Nuorten kirkkodraamaa Hyvinkäällä. Kuva: Aarne Ormio
Kirkolla vaikuttaa olevan oheneva merkitys suomalaisen nuoren elämässä. Miksi?
Ehkä siksi, ettei nuoresta ole luontevaa kertoa elämänsä merkityksiä kielellä, jota kirkossa puhutaan. Kirkko ja nuoret eivät puhu samaa kieltä. Kirkon kieli on vieraannuttavaa, se on ulossulkevaa.
Kirkon nuorisotyössä, toiminnan tasolla, eivät niin ikään kohtaa kirkon kieli ja nuoren kieli. Rippikoulun jälkeisessä nuorisotyössä korostuu koulutuksellinen toiminta, johon suuntautuu vain pieni osa nuorista. Miten kirkko kohtaa ne, jotka eivät ole kiinnostuneita koulutuksista tai eivät välitä abstraktista ”ihmissuhdekielestä”? He ovat suuntautuneet esimerkiksi toiminnallisesti. Kirkon toiminta ja kommunikaatio eivät kohtaa nuorten persoonia ja elämäntilanteita.
Kirkon ja nuoren välistä ymmärrettävää vuorovaikutusta vahvistaa, jos kirkko tunnistaa ne tilat, joissa nuoret rakentavat identiteettejään ja jakavat omalla kielellään elämänsä merkityksiä. Näissä tiloissa tapahtuvat nuoren elämän tärkeät pohdinnat ja kysymykset. Niissä on paikka myös aikuisille jakamaan ajatuksia vaikkapa seurustelusta, taloudellisista huolista, yksinäisyydestä. Kirkon työ sosiaalisessa mediassa on onnistunut löytämään näitä merkitysten jakamisen tiloja.
Nuori etsii elämänsä tarkoitusta, pohtii hänelle tärkeitä ja pyhiä asioita ja ehkä hän ajattelee myös Jumalaa. Mitä hän pohtii elämänsä merkityksistä, tärkeistä suhteistaan tai Jumalasta? Miten hän Jumalasta puhuu? Kirkon tulisi kuulla ja havaita, mitä, miten ja missä nuori puhuu elämästään ja Jumalasta.
Vai eikö kirkko kuule nuoren puhetta? Ei, koska kirkko ei ymmärrä nuoren puhetta. Ei, koska kirkolla on niin paljon itsellään sanottavaa.
Elina Juntunen
Työalasihteeri, KJY
Kirjoitus perustuu Kahden kerroksen kirkko -tapahtuman alustuksiin. Alustajina toimivat kansanedustaja Mari Kiviniemi, erityisnuorisotyönohjaaja Juha Jutila, hiippakuntadekaani Ari Hukari, projektipäällikkö Merit Linden sekä arkkipiispa Kari Mäkinen.