Uhanalaisia seremonioita

Ensin olin aikeissa kirjoittaa kuningas Charles III:n kruunajaisista, kun kyseessä sentään oli vuosikymmenten jumalanpalvelustapaus. Poikkeuksellista nähdä suoraan kotisohvalta niin ainutlaatuista ja historiallista jumalanpalvelusta. Ja miten kauniisti siinä yhdistyikään muinaisuus ja nykyaikaisuus! Kruunajaisilla on ollut kristillisessä Euroopassa vuosituhantiset perinteet, jotka monarkian kadotessa hävisivät kuin monet uhanalaiset eläinlajit. Viimeinen kristillisin menoin kruunattu monarkki sinnittelee Iso-Britanniassa kuin lintuharvinaisuus.

Muissa maissa, kuten Ruotsissa, perinteisistä kruunajaisseremonioista on luovuttu. Tuskin olet nähnyt valokuvaa kruunupäisestä Kaarle XVI Kustaasta, eikä hän käytäkään kruunua, koska häntä ei ole kruunattu. Eivät käytä myöskään hovin daamit, pitävät tyylin vuoksi silti kruunulta näyttäviä hiuspantoja. Kruunuja taitaa heillä kuitenkin kulua samaan tahtiin kuin virkaveljellään puntia.

Ajattelin pohtia hieman kirkkohäitä. Ne ovat kruunajaisten tapaan länsimaissa nopeasti katoavaa kansanperinnettä. Kirkkohäät ovat kuuluneet Suomessa varsinkin kesäjuhlien kuvastoon, mutta tilanne on nopeasti muuttumassa. Kirkollisten vihkimisten määrä on pudonnut 30 vuodessa 80 prosentista nykyiseen 42 prosenttiin. Siis minun lapsuudessani lähes kaikki menivät kirkossa naimisiin, nykyään vain kaksi viidestä. Eli todennäköisemmin kirkkohäille sanotaan ei. Ja tämä pudotus tapahtui todella nopeasti, vain parissa kymmenessä vuodessa.

Ilmiö johtuu kahdesta seikasta: ensiksikin ihmiset eivät koe kirkkoa enää merkitykselliseksi ja moni on eronnut kirkosta. Toiseksi kirkon oman lainsäädännön vuoksi kirkollisesti voidaan vihkiä vain, jos molemmat ovat kirkon jäseniä. Vaikka toinen vihittävä kuuluisi kirkkoon, niin koska todennäköisesti toinen ei kuulu, vihkiminen täytyy suorittaa jossain muualla kuin kirkossa.

Ehdotus ja sen käsittely

Tähän jälkimmäiseen ongelmakohtaan Helsingin hiippakuntavaltuusto halusi tehdä kirkolliskokouksessa muutoksen. Ehdotuksen takana oli Paavalin seurakunta Helsingissä, jonka alueella enää alle puolet ovat seurakunnan jäseniä. Ongelma on siellä varsin akuutti. Ehdotuksena oli, että kirkolliseen vihkimiseen riittäisi vain toisen vihittävän kuuluminen kirkkoon.

Aloitteen perusteissa nostetaan esiin, että jos puoliso ei ole kirkon jäsen, nykykäytäntö rankaisee jäseniään, kirkko menettää mahdollisuuden kohdata ja julistaa evankeliumia jäsenilleen, pappien vihkioikeus voi olla tulevaisuudessa uhattuna, moniuskontoisessa yhteiskunnassa on vaikea tulkita ”muuta kirkkokuntaa” ja olisi tarpeen vahvistaa näin myös uskontodialogia.

Kun aloite kiersi erilaisia valiokuntia, niin asiassa ei nähty teologista estettä. Kautta kirkon historian on vihitty sellaisia pareja, joista toinen ei ole ollut edes kastettu. Kirkolle kaikissa toimituksissa on aina läsnä teologinen ja hengellinen aspekti sekä jumalanpalvelusluonne. Toimitukset ovat samalla myös kirkon jäsenien oikeuksia. Toisaalta uusi tilanne tarvitsisi varmasti paljon ohjeistusta ja tukimateriaalia.

Lakivaliokunta kuitenkin asettui pääosin vastustamaan esitystä. Lausunnossa nähtiin, että aloitteen pointit hyvinkin totta, mutta samalla muutoksen kautta poistuisi merkittävä syy liittyä kirkkoon. Toiseksi muutoksella voisi olla vaikutus rippikoulun suosioon, kun toiselta vihittävältä ei enää sitä vaadittaisi. Kolmanneksi nähtiin uhkana, että muiden uskontojen perinteitä pyrittäisiin yhdistämään kristilliseen vihkitoimitukseen. Neljänneksi olisi poikkeavaa, jos kirkollinen toimitus avattaisiin kirkkoon kuulumattomille ja muiden uskontojen edustajille. Lakivaliokunnan mielestä kirkollinen siunaus kuitenkin palvelee niitä, joilla ei ole mahdollista nykytilanteessa mennä kirkollisesti naimisiin.

Toukokuun kirkolliskokouksessa käytiin asiasta vilkasta keskustelua, ja esitys lopulta hylättiin, kun tarvittavaa määräenemmistöä ei saatu kasaan. Keskustelu paljasti eri näkökulmia asiaan. Yhtäältä pelättiin, että nykykäytäntö sulkee kirkon ovet ihmisiltä ja korostettiin miten teologista estettä asiaan ei ole. Toisaalta tuettiin lakivaliokunnan lausunnon päätelmiä: Se on yksi tärkeä syy kuulua ja liittyä kirkkoon tai käydä rippikoulu, kristityn tulisi mennä naimisiin toisen kristityn kanssa, ja miten viime vuosikymmeninä on levennetty, lievennetty ja loivennettu kirkon jäsenyyden ehtoja.

Arviointia

Jäin miettimään puheenvuoroja ja esitettyjä argumentteja. On totta, että monelle kirkon jäsenyydessä tärkeää on kirkolliset toimitukset. Itse asiassa se on syistä tärkein. Mutta on huomattava, että se ei ole tärkeä syy liittyä kirkkoon vaan pysyä kirkon jäsenenä. Voi hyvinkin pohtia, että mitä tarkoittaa yhä yleisemmät tilanteet, jossa kirkon jäsenet eivät pääse osaksi kirkollisista toimituksista.

Avioliittoon vihkiminen ei myöskään näytä tukevan kirkon jäsenyyttä kirkkoon kuulumattomien parissa. Tutkimusten mukaan esimerkiksi vuosina 2017–2019 kirkollisesti vihityistä 4 % liittyi sen vuoksi kirkkoon, ja näistä noin puolet erosi sitten uudestaan vuoden sisällä vihkimisestä. Käytännössä monille prosessi kirkkoon liittymiseen on vaivalloinen, yhä useammalle ylitsepääsemätön.

Naimalupa syynä rippikoulun käymiselle herättää myös kysymyksiä. Yksittäin kysyttynä kirkkohäät on yksi rippikoulun käymisen syy kummiuden, kavereiden ja hauskanpidon rinnalla. Mutta samalla on huomattava, että yhä useampi rippikoulun käynyt ei lopulta haluakaan mennä kirkossa naimisiin ja kastaa lapsia. Tai edes kuulua kirkkoon. Eikä siksi pääse kummiksikaan.

Entä onko kirkossa loivennettu jäsenyyden ehtoja? Tämä riippuu luultavasti näkökulmasta. Historiallisesti tarkasteltuna kirkon jäsenyys on ollut avioliiton sivujuonne. Kristinuskon alkuaikoina liitto pohjautui kihlaukseen ja avioliiton kristillisyys ehtoollisyhteyteen. Avioliitto-oikeuden loi molemminpuolinen suostumus ja kirkollinen siunaus tapahtui vasta avioliiton alettua. Kristillinen elämä oli avioliiton tavoite, ei lähtökohta. Lähtökohta oli puolisoiden välisessä yhteydessä, jonka kruunasi yhteyden toteutuminen perheenä. Lutherillekin avioliitto perustui kihlaukseen ja avioyhdyntään eli copula carnalikseen. Kirkolla toki oli tarve säädellä ja määritellä avioliiton solmimista yhdessä yhteiskunnan kanssa, ja äärimmilleen siinä mentiin puhdasoppisuuden aikaan, jolloin vihkikaavojen rukoussisältöjä ja jumalanpalvelusluonnetta pyrittiin painamaan minimiin ja pappi oli ennen muuta maallinen viranomainen. Sittemmin ihmisten elämäntilanteiden ja kirkon itseymmärryksen vahvistaminen tuli vallitsevaksi trendiksi ja hyvä niin. Kun kehitystä tähän päivään katsoo, niin minusta kirkossa on loiventamisen sijaan pyritty ennen kaikkea parantamaan jäsenyyden ehtoja.

En tosin näe Paavalin seurakuntaneuvoston esitystäkään täydellisenä. En usko, että kirkon jäsenyysehtojen lieventäminen tässä tapauksessa nostaa jäsenmäärän nousuun. En usko, että kirkkohäät olisivat sellainen asia, joka yksinomaan houkuttelisi kirkon jäseneksi tai evankeliumia kuulemaan. Uskontodialogi ja evankeliumin julistaminen sopivat myös huonosti samaan huoneeseen. Kuten Kirkolliskokouksen puheenvuoroissa todettiin, paljon parempia jäsenhankintakeinoja kyllä löytyy.

Suojelutoimilla on kiire

Oma näkemykseni aiheesta liittyy lähes viidentoista vuoden pappisuraan ja yli kymmenen vuoden kokemukseen Helsingissä järjestettäviltä häämessuilta. Siis tapahtumasta, jossa tulevat vihkiparit pääsevät tutustumaan ajan trendeihin ja hääalan toimijoihin. Vastasin siellä kirkkohäitä markkinoivasta esittelypisteestä yhdessä pääkaupunkiseudun seurakuntien kollegoiden kanssa. Päällimmäisin ja lisääntyvin kokemus on ollut, että yhä harvempi häitä suunnitteleva enää suunnittelee kirkkohäitä. Pääsyynä on juuri se, että toinen puolisosta ei kuulu kirkkoon. Silti halua vielä olisi paljon. Yhä harvempi vaivautui järjestämään siviilivihkimisen jälkeen erillistä avioliiton siunaamista, kun muut toimijat pystyvät nykyään räätälöimään siviilitilaisuudesta merkityksellisemmän, henkilökohtaisemman, vaivattomamman. Ja kun tapakulttuuri viimein kuolee, niin uusi normaali korvaa vanhan, ja kirkkohäät alkavat käydä yhä harvinaisemmaksi ja uhanalaisemmaksi.

Oman kokemukseni ja parhaan ymmärrykseni pohjalta asetun kyllä Paavalin seurakuntaneuvoston esityksen kannattajaksi. Minusta muutos pitäisi tehdä mahdollisimman pian. Teologisia esteitä ei ole ja avioliitto on aina elänyt ajassa. Ytimessä on puolisoiden keskinäinen yhteys, eikä kirkon ole ollut tarpeen tai mahdollistakaan määritellä kenen kanssa haluaa elämänsä jakaa. Kristillinen avioliitto tarkoittaa aitoa ihmisten välistä yhteyttä, joka mahdollistaa samalla kasvun syvempään yhteyteen Jumalan kanssa.

Toivottavasti kirkkohäille ei käy kuten monille eläinlajeille, että se ymmärretään pelastaa vasta sitten, kun se on lähes uhanalainen ja kadonnut. Ehkä nyt ehtisi kääntää jokainen kivi, jolla viedään kirkon asemaa ja kirkollista vihkimistä eteenpäin ajassa?

Kuningas Charlesin kruunajaisissa voitelu alttarilla tapahtui kauniin sermin suojassa. Sermiin oli kirjailtu Juliana Norwichlaisen kuuluisat sanat: ”Kaikki kääntyy hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi”. Siinä hyvää vihkiteologiaa kaikille kesähäitään suunnitteleville ja meille muillekin.