Uuspakanuus Suomessa – buumi vai ei?

Mikä on mielikuvamme uuspakanuudesta ja vastaako se todellisuutta?

Karhun kansa -yhdyskunnan rekisteröinti joulukuussa 2013 oli sikäli merkittävä asia, että kyseessä on ensimmäinen uuspakanallinen yhteisö, joka on saanut rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan statuksen Suomessa. Yhdyskunta haluaa vaalia Itämeren suomalais-ugrilaisten kansojen uskonnollista ja hengellistä perintöä. Uskontotieteen näkökulmasta suomenusko voidaan sijoittaa pitkälti uuspakanuuden piiriin, vaikka kyseisen uskonnon piirissä määrittelyä joskus vierastetaankin.

Minulta kysytään usein, onko nyt menossa jokin pakanuuden buumi. Uuspakanuus näyttää vakiinnuttaneen paikkansa vaihtoehtoisten uskontojen kentällä Suomessa ja toiminta on vireää, joten ohimenevästä ilmiöstä ei ole kysymys. Tarkasteltaessa uskonnollisten yhteisöjen kokonaiskarttaa ei kuitenkaan voida puhua varsinaisesta umista.

Suomeen länsimainen uuspakanuus rantautui jo runsas 30 vuotta sitten. Suomessa on tusinan verran pieniä uuspakanallisia ryhmiä, joista Lehto – Suomen Luonnonuskontojen yhdistys ry (perustettu 1998) ja Pakanaverkko ry (1999) ovat suurimpia. 1990-luvun lopulta lähtien uuspakanuus sai enemmän näkyvyyttä wicca-uskonnon myötä. Viime vuosina uuspakanuuden kentällä on ollut aktiivisesti mukana arviolta 500–1000 henkilöä.

Uuspakanuuden moninaiset juuret

Useimmat (uus)pakanoiksi itsensä määrittelevät suuntautuvat uskonnonharjoituksessaan esikristillisiin eurooppalaisiin luonnonuskontoihin, niiden vanhoihin myytteihin, symboleihin ja niistä tehtyihin uusiin tulkintoihin. Uuspakanuus- tai pakanuus-sanaa käyttävät niin uskonnonharjoittajat itse kuin uskonnontutkijat.

Uuspakanuudessa ei ole yhtenäistä ja yksityiskohtaista dogmatiikkaa, kanonisoitua yhtä pyhää kirjaa, tai yhtenäisiä rituaalikäytäntöjä. Sen sijaan individualismi, yksilön oman kokemuksen merkitys auktoriteettina ja eklektisyys (aineksia lainataan eri tahoilta) ovat uuspakanuuteen leimallisesti kuuluvia asioita. Panteistinen (luonto ja jumaluus samastetaan) tai panenteistinen (”luonto on jumaluudessa”) kokemus ja tulkinta jumaluudesta sekä vuodenaikarituaalit yhdistävät usein erilaisia uuspakanallisia uskontoja.

Uuspakanuus jakaantuu useisiin virtauksiin. Suomessa siihen lukeutuvat wiccan eri suuntaukset, kansallisiin perinteisiin keskittyvät suuntaukset kuten suomenusko, kaikki eklektinen uuspakanuus ja luonnonusko sekä uussamanismi.

Uuspakanuus syntyi organisoituina liikkeinä 1900-luvun jälkipuoliskolla. Sen syntyyn vaikutti paljolti jo 1800-luvun aikana syntynyt romanttinen kiinnostus Euroopan esikristillisiin juuriin. Toinen taustalla vaikuttanut perinne on samanaikainen esoteerisen perinteen elpyminen. Monilla uuspakanallisilla rituaaleilla on taustanaan esoteerisesta traditiosta omaksuttuja aineksia. Kolmas vaikuttaja on ollut etnografinen tietämys alkuperäiskansojen piirissä harjoitetuista samanistisista ja maagisista rituaaleista.

Tavallinen ja erilainen pakana

Millainen on suomalainen (uus)pakana? Hän on useimmiten nuori aikuinen, mutta usein myös jo keski-ikäinen henkilö. Et erota häntä katukuvassa, ja monien asioiden suhteen hän on hyvin keskivertokansalainen.

Hänen uskontoonsa kuuluvat toki muun muassa ”vanhat Jumalat”, Jumalatar/Jumalattaret, joskus magian harjoittaminen ja vuodenaikarituaalit. Valtaväestölle tämän kaltaiset asiat ovat jo eksoottisempia ja kuulostavat oudoiltakin. Toisaalta suomalaiset mainitsevat usein, että he kokevat pyhyyden juuri luonnon keskellä, joten luonnon ja pyhyyden yhteen liittämistä ei sinänsä useinkaan koeta vieraaksi.

Taannoin tein haastattelututkimusta suomalaisista wiccoista Nuorisotutkimus-lehteen erään kollegani kanssa. Jotkut haastateltavat kertoivat, että wiccan löytäminen oli heille ikään kuin entuudestaan tuttua ja he käyttivät ilmaisua kotiin paluu. Kun uskonnosta on kysymys, ei ole yllättävää, että myös pyhyyden kokemus ja kohtaaminen nousivat vahvasti esille. Uuspakanuudessa korostetaan myyttien ja symbolien merkitystä ja usein myös eräänlaista sakraalia ”leikkimielisyyttä.”

Kirkko elää uskonnollisen moniuskontotoisuuden keskellä ja uuspakanuus on yksi ja varsin pieni osa monimuotoisuutta. Jos naapurissasi asuu pakana, on hän aika lailla tuiki tavallinen ihminen, joka – suomalaiseen tapaan – haluaa todennäköisesti pitää uskontonsa yksityisasiana.

Jussi Sohlberg
tutkimuskoordinaattori, Kirkon tutkimuskeskus