Äsken julkaistiin Maisterista papiksi-tutkimushankeen loppuraportti Opinnoista pappisuralle. Pappeuteen kasvu, haasteet ja muutokset. Sen yhtenä havaintona oli, että papin koulutuspolkua tulisi kehittää opiskelijoiden ammatillista kasvua tukevaksi.
Kun verrataan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien koulutuspolkua vastaaviin ratkaisuihin pohjoismaisissa sisarkirkoissa, voidaan todeta, että Ruotsin kirkko kantaa huomattavasti suuremman kokonaisvastuun tulevien pappien hengellisestä tukemisesta, pappisidentiteetin muodostumisesta ja käytännöllisten taitojen harjoittamisesta. Vastuu tästä on jaettu kirkon koulutusinstituutin ja hiippakuntien kesken. Tämä järjestely tukee tulevien pappien integroitumista seurakuntien elämään, mikä on tullut yhä tärkeämmäksi, koska yhä useammalla on ennestään suhteellisen ohut side kirkkoon.
Ratkaisun varjopuolena on, että hiippakunnat toteuttavat tätä perehtymistä työhön ja pappeuteen hyvin eri tavalla. Kun maisterit aloittavat yhteisen loppuvuotensa koulutusinstituutissa, heidän lähtötasonsa eri aineissa vaihtelevat tästä syystä suuresti. Tämä johtaa siihen, että osa kokee koulutuksen liian helpoksi, lähinnä jo opittujen taitojen kertaamisena, kun taas toiset aloittavat melkein alusta.
Ruotsissa soveltuvuustutkinta ja papiksi valmistuminen ovat tutkimusten mukaan emotionaalisesti ladattuja vaiheita, ja moni kokee ne raskaiksi. Vastuujako hiippakuntien ja koulutusinstituutin välillä on koettu epäselväksi: tulisiko opettajien raportoida piispalle, jos heissä herää epäilyksiä kandidaatin soveltuvuudesta? Tämä pelätään johtavan siihen, että opiskelijat eivät uskalla tuoda käsityksiään julki. Norjan kirkossa askel opiskelijasta papiksi on paljon mutkattomampi: opiskelunsa loppuvaiheessa tulevilla papeilla on oikeus kantaa papinpaitaa sekä toimittaa ehtoollista ja useimpia kirkollisia toimituksia. Soveltuvuustutkinta on Norjassa ratkaistu eri tavalla kuin sisarkirkoissa: käytännössä tämä seulonta on ulkoistettu käytännöllisistä harjoituksista ja harjoittelujaksoista vastaaville yliopisto-opettajille.
Ruotsissa uudet papit toimivat vuoden hiippakuntien palkkaamina apupappeina, sen sijaan pastoraalitutkintoa vastaavaa koulutusta ei ole ollenkaan. Sekä Suomessa että Tanskassa satsataan vastavihittyjen jatkokoulutukseen. Tanskan kirkossa pakollisia kursseja on vain kaksi, mutta sen lisäksi ohjelmaan kuuluu kertausjakso kirkon koulutusinstituutissa. Suomen ev.lut. kirkon koulutusohjelma on selkeästi mittavin, ja se korvaa ainakin osittain melko ohuen tuen tuleville papeille heidän opintojensa lomassa.
Nämä erilaiset käytännöt kertovat mielestäni ensinnäkin siitä, että asioita voi tehdä eri tavalla saman kirkkokunnan sisällä. Toiseksi väitän, että meidän kannattaa oppia toisistamme, jotta välttäisimme toisten tekemät virheet, ja meidän kannattaa hyödyntää toisten onnistumiset ja innovaatiot. Sisarkirkkoja yhdistää tällä hetkellä selkeä tavoite löytää keinoja, joilla koulutuspolun eri vaiheita kytketään selkeämmin yhteen, jotta ne yhdessä vahvistaisivat tulevien pappien sekä ammatillista, teologista että hengellistä kasvua.
Björn Vikström
Systemaattisen teologian professori
Åbo Akademi