Pariisin marraskuun tapahtumat ja laajemminkin Isis-järjestön raaka toiminta ovat nostaneet jälleen esille kysymyksen uskonnosta ja väkivallasta. John Lennonin Imagine-kappaleen uskonnoton ja rauhanomainen utopia nousee joidenkin ihmisten mieleen uutisotsikoiden myötä. Keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa toistetaan usein suoranaisella innolla näkemystä, jonka mukaan “uskonnot ovat aiheuttaneet eniten sotia maailmassa” (juuri koskaan tätä väitettä ei perustella). Myös osassa uusateismin kenttää elää selkeä näkemys uskonnon, konfliktien ja sotien erityisestä linkittymisestä toisiinsa ja tätä käsitystä halutaan korostaa.
On selvää, että kysymys eri sotien syistä on hyvin laaja ja monitahoinen. Siihen liittyvät toisiinsa kietoutuen ihmisen lajikäyttäytyminen, identiteetti- ja ryhmärajat, luonnonvarat, kaupankäynti, talous, politiikka, uskonnot ja sosiaaliset murrokset. Uskonnoilla kuten kaikella toiminnalla, jossa ihminen on mukana, on myös pimeä puolensa. Sekä historian, että tämän hetken tapahtumien valossa uskontojen ja väkivallan itsestään selvä ja kiihkeä liitto ei kuitenkaan ole koko totuus. Historia näyttäytyy usein sotien historiana. Voidaanko sitten puhua perustellusti nimenomaan uskonsotien mittavasta määrästä? Tarkemmin katsoen väite osoittautuu enemmän virheelliseksi kuin kiistattomaksi tosiasiaksi.
Muun muassa massiivisessa 1500-sivuisessa Encyclopedia of Wars -teoksessa (2004) on analysoitu eri sotien syitä ja taustoja. Historioitsijat Charles Philips ja Alan Axelrod kartoittivat noin 1700 tunnettua sotaa ja konfliktia antiikista nykypäivään. Kartoituksen mukaan kuitenkin vain seitsemän prosenttia sodista on ollut sellaisia, joissa uskonnolla on ollut keskeinen rooli ja, joita voi kutsua uskonnollisesti motivoiduiksi.
Kahtiajakoon uskonsotien ja muiden (”sekulaarien”) sotien välillä on vaikuttanut osaltaan valistuksen aikana muotoutunut näkemys eurooppalaisista uskonsodista. Tarkasteltaessa uskonsotien moninaisia taustoja, esille nousevat myös erilaiset poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset syyt. Eurooppalaisistakaan uskonsodista ei voi puhua selkeästi vain uskonnollisina. On myös muistettava, että 1700-luvun Euroopassa ei ollut selvää rajaa uskonnon ja politiikan välillä. Esimerkiksi 1500–1600-lukujen eurooppalaiset uskonsodat liittyivät myös orastavaan kansallisvaltioiden syntyyn ja isoihin sosiaalisiin murroksiin. Toisaalta pitkälti sekulaarien totalitaaristen ideologioiden nimissä, joissa osattiin valjastaa kaikki kulttuuri osa-alueet mukaan lukien uskonto omaan käyttöön (tai pyrkiä hävittämään uskonto) on käyty ihmiskunnan historian verisimmät sodat 1900-luvulla.
Jihadismin vetovoima
Tunnettu terrorismintutkija ja antropologi Scott Atran on huomioinut, että uskonnollinen väkivalta ei sinänsä ole mikään oma väkivallan muotonsa, vaan se rakentuu samalla tavoin kuin muukin väkivalta. Atran on myös todennut, että jihadisteilla islamin tuntemus on varsin heikkoa ja he eivät ole useinkaan aktiivisia uskonnonharjoittajia. Selkeärajaista uskontoa keskeisimmiksi syiksi näyttävät nousevan vahva yhteisöllisyys, toiminnan ja seikkailun halu sekä veljeyden ja arvostuksen kokemukset, joita yhteisö antaa jäsenilleen.
Uskonto voi olla yksi elementti väkivallan lietsonnassa. On kuitenkin ilmeistä, että erilaiset teologiat eivät riitä väkivallan innoittajiksi, vaan väkivallan syntyyn vaikuttaa ennen muuta laajempi yhteiskunnallinen ja poliittinen konteksti.
Rauhan rakentamisen asialla
Uskontososiologissa tutkimuksissa on niin ikään havaittu, että ”ulkoinen” uskonnollisuus, jossa uskonto liittyy korostetusti ryhmäidentiteetin rakentamiseen, vahvistaa usein ennakkoluuloja ja suvaitsemattomuutta. ”Sisäinen” uskonnollisuus, jossa painopiste on hengellisessä sisäisessä uskonnonharjoituksessa, näyttää sen sijaan vähentävän ennakkoluuloisuutta ja suvaitsemattomuutta.
Uskonnot ovat kiistatta myös rauhanrakentajia. Kristillisellä pasifismilla on pitkät perinteet, vaikka tämä perinne on liian usein jäänyt marginaaliin. Kristilliset kirkot ovat olleet mukana niin USA:n kansalaisoikeusliikkeessä, kuin apartheidin vastaisessa taistelussa. Religions for Peace on kansainvälinen yhteistyöfoorumi, joka on tehnyt laajalti rauhantyötä muun muassa UNESCO:n kanssa jo vuosikymmenten ajan. Uskontodialogin piirissä on tehty paljon ruohonjuuritason työtä rauhanomaisen rinnakkaiselon edistämiseksi. Kirkon ulkomaanapu on ollut mukana rauhanvälitys-projekteissa Sudanissa, Keski-Afrikan tasavallassa ja Somaliassa.
Kristillisenkin perinteen ytimestä nousee universaali rauhansanoma, joka kajahtaa G.F. Händelin Messias-oratoriosta: ”Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas.”
Jussi Sohlberg
tutkimuskoordinaattori
Kirkon tutkimuskeskus