Janis Joplin ja Aleksanteri Suuri perheneuvonnassa

Janis ja Aleksanteri

Mikä yhdistää Janis Joplinia ja Aleksanteri Suurta? Molemmat ehtivät omalla tavallaan valloittaa maailmaa, vaikka kuolivatkin nuorina. Aleksanteri kuoli vain 32-vuotiaana vuonna 323 eKr eri versioiden mukaan sairauteen, myrkytettynä tai ihan vaan juopottelunsa seurauksena. Janis Joplinin elämä päättyi vielä nuorempana, 27-vuotiaana, heroiinin yliannostukseen vuonna 1970. Toinen ehti laajentaa sotajoukoillaan valtansa ulottumaan Tonavalta Indukselle, toinen valloitti musiikillaan monien sydämet ympäri maailmaa. Heidän tarinansa jäi tavallaan kesken, vaikka maailma ehti nähdä heidän potentiaalinsa.

Näkeminen ja nähdyksi tuleminen on ihmiselle suuri asia. Eri tavoin pyrimme siihen, että tulisimme nähdyiksi, hyväksytyiksi, ehkä jopa arvostetuiksi ja rakastetuiksi. Haavoittavaa on se, jos läheisiltä ei saa riittävästi tuota kokemusta. Sen vajausta pyritään täyttämään, etsimään korvaavaa kokemusta. Kuka ties sellainen ajoi myös Janis Joplinia ja Aleksanteri Suurta uskomattomiin saavutuksiin heidän lyhyen elämänsä aikana?

En ole lukenut ruotsalaisen Hjalmar Söderbergin vuonna 1905 ilmestynyttä kirjaa Tohtori Glas. Ehkä pitäisi. Olen silti tullut tutuksi sieltä usein poimitun lainauksen kanssa: ”Ihminen haluaa saada osakseen rakkautta, sen puutteessa ihailua, sen puutteessa pelkoa, sen puutteessa inhoa ja halveksuntaa. Hän haluaa herättää toisissa ihmisissä jonkinlaista tunnetta. Sielu kavahtaa tyhjiötä ja haluaa kosketusta mihin hintaan hyvänsä.”

Olen saanut tehdä pääosan työurastani kirkon perheneuvonnassa. Olen kohdannut erilaisia ihmisiä, monet ikänsä puolesta janisjoplineita ja aleksanterisuuria. Heidän saavutuksensa eivät ole olleet maailman valloitusta vaan kamppailua elämän haasteiden keskellä, toiveita rakkaudesta ja hyväksytyksi tulemisen etsintää, pelkoa näkymättömäksi ja yhdentekeväksi jäämisestä. Toimimattomalla ja vahingollisella toimintatavalla on oma logiikkansa. Takana on halu tulla nähdyksi, että ei jäisi tyhjiöön. Uusia mahdollisuuksia avautuu, kun ei tarvitse olla kuin Janis Joplinin laulun kilpikonna: ”I guess I’m just like a turtle, that’s hidin’ underneath its horny shell”. Nähdyksi tulemisesta voi alkaa uusien reittien etsiminen.

Olga ja Robert

Joidenkin parien kohdalla mieleen tulevat Ulla-Lena Lundbergin Liekinkantajien Olgan ja Robertin hankala seurustelu. Mitä riitaisampaa Olgan ja Robertin yhdessäolo alistamisen ja vallankäytön vuoksi oli, sitä väistämättömämpi oli sidos heidän välillään.

Lähi-ihmissuhteiden pakottajat ja pakotetut kaipaavat aitoa nähdyksi tulemista. Kuka kulkisi heidän rinnallaan silloin, kun valinnat näyttävät nousevan traumoista ja sen myötä ovat tuhoon tuomittuja?

Toisen pakottavuuden alle jäänyt ei tarvitse auttajaltaan pakottavaa tietämistä vaan nähdyksi tulemisen kokemusta. Sen myötä muutokset olisivat mahdollisia. Nähty ja rakastettu ei ole haitallisen vuorovaikutuksen vanki.

Pakottavasti toimivassa on hyviä puolia, joiden nähdyksi tuleminen voi parantaa hänet. Rakkautta ei tarvitsisi enää pyrkiä tavoittelemaan pakottamalla. Rakkaus tulee mahdolliseksi, kun ihminen on ”vapauteen vapautettu”.

Perheneuvoja ja kirkko

Elämä kohtelee välillä kovasti. Korulauseet eivät auta eivätkä ne ole totta. Salama iskee samaan paikkaan vaikka kuinka monta kertaa. Välillä ihmiselle annetaan enemmän kuin hän jaksaa kantaa. Se mikä ei tapa ei välttämättä myöskään vahvista. Sanoja tärkeämpää on läsnäolo ja tunteiden vastaanotto. Tämä on vaarassa unohtua sanojen kirkossa.

Hyväksynnän ja rakkauden kaipaajille oikeassa olemisen kautta määrittelijän ja pakottajan rooliin pyrkivältä näyttävä kirkko on auttamatta merkityksetön.

Ingmar Bergmanin 60 vuotta sitten valmistunut Talven valoa (Nattvardsgästerna) -elokuvan pappi Tomas Ericsson etsii sanoista vastauksia Jonas Pärssonin eksistentiaaliseen ahdistukseen sillä seurauksella, että molemmat jäävät yhtä tyhjiksi kuin kirkko, jossa Tomas aloittaa päivän toisen jumalanpalveluksensa. Toisenlaisen kuvan antaa Broken-televisiosarjan isä Michael Kerrigan. Hänellä ei ole vastauksia, hän ei pääse helpolla, mutta kipeässä läsnäolossa seurakuntalaisten kanssa on pimeydestä huolimatta toivon sävy. Siitä huolimatta, että hän epäilee omaa sopivuuttaan papiksi. Vai juuri sen takia? Oikein käytetty ei-tietäminen on tietämistä voimakkaampaa.

Työuran kääntyminen loppuaan kohden saa minut pohtimaan, miten työ on minua muuttanut. Vaikea sitä on tietää, elämässä kun ei ole toistokokeen mahdollisuutta. Mutta olisin varmasti erilainen, jos en olisi 25 vuotta kuunnellut narratiiveja elämästä, lähi-ihmissuhteista, rakkaudesta, peloista, vihasta ja seksuaalisuudesta.

Asiakkaiden lisäksi työtoverit ja hyvät työnohjaajat ovat kasvattaneet ja muuttaneet minua. Työnohjaus on melkoinen aarre. Kirkon työntekijöiden, varsinkin johtavassa asemassa olevien, toivoisi käyttävän rohkeasti henkilökohtaisen työnohjauksen antamia mahdollisuuksia oman työn ja työpersoonan tutkimiseen. Siitä on hyötyä itselle ja omalle työyhteisölle.

Asiantuntijatiimin vetäminen on myös opettanut paljon itsestä ja johtamisesta. Sen pohdinta jääköön toiseen yhteyteen.

Perheneuvojien kollegiaalisuus oli tähän työhön tullessa koskettavaa. Aloittelevana perheneuvojana tulin nähdyksi ja mukaan kutsutuksi tavalla, jota ei montaa kertaa elämässä saa kokea. Arkana ja aloittelevana perheneuvojana rohkeutta sai siitä, että kokenut kollega näki minulla olevan mahdollisuuksia tähän työhön. Se ainakin muutti minua. Toivottavasti olen myöhempinä vuosina osannut samalla lämmöllä kohdata nuorempia kollegoita ja nähdä heitä!

“An’ I don’t want much outta life,
I never wanted a mansion in the South.
I just-a want to find someone sincere
Who’d treat me like he talks”

Janis Joplin, One Good Man (1969)