Kuvilla ja visuaalisuudella on nykyään viestinnässä varsin keskeinen rooli. Tämä on vaikuttanut myös siihen, miten kirkollisessa viestinnässä käytetään kuvia vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Luterilaisessa kirkossa kuvia on toki jo vanhastaan käytetty pedagogisesti raamatunkertomusten kuvituksena niin alttaritauluissa, kotien huoneentauluissa kuin erityisesti kuvaraamatuissa. Muutama vuosikymmenen sitten lapsuuttaan eläneille tuli myös luterilaisissa perheissä tutuksi Ikuisia kertomuksia -kirjasarja esimerkkinä luovasta kuvan ja tekstin käytöstä havainnollistamisessa.
Kuten teksti ja kieli, myös kuvat ovat aikaansa sidottuja. Niinpä esimerkiksi monessa kirkossa alttaritaulu saattaa nykykatsojasta vaikuttaa vanhentuneelta, etenkin jos kuvaan ei ole muodostunut vuosikymmenten kuluessa tunnesidettä. 1900-luvun alkupuolen kulttuurivaikuttaja professori ja piispa Eino Sormunen pitikin parempana krusifiksiä, veistettyä ristiinnaulitun kuvaa, kuin taiteellisesti ehkä vähäarvoiseksi nähtyä maalausta. Asia erikseen sitten ovat sakraalitaiteessakin klassikot, jotka kestävät aikaa ja puhuttelevat yhä uusia katsojia – paitsi taiteellisesti myös hengellisesti.
Viime aikoina on kotoisen ortodoksisen perinteen innoittamana ja samalla ehkä Ruotsin mallia seuraten myös luterilaisiin kirkkoihimme ilmestynyt jonkin verran ikoneja. Esimerkiksi Andrei Rublevin Pyhä Kolminaisuus on tunnettu sekä Kristus Voittaja -ikoni, samoin neitsyt Mariaa ja Jeesus-lasta esittävät eri ikonit. Myös joissakin luterilaisissa alttaritauluissa on samoja piirteitä kuin ikoneissa – etenkin länsivaikutteisissa sellaisissa. Niinpä Jeesuksella saattaa olla sädekehä esimerkiksi kuvattaessa häntä kirkastusvuorella. Vaikka pitkäperjantain sanotaan korostuvan luterilaisuudessa, alttaritauluissa on monia muitakin aiheita kuin Jeesus ristillä. Oma lukunsa ovat modernin ajan aiheet, jotka ovat symbolistisia tai abstrakteja ja korostavat taiteen autonomisuutta sekä taiteilijan omaa näkemystä. Abstraktin taiteen kohdalla kohdataan myös kysymys siitä, mitä sukua ei-esittävä taide on kristillisen kirkon eri vaiheissa esiintyneen kuvainraaston ajatusmaailmalle.
Esittävän kirkollisen kuvataiteen teologinen perusta luotiin Nikean II kirkolliskokouksessa 787 tehdyllä päätöksellä sallia kuvat ja esittää ne myönteisessä mielessä Kristuksen ihmiseksitulon perusteella. Kuvakielto ei enää vanhaan tapaan koskenut kristittyjä Jeesuksen tultua ihmiseksi. Kansainvälinen luterilais-ortodoksinen teologinen dialogi totesi tähän liittyen vuonna 1993: ”Ekumeeniset kirkolliskokoukset säilyttävät jakamattoman kirkon opetuksen kokonaisuuden pelastuksesta… Seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous, Nikean toinen kirkolliskokous 787, joka hylkäsi ikonoklasmin ja palautti ikonien kunnioittamisen kirkoissa, ei ollut osa reformaation vastaanottamaa traditiota. Luterilaiset kuitenkin hylkäsivät kuvainraaston 1500-luvulla ja vahvistivat erottelun kolmiyhteiselle Jumalalle kuuluvan palvonnan ja muiden kunnioittamisen muotojen välillä (CA 21). Historiallisen tutkimuksen kautta tämä kirkolliskokous on tullut tutummaksi… luterilaiset ja ortodoksit ovat yhtä mieltä, että Nikean toinen kirkolliskokous vahvistaa aiempien kirkolliskokousten kristologisen opetuksen ja edistäessään kuvien (ikonit) roolia uskovien elämässä vahvistaa Jumalan ikuisen Sanan inkarnaation todellisuuden…”
Luther-tutkimuksessa on teologisesti vahvistettu niin lähetysteologiassa kuin ekumeniassa keskeistä Jumalan ilmoituksen kokonaisvaltaisuuden merkitystä kirkollisessa julistuksessa ja kirkkotaiteessa. Esimerkiksi Tuomo Mannermaa totesi Lutherin ajatelleen, että sana on kuva ja kuva on sana. Kuten Raamatun sanoja mietiskellessä niiden sanoma tulee läsnäolevaksi sydämeen, sama tapahtuu usein myös raamatullista tapahtumaa, Kolminaisuutta, Kristusta tai kristillisen sanoman ilmenemistä esittävää kuvaa mietiskellessä. Kokonaisvaltaisuuden ajatus tekee sanomasta puhuttelevaa eri aisteille ja kantaa arkeen. Niinpä myös aiemmin kuvat hylänneessä reformoidussa perinteessä on paikoin otettu maltillisesti käyttöön kuvia palvelemaan viestin välittymistä. Jos kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, sen mahdollisuuksia on syytä hyödyntää, etenkin, jos sanallinen esitys on syystä tai toisesta vaikeaa. Kuva voi puhua tiiviisti, oli kyseessä sitten esittävä kuva tai kielikuva.
Yksi yhteinen keskeneräinen ekumeeninen tehtävä onkin hahmottaa kuvien tarjoamia mahdollisuuksia viestin välittämisessä sekä kristillisen sanoman eri puolien valottamisessa. Eroja on siinä, miten vahvasti pyhän läsnäolo kuvassa tulkitaan. Katse historiaan ja eri paikkoihin osoittaa myös, että yhtäläisistä piirteistä huolimatta erilaiset kuvat ovat puhutelleet eri aikoina. Tarvitaan ihmiseksitulon, ristin ja ylösnousemuksen sanoman pitämistä yhdessä. Näin viestitään niin lähelle tulemisesta ja ihmisyyden jakamisesta kuin rakastavasta läsnäolosta kärsimyksessä sekä toivosta, joka on kuolemaa väkevämpi. Tuore analyysi ekumeenisesta kuvateologisesta keskustelusta on Timi Korhosen väitöskirja Crucified and Glorified Art (2022) keskeisten luterilaisten ja ortodoksisten nykyteologien tähän liittyvistä ajatuksista. Timin haastattelun aiheesta voit lukea täältä.
Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, Kirkkohallitus
