Elämälle vieras usko?

”Uskon, mutta en niin kuin kirkko opettaa.” Uskon, että lähes jokainen ihminen on jossain vaiheessa elämäänsä kuullut, lukenut tai hiljaa mielessään ajatellut tämän lauseen. Viime vuosina yhä enenevässä määrin. Myös minä olen tämän kuullut, lukenut ja hiljaa mielessäni ajatellut, muutaman kerran metsän tai meren rauhassa myös ääneen huutanut: ”Uskon, mutta en niin kuin kirkko opettaa.” Mikä on tämä kirkko, jonka opetuksia on vaikea uskoa? Millaista on oma usko? Ja ennen kaikkea, onko tuo usko vierasta aivan tavalliselle elämälle?

Kirkko

”.. en niin kuin kirkko opettaa.” Sana kirkko tuo monesti ensimmäisenä mieleen mahtipontisen rakennuksen, jonka katolla on risti. Kirkon seinät ovat paksut, penkit kovat ja siellä julistetaan sanaa ja jaetaan sakramentteja kirkon opin mukaisesti. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kirkossa uskotaan neitseestä syntymiseen, ylösnousemiseen ja iankaikkiseen elämään. Siellä lauletaan virsiä urkujen pauhatessa Kummelimaiseen tapaan ala-allegoriasta ahdistus, kiusaus, synti. Kirkko on kasvoton, kirkko on patriarkaalinen ja kirkko on jähmeä. Kirkon työntekijät ovat arkielämästä vieraantuneita, hiukan noloja ja heitä on vaikea ymmärtää. Heidän joukossaan on kuitenkin se yksi, joka on erilainen kuin muut, tavallinen ja normaali. Koska juuri hänet olen kohdannut, hänet tunnen ja hän kohtasi minut juuri silloin, kun kukaan muu ei sitä tehnyt. Kirkonpenkissä, kastejuhlassa, läheisen arkun äärellä, sielunhoitokeskustelussa. Kirkolla ei ole minulle mitään annettavaa, paitsi silloin kerran. Ja sitä en unohda, mutta siitä ei puhuta. Ei ennen kuin kuolinvuoteella, jos silloinkaan.

Usko

”Uskon, mutta…” Suomalaisista kirkkoon kuuluu tällä hetkellä noin 70 prosenttia väestöstä. Osassa pääkaupunkiseudun seurakuntia luku on tätäkin alhaisempi, jopa alle 50 prosenttia. Yhtenäiskulttuurin aika sekä kirkossa että yleisestikin elämän eri alueilla on murtunut ja jokainen on tätä nykyä oman elämänsä herra, rouva tai jotakin siltä väliltä. Tämän murroksen myötä myös käsitys uskosta on muuttunut. Uskosta on tullut omaa ja yksityistä. Usko muotoutuu omien valintojemme kautta, joita muokkaavat erilaiset hengelliset yhteisöt, yhteiskunta, media ja se sosiaalinen ympäristö, josta olemme lähtöisin ja jossa elämme nyt. Ja ehkä hiukan kirkko, mutta vain hiukan. Usko itsessään ei ole kadonnut. Hengellinen kaipuu elää ja etsii tapoja toteuttaa itseään. Mutta. Sitä on vaikeaa löytää kirkosta, jossa ei ole yhteyttä vaan eripuraa. Kirkosta, jossa ei rakenneta vaan rikotaan. Kirkosta, jossa ääripäät taistelevat keskenään ja keskusteluyhteyttä on niin kovin vaikea löytää. Kirkosta, jossa uskosta on tullut pelinappula ja Raamatusta lyömäase. Mutta – usko itsessään ei ole kadonnut.

Elämä

”Uskon, mutta en niin kuin kirkko opettaa.” Ajattelen, että meistä jokainen on syntymänsä ensi parkaisusta alkaen täynnä valtavan suurta elämän nälkää. Tuohon elämän nälkään kuuluu tarve tulla hoivatuksi, nähdyksi ja aidosti kohdatuksi. Syntymän hetkestä elämän viimeiseen henkäykseen saakka me olemme myös osa ihmisyyden ketjua. Ihmisyyden, johon kuuluu etsintää, kaipuuta, rikkinäisyyttä, onnistumisia, arkea, juhlaa, sairautta, iloa ja katkeruutta – elämää. Ja elämä, se on kirkon ydinosaamisaluetta. Rinnalla kulkeminen, uskonelämän pohtiminen, epäuskon hyväksyminen, raja-aitojen rikkominen, epätasa-arvoon puuttuminen, äänettömien puolesta huutaminen – yhdessä eläminen. Sillä usko ja elämä eivät ole toisistaan irrallisia saarekkeita tai toisensa poissulkevia yhtälöitä. Pappeus ei ole rooliin asettumista, pantapaita ei tee ihmisestä uskon asioiden ammattilaista ja seinät eivät ole kirkollinen itseisarvo. Elämä on osa uskoa ja usko on osa elämää – sekoittamatta, muuttamatta ja erottamatta. Usko ei ole kuollut niin kauan kuin on elämää ja Jeesus, hän elää meissä ja meidän kauttamme. Nyt ja aina ja ennen kaikkea osana elämää ja loputonta elämän nälkää.

Teksti:
pastori, kasvatustyön esimies Mari Mattsson