Pojat leikkivät autoilla ja tytöt nukeilla. Pojat ovat luonnostaan vilkkaampia ja aggressiivisempia kuin tytöt. Näin olemme tottuneet ajattelemaan. Joskus kuitenkin syntyy sukupuoleltaan epäselvä lapsi, tyttö ei suostu prinsessaleikkeihin tai mies käyttää hametta. Harva meistä edustaa yksiselitteistä feminiinisyyttä tai maskuliinisuutta. Elämän rikkaus on monimuotoista ja sukupuolta voidaan ilmentää erilaisin tavoin.
Mitä ymmärrämme sukupuolella?
Koulussa pyritään tasapuolisuuteen ja opetussuunnitelmissa koulu näyttäytyy sukupuolettomana. Todellisuudessa pojat saavat kaksi kolmasosaa kaikesta huomiosta. Kiltit ja tunnolliset tytöt sulautuvat massaan. Poikien opintosuorituksia arvioidaan höllemmin ja tyttöjä kiitetään siisteydestä ja kiltteydestä. Osa aineista nähdään sopivan paremmin pojille ja osa taas tytöille. Jos tietokone takkuilee, löytyy luokasta ”luonnollisesti” joku tekniikan hallitseva poika. Sukupuolten vastakkaisuus on kulttuurissamme niin syvällä, ettemme helposti tunnista sitä.
Kirkko on sukupuolittunut monin tavoin. Rippikoulu tavoittaa tytöt ja pojat tasapuolisesti, mutta jo isostoiminnassa tytöt löytävät paikkansa huomattavasti poikia paremmin. Kasvatuksen ja diakonian henkilöstö on vahvasti naisvaltaista. Yhtäältä naiset kantavat vastuuta kristillisen perinteen siirtämisestä, toisaalta juuri tämä perinne (liturgia, kieli, oppi, kasvatustraditio) kantaa patriarkaalista painolastia.
Kirkko kompastuu yhä uudelleen kysymyksissä, jotka liittyvät sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Suuri kysymys kirkolle on, pystymmekö aidosti luomaan jälkipatriarkaalista kristillisyyttä?
Rippikoulussa jyrkkä sukupuoliraja liudentuu
Sukupuolisensitiivisyys on herkkyyttä sukupuolen näkökulmalle ja kriittisyyttä stereotypioille. Se on tietoisuutta niistä odotuksista, joita yhteiskunta kohdistaa molempiin sukupuoliin. Herkkyys ei merkitse tyttöjen ja poikien samanlaisuutta tai sukupuolettomuutta. Kirkossa jokainen työntekijä osaltaan antaa mallin lapsille ja nuorille naiseudesta ja miehisyydestä.
Lasten ja nuorten kanssa työskennellessä on tärkeää huomioida heidät kokonaisuutena. Kirkon vahva leirityö mahdollistaa hyvin kokonaisvaltaisen olemisen, elämisen ja yhdessä tekemisen. Leireily mahdollistaa vapaan ja spontaanin ilmaisun, roolin ottamisen, leikkiin heittäytymisen, myös koskettamisen ja halaamisen.
Olen omassa väitöskirjassani Sukupuoli ja yhteisöllisyys rippikoulun rituaaleissa tarkastellut sitä, kuinka tiukka sukupuolten raja ja sukupuoleen sidotut roolit liukenevat rippikoulun tiiviissä yhteisöllisyydessä. Eri-ikäisten tyttöjen ja poikien, miesten ja naisten yhteistyö ja yhteinen toiminta sekä aikuisten kokonaisvaltainen läsnäolo ovat rippikoulun suuria vahvuuksia, joissa sukupuoliero ei korostu.
Yhteisöllisyyden positiivisia seurauksia ovat myös ystävyyksien vahvistuminen, ikäerojen liudentuminen sekä ylisukupolvisuus. Leirielämässä sekä isoset että aikuiset elävät lähellä nuoria.
Rippikoulun tulokulma sukupuolen ja seksuaalisuuden käsittelyyn on myönteinen. Kyse on ihmisyyteen olennaisesti kuuluvasta positiivisesta ulottuvuudesta, Luojan lahjasta. Nuoret ovat usein tietoisia siitä, että kirkossa on monia mielipiteitä esim. samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisestä. Kuitenkin he toivovat, että kirkko kunnioittaisi kaikenlaisia ihmisiä ja heidän valintojaan.
Kun kirkossa opetetaan ihmisen olevan Jumalan kuva, jää usein avoimeksi, mitä tämä merkitsee suhteessa sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen. Tässä teemassa kirkkomme opetus ja teologia on vielä pitkälti kirjoittamatta.
Lue lisää:
Kirkon kasvatuksen painopisteenä oli vuosina 2006–2008 ”Jumalan silmissä kaunis – tytöt ja pojat”. Painopisteen kautta on tuettu sellaista lapsen ja nuoren hengellisyyttä, joka vahvistaa tyttöjen ja poikien itseluottamusta, tunne-elämää ja arvostavaa suhdetta omaan ruumiiseensa. Painopisteeseen liittyviä tekstejä löydät esimerkiksi google-haulla Jumalan silmissä kaunis.
Nuorten Keskus ja AIDS –tukikeskus julkaisivat keväällä 2007 kirjan Jumalan silmissä IHME- puhetta seksuaalisuudesta, ruumiillisuudesta ja sukupuolisuudesta. Lataa kirja pdf-tiedostona.
Jarmo Kokkonen
apulaisjohtaja
Kirkon kasvatus ja perheasiat
Mielestäni on erikoista se, että kirkon työssä halutaan hälventää sukupuolirajoja. Sukupuolet ovat olemassa. On mies ja nainen. Tästä totuudesta emme pääse yli emmekä ympäri. Rinnakkainen kysymys on seksuaalinen identiteetti. Mutta miksi rippikoulutyössä halutaan nostaa sukupuolikysymykset kepin nokkaan? Oman identiteetin etsiminen kuuluu murrosikään. Mutta mikä on lopulta rippikoulun tehtävä? Onko se jokin yleinen elämänkoulu vai onko sen tarkoitus juurruttaa nuoria kirkon uskoon ja elämään? Jos kirkon uskon ja elämän kannalta toissijaiset kysymykset saavat keskiön rippikoulussa, niin toteutuuko rippikouluprosessissa se, mitä kirkkona tavoittelemme? Ymmärrän sukupuolisen identiteetin hälventämisen tarpeena tasa-arvoistaa erilaisia seksuaalisia suuntauksia kirkon sisällä. Sen sijaan että tämä sanottaisiin suoraan, puhutaan teeman äärellä esimerkiksi ajatuksilla ”yksiselitteisestä feminiinisyydestä ja maskuliinisuudesta”. Minusta seksuaalikysymyksistä ei pidä tehdä nuorten elämänvaiheesta huolimatta pääagendaa rippikoulussa. Lopulta kysymys on kuitenkin taka-alalle laitettava, sillä seksuaalisen identiteetin sijaan nuorta tulisi haastaa ensisijaisesti etsimään hengellistä identiteettiään ja luomaan henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen Kristukseen. Rippikoulu-opetuksemme kirkossa on hajaantunut. Riippuen opettajista tai vetäjistä, voivat rippikouluprosessin keskeiset painotukset olla varsin erilaiset. Seurakuntaan tutustuminen lienee kaikilla samansuuntainen, mutta opetuksen sisällön painotukset ovat niitä, jotka poikkeavat painotuksiltaan toisistaan. Kirkolaivasta on laskettu jo pelastusveneitä vesille, joiden mukana on lähtenyt kirkkoon pettyneitä liikkeitä. Osaa pelastusveneistä ollaan vasta laskemassa. Myös rippikoulu on yksi esimerkki tästä kehityksestä. Se, mitä esimerkiksi rippikoulu on herätysliikkeen vetämänä seurakuntajaksoa lukuunottamatta, on sisällöltään tyystin erilainen, kuin jokin toinen perusseurakunnassa vedetty ripari. On hyvä kysyä, että onko kirkolla yhteistä käsitystä siitä, mikä on rippileiri ja mikä on sen opetussisältö?
Kiitos Sami kommentoinnista. Vastaan muutamaan näkökulmaan.
Kirkon työssä – rippikoulu mukaan lukien – ei ole kysymys sukupuolten erojen hälventämisestä tai kieltämisestä. Herkkyys, josta kirjoitan, on juuri sen huomaamista ja ymmärtämistä, että olemme ihmisinä erilaisia. Kirkossa ja yhteiskunnassa on myös sellaista ajattelua ja toimintaa, josta herkkyys puuttuu, ja samalla myös kunnioitus erilaisuutta kohtaan. Sukupuolen ja seksuaalisuuden teemoja ei todellakaan ole tarpeen ”nostaa kepin nokkaan” tai ”pääagendaksi”, mutta niitä ei myöskään voi lakaista maton alle. Nämä teemat ovat nuorille ja heidän kasvulleen tärkeitä, siksi niitä käsitellään myös rippikoulussa. Teemat myös mainitaan opetussisältöinä Rippikoulusuunnitelma 2001:ssa. Ihminen on kokonaisuus: henki tarvitsee ruumista ja ruumis henkeä. Hengellisyys ja elävä usko Kristukseen eivät ole erillään ruumiillisuudesta, sukupuolisuudesta, seksuaalisuudesta, ystävyyssuhteista, luontosuhteesta eikä mistään muustakaan elämänalueesta. Elämä, usko ja rukous kuuluvat yhteen; ja silloin kun saavat kuulua yhteen, uskolla ja hengellisyydellä on merkitystä arjessamme. Rippikoulu on parhaimmillaan juuri elämänkoulu: nuori saa kasvaa siihen, että usko on luottamista Jumalan hyvyyteen arjessa ja juhlassa, kotona ja koulussa, yksin ja yhdessä, juuri sellaisena ainutlaatuisena ruumiillisena ja hengellisenä ihmisenä, jollaiseksi Jumala on hänet luonut.