Luukas 2: pistävän poliittinen jouluevankeliumi

”Hänet on lähetetty pelastajaksi meille ja tuleville sukupolville. Hän lopettaa kaikki sodat ja muuttaa kaiken hyväksi. Jumalan syntymäpäivänä maailmalle koittaa ilosanoma.”

Jeesusko? Ei, vaan Augustus.

Rooman keisaria ylistetään monissa ajanlaskun taitteeseen ajoittuvissa teksteissä, häntä kunnioitetaan suorastaan jumalana. Kun Luukas kertoo Jeesuksen syntymästä, hän haluaa osoittaa, että nyt on tullut maailmaan jotakin keisariakin suurempaa.

Luukkaan jouluevankeliumi ei ole tunnelmointia eikä neutraalia historiankuvausta, pikemminkin blogiteksti täynnä ironista piikittelyä, tai poliittinen joululaulu: Joulumaa on muutakin kuin tunturi ja lunta, joulumaa on suurempi kuin Rooman valtakunta.

Koko maailma

Augustus käskee, että ”kaikkien maailman ihmisten piti ilmoittautua veronmaksajiksi” (UT2020). Kreikassa sana on oikoumene eli koko asuttu maanpiiri – siitä juontuu myös ”ekumenia”.

Siis ihan kaikkien piti ilmoittautua? Ei nyt sentään. Ei edes keisarin valta oikeasti ulotu aivan maailman äärirajoille asti. Luukaskin sen hyvin tietää, mutta evankelista liioittelee ihan tietoisesti ja osuu naulankantaan: juuri noin suuruudenhulluja ovat kautta aikojen olleet kaiken maailman diktaattorit, jotka hyvin mielellään lukisivat omaan etupiiriinsä vähintään naapurivaltionsa ja vähän enemmänkin.

Luukas kertoo sellaisen hallitsijan syntymästä, jolle hänen mielestään ihan oikeasti kuuluu koko oikoumene. Siinä voi Rooman keisari pullistella ihan rauhassa. Jouluevankeliumin poliittinen ironia on ilmeistä.

Matka

Alkaa pitkä marssi Betlehemiin. Jos kuvausta yrittää lukea historiallisena raporttina, törmää lukuisiin ongelmiin. Verollepanon ajankohta (6 jKr) ei sovi Herodes Suuren aikaan (kuoli 4 eKr). Ja jos Joosef asui ja työskenteli Galilean Nasaretissa, hänen piti maksaa verot sinne eikä suinkaan Juudean Betlehemiin. Ja vaikka hänen olisikin pitänyt matkustaa, muun perheen ei olisi tarvinnut seurata mukana.

Mutta nämä havainnot eivät tavoita Luukkaan laulun kärkeä: sanoma on muualla, teologiassa ja politiikassa.

Teologisesti Luukkaalle on tärkeää, että Daavidin sukuisen messiaan täytyy syntyä Daavidin kaupungissa Betlehemissa. Poliittisesti taas inhorealistinen tyyli sisältää kritiikkiä valtaapitäviä kohtaan: katsokaa nyt, millaiseksi heittopussiksi viaton tavallinen kansa joutuu, vaivalloiselle matkalle. Keisari vie, kansa vikisee. Tai ei edes vikise, kulkee sinne minne käsketään. Lapsi hyppii kohdussa, ei riemusta vaan jo ennen syntymäänsä taloudellisten realiteettien hyppyyttämänä, ehkä aasin selässä jo ennen syntymäänsä – sitä ei tarina kerro, mutta Luukkaan koruton kuvaus saa lukijan rakentamaan omia aasinsiltojaan.

Todelliseksi aasiksi paljastuu keisari. Hän kuvittelee laittavansa veronmaksajat järjestykseen mutta ei tiedä, että jossakin heinien ja lantakasan välimailla putkahtaa maailmaan lapsi, josta ei kunnon veronmaksajaa saa tekemälläkään, hän kun ei jää tuottavaksi käsityöläiseksi vaan lähtee parantamaan maailmaa.

Herra ja Pelastaja

Terävimmän piikin Luukas sohaisee enkelien jouluviestissä. Enkeli ilmoittaa ilouutisen, suuren uutisen (euangelion, j. 10). Termi viittaa merkittäviin tiedonantoihin, joita oli totuttu kuulemaan valtakunnan huipulta. Nyt tämä tiedonanto koskee koko kansaa, aidommin ja syvemmin kuin mitkään verollepanot tai liikekannallepanot. Ja hyvän uutisen kuulevat ensimmäisenä paimenet – marginalisoidut, vähäosaiset.

Suuren uutisen sisältönä on, että nyt on syntynyt Vapahtaja (KR1992) eli Pelastaja (UT2020, kreikaksi soter) ja Herra (kyrios). Molemmat arvonimet ovat kaksiteräinen miekka.

Jumala on Herra, sen juutalaiset tiesivät vanhastaan. Tähän Luukas liittyy: syntyvä lapsi on Herra, siis jumalallinen.

Keisari on herra, sen tuli tuntemaan koko Rooman imperiumin väki. Tätä vastaan Luukas hyökkää: odota vain, keisari, sillä herra se on herrallakin. Tämä pieni lapsi voittaa sinut. Keisarin kerrotaan syntyneen neitsyestä – mutta niin syntyy tämä lapsikin. Keisarin kerrotaan hallitsevan koko valtakuntaa – mutta tämä lapsi julistaa sellaista valtakuntaa, että keisari jää toiseksi.

Sama pätee arvonimeen Vapahtaja eli Pelastaja. Se tarkoittaa Jumalaa, tiesivät juutalaiset. Se tarkoittaa keisaria, kertoivat roomalaiset. Luukkaan sanoma on jälleen selvä: hulluja nuo roomalaiset.

Rauha

Kajahtaa ylistys, taivaallisen sotajoukon kunniamarssi: ”Kunnia korkeuksien Jumalalle ja rauha maan päällä ihmisille, joita hän rakastaa” (j. 14, UT2020).

Rauhaa lupasi keisarikin, mutta pax romana saavutettiin voittamalla, valloittamalla, alistamalla. ”Rauha” tarkoitti kansojen ”vapauttamista”, paksuissa lainausmerkeissä niin kuin propagandakielen siteeraaminen vaatii. Nyt uusi hallitsija tuo aivan toisenlaisen rauhan ja vapautuksen – ilman lainausmerkkejä.

Hallitsijan äidin reaktio on paljonpuhuva: ”Maria painoi kaiken sydämeensä ja yritti ymmärtää, miten asiat liittyivät toisiinsa” (j. 19, UT2020). Verbi symballo tarkoittaa kirjaimellisesti ”yhteen heittämistä”, asian pohtimista monesta eri näkökulmasta. Luukas tuntuu herättelevän myös kuulijoitaan: huomaatko, miten kaikki asiat liittyvät toisiinsa? Ei ole erikseen maallista ja hengellistä, poliittista ja ei-poliittista, sisäistä ja ulkoista, yksilöllistä ja yhteisöllistä. Sanoma Jeesuksesta pukeutuu jokaisena aikana vähän uudenlaiseen kieleen, ja sillä on joskus hyvinkin kriittisiä liittymäkohtia arkeen. Jos joulun lapsella on todellinen valta, kukaan ihminen ei saa omia sitä valtaa itselleen.

Kiltiltä näyttävä teksti paljastuu purevaksi valta-analyysiksi. Sellaisia nuo evankelistat.

Aika velikultia.