Evakkoreppu valmiina?

Kuvassa näkyvä reppu Karjalan punamustissa väreissä muistuttaa minua sukujuuristani isäni puolelta. Samalla se muistuttaa viime sotien aikaisesta valtavasta väestön siirrosta ja uudelleen asuttamisesta. Se kertoo myös sitkeydestä ja sopeutuvuudesta etsiessä omaa paikkaa uusilla asuinsijoilla.

Viime kuukausina reppuja on pakattu Ukrainassa, kun on ollut pakko hakeutua suojaan. Silloin mukaan on voinut ottaa vain aivan välttämättömän. Paljon on pitänyt jättää taakse.  

Karjalaisuus on pala omaa historiaani. Se on osa selviytymistarinaa, johon liittyy myös juurilta repäisy ja pakolaisuus. Kuuden vuosikymmenen ajan olen oppinut ajattelemaan, että sota oli jossain vanhempien ja isovanhempien kertomuksissa, tai jossain kaukana toisissa maanosissa. Omaan elämääni se ei millään tavalla vaikuttanut. Piti elää ikään kuin sotaa ei olisikaan, koska se oli jotenkin kielletty puheenaihe.

Mutta helmikuussa yhtäkkiä sota olikin Euroopassa Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Järkyttävät uutiset ovat päivittäin lähellä eri uutiskanavissa. Sota ei ollutkaan vain historiaa, jota opiskellaan koulussa tai luetaan jännittävistä kirjoista tai katsellaan elokuvista. Se on karua todellisuutta, jonka edessä täytyy etsiä uusia selviytymiskeinoja.

Evakkomatkalle unissakin

Lapsuudesta asti olen kuunnellut edellisten sukupolvien tarinoita sodasta. Karjalaisten juurieni takia tarinat evakkoon lähdöstä ovat olleet minulle elävää todellisuutta. Lapsena menin vilpittömästi kysymään: ”Milloin me lähdetään evakkoon?” Se, mitä luulin jännittäväksi retkeksi, olikin ollut sukulaisilleni raju repäisy irti omasta kodista ja rakkaasta kotiseudusta – koko elämän mullistava trauma.

Evakkoon lähtö on seurannut minua uniinkin. Olen pakannut reppua, keräillyt vaatteita ja muita tarvikkeita, raivannut tietäni ihmistungoksessa, etsinyt bussia, junaa tai laivaa, jolla pääsisin turvaan. Tähän on liittynyt suuri epätietoisuus, minne tässä viedään, ja missä ovat kaikki rakkaat…

Herätessäni muistan, että sama kaaos toistuu tämän päivän pakolaisilla. Uutiskuvat täyteen ahdetuista busseista ja vastaanottokeskuksista vain vahvistavat tätä käsitystä.

Kannattaako varautua?

Evakkoon lähtö ja pakolaisuus ovat tämän kevään aikana nostaneet minulla pintaan ylisukupolvisen trauman, jollaista niin monet kantavat – varsinkin he, jotka ovat kuunnelleet paljon kertomuksia sodasta ja evakkomatkoista. Mikään ei ole varmaan, mitä tahansa voi sattua. Siksi pitää olla aina valmiina ja varautua että osaisi toimia pahimmassakin tilanteessa.

Aikaisemmin varautumista pidettiin tarpeettomana hätävarjelun liioitteluna. Ajateltiin sen ruokkivan paniikkimielialaa. Ikään kuin valmiudesta puhuminen edistäisi uhkien toteutumista.

Nyt olen ihmeekseni huomannut, että viranomaisetkin kehottavat kansalaisia hankkimaan 72 tunnin varmuusvaraston ruokaa, juomavettä ja muita välttämättömiä tarvikkeita. Koko yhteiskunnassa päivitetään valmiussuunnitelmia. Kehotetaan pitämään enemmän käteistä rahaa kotona, varautumaan sähkö- ja vesikatkoihin sekä harrastamaan kotitarveviljelyä.  

Tukiverkot vahvemmiksi

Ei ole mitenkään väärin tiedostaa tosiasiat ja oman todellisuuden haavoittuvuus. Kaikki hyvä ja turvallinen ei ehkä kestä ikuisesti. Oma pieni maailma saattaa järkkyä eikä kukaan voi tietää tulevasta. Siksi on syytä hyvissä ajoin miettiä omia selviytymiskeinoja.

Sellaisia voisi olla vahva yhteisöllisyys, joka vallitsi myös viime sotien aikana. Tuettiin toista, veljeä ei jätetty. Nykyisten uhkien edessä on huomattu, kuinka tärkeää on huolehtia heikoimmista, vanhuksista, sairaista, vammaisista eli heistä, jotka eivät kykene omin avuin lähtemään liikkeelle ja hakeutumaan suojaan. Aina pitäisi olla auttajia, jotka jäävät heistä huolehtimaan. Omia tukiverkkoja kannattaa vahvistaa.

Yhdessä tekeminen ja toimiminen on hyvä lääke pelkoa ja lamaantumista vastaan. Se vahvistaa hallinnan tunnetta. Varautumalla voi auttaa itseään ja toisia. Silloin ei ole niin arvaamattomien tuulien heiteltävänä. Hyvien ihmissuhteisen ylläpitäminen voisi kantaa myös meitä tämän ajan ihmisiä samalla.  Rauhan rakentaminen alkaa itsestä ja lähipiiristä.

Taina-Maija Miettinen
vammaistyön pappi, Kajaani