Aamuyö
On talvisen tiistain aamuyö. Yöpöydälläni oleva puhelin pirahtaa soimaan. Tajuntani nousee hitaasti unimaailmasta. Ensin en ymmärrä soittaako joku, vai ilmoittaako puhelimen herätyskello, että on aika nousta. Katson kelloa. Se näyttää olevan neljä. Vastaan puhelimeen. Sairaanhoitaja lasten teho-osastolta soittaa kertoakseen, että hetkeä aiemmin osastolla on kuollut viisivuotias lapsi. Lapsen äiti ja isä tarvitsevat tukea ja ovat halukkaita saamaan sitä. Sanon tulevani pikapuolin, asun melko lähellä sairaalaa.
Astun kylmään pakkasyöhön. Hengitykseni höyryää ja kykenen kuulemaan, kuinka kenkäni narskuvat pihan lumista pintaa vasten. Olen hetkessä autotallilla ja suuntaan auton kohti yliopistosairaalaan mäkeä. On hiljaista, ei muuta liikennettä. Muutaman minuutin kuluttua olen sairaalan pihalla, sen lähes tyhjällä parkkipaikalla. Etäisyyttä autoni ja sairaalan sisäänkäynnin välillä on vain muutamia metrejä. Astun ulos ja jälleen korvani tavoittavat yllättävän tarkkarajaisesti askelteni talvisen ääneen pakkaslumista maanpintaa vasten. Ulko-ovi avautuu automaattisesti ja astuessani aulaan tervehdin vahtimestaria. Kohta olen hissin luona, joka kuljettaa minut korkeuksiin lasten teho-osastolle.
Astuessani osaston aulaan kestää hetken, että silmäni tottuvat hämärään. Yöaikaan ainoastaan välttämättömät valaisimet luovat oman kelmeän, oudon valonsa. Aulan keskellä on hoitajien kansliapiste. Minulle soittanut hoitaja tulee luokseni. Hän kertoo, että omaisten huoneessa ovat lapsen äiti, isä ja äidin ystävätär. Hän kertoo myös lapsen kuolinsyyn. Pienen ihmisen elämä päättyi kovin äkkiä, lähes varoittamatta.
Sakeaa ilmaa ja keinutuoli
Omaisten huone sijaitsee osaston toisella puolella. Astelen käytävää, pysähdyn ovelle ja koputan. Astun sisään ja tunnen, että huoneen ilma on sakeaa. On hankala hengittää. Ilman tekee sakeaksi se, että huone täyttyy tuskasta, luopumisen tuskasta. Ovea vastapäätä sohvalla istuu lapsen isä ja ovesta oikealla lapsen äiti ja äidin ystävätär. Esittelen itseni ja istun isän viereen. Puhumme jotain, mutta se ei ole kertomuksen kannalta tärkeää. Hetken kuluttua oveen koputetaan. Sairaanhoitaja on ovella. Hän katsoo äitiin ja sanoo ainoastaan: voi tulla. Äiti nousee ja seuraa hoitajaa käytävään. Katson ensin isää, sitten äidin ystävätärtä. He eivät sano mitään, vaan istuvat hievahtamatta paikoillaan. En kysy mitään vaan nousen ja seuraan äitiä. Isä ja ystävätär jäävät sijoilleen. Tämä jää vaivaamaan minua.
Ensin lyhyt käytävän osa, sitten pitkä ja suora käytävä. Käytävän loppuosa avautuu hoitotilaksi. Hoitotilassa on vuode ja vuoteella värikkääseen peittoon kääritty pieni ja hauraan oloinen lapsi. Lapsi on kuollut. Saan kuulla, että värikäs peitto on lapsen oma, kotoa tuotu. Hoitaja sanoo äidille toisen lyhyen lauseen: saa ottaa. Äiti ymmärtää, että hän saa ottaa lapsen syliinsä. Hän nostaa lapsen varovasti vuoteelta, käännähtää ympäri ja istuu vuoteen viereen tuotuun puiseen keinutuoliin. Muistan ajatelleeni, mistä keinutuoli on siihen tuotu.
Mikä minä luulen olevani?
Äiti alkaa keinua hyvin hiljaa lapsi sylissään. Huoneen hämärä valaistus saa kaiken näyttämään epätodelliselta, kummalliselta. Seison äidin vierellä, vaiti. Huomaan ajattelevani, että minulla ei ole paikkaa äidin vieressä. Minut valtaa tunne, että minulla ei ole oikeutta olla tässä. Tähän hetkeen ei mahdu muita kuin äiti ja lapsi. Tämä hetki on intiimi. Tämä hetki on heidän.
Isä meidän
Äiti keinuu edelleen. Hän katsahtaa minuun ja kysyy: voimmeko rukoilla Isä meidän-rukouksen? Häivähdyksen omaisesti mieleeni pyrkii ajatus, että edes Isä meidän-rukous ei mahdu tähän hetkeen. Sille ei ole tilaa äidin ja lapsen välissä. Jo tuon ajatuksen aikana alamme rukoilla, yhdessä. Rukouksen jälkeen keskustelemme, välillä olemme vaiti. Mistä keskustelimme, ei ole tämän kertomuksen kannalta tärkeää.
Miksi?
Miksi kerron tästä tapahtumasta? Tapahtumasta on vuosia. Pienten lasten kuolemantapauksia oli ollut ennen tätä ja niitä on ollut tämän jälkeen. Miksi jotkut yksityiskohdat kertomuksen sisällä ovat niin tarkkarajaisia ja selkeitä? Miksi muistan höyrystyneen hengitykseni tai lumessa narskuvat kenkäni? Miksi muistan hoitajan lyhyet lauseet tai omaisten huoneen ilman sakeuden? Miksi lapsen peiton värityksen ja keinutuolin olemassa olon? Miksi juuri tämä tapahtuma jäi minuun kiinni?
Siksi
Tämä äiti ja hänen lapsensa eivät kulje mukanani siksi, että tämän lapsen kuolema olisi järkyttävämpi kuin muiden, joissa olen saanut olla mukana. Ne ovat kaikki koskettavia itselleni ja järkyttäviä heidän perheilleen. Tämän tarinan keskiössä olen itse. Tämän tarinan keskiössä olen kahden kyseenalaistavan kysymyksen kautta. Toisessa kysyn oikeutukseni perään olla edes samassa tilassa äidin ja lapsen kanssa. Toisessa epäilen Isä meidän-rukouksen oikeutusta. Kummankin kysymyksen nostamien pohdintojen kautta, koen kasvaneeni ammatillisesti.
Ensimmäinen kysymys auttoi ymmärtämään sen, etten voi itse määritellä kohtaamisten oikeutusta tai niiden onnistumista, eli hoitavuutta. Ne voi määritellä ainoastaan kohdattava itse, eli kokija. Oikeutus nousee kohdattavan tarpeesta eli kutsusta ja onnistuminen hänen kokemuksestaan. Tämä tarkoittaa sitä, että en ole kykenevä itse arvioimaan omaa asiantuntijuuttani, ammattitaitoani tai osaamistani. Puhumattakaan yliarvioimisesta. Ne mitataan kokijoiden toimesta yhä uudelleen ja uudelleen seuraavissa kohtaamisissa.
Pappina pelästyin ajatustani Isä meidän-rukouksen oikeutuksesta. Erityisesti siksi, että lapsen äiti pyysi sitä. Mikä olen pappina, jos edes lausumattomassa ajatuksessa kyseenalaistan uskomme juurirukouksen. Tämän pohdinta valmisti armollisuuteen itseäni ja omaa inhimillisyyttäni kohtaan. Se antoi luvan inhimillisille ajatuksille. Tämän ymmärtäminen on auttanut paljon eri kohtaamistilanteissa ja ihmisten elämän ääritilanteissa. Tämä vapautti siitä, että isän ja ystävättären käyttäytyminen jäi vaivaamaan mieltäni. Heidän asiansa ei ole minun, vaan heidän asiansa.
Harri Heinonen
sairaalapappi, työnohjaaja
TYKS, Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä