Uskommeko Saatanaan niin kuin kirkko opettaa?

Netin keskustelupalstoilla tosi kristillisyyden mittariksi näyttää viime viikkoina – tapaus Jalovaaran jälkeen – muotoutuneen usko persoonallisen pahan olemassaoloon.

Kyselytutkimusten mukaan tähän uskovat kuitenkin pääasiassa kirkon työntekijät, mutta yhä harvemmin seurakuntalaiset. Kirkon työntekijöistä 68 % sanoo uskovansa vakaasti Saatanan olemassaoloon, joka viides pitää sitä todennäköisenä. Vain kaksi prosenttia ei liity tähän työntekijöiden yhteiseen uskoon ja neljä prosenttia pitää Saatanan olemassaoloa epätodennäköisenä. (Radio Dei & Kirkon tutkimuskeskus 2013.)

Suomalaisista Saatanan olemassaoloon uskoo vakaasti 14 % ja sitä pitää todennäköisenä 16 %. Epätodennäköisenä Saatanan olemassaoloa pitää viidennes ja kolmannes ei usko ollenkaan. 15 % ei osaa sanoa. (Gallup Ecclesiastica 2012.)

Mitä me sitten tarkoitamme sillä, että vakuutamme uskovamme persoonalliseen pahaan? Näemmekö todella vanhan vihtahousun vilahtelevan nurkissa ja seinänvierustoilla? Vai haluammeko vain ulkoistaa pahuuden ja pestä kätemme siitä, että pahuus saa persoonalliset kasvot meissä ihmisissä? Eikö Kristus voittanutkaan pahan valtaa?

Ei ihme, että kirkon jäsenet ovat epätietoisia kirkon opetuksesta Saatanasta. Kotimaa-lehden (no 10/2013) otannassa 3. paastonajan sunnuntain saarnoista saarnattiin, että Pyhä Henki ja paha henki eivät mahdu samaan tomumajaan, mutta useimmiten myös siten, että pahuus tulee ihmisestä itsestään, ei ulkopuolelta.

Opetus persoonallisesta pahasta kaipaisi päivitystä eli nyt haluttaisiin kuulla kirkon ääntä siitä, mitä kirkko opettaa pahasta – kansankielisesti ilmaistuna.

Ääntä kirkosta ja sen liepeiltä kuullaan myös pääsiäisen jälkeen 8.4. Kirkon tutkimuskeskuksen seminaarissa Haastettu kirkko – osallisuus, yhteisöllisyys, usko Tampere-talossa. Seminaarin striimaus löytyy Sakastista.

Maarit Hytönen
tutkija, Kirkon tutkimuskeskus