Pekka Rehumäki kehottaa keksimään jumalanpalveluksen uudelleen. – Kuva: Aarne Ormio
”Minut on aina kutsuttu uudistamaan, tekemään jotakin uutta”, summaa Jumalanpalvelus ja yhteiskunta- yksikköä elokuusta alkaen johtanut Pekka Rehumäki työhistoriaansa. Aiemmassa työssään Kempeleen kirkkoherrana hänen ensimmäinen haasteensa oli kehittää seurakunnan työilmapiiriä. Nyt hän kokee olevansa muutosjohtaja luotsatessaan Jumalanpalvelus ja musiikkityö- sekä Yhteiskunnallinen työ- yksiköistä yhdistämällä luotua suuryksikköä kirkkohallituksessa. Johtajan tehtävänä on myös toimia jumalanpalveluselämän asiantuntijana kirkkohallituksessa.
Yksikön haasteet ovat kovat: seurakunnissa on paineita elvyttää jumalanpalveluselämää, joka monissa tilastoissa näyttää hiljenevältä. Rehumäki uskoo sunnuntaisen pääjumalanpalveluksen käyttämättömiin mahdollisuuksiin. Se olisi hänen mielestään oltava seurakunnan tärkein asia, satsausten kohde ja kaiken toiminnan tähtäyspiste.
”Jumalanpalvelukseen osallistuvan seurakuntalaisen pitää voida kaikesta nähdä, että pääjumalanpalvelus on vieraanvarainen juhla, jossa ei säästellä. Ei tarvitse olla koreaa, mutta siihen on panostettava”, Rehumäki kuvaa.
Yhteiskunnallisia teemoja jumalanpalveluksiin
Myös yksiköiden yhdistämiseen liittyy haasteita. Rehumäki vertaa organisaatiouudistuksen työntekijöille aiheuttamia reaktioita menetykseen liittyvään suruprosessiin.
”Siinä kriisissä on omat vaiheensa, jotka ovat samanlaisia kuin surutyössä. Uudistus vie ihmisiltä kokemuksen tasolla energiaa ja aikaa”, hän sanoo. ”Uskon, että pahimman yli on jo päästy.”
Rehumäki toivoisi, että jumalanpalveluselämässä näkyisivät entistä rohkeammin yhteiskunnallisen työn teemat: maahanmuuttajat, pakolaisuus, vammaistyön kysymykset, ympäristö ja kestävä kehitys. Rehumäki nimeääkin yhdeksi yksikkönsä suurimmaksi kysymykseksi sen, miten yhteiskunnalliset teemat saisivat ilmaisumuodon suomalaisessa spiritualiteetissa.
Suomalaisen työväenliikkeen historiasta väitelleen Rehumäen mielestä olisi pohdittava yhteiskunnallisten teemojen ja jumalanpalveluselämän vuorovaikutusta. ”Kun messusta löytyy monikulttuuristuva yhteiskunta, kirkko alkaa uudistua.”
Jumalanpalvelus määrittelee seurakunnan
Kempeleessä Rehumäen tavoitteena oli, että kaikki työntekijät olisivat mukana tekemässä seurakunnan pääjumalanpalvelusta. Seurakuntalaisia otettiin mukaan moniin tehtäviin. Vapaaehtoisten aktiivijoukon näkyvin hahmo oli kirkkoväärtiksi nimitetty maallikko.
”Piispainkokous on jo antanut ohjeet, joiden mukaan jumalanpalvelusta ei voi toimittaa ilman seurakuntalaisten näkyvää panosta. Nyt meidän tulisi makustella sellaista ajatusta, että seurakunta määriteltäisiin jumalanpalvelukseen kokoontuneeksi yhteisöksi. Seurakuntalaiset pitäisi saada kokemaan vieraanvaraista yhteisöllisyyttä. Tulokset jo tehdyistä seurakuntalaisia aktivoivista hankkeista ovat rohkaisevia.”
Lasten ja nuorten saaminen mukaan olisi iso kulttuurinen muutos. Rehumäki ehdottaa, että näille annettaisiin enemmän sellaisia tehtäviä, joissa he olisivat esillä ja näkyisivät.
”Jumalanpalveluksen uudistamisen pitää lähteä siitä, että jumalanpalvelus on seurakunnan ydintoimintaa ja kaiken keskus, eikä mikään erillinen työmuoto. Kaikkien työntekijöiden pitäisi löytää siinä oma roolinsa ja se on iso koulutuksellinen kysymys, jos jumalanpalvelus on totuttu jättämään pappien ja kanttorien huoleksi.”
Osallisuutta voitaisiin Rehumäen mukaan laajentaa työntekijöiden lisäksi luottamushenkilöihin, vapaaehtoisiin ja näiden omiin verkostoihin.
Kaikki paukut päämessuun
Rehumäen mukaan niin kutsutuissa etuliitemessuissa ei ole jumalanpalveluksen tulevaisuus.
”Jos todella satsattaisiin kunnolla tähän yhteen pääjumalanpalvelukseen, aikaa myöten kirkot täyttyisivät. En halua kaikkia erityismessuja kuitenkaan turhentaa. Esimerkiksi Suomalainen messu on hieno. Kempeleessä se toimitettiin itsenäisyyspäivänä. Se toi esiin myönteistä suomalaisuutta ja iloa harmauteen.”
Musiikin monipuolinen käyttö kuuluu Rehumäen mukaan olennaisesti jumalanpalveluksen kehittämiseen. Lisäksi olisi saatava eri ikäryhmät mukaan ja otettava rohkeasti käyttöön jumalanpalveluksen symboliikkaa. Kempeleessä jokainen sunnuntaijumalanpalvelus alkoi ja päättyi ristisaattoon.
”Se oli joka kerta puhutteleva symboli siitä, kuinka Kristus saapuu seurakunnan keskelle ja seurakunta seuraa Häntä arkeen. Tällaista kaikkea voidaan paikallisesti tehdä ja melkein keksiä jumalanpalvelus uudelleen.”
Henkilökohtaisesti en usko siihen, että kirkot täyttyvä sillä, että ”todella satsataan kunnolla tähän yhteen pääjumalanpalvelukseen”. Tiedän monia seurakuntia, joissa ns. pääjumalanpalvelukseen panostetaan erittäin paljon, niinpä niissä käy ihmisiä 100-200 joka sunnuntai, välillä enemmänkin. Tämä on noin 0,5-2,0% seurakunnan jäsenmäärästä. Rehumäki siis katsoo, että tämä riittää seurakunnalle, palvellaan suurella panostuksella yhtä lammasta ja unohdetaan ne 99.
Kyllä messuun panostaa kuuluu, teologisessa mielessä se on seurakunnan sydän ja tärkeä heille, jotka siihen ovat juurtuneet. Mutta sunnuntaiaamun ns. päämessuun jumiminen on mielestäni paha virhe. Olen Rehumäen kanssa eri mieltä ”etuliitemessuista”. Niissä on jo nyt kirkon tulevaisuus. Esim. metallimessu kokoaa tämän genren kaikenikäisiä ystäviä. Rehumäen ajatusta noudattaen kannattaisi siis lopettaa sekä Tuomas-messut että koululaisten jumalanpalvelukset, lapset ja nuoretkin kun voivat tulla sitten sunnuntaina kirkkoon. Tarpeettomiksi käyvät torimessut, oppilaitosten messut ja nuorten messut leireillä ja retkillä.
Vierailuilla Englannin kirkon messuissa olen nähnyt sen, minkä näen myös meidän kirkon tulevaisuudeksi. Yhdessä anglikaanikirkossa oli aamulla varhain korkeakirkollinen messu, jossa oli askelmerkit kaikille ja mahtipontista urkumusiikkia. Iltapäivällä oli ”standardimessu”, ei niin korkeakirkollinen, mutta kuitenkin virret keskiössä. Illalla oli hyvin matalakirkollinen ”messun tapainen”, jossa joku soitteli kitaraa, oli laulua, keskustelua ja ehtoollinen (se oli ainoa, mihin pappia tarvittiin). Näiden väliin mahtui vielä eri tyyppisiä jumalanpalveluksia. Erilaisilla toteutuksilla palvellaan erilaisten ihmisten erilaisia tarpeita. Se on kirkon tehtävä, olemme palveluorganisaatio, eikö niin?
Rehumäen mukaan ”jumalanpalvelus määrittelee seurakunnan”. Minusta olisi parempi ajatella, että ”seurakunta määrittelee jumalanpalveluksen”. Jumalanpalveluselämää on sekin, kun äiti ja lapset lukevat iltarukouksen. Se on aivan yhtä arvokas ja tärkeä tapahtuma kuin sunnuntain päämessu. Puheella sunnuntain messun ensisijaisuudesta muistutetaan kansalaisia siitä, että messu sunnuntaina on kuitenkin se tärkeämpi. Näin tehdessään kirkko suoraan viestii, ketä se hylkii ja ketä hoivaa (ks. lampaat edellä). Siitä olen samaa mieltä, että lapset ja nuoret tuovat paljon hyvää messuun mukanaan, jos heidät otetaan mukaan. Mukaan saamisessa auttaa paljon, jos kysymme heiltä, mihin aikaan ja millä tavoin messu kannattaa toteuttaa.