Messu on juuri päättynyt ja vastaanotan virsikirjoja kirkon ovella. Kiitän ja hymyilen jokaiselle messusta kotiin lähtijälle. Vastaukseksi saan siunauksen ja hyvän pyhän toivotuksia. Ihmisten lähdettyä luokseni tulee messussa ollut mies. Hän kertoo olleensa eilen veljensä hautajaisissa. Otan osaa ja mies kuvailee veljensä viimeisiä aikoja ja hautajaisten tunnelmaa tarkemmin. Miehen olemuksesta välittyy vahva suru ja samaan aikaan tietynlainen rauhallisuus.
Lämpimät ja läsnäolevat kasvot
Työssäni tuntisuntiona olen oppinut, millaiset mahdollisuudet suntioilla on ihmisten kohtaamiseen. Olen töissä kahdessa kirkossa, joista toinen on auki päivittäin ja toinen lähes päivittäin. Kohtaan jokaisessa työvuorossani kirkkoon hiljentymään tulevia ihmisiä. Suntiona olen näille ihmisille kirkon kasvot. Toivoisin näiden kasvojen olevan lämpimät ja läsnäolevat.
Kirkkokahvien merkitys on kohdatuksi tulemisessa
Kirkkokahvivuoroissa laitan kahvipöydän valmiiksi, tiskaan, siivoan ja joskus intoudun leipomaankin. Tärkeimmäksi työtehtäväksi priorisoin kuitenkin kahville tulevien ihmisten kanssa juttelun. Kahvipöydän ääressä ihmisten kanssa jakamieni hetkien kautta olen ymmärtänyt, miten juuri kohdatuksi tuleminen on monille merkittävin syy tulla kirkkokahveille. Yhteinen kahvettelu tarjoaa mahdollisuuden siihen, että joku kysyy sinulta: ”Mitä kuuluu?” Samalla voi keskustella niitä näitä tai puhua henkilökohtaisemmistakin asioista.
Kokemusten jakamista luonnollisissa tilanteissa
Viimeisimmässä kirkkokahvivuorossa työskentelin yhdessä vapaaehtoisen seurakuntalaisen kanssa. Tiskaamisen ja kuppien kaappeihin viemisen lomassa keskustelumme soljui kuoleman teemaan ja läheltä koskettaviin kokemuksiimme siitä. Välillä keskeytimme touhuamisemme hetkeksi aikaa ja pysähdyimme asian äärelle. Sitten taas jatkoimme tekemistämme. Tällä tavoin touhuamisen lomassa oli turvallista ja luontevaa jakaa ajatuksia ja kokemuksia. Usein lämminhenkiset kohtaamiset ja keskustelut tapahtuvatkin luonnollisissa, ennalta sopimattomissa tilanteissa.
”Kiitos kun rukoilit puolestani”
Kerran kirkon auki ollessa luokseni tuli itkuisen oloinen nainen. Hän ei kertonut tilanteestaan mutta pyysi että rukoilisin hänen puolestaan. Lupasin rukoilla. Työpäivänikin oli sellainen, että olisin pystynyt keskustelemaan vain pienen hetken. Kirkossa alkoi tilaisuus, jonka aikana seisoin ovella. Rauhallisen hetken koittaessa rukoilin mielessäni. Toin Jumalan eteen tapaamani naisen ja hänen itkuisen olemuksensa.
Aivan työpäiväni lopussa kohtasin sattumalta kirkon pihalla jälleen tuon naisen. Silmät loistaen ja olo selvästi helpottuneena hän tuli kertomaan, miten oli päivän aikana saanut selvitettyä mieltään painaneita asioita. Muistan miten hän sanoi: ”Kiitos kun rukoilit puolestani.” Yhdessä ihmettelimme tovin rukouksen kantamista ja iloitsimme hänen tilanteensa paranemisesta.
Sielunhoitoa on hetki välitöntä läsnäoloa
Tämän kokemuksen jälkeen ymmärsin, että sielunhoito ei ole pelkästään pitkiä keskusteluja. Sielunhoitoa ovat myös lyhyet kohtaamiset, osan ottaminen, rukoileminen ja voimien ja siunauksen toivottaminen. Ihmisille voi olla todella merkityksellistä se, että joku kuuntelee ja keskittyy edes tovin, sanoo muutaman sanan. Loppujen lopuksi sanat eivät ole avainasemassa, vaan lämmin ja välittävä katse, hetki välitöntä läsnäoloa. Se, että joku jakaa pienen palan elämää kanssasi. Tuo joku voi olla suntio.
Teksti:
Eveliina Hiltunen
Teologian kandidaatti, terveydenhoitaja ja sairaanhoitaja