
Esiin nousivat sanat: Jeesus kutsuu, Jeesus siunaa, koskettaminen, lasten valtakunta, lasten kaltainen, tervetulon toivotus, syli, sallikaa ja käsi. Näin löytyneiden sanojen ja asioiden avulla työstimme toimintapisteet ja mietimme, miten sanat toteutuvat käytännössä.
Tässä jokunen esimerkki: ”Jeesus kutsuu” toteutui, kun kutsuimme perheet kirkkoon. Kutsuimme heidät myös seuraavaan perhemessuun. ”Jeesus siunaa”, tarkoitti meille toimintapistettä, jossa vauva siunattiin. Samassa toimintapisteessä toteutui myös koskettaminen, syli ja käsi, sillä siunaus toteutettiin piirrostarinana. Kosketuksen pääsi aistimaan myös vauvaa sylissään pitänyt aikuinen. Vauvan kevyt ja lämmin keho, sekä tuoleilla olleet lämpimät ja pehmeät lampaantaljat koskettivat aikuista. Lasten valtakuntaa, Jumalan valtakuntaa ilmensi kastelintupuu. Lasten kaltaisuus oli taas leikkisä mahdollisuus räiskiä vettä kastemaljasta. Lasten riemu tarttui aikuisiin!
Tervetulon toivotus oli tärkeä, sillä monet perheet tulivat tilaisuuteen esikoisensa kanssa. Me työntekijät ja meidän tapahtumamme olivat heille uutta ja vierasta. Tervetulon toivotuksen suunnittelun lähtökohta oli ajatella heitä etukäteen. Mitä nämä ihmiset tarvitsevat ja mistä he tietävät, että juhla on juuri heitä varten?
Nelikenttämalli apuna
Kirkon ulkopuolelle oli ripustettu viirinauhoja, joissa toistui Vauvan vuosi -visuaalisesta materiaalista otettu väritys ja hymyilevät, punaposkiset vauvan kasvot. Samoin ulkona oli lastenohjaaja auttamassa ovien kanssa ja toivottamassa ensimmäiset tervetulon toivotukset. Toinen heti ovien sisäpuolella. Meillä kaikilla työntekijöillä oli nimikyltit, joissa oli samainen vauvankasvoinen logo kuin visuaalisessa materiaalissamme kautta linjan. Kaikissa toimintapisteissä, vauvan hoitopaikassa ja vaunuparkissa oli opastekyltit. Jälkikäteen syntyi hauska tilanne, kun imetyspaikkaan ohjaava kyltti oli jäänyt sakastin oveen. Liekö unohdus ollut Isän huumoria ja pieni muistutus pikkuväestä kirkkokansan seassa.
Vauvakirkossa astuttiin tarinaan jo kirkon ulkopuolella, mutta mitä kirkon sisäpuolella tapahtui? Miten eri aistit huomioitiin ja mikä ajateltiin kiinnostavaksi? Jumalan valtakunnasta eli kastelintupuusta noudettiin vauvan oma kastelintu. Se sujautettiin kullan väriseen kirjekuoreen, missä oli valmiina kutsu seuraavaan perhemessuun ja perhemessuinfo, joka kertoi mitä perhemessu on, minne auton voi jättää ja pääseekö kirkkoon vaunujen kanssa. Infossa esiteltiin myös ketkä työntekijät ovat mukana seuraavassa perhemessussa. Näiden lisäksi kuoressa oli iltarukouskortti. Tämä kokonaisuus vastasi kysymyksiin: ”Mitä yhdessä koetusta kulkee mukanani kotiin? Mihin voin liittyä tämän jälkeen? Mikä muistuttaa minua tästä myöhemmin? Muita toimintapisteitä olivat ”Sallikaa lasten tulla”, ”Jeesus siunaa lapsia” ja paikka esirukoukselle.
Tulevaisuus
Vauvakirkkomme oli kokonaisuus, jossa Raamatusta ammennettu sanoma tuotiin koettavaksi monin eri tavoin. Mikään toimintamalli ei kuitenkaan toimi samanlaisena kuin kerran. Tästä syystä tarkastelemme jokaista vauvakirkkoamme uudestaan siinä ajankohdassa ja siinä maailmantilanteessa, missä se kulloinkin järjestetään.
Kehittämisen kohteita löytyy meiltäkin, ja yksi niistä on kirkkomme ajatus ihmisten osallistaminen toimintojen suunnitteluun. Toisaalta ajattelen, että tehtävämme on olla lähimmäinen ja turvallinen yhteisö, joka tuo ilmi, että se on kiinnostunut lähimmäisen hyvinvoinnista ja että ovi on auki astua sisään. Jos tämän saavutamme, on ihmisen helppo tulla uudestaan ja lähettää lapsensakin toimintamme piiriin. Tämä meidän vauvakirkkomme oli suunniteltu valmiiksi siihen osallistuvia ajatellen, mutta valmis se oli vasta kun ihmiset tulivat ja osallistuivat. Teimme yhdessä arjesta pyhää.
Lena Nikkilä vastaava lastenohjaaja Heinolan seurakunta
Kehittämispuhetta riittää kaikilla aloilla. Kehittämisestä on positiivisten kaikujen ohella alkanut ikävästi tulla kiertoilmaisu negatiivisille asioille, kuten palvelujen heikentämiselle.
Kirkon henkilöstökoulutuksessa kehittäminen on tärkeä käsite, joka siinäkin yhteydessä herättää mielikuvia moneen suuntaan. Motivaatiota ja iloa, työläyden tunnetta ja stressiä. Miksi kehittäminen on niin keskeistä?
Mikä kehittyy henkilöstökoulutuksessa?
Oppiminen tuottaa muutosta. Muutos konkretisoituu uutena näkökulmana, ajatteluna, taitona, työskentelytapana, mitä kulloinkin ollaan vahvistamassa. Jos mikään ei kehity, opiskelu ei ole mielekästä.
Olennaista on, mihin tavoitteisiin koulutuksessa pyritään. Millaista oppimista tavoitellaan, ja miten oppimisen luoma muutos siirtyy työhön. Kahden tunnin webinaarin tavoitteet on mitoitettu siihen raamiin sopiviksi, kun ne on realistisesti mietitty. Pitkän koulutusprosessin mahdollistama oppiminen asettuu omaan mittakaavaansa, yhtä tärkeää on siinäkin tavoitteiden realistisuus.
Koulutuksen mahdollistama oppiminen ja muutos on yksilön kokemus, mutta sen ei pidä jäädä vain yksilön pääomaksi: työhön löydetty uusi näkökulma tai ote vaikuttaa työyhteisöön ja toivottavasti työn tekemisen tapaan. Tässä kohtaa on kuitenkin parantamisen varaa – monissa työyhteisöissä jää vähälle yhteinen suunnittelu sen suhteen, mitä osaamista työyhteisössä tarvitaan lisää, ja miten koulutuksella hankittua osaamista yhdessä hyödynnetään. Lisää yhteistä puhetta!
Erityiskoulutuksissa tavoitteena on kehittävän työotteen rakentuminen ja vahvistuminen. On tärkeää tuntea riittävästi ympäristöä, jossa liikkuu, ennen kuin voi luoda uusia reittejä ja ohjata muita. Asiantuntijuus rakentuu peruskoulutuksen päälle hyvän perehdytyksen, työn tekemisen ja vuorovaikutuksen kautta. Kun hyvä pohja on luotu, tulee aika syventää. Siinä vaiheessa erityiskoulutukset palvelevat uuden löytämistä ja oman kehittävän työotteen luomista.
Millaista todellisuutta sana luo?
Kehittäminen on syvemmälle menemistä, uutta vahvuutta ja laajemmalle näkemistä – nämä sanat kuulostavat ainakin itselleni kiinnostavilta. Silloin on aina kyse siitä, että työntekijän kyvyt ja taidot uudistuvat jollain alueella, että ajattelutapaan löytyy uusia vinkkeleitä, ja rohkeus kokeiluun saa kannustusta.
Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikössä etsittiin taannoin oppimisajattelulle uusia tiivistyksiä. Yksi tärkeistä muotoiluista on kuvassa: keskeneräisyys ja uteliaisuus. Valmiiksi saatu ei enää itsestään muutu. Keskeneräinen on kiinnostavaa.
Yksi kehittämisen tavoite on, että osallistujan kokemus työn merkityksellisyydestä vahvistuu. Siinä liikutaan motivaation, uusien ideoiden ja työn imun alueilla. Koulutukseen hakeutuessaan moni osallistuja kuvaa lähtötilannettaan vanhoihin raiteisiin ja rutiineihin keskittyvänä. Tärkeitä työn tekemisen peruspalikoita, mutta kun on tullut aika nyrjäyttää vanhaa järjestystä jollain tavalla, on tilaa kehittämiselle.
Tilaa ja aikaa?
Kehittäminen ja kehittyminen ovat vaivannäköä. Koulutuksen osallistuja on yleensä varautunut ja motivoitunut tähän, muuten ei kannata koulutukseen toki lähteäkään. Ei ole kuitenkaan helppoa arvioida, paljonko työtä koulutus vaatii. Työnantajalle ja työyhteisölle ei ole aina helppoa mieltää, että koulutus teettää töitä, ja se vaikuttaa työntekijän muuhun panokseen. Jos asiaa ei ole puhuttu riittävästi auki, kaikilla voi olla epäselvä olo.
Kehittämisen mielekkyys löytyy silloin, kun hyöty tulee näkyviin työn arjessa. Kun ihmiset, joiden kanssa ja hyväksi työtä tehdään, hyötyvät. Yksilösuoritusten perinne kirkossa ei tue riittävästi yhteistä kehittämistä, muutoksen aika on viimeistään nyt.
Kehittämisen ahdistus erityiskoulutuksessa liittyy yleensä ajankäytön ohella kehittämistehtävään formaattina. Monelle nousee mieleen opinnäytetyön tai pro gradun pusertamisen aikanaan tuottama ahdistus. Tätä pyritään purkamaan, ja löytämään työelämälähtöisen kehittämistehtävän luovat mahdollisuudet. Kehittäminen dokumentoidaan niin, että se on muiden kanssa jaettavissa, mutta siitä ei kannata rakentaa ylittämätöntä kynnystä. Maaliin kyllä pääsee.
Miten toivo elää?
Syvästi henkilökohtainen kysymys, mutta samalla työn, työyhteisön ja laajempien yhteisöjen kysymys. Miten jaksan, minkä pitää muuttua, että jaksamme eteenpäin? En usko päälle liimattuihin temppuihin tai näennäiseen kehittämiseen. Paremmalta tuntuu silloin, kun katsotaan todellisuutta rauhassa, tosiasioita torjumatta, ja suuntaudutaan siltä pohjalta tulevaan. Sitä voi koulutuskielellä kutsua kehittämisosaamiseksi, tai tavallisemmalla kielellä realistiseksi toivoksi. Yhteinen ajattelu, vertaisuus ja uuden etsiminen vahvistavat tätä. Polkuja eteenpäin hahmottuu, ja se on toiveikas asia.
Sirkku Tukiainen sielunhoidon kouluttaja Kirkon tutkimus ja koulutus
Kirkkohallituksen täysistunto hyväksyi kokouksessaan 17.9.2024 Kohti yhteistä ilmettä -projektin toisen vaiheen eli kirkon yhteisen uudistetun logon sekä seurakuntien uuden logomallin.
Maalissa ollaan: projektinailmeen kehittäminen varsinaisesti päättyy. Ja samaan aikaan ei olla: tekeminen ja yhteiskehittäminen jatkuu. Ilmehän ei tule lopullisen valmiiksi koskaan – tarvitaan uusia ilmeen mukaisia materiaaleja, variaatioita, sovelluksia – ja kun ilme tuntuu valmiilta, onkin taas varmasti jo aika vähän tarkistaa, että se on ajan tasalla.
Minulla on luja luotto siihen, että matka kohti yhteistä ilmettä jatkuu tästä eteenpäinkin hyvällä fiiliksellä ja rennolla mutta ammattitaitoiselle otteella. Yhdessä.
Viestijät ovat perinteisesti kirkossa olleet verkostoitunutta väkeä. Yhdessä on tehty monia isoja ja pieniä juttuja. Kirkon mediasäätiö syntyi kohta 20 vuotta sitten yhdessä olemme enemmän -ajatuksesta, samoin Lukkari, jota tänään käyttää 96 prosenttia seurakunnista. Joulukalentereita on jo pitkään tehty isossa verkostossa, lehtijuttuja vaihdetaan seurakuntalehtien välillä, ja somemateriaaleja jaetaan aktiivisesti.
Minusta kuitenkin näyttää ja kuulostaa Kirkon viestinnästä käsin siltä, että olemme tässä projektissa löytäneet vähän uutta, entistä verkostomaisempaa tapaa tehdä yhdessä. Pilottiseurakunnat olivat aktiivisia kukin omien resurssiensa mukaan, työpajat kokosivat kerta toisensa jälkeen sata idearikasta viestijää paikalle. Teamsissa on ideoitu, kokeiltu, testattu ja pohdittu yhdessä. Kyselyihin on vastattu laajasti luottamushenkilöitä myöten.
Kohti yhteistä ilmettä -projektissa jo lähtökohtana oli se, että projekti rullaa eteenpäin mukana olevien ohjauksessa. RACI-mallin mukaisesti projektissa oli vastuullinen projektiryhmä, joka koostui avoimella haulla etsityistä pilottiseurakunnista (R=responsible). Tilivelvollinen (A = accountable) oli Kirkon viestintä. Neuvojana (C = consulted) toimivat laajasti seurakuntien viestijät, ja päättäjille tiedotettiin projektin vaiheista säännöllisesti (I = informed). Itsestään selvyyksiä ei ollut, vaan jos keskustelussa nousi jotain esiin, käytiin katsomassa, mihin uusi ajatus voisi asiaa viedä.
Pelkään, että joku varmasti tunsi jääneensä projektin ulkolaidalle, ja joku toinen ei kuullut siitä lainkaan. Mutta pyrkimys avoimeen yhdessä tekemiseen oli vahva, ja se ihana innostus, joka huokui jo kesän 2023 kyselystä, on kantanut pitkälle. Toivottavasti tästä eteenpäinkin.
Nyt on pakettia kasassa
Kiirettä uusien, nyt olemassa olevien elementtien käyttöönottoon ei ole, sillä matka jatkuu eri materiaaleja työstäen ja jakaen. Mutta jo nyt on niin paljon valmista, että uuteen ilmeeseen siirtyminen on mahdollista!
Jokainen seurakunta ja yhtymä tekee luonnollisesti päätöksen ilmeeseen liittymisestä itsenäisesti. Tälle matkalle on lähdetty, koska yhteinen visuaalinen ilme tukee kirkon ja seurakuntien tunnistettavuutta: me olemme ev.lut. kirkko!
Yhteisen ilmeen rakentaminen ja siihen liittyminen on lisäksi kokonaiskirkollisesti ja yksittäiselle seurakunnalle erittäin kustannustehokasta verrattuna siihen, että seurakunnat kehittäisivät kukin erillisiä visuaalisia ilmeitään. Paikallisuus saadaan yhteisessä ilmeessä esiin monin elementein.
Uusi logomalli antaa seurakunnalle ja yhtymälle paljon valinnan vapautta. Yhteinen ympyrälogo Martti-risteineen liittää seurakunnan tai toimialan evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Oma nimilogo nostaa esiin seurakunnan nimen siellä, missä sitä tarvitaan. Lue lisää mahdollisuuksista ilmeen ohjeista!
Tulevaisuudessa ilmeeseen liittyvät asiat kootaan ensisijaisesti nk. design systemiin, jonka rakentaminen jatkuu Kirkon viestinnässä. Viestimme, kun on valmista. Tällä hetkellä (lokakuussa 2024) ilmeeseen liittyvät materiaalit ja taustat ovat alle listattujen linkkien takana:
Kohti yhteistä ilmettä -projektin taustoihin ja etenemiseen voi tutustua evl.fi/plus-sivuilla (kaikille avoin).
Yhteinen tekeminen, pohdinta ja materiaalien jakaminen on tehty ja edelleen tehdään Teamsissa Kirkon viestijät -ryhmän Visuaalinen viestintä -kanavalla (ryhmän jäsenille avoin). Selvitämme Kirkon viestinnässä parhaillaan, miten kanava järkevästi avataan laajemmalle joukolle.
Visuaalisen ilmeen tämänhetkinen ohjepaketti on kaikkien seurakuntien työntekijöiden saatavilla Sakastissa (avoin seurakuntien työntekijöille).
Turvallisempi tila on se tavoite ja päämäärä, jota kohti meidän ihmisten, niin kirkossa kuin muuallakin yhteiskunnassa, tulee kulkea. Se on tekoja lähimmäisyydestä, sanoitusta lähimmäisyydelle, kunnioitukselle ja toisen arvostamiselle. Näin meillä olisi mahdollisimman hyvä olla yhdessä.
Suurin osa eri toimijoista käyttää termiä turvallisempi tila. Tämä termi kätkee ymmärryksen siitä, että maailma ei ole valmis, ja aina ihmisten kohtaamisissa syntyy myös hankaluuksia, väärin tekemistä ja -ymmärtämistä.
Turvallisempi tila ei ole vain julistus, vaan päivittäisiä aktiivisia tekoja. Tutkimusten mukaan näitä tekoja tarvitaan, sillä meillä on vielä paljon töitä tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen.
Kesän 2024 rippikoulukyselyyn vastanneista 94 % koki rippikoulun aikana olonsa turvalliseksi. Tämä tulos on tärkeä, mutta sekään ei ole syntynyt vahingossa vaan järjestelmällisellä keskittymisellä nuorten osallisuuteen, hyvinvointiin ja turvallisuuteen.
Samaan aikaan on huomioitava, että niin rippikouluissa kuin muualla kasvatustyössä törmätään entistä haastavimpiin tilanteisiin. Näistä esimerkkeinä ovat julkisuuteenkin nousseet leirikesän häiriötilanteet. Työntekijöilläkään ei ole aina rahkeita, taitoa ja ymmärrystä toimia niissä oikein. Turvallisemman tilan toteuttamiseen tarvitaan aina työyhteisön ja johdon yhteinen sitoutuminen.
Yhteiskunnassa ja seurakunnissa on yhä liian paljon ulossulkemista, epäreilusti arvottavaa olettamista, huonoa käytöstä, häirintää ja jopa väkivaltaa. Kasvuhistoriamme on erilainen ja meillä on erilaisia näkemyksiä, mutta meidät on kutsuttu kunnioittamaan toisiamme ja elämään rauhassa yhdessä. Jokaisella pitää olla oikeus seurakuntaan ja kirkkoon, jossa voi kokea olevansa kunnioitettu ja turvassa. Näin varmistetaan kaikenikäisille fyysinen, henkinen, sosiaalinen, hengellinen ja seksuaalinen turvallisuus.
Tutkimustulokset ovat huolestuttavia
Akavan jäsenilleen teettämä tutkimus osoittaa, että joka neljäs kirkon työntekijöistä oli havainnut työyhteisössään seksuaalista häirintää. Miten moni meistä on puuttunut näkemäänsä häirintään? (Akava/ Taloustutkimus 2023) Samanlaisia vakavia tuloksia osoittavat myös kouluterveyskyselyt. Fyysistä uhkaa vuoden 2023 aikana oli kokenut 8–9- luokkalaisista pojista 20 % ja tytöistä 15 %.
Kirkon tulee olla paikka, jossa kaikki seurakuntalaiset ja työntekijät voivat tuntea olonsa tervetulleiksi ja suojatuiksi. Siksi turvallisemman tilan periaatteiden pitäisi olla seurakunnissa ja kristillisissä järjestöissä erityisen selvät. Siihen velvoittaa meitä lain ja sopimusten lisäksi Jumalan luomisjärjestys ja kultaisen säännön ohjeet.
Turvallisemman tilan periaatteet
Turvallisemman tilan periaatteet ovat käytännön työkalu kunnioittavan ja syrjimättömän ilmapiirin luomiseen lapsille ja aikuisille. Näitä periaatteita pitää miettiä jokaisessa seurakunnassa, yhteisössä ja työpaikassa tasaisin väliajoin. Kun kaikki sitoutuvat niihin, luodaan avoimempaa ja kunnioittavampaa ilmapiiriä.
Työntekijöinä meillä on aina velvollisuus puuttua huoleen, häirintään ja epäasialliseen käytökseen. Uskallammeko puuttua? Turvallisemmassa tilassa meidän on helpompi myös ottaa vastaan palautetta omasta käytöksestäni, pyytää anteeksi ja saada anteeksi.
Turvallisuuden ja yhteistyön teemojen äärellä olemme myös Diakonian ja kasvatuksen päivillä 8-10.1.2025 Tampereella. Ilmoittautumisaika on juuri nyt. Nähdään Tampere-talossa tammikuussa.
Liisa Välilä asiantuntija, pari- ja perhepsykoterapeutti Kirkkohallitus
Ville Kämäräinen asiantuntija, ulkopuolisuuden ehkäisy ja liikunta- ja urheiluyhteistyö Kirkkohallitus
Uuden seurakuntaneuvoston aloittaessa kautensa 2023 kävimme seurakuntalaisen polkua läpi uusien päättäjien kanssa. Näin seurakunnan toiminta tuli heille tutuksi ja saimme kaikki ajatuksia, mitä tulevaisuudessa meidän tulisi tehdä. Päätöksenteko on seurakuntatoiminnan tuki.
Työskentelimme yhden lauantai aamupäivän: Seurakuntasalin seinälle oli rakennettu seurakuntalaisen polku vauvasta vaariin. Polkumateriaalia käytin kuvina ja julisteina siinä määrin, mitä sillä hetkellä oli saatavilla. Materiaali viritti pohtimaan meidän seurakuntaa.
Päättäjät saivat täydentää polkua lisäämällä post it -lapuille toimintaa. Tähän käytimme reilusti aikaa, ja yhdessä tai yksin oli mahdollisuus lisätä seinälle toimintoja. Päättäjät täydensivät myös toistensa kirjoittamia lappuja ja, kun kaikki olivat tyytyväisiä vauvasta vaariin -polkuun, aloimme etsiä aukkopaikkoja.
Tutkimme polkua tapauskertomusten pohjalta. Esimerkiksi: Mihin voisi tulla paikkakunnalle vasta muuttanut yh-isä 10-vuotiaan lapsen kanssa? Erilaisten tapauskertomusten pohjalta löysimme työntekijöille ja vapaaehtoisille pohdittavaa, miten vastata selkeään tarpeeseen. Näin meille syntyivät mm. äitien ja lasten ilta sekä isien ja lasten ilta -tapahtumat.
Polkuun liittyy toki oikea-aikainen rekrytoiminen ja muuntautumiskyky. Jos luodaan ja kokeillaan uutta, jotain vanhaa jätetään taakse. Työskentelyssä oli tärkeää pohtia myös, mitä haluamme säilyttää ja mikä on luovuttamatonta.
Päättäjät pääsivät polulle ja toivon polulla löytyvän tulevaisuudessa lisää uusia mahdollisuuksia. Työskentely polulla on jatkuvaa niin työntekijöiden kuin vapaaehtoisten kanssa. Niin kuin kaikkialla todetaan: muutos lienee jatkuvaa.
Johanna Pesonen kirkkoherra Anjalankosken seurakunta
Altan seudun arktista luontoa, jonka herkkää ekosysteemiä ilmastonmuutos ja sen lämpeneminen uhkaavat. Kuva Niilo Pesonen.
Globaali ilmastonmuutos vaikuttaa jo voimakkaasti luontoon ja ihmisiin kaikkialla, myös meillä Suomessa. Erityisen uhkaava tilanne on alueilla, joilla asuu alkuperäiskansoja – myös meillä Suomessa.
Saamelaiset ovat Euroopan unionin alueen ainoa tunnustettu alkuperäiskansa, ja arktisilla alueilla ilmasto lämpenee huomattavasti muuta maailmaa nopeammin vaikuttaen jo nyt haitallisesti kasvien, eläinten ja ihmisten elinolosuhteisiin. Myös globaali poliittinen ilmaston muutos koskettaa uhkaavasti meitä kaikkia. Suomessa koemme lähikosketuksessa erityisesti rajanaapurimme Venäjän sotaisan aggression, joka johti hyökkäys- ja tuhoamissotaan Ukrainassa helmikuusta 2022 alkaen. Näiden molempien globaalien muutosten erilaisille kosketuskepinnoille perustettiin Altalla Pohjois-Norjassa 11.9.2024 uusi pohjoismainen, Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisten hiippakuntien muodostama Pohjoiskalotin kirkkojen verkosto edistämään Pohjolan ympäristön ja ihmisten yhteisiä asioita ja hyvinvointia sekä ylläpitämään kirkollista yhteyttä ja vuorovaikutusta.
Uusi pohjoismainen Pohjoiskalotin kirkkojen verkosto ei syntynyt tyhjästä. Sillä on pitkä ja kunniakas taustahistoria ajassa ennen poliittisessa ilmastossa tapahtunutta rajua muutosta.
Sydänten ekumeniaa: Barentsin kirkkojen neuvosto
Vuonna 1996 perustettiin Barentsin kirkkojen neuvosto, jossa pohjoismaisten hiippakuntien – Oulun evankelis-luterilaisen ja Oulun ortodoksisen, Nord-Hålogalandin ja Sør-Hålogalanin (Norja) sekä Luulajan (Ruotsi) hiippakunnan – lisäksi ovat kuuluneet Venäjältä Murmanskin, Arkangelin ja Petroskoin ortodoksiset hiippakunnat sekä Inkerin kirkko. Neuvosto määritteli tehtäväkseen edistää kirkkojen välistä ymmärrystä Barentsin alueella, tarjota keskustelufoorumi alueen kirkoille erilaisissa kirkollisissa asioissa ja edistää alueen kouluttavien laitosten yhteistyötä.
Neuvostolla on ollut aivan viime vuosiin saakka merkittävä rooli kirkollisten yhteyksien luojana ja ylläpitäjänä Pohjoisessa – erityisesti, kun puhutaan yhteyksistä pohjoismaisten hiippakuntien ja Venäjän ortodoksisten hiippakuntien välillä Barentsin alueella, Inkerin kirkkoa ja sen Petroskoin rovastikuntaa unohtamatta. Yhteyksien vaalimisen ohella varsinkin ympäristökysymykset sekä alkuperäiskansojen, luonnollisesti erityisesti saamelaisten elämästä nousevat kysymykset ovat olleet keskeisesti neuvoston asialistalla. Vastavuoroinen jumalanpalveluselämään tutustuminen ja pyhiinvaelluksen tyyppisten matkojen sekä lasten- ja nuorten tapahtumien järjestäminen ovat olleet elimellinen osa toimintaa. Resurssiensa puitteissa neuvosto on pyrkinyt tukemaan seurakuntien ja kirkon jäsenten välistä kohtaamista.
Neuvosto on edustanut luonteeltaan virallista hiippakuntatason ekumeniaa, mutta se ei ole ollut opillisten kysymysten käsittelyn foorumi. Sen sijaan painopiste tietoisesti haluttiin pitää jo alusta saakka pohjoisen ihmisten arkista elämää ja yhteisiä haasteita koskevissa asioissa ja niiden keskinäisessä jakamisessa.
Toiminnalla oli hyvät ja inhimilliset, ihmiskasvoiset lähtökohdat: yhteydet pohjoismaisten hiippakuntien ja Venäjän ortodoksisten hiippakuntien välillä alkoivat kehittyä perustuen luottamukseen, joka rakentui ensin Nord-Hålogalandin piispan Ola Steinholtin ja Murmanskin metropoliitta Simonin välille mutta laajentui pian koko pohjoisen piispakuntaa ja muita toiminnassa mukana olleita yhdistäväksi vastavuoroiseksi luottamukseksi.
Syntyi käsite pohjoisesta ”sydänten ekumeniasta” joka oli vahvempaa kuin erityisesti 2010-luvulla voimistumaan alkaneet poliittiset ja kirkkopoliittiset jännitteet, jotka johtivat siihen, että Moskovan patriarkaatti katkaisi viralliset yhteydet Ruotsin ja Norjan luterilaisiin kirkkoihin näiden samaa sukupuolta olevien henkilöiden avioliittoa koskevien päätösten vuoksi. Ylimmän tason viralliset oppikeskustelut myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon välillä päättyivät samansisältöisestä syystä vuonna 2014.
Barentsin kirkkojen neuvosto oli pitkään kansainvälisestikin hyvin poikkeuksellinen virallisen ekumeenisen kanssakäymisen foorumi, jossa Venäjän ortodoksisen kirkon edustajat metropoliitan johdolla istuivat saman pöydän ääressä ja toimivat yhteistyössä kaikkien pohjoismaisten kirkkojen kanssa.
Toisin kuin ympäristöä uhkaavassa globaalissa ilmastonmuutoksessa, jonka vaikutukset tuntuvat ensin voimakkaimmin pohjoisilla arktisilla alueilla, globaalin poliittisen ilmaston muutoksen ensimmäiset Venäjältä saapuvat virtaukset eivät heti vaikuttaneet pohjoisessa. Pohjoiseen nuo virtaukset saapuivat täydellä voimallaan vasta kun Ukrainaan iskeytyvien venäläisten pommien räjähdysten ja niiden aiheuttaman järkytyksen aallot pyyhkivät yli Euroopan aina sen pohjoisimpia osia myöten – ja Venäjän ortodoksinen kirkko patriarkka Kirillin johdolla asettui yksiselitteisesti ja koko arvovallallaan tukemaan hyökkäyssotaa ja verenvuodatusta Ukrainassa. Myös Murmanskin metropoliitta oli vaihtunut vuonna 2019, kun metropoliitta Simon oli vapautettu tehtävästään ja siirretty Moskovan liepeille eläkepäiviä viettämään. Samalla päättyi varsinainen ”sydänten ekumenian” aika, sillä metropoliitta Simon oli ollut sen henkilöitymä ja takuumies Venäjällä.
Helmikuussa 2022 sydämet lopulta myös särkyivät, ennen kaikkea Venäjän aloittamien massiivisten sotatoimien ja ukrainalaisten hädän vuoksi, mutta paikallisemmin myös siksi, että metropoliitta Simonin seuraajaksi asetettu metropoliitta Mitrofan osoittautui jopa poikkeuksellisen kiivaaksi ja kovasanaiseksi sodan kannattajaksi.
Maaliskuussa 2022 Pohjoismaiden pohjoisten hiippakuntien piispat jäädyttivät yhteisellä päätöksellä suhteet Venäjän ortodoksiseen kirkkoon Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan seurauksena. Samalla Barentsin kirkkojen neuvoston toiminta keskeytettiin vuoteen 2024, jolloin sen tulevaisuutta olisi mahdollista arvioida uudelleen. Neuvoston toimintatauon aikana yhteistyötä pohjoismaisten hiippakuntien kesken päätettiin kuitenkin jatkaa, ilman Venäjän kirkkojen edustusta, nimellä ”Pohjoiskalotin kirkollinen yhteistyöverkosto”, sillä pohjoisia hiippakuntia yhdistävät asiat ja tarve käsitellä niitä yhdessä eivät toki olleet kadonneet minnekään. Luulajassa 2023 pidetyn vuositapaamisen yhteydessä yhteistyöverkosto järjesti seminaarin, jossa keskityttiin sovintoprosesseihin saamelaisten sekä vähemmistöryhmien kuten meänkielisten ja kveenien kanssa.
Viimeinen luku Barentsin kirkkojen neuvoston yhden sukupolven mittaisessa tarinassa kirjoitettiin kuluvan vuoden syyskuussa. Tällöin sananmukaisesti ympyrä sulkeutui, kun vuonna 1996 Altassa perustettu neuvosto myös virallisesti lakkautettiin Altassa 10.9.2024 viimeiseksi jääneessä vuosikokouksessaan. Näin päättyi jotain arvokasta. Samalla uusi huomen – ja uusi alku – odotti Altaan matkustanutta kokousväkeä vain yhden nukutun yön päässä.
10.9.2024 lakkautetun Barentsin kirkkojen neuvoston ja 11.9. perustetun Pohjoiskalotin kirkkojen verkoston jäsenistöä ja tarkkailijoita. Kuva Steinar Sneås Skauge.
Laskee päivä, nousee päivä: Pohjoiskalotin kirkkojen verkosto
Altan kokousväen uusi huomen 11.9. alkoi aamuhartaudella, josta metropoliitta Elian johdolla vastasi Oulun ortodoksinen hiippakunta. Sen yhteydessä isä Rauno Pietarinen piti viisaan ja syvällisen hartauspuheen, jossa hän muistutti koko kristillisen uskon ja toivon perustuvan siihen, että se, mikä koko maailman silmissä näyttää tappiolta ja kaiken loppumiselta onkin alku jollekin, mitä toivotaan ja odotetaan: Vapahtajan ristinkuolema julistaa tästä. Siksi Altan kokousväenkään ei pidä jäädä kiinni liiaksi siihen, mitä on jäänyt taakse vaan katsoa siihen, mitä on edessäpäin.
Kokouspaikkana toimi Altan Revontulten kirkko. Kuva Juha Rauhala
Isä Raunon viisaat sanat olivat oivallinen saate ja rohkaisu päivän tehtävään, joka oli uuden, pohjoismaisen Pohjoiskalotin alueen hiippakuntien ekumeenisen yhteistyöelimen virallinen perustaminen. Aamupäivän työskentelyn päätteeksi saatiinkin iloita uudesta hiippakuntatason kirkollisesta yhteistyöelimestä, joka sai nimen Pohjoiskalotin kirkkojen verkosto (Nordkalottens kyrkliga nätwerk/Network of Churches in the North Calotte region). Pelkästään pohjoismaisestakin näkökulmasta katsottuna – siis silloinkin, kun Venäjällä sijaitsevat alueet ja hiippakunnat täytyy rajata pois – pohjoisen hiippakunnilla on monia niitä yhdistäviä erityiskysymyksiä, joita on hyödyllistä ja jopa olennaista käsitellä myös yhdessä eikä pelkästään kukin erikseen kansallisesti. Varsinkaan Pohjoismaiden välillä valtioiden välisillä rajoillakaan ei ole pohjoisessa aivan samaa merkitystä kuin etelässä. Rajat ylittävä ihmisten arkinen liikkuvuus on pohjoisilla rajaseuduilla perinteisesti hyvin suurta jo pelkästään työperäisesti. Arki on pohjoisessa eri tavalla yhteistä ja jaettua kuin etelässä.
Uusi Pohjoiskalotin kirkkojen verkosto omaksui hyvin pitkälti samat tehtävät ja tavoitteet kuin sitä edeltänyt Barentsin kirkkojen neuvosto. Pohjoisen hiippakuntien välisen yhteyden vaaliminen on erityinen, tunnustettu arvo jo itsessään, ja erityisinä painoalueina säilyvät ja merkitykseltään edelleen korostuvat ilmasto- ja alkuperäiskansoihin ja myös vähemmistöihin liittyvät kysymykset.
Niin ikään toiminnassa halutaan edelleen kiinnittää erityistä huomiota sekä satsata panoksia lasten ja nuorten hyvinvointiin, osallisuuteen ja kasvun tukeen. Saamelaisten ja nuorten osallisuutta ja vaikutusmahdollisuuksia verkoston toiminnassa halutaan kehittää ja viedä toimintaa vielä entistä lähemmäs seurakuntien käytännöllistä elämää.
Verkoston kohdalla on tärkeää myös tiedostaa, että huolimatta siitä, ettei Venäjän ortodoksinen kirkko ole nykyisessä kirkkojen kokoonpanossa mukana, verkosto on edelleen luonteeltaan ekumeeninen yhteistyön elin, koska Suomen ortodoksinen kirkko on siinä sitoutuneesti mukana. Verkostolla on halua myös ekumeenisen ulottuvuuden kehittämiseen. Keskustelua on käyty esimerkiksi Tromssan katolisen hiippakunnan/prelatuurin kutsumisesta verkoston jäseneksi.
Mitä tulee yhteyksiin Venäjälle ja erityisesti Venäjän ortodoksisen kirkon hiippakuntiin, on rehellistä todeta, että yhteyksien uutta avaamista ei tällä hetkellä ole näköpiirissä. Samalla on hyvä tiedostaa, että ihmisten ja kansojen kanssakäymisen historiassa asiat jatkuvasti muuttuvat eikä kulloinenkin nykyhetki vielä tarkoin determinoi tulevaa. Poliittisen ilmaston muutoksessa erilaiset tuulet ja virtaukset muuttavat suuntaa alati vaihtuvissa sykleissä, joiden kestolle ajan perusyksikkö ei ole niinkään vuosi vaan sukupolvi. Noin kaksi sukupolvea kestäneen Neuvostoliiton kommunistisen ajan ja sitä seuranneen hyvin dramaattisen poliittisen ilmaston muutoksen jälkeen Barentsin kirkkojen neuvoston ja ”sydänten ekumenian” aikaa kesti noin yhden sukupolven ajan ennen uutta dramaattista poliittisen ilmaston muutosta ja sydänten särkymistä.
Lieneekin realistista olettaa, että nykytilanteen selkeään muuttumiseen menee vähintään yhden sukupolven mittainen aika – ja samalla toivoa, että tuo aika voisi riittää. Tämän tavoitteen edistämiseen tarvitaan myös kirkkoja, työskentelemään pysyvän ja oikeudenmukaisen rauhan saavuttamiseksi ja toivon tuomiseksi keskelle ahdistusta, jota ei tunneta vain läntisellä puollella Venäjän rajaa, vaan myös Venäjän puolella tavallisten ihmisten keskuudessa. Venäjän diktatuuri on vienyt vapauden ja alistaa myös omia kansalaisiaan.
Pohjoiskalotin kirkkojen neuvosto ja globaalit ilmastonmuutokset
Nykytilanteesta johtuvan akuutin hädäntunteen rinnalla kulkee myös syväluotaavampi huolenaihe: onko nyt akuutti poliittisen ilmaston muutos merkki jostain pysyvämmästä globaalista muutoksesta kansakuntien poliittisessa historiassa, todellisesta ilmastonmuutoksesta sanan varsinaisessa mielessä, yhteen kirjoitettuna? Ovatko demokratiat ja sopimuspohjainen maailmanjärjestys uhattuina, korvautuvatko ne diktatuureilla ja nationalistisilla vähemmistöjä, alkuperäiskansoja ja muukalaisia sortavilla kansallisilla hankkeilla ja ideologioilla?
Pohjoiskalotin pohjoismaisten kirkkojen verkosto ja kansalliset rajat ylittävä kirkkojen kiinteä yhteistyö on eräs tärkeä ja konkreettinen vastatoimi edellä mainittuja uhkia vastaa. On kaksi ilmastonmuutosta – toisaalta ympäristöä ja toisaalta kansakuntien välistä yhteistä tulevaisuutta koskeva – joiden torjumiseen kirkkojen on tärkeää yhdessä sitoutua. Tässä on myös kaksi painavaa syytä, miksi Pohjoiskalotilla kirkkojen ei pidä jäädä kiinni siihen mitä on jäänyt taakse vaan katsoa kohti sitä, mikä on edessä ja millaiseen toimintaan ja tavoitteisiin se johtaa.
Suurista haasteista huolimatta toivottomaan pessimismiin ei ole aihetta, vaikka katteeton optimismi torjutaan. Kristillinen toivo on ylisukupolvista ja siksi Oulun luterilaisen hiippakunnan piispa Jukka Keskitalon muistutus Pohjoiskalotin kirkkojen verkoston perustamiskokouksessa Altassa 11.9. oli viisas: maantieteellisesti Pohjoiskalottiin kuuluu myös Murmanskin alue Venäjällä.
Tulevaisuutta emme vielä tiedä, mutta jo nimessään Pohjoiskalotin kirkkojen verkosto on tulevaisuudelle avoin eikä poissulkeva.
Ari Ojell asiantuntija, teologia ja ekumenia Kirkkohallitus
Matkalla-retriitissä päiviämme rytmitti yhteiset rukoushetket, ja iltaisin rukoushetkemme ammensivat Taizé-perinteestä.
Nopeasti muuttuva maailma heijastuu myös kirkkoomme. Nuoruuteni kasvuseurakunnan papit pysyivät samoina koko nuoruuteni. Toisaalla seurakunnissa vitsaillaan, että olisiko sama asentaa pyöröovi seurakunnan meneville ja tuleville työntekijöille, kun vaihtuvuus on niin nopeaa. Monissa paikoissa on herännyt huoli siitä, riittääkö päteviä työntekijöitä tai millaisen työnantajakuvan kirkkomme antaa.
Tasapainoilemme koko ajan perinteen ja vakiintuneiden tapojen sekä muuttuvan maailman edessä. Pohdimme, miten voisimme ajankohtaisin sanoituksin välittää sanomaa Jumalasta ja yhteisestä uskostamme. Yhä useampi nuori ei löydä työpaikkaa kirkosta ja erityisesti haja-asutusalueille pätevien hakijoiden löytäminen voi tuottaa vaikeuksia.
Tiedämme, että alueellisia eroja seurakuntien välillä on huomattavasti ja työn edellytykset ja tahti vaihtelevat paikasta toiseen. Paikallisesti tehdään paljon tavoittavaa, kutsuvaa työtä, joka tarvitsee osaavia ja jaksavia tekijöitä myös tulevaisuudessa. On äärimmäinen rikkaus, että Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on seurakuntia ympäri maan. Miten pidämme siitä kiinni ja varmistamme, että jokaisessa seurakunnassa on hyvä olla ja tehdä töitä kirkkomme hyväksi?
Unelmien kirkko niin työnantajana kuin kotinakin
Kun mietin, millaisessa kirkossa haluan tulevaisuudessa työskennellä, mieleeni tulee huomaamatta usein lainattu 1. kirje korinttilaisille, jossa meille tuttu kolmikko: usko, toivo ja rakkaus ovat keskiössä. Ainakin itse haluan työskennellä kirkossa, jonka toimintaa ohjaavat nämä kolme – usko, toivo ja rakkaus – niin työyhteisöissä kuin myös kohtaamisissa seurakuntalaisten kanssa. Usko Jumalaan, toivo tulevasta sekä rakkaus lähimmäistä kohtaan sekä lähellä että kauempana ovat mielestäni kristittynä elämisen keskiössä.
Miten nämä välittyvät opiskelijoille ja nuorille aikuisille? Mutta miten tämä kaikki vaikuttaa opiskelijoihin ja nuoriin aikuisiin, kirkkomme nykyisiin ja tuleviin työntekijöihin, samalla kun henkilökohtainen suhde Jumalaan ja kirkkoon muotoutuu. Polku opiskelijasta maisteriksi on kaikilla omanlaisensa, mutta luulen että monia pohdituttavat samanlaiset kysymykset.
Miten rahat riittävät, mihin asti olen valmis muuttamaan kesätöihin, onko minusta kirkon työhön, miten löydän oman paikkani kirkossa? Mitä tehdä, jos kirkossa yleisesti käytävä keskustelu rikkoo arvojani? Millaisia vaikutuksia on koronalla, jonka aktiivinen aika on jo takana päin, mutta moni nyt valmistuva ja juuri valmistunut on elänyt sen vaikutuksessa.
Onko Suomen evankelis-luterilainen kirkko, ja tarkemmin sen seurakunnat, aidosti kilpailukykyinen työnantaja, jossa voi kasvaa vastavalmistuneesta oman alansa ammattilaiseksi? Miten seurakunta työnantajana voisi olla samalla kuin koti, jossa saa antaa omaa osaamistaan, kokeilla, erehtyä ja kasvaa?
Matkalla työhön ja elämään kristittynä
Alkuvuonna sain kutsun Itä-Suomen yliopiston opiskelijana lähteä valmistelemaan yhdessä muiden kirkon aloille opiskelevien sekä Kirkkohallituksen Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön kanssa Matkalla 2024 -retriittiä. Matkalla-retriitti tai koulutusleiri oli suunnattu kirkkomme työhön opiskeleville, niin teologeille, kasvatuksen, diakonian kuin kirkkomusiikinkin opiskelijoille. Koulutus kesti neljä päivää, ja sisällöllisesti se keskittyi erityisesti oman kutsumuksen pohdintaan, hengellisyyden hoitamiseen sekä työssä jaksamisen teemoihin.
Koulutussalissa keskustelimme muun muassa, mitä rukous tuo mieleemme. Esille nousseita sanoja olivat esimerkiksi perinne, hiljentyminen, dialogi sekä arvokas.
Tällainen valtakunnalliseksi pyrkivä, joskin erityisesti Etelä-Suomessa tavoittanut koulutusleiri mahdollisti oman hengellisyyden pohtimisen uudella tavalla. Leirillä saimme tilaa pohtia, tulla ravituksi sekä kasvaa kristittyinä. Koulutus oli vahvistava, ja sen oppeja olemme jokainen voineet viedä arkeemme.
Toivon, että jatkamme aktiivisesti tällaisten kasvun paikkojen tarjoamista. On tärkeää, että voi irtautua opintojen sekä työnhaun tuomista paineesta ja keskittyä erityisesti siihen, millainen minä olen kristittynä, miten voin uskoani toteuttaa työelämässä sekä ennen kaikkea siihen, miten jaksan ja voin työssä hyvin.
Syyskuun kahdeksas päivä kokoontui kehitysvammaisia ympäri Suomen isolle kirkolle eli Helsingin tuomiokirkkoon valtakunnalliseen kehitysvammaisten kirkkopyhään. Messu oli täynnä iloa ja valoa. Pääkaupunkiseudun seurakuntien vammaistyön porukka oli tehnyt upeaa työtä. Se, mikä näkyi kirkossa messuun osallistujille tai striimin kautta katselijoille, oli vaatinut lukemattomia työtunteja valmistelua. Heille, jotka olivat mukana kirkossa ja myös etänä osallistuville, kirkkopyhä oli hieno kokemus, jota muistellaan pitkään jälkeenpäin.
Mietin, olisinko voinut osallistua kirkkopyhään veljenpoikani kanssa. Tuskin. Liian iso tila. Liian paljon ihmisiä. Hälinää. Kovia ääniä kuten urut. Olisimme poistuneet ulos kirkon portaille syömään eväitä ennen kuin hän olisi muuttunut kurpitsaksi.
Kirkkopyhät ovat hienoja tilanteita heille, jotka pystyvät olemaan sellaisessa mukana. Heille, joiden kanssa on toimittu osallistumisen mahdollistamiseksi ennakoiden ja tukien. Tällaiset tilaisuudet ovat erityisrippikoulujen ohella seurakuntien ulospäin näkyvää kehitysvammaistyötä. Samaa näkyvää työtä ovat myös kerhot ja leiripäivät. Tämä on työtä, josta voidaan tiedottaa ja ottaa kuvia. Kirkkopyhässä tulevat näkyväksi ennen kaikkea kehitysvammaiset seurakuntalaiset, joiden kanssa messu yhdessä tehdään ja jotka saavat olla aktiivisesti mukana kaikissa messun osissa.
Näkymättömään työhön tarvitaan aikaa
Entä näkymätön työ. Kohtaaminen. Sielunhoito. Läsnäolo. Monesti tätä tapahtuu kehitysvammaistyössä yhteisten kokoontumisten yhteydessä. Kehitysvammaistyön pappi jää kerhon jälkeen paikalle oleilemaan ja juttelemaan. Kyselemään työntekijöiltä kuulumisia. Asumisyksiköiden muistohetkissä asukkaan kuoltua tämä toteutuu hyvin konkreettisesti. Yhteisessä tilanteessa on paljon rauhaa ja tilaa surulle ja kuoleman kohtaamisen käsittelylle. Kotikäyntejä tehdään ja erityislasten vanhempia tuetaan.
Kehitysvammaisten ihmisten elinikä on valtaväestöä alhaisempi. Se tarkoittaa sitä, että vanhemmat hautaavat lapsensa. Erityisrippikoulussa ohjaan aina työskentelyn kuolemasta, koska kehitysvammaisilta ja autisminkirjon ihmisiltä saattaa kuolla koulukavereita tai myöhemmin useampikin asumis- tai työkaveri. Se on jopa todennäköistä. Oman vanhemman kuolema on kehitysvammaiselle ihmisille usein elämää järisyttävä kokemus. Kehitysvammaistyön papit ja diakoniatyöntekijät kulkevat näitä surupolkuja joskus pitkänkin aikaa toisen ihmisen rinnalla.
Näkymätön työ, sielunhoito ja läsnäolo, vaatii tilaa, aikaa ja rauhaa. Näkymätöntä työtä ei voi tehdä, jos kalenteri täyttyy näkyvästä toiminnasta. Kun seurakunnissa päätetään säästää kehitysvammaistyöstä, niin voidaan muodostaa esimerkiksi virka, jossa on kolmannes tai puolikas kehitysvammaistyön papin työtä ja muu osa jotain muuta seurakunnan työalaa. Samalla on kuitenkin tärkeää miettiä, millainen on näkyvän ja näkymättömän työn suhde kehitysvammaistyön papin tehtävänkuvauksessa. Miten näkyvästä työstä tehdään tilaa näkymättömälle silloin, kun työtä on rajattava prosenttien mukaan?
Arjen yhteisöissä
Kehitysvammaiset ja autisminkirjon ihmiset ovat tänä päivänä asukkaina ja asiakkaina hyvinvointialueiden omissa vammaispalveluiden yksiköissä tai sitten yksityisen sosiaalialan yksiköissä käytännössä hyvinvointialueiden maksamilla paikoilla. Asumismuodot vaihtelevat tuen tarpeen mukaan. Osa asuu kotona omien vanhempien kanssa. Kehitysvammaistyön papit käyvät arkipäivisin toimintakeskuksissa, koska niissä tavoittaa erilaisissa asumismuodoissa asuvia ihmisiä parhaiten. Työ on pitkälti läsnäoloa arjen yhteisöissä. Seurakunnan seinien ulkopuolella. Näkymätöntä työtä voi myös kehittää ja laajentaa, kun siihen on aikaa ja mahdollisuuksia. Työ ei tule silloin sen näkyvämmäksi seurakunnassa paitsi kohtaamistilastoissa. Mutta se avaa toisen ulottuvuuden työhön. Ja ehkä sillä on jonkinlaista vaikuttavuutta. Kun on arjessa läsnä, pyydetään myös pyhään. Pyyntö jouluhartaudesta tulee toimintakeskuksen väeltä yleensä ennen kuin ehdin sitä edes ehdottaa. Työntekijät saattavat pyytää tuttua pappia perheensä kirkolliseen toimitukseen.
Pappi paikalla
Yhden Itä-Uudenmaan hyvinvointialueen kehitysvammaisten toimintakeskuksista on ilmoitustaululla, ryhmien seinillä sekä asiakkaiden päiväohjelmissa tänään teksti ja kuva: ”Pappi”.
Pappi paikalla -läsnäolotyössä en mene toimintakeskukseen kerhoa pitämään oman aiheeni kanssa ja tavarakassia raahaten. Menen toimintakeskukseen tietämättä lainkaan, mitä tulen kohtaamaan. En tiedä, mitkä asiat ovat siellä oleville ihmisille tällä hetkellä tärkeitä. Moni tulee tervehtimään heti, kun pääsen ulko-ovesta sisään. Joku tulee kertomaan, että on asiaa. Toinen tulee pyytämään käymään ryhmässä. Moikkauksia, hymyjä ja sipaisuja. Ihminen, jonka struktuuriin en tänään sovi, tulee huitomaan pappia pois ja sulkee oven edestäni. Istun sohvalle yhden ihmisen viereen ja kysyn mikä on. Kuuntelen huolta ja huokauksia. Ja sitten hän kertoo, että nyt tuli parempi olo.
Usein ohjaaja tulee sanomaan, että onpa hyvä, kun tulit. Asiakkaalla on omainen kuollut tai jotain muuta mielen päällä. Voisitko mennä juttelemaan hänen kanssaan? Hengailen, jutustelen, viivyn, odotan, kuuntelen. Olen mennyt paikalle tietämättä, millaisia asioita tänään tulee vastaan. On puhuttu elämästä, kaikesta maan ja taivaan välillä, ja mikä nyt mietityttää. Joku on saattanut mainita Jumalankin. On pyytänyt rukoilemaan.
Mitä pidempään läsnäolotyötä tekee toimintakeskuksissa, sen syvempi luottamus ja sitä enemmän keskusteluja on myös työntekijöiden kanssa. Läsnäolotyössä kohtaan kehitysvammaisia ja autisminkirjon ihmisiä, joiden kanssa ei vielä ole löydetty keinoja tukea osallistumista esimerkiksi kirkkopyhään. Eihän ihmisen mitta ole se, pystyykö hän osallistumaan seurakunnan tilaisuuteen. Mutta silti ihminen voi olla vuorovaikutuksessa, vaikka sen paikalla olevan papin kanssa, joka on perehtynyt puhetta tukeviin ja korvaaviin kommunikaatiomenetelmiin. Tulla kohdatuksi omalla tavallaan. Ehkä myös kuulluksi ja ymmärretyksi.
Veljenpoikani opetti minulle jo vuosia ennen kuin aloitin kehitysvammaistyön pappina, että pyhiä paikkoja ovat keinu ja vesi. Liikkeessä lepääminen, rentoutuminen ja kannateltavana oleminen. Tila, jossa ei tarvitse sanoa mitään. Läsnäolon tila.
Elina Jokipaltio Uudenmaan kehitysvammaistyön pappi Mäntsälän seurakunta
