Kuuntelin seinän maalaamisen ja omppujen hilloamisen siivellä Varpu Hintsasen ja Emilia Salorannan teoksen Valo, joka ei kadonnutkaan. Se on kertomus Varpu Hintsasen tyttären sairastumisesta syöpään, elämästä sairauden kanssa, saattohoidosta ja lapsen kuolemasta. Se on kertomus siitä, että kuoleman tiedostaminen ja sen läheisyydessä eläminen muuttaa elämää. Ei surulla ole aikaa, vaan se kulkee mukana sairaudessa, vammautumisessa, saattohoidossa ja jää läsnä olevaksi ihmiseen, kun hautaa rakkaimpansa. Läpi kirjan kulkeva vahva viesti on, että surun mukana tulee vastuu pitää huolta siitä, että elämässä on riittävästi myös iloa.
Pidän siitä ajatuksesta, että raskaat kokemukset elämässä tuovat mukanaan vastuun. Vastuun pitää huolta itsestään ja rakkaistaan. Vastuun ottaa selvää lahjoistaan ja käyttää niitä. Vastuun elää elämäänsä uskollisena itselleen. Ja vastuun siitä, ettei heitä elämäänsä hukkaan, mitä se sitten itse kunkin kokemusmaailmassa tarkoittaakin.
Pidän vastuun ajatuksesta siksikin, että se kirkastaa niitä voimavaroja, joita ihmisessä on, mutta joista ei ole tietoinen ennen kuin joutuu selviämään ja elämään mahdottoman keskellä. Voimavaroistaan tietoiseksi tuleminen kirkastaa sitä, että ihminen on Jumalan luoma, kallisarvoinen ja pyhä. Timantti tai kristalli, josta on aina löydettävissä jotain uutta ihmeteltävää ja katsottavaa. Jumalan rakkauden ilmentymä.
Minä olen elämässäni haudannut rakkaimpiani samalla kun olen synnyttänyt tänne maan päälle uusia ihmisentaimia. Esikoisen raskauden aikaan hautasin tapaturmaisesti kuolleen isoveljeni Jarin, joka oli elämäni tuki ja turva. Minulle tapahtui pahin, jota en edes ollut voinut kuvitella, ja menetys oli valtava. Jarin kuolema toi mukanaan pelon siitä, että menetämme myös esikoisen, ja toisaalta päätöksen, että nyt pidän entistä parempaa huolta itsestäni, jotta vauva selviää. Ja hän selvisi. Syntyi elävänä ja suloisena. Se oli aivan ihmeellistä, ja humahdin vaaleansiniseen vauvakuplaan.
Vauvakuplan rinnalla ja vähän siellä sisälläkin kulki myös suuri suru. Sille tuli tilaa päivittäisillä lenkeillä vauvan nukkuessa vaunuissaan. Minulla oli tapana suunnata läheiselle hautausmaalle ja kävellä kirkkomaan niillä seuduilla, joille oli haudattu lapsia. Sanotaan nimittäin, että lapsen menettäminen on pahinta, mitä ihminen voi kokea. Niillä käytävillä koin vertaistukea ja lohdutusta. Siellä myös muistutin itseäni yhä uudestaan siitä, että meidän vauvamme elää. Se tuo mukanaan vanhemman vastuun siirtää oma suru sivuun ja keskittyä häneen.
Se, että olen omassa elämässäni kantanut yhtä aikaa kuolemaa ja uutta elämää, ja selvinnyt ajatuksen tasolla mahdottomista tilanteista ja ajoista, on särkenyt sydämeni niin monta kertaa, että olen päästänyt irti ehjän sydämen ajatuksesta. Särkyessään sydämestä särkyy pois jotain sellaista, joka on kovaa ja kuorta, ja se joutaakin mennä. Niin olen alkanut ajatella. Elämän raskaus on myös tuonut minut kosketuksiin omien voimavarojeni kanssa. Jarista ajattelen, että se voima ja turva, joka hänessä oli, on nyt minussa ja tarkoitettu minun ja lasteni elämää varten. On myös niin, että hänestä kirjoittaminen saa nytkin, yli kahdentoista vuoden jälkeen, kyyneleet virtaamaan valtoimenaan. Sellaista suru on. Se jää elämään.
Työssäni luotan siihen, että ihmisessä on voimavaroja ja kykyjä selviytyä ja mennä eteenpäin. Olen sen itse kokenut, ja uskon, että Jumala antaa hyviä lahjojaan ihan kaikille. Ja käyttää meitä ihmisiä toistemme apuna ja tukena. On myös heitä, jotka eivät syystä tai toisesta löydä sisimmässään tietä näihin voimavaroihin. Heidän rinnallaan voin kulkea ja tukea heitä heidän ehdoillaan. Kärsimys tuo elämään yksinäisyyden kokemuksen, jota helpottaa tunne siitä, että joku ymmärtää. Eteenpäin meneminen on myös matkaa taivaan kotiin. Ja läheisille vahvistusta siihen, että kerran vielä tavataan.
Maija Haaparanta, Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan ja Essoten sairaalapastori