kuva: Hanna Salomäki
”Kirkko menettää jäseniään”. ”Kirkolliset toimitukset eivät enää tavoita suomalaisia”. ”Nuoret eivät enää sitoudu kirkkoon.” Tällaiset otsikot ovat tuttuja kirkkoa koskevassa uutisoinnissa. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että eri puolilla Suomea seurakunnat elävät keskenään yhä erilaisemmissa tilanteissa. Tämä kehitys on kiihtynyt 2000-luvulla.
Otetaan esimerkiksi kasteet. Vuonna 2012 Helsingin hiippakunnassa kastettiin enää runsaat puolet (55 %) vuoden aikana syntyneistä lapsista. Kaikissa muissa hiippakunnissa luku on selvästi korkeampi, naapurihiippakunnassa Espoossakin 70 prosenttia. Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä korkeammaksi kohoaa kastettujen osuus: Oulun hiippakunnassa kastettiin edelleen lähes yhdeksän kymmenestä lapsesta (87 %). Ero kastettujen osuudessa oli siis yli 30 prosenttiyksikköä.
Kasteiden määrä romahtanut Helsingissä
Vain reilut kymmenen vuotta sitten hiippakunnat olivat paljon lähempänä toisiaan. Alimmillaan 80 prosenttia, ylimmillään 95 prosenttia lapsista kastettiin. Eriytymiskehitys on kiihtynyt erityisesti muutaman viime vuoden aikana. Vuosien 2010 ja 2012 välillä kastettujen osuus laski Helsingin hiippakunnassa jopa seitsemän prosenttia, mutta samana ajankohtana Oulun hiippakunnassa vain kaksi prosenttia.
Samankaltaisia muutoksia voidaan löytää muistakin kirkkoon sitoutumista kuvaavista mittareista. Valtakunnalliset, koko maata koskevat luvut kertovat yhä vähemmän jonkun tietyn alueen tilanteesta. Jossain ollaan keskiarvoa selvästi ylempänä, jossain alempana. Seurakuntien tuleekin entistä selvemmin havahtua lähiympäristönsä tilanteeseen.
Seurakunta rakentaa lähiyhteisöä
Erilaiset lähiyhteisön verkostot ovat viime vuosina tulleet tärkeään rooliin. Asuinalueiden yhteinen toiminta ja kyläyhteisöjen hankkeet kokoavat osallistujia. Myös seurakunnissa voitaisiin yhä enemmän keskittyä rakentamaan lähiyhteisön hyvää. Etsimällä juuri oman alueen erityispiirteet voidaan löytää oman alueen asukkaille parhaiten sopivat toimintamuodot.
Esimerkiksi kasvatustyötä on mahdollista rakentaa aivan eri tavoin silloin, kun jo lähtökohtaisesti tavoitetaan lähes kaikki perheet kastetilaisuuksissa verrattuna siihen, että vain puolet perheistä kohdataan. Sama tilanne kertautuu myös monissa muissa seurakunnan toimintamuodoissa.
Muuttuneessa tilanteessa on yhä vaikeampaa tehdä koko kirkkoa koskevia yhteisiä suunnitelmia. Etelä-Suomen lääkkeillä ei hurrata pohjoisessa, eivätkä maaseudulla toimivat tavat välttämättä tavoita kaupunkilaisia. Kullekin alueelle on etsittävä omat toimintatavat ja kohtaamisen muodot. Lähelle katsomalla on mahdollisuus ammentaa kirkon rikkauksia: juuri sitä moninaisuutta, vaihtoehtojen kirjoa ja erilaisia tekemisen tapoja, joka kansankirkolle on ominaista. Läheltä näkee tarkimmin.
Hanna Salomäki
vt. johtaja, Kirkon tutkimuskeskus