Toinen koronasyksy on alkanut. Keväällä vielä katseltiin toiveikkaasti syksyyn; aavistellen, että kaikki palautuisi ennalleen. Samalla on ainakin salaa toivottu myös opittujen käyttäytymismallien ja tapakulttuurin paluuta. Se toisi turvallisuutta ja säästäisi liialta hämmennykseltä ja päänvaivalta.
Meitä on opetettu kättelemään, katsomaan silmiin ja esittäytymään sanomalla oma nimi selkeästi. Niiaus ja kumarrus ovat sentään jääneet historiaan, vaikka oma sukupolveni niitäkin opetteli lapsuudessa.
Eurooppalainen sosiaalinen koodi
Kättelyn historia on maassamme melko nuorta. Vasta viime sotien jälkeen tämä kontaktin ottamisen tapa alkoi yleistyä, varsinkin kansakoulujen opetuksen kautta. Miten ollaan kohteliaita ja huomioidaan toinen sopivalla tavalla – silti toisen rajoja kunnioittaen?
Tämä käyttäytymisen koodi on omaksuttu lähes kaikkialla eurooppalaisen kulttuurin piirissä. Ei se ole vain muodollisuus ja turhaa pönötystä, mikäli se tulee aidosti ja luontevasti.
Kättely kertoo luotettavuudesta ja ystävyydestä. Sen kautta toivotetaan onnea, siunausta ja myötäelämistä sekä vahvistetaan sopimuksia. Se välittää myös jotain persoonallisuudesta ja mielialasta. Käden puristuksen tulee olla sopivan luja, lempeä ja vakuuttava, luottamusta herättävä.
Aukko kohtaamisissa
Keskikesällä tein paljon kirkollisia toimituksia, joiden parissa kohtasin monia seurakuntalaisia. Kun kohtasin surevan omaisen siunauskeskustelussa tai isomman saattojoukon kappelin aulassa, oli molemmilla osapuolilla käyttäytymiskoodi hukassa. Koronarajoitukset ovat vieneet mahdollisuuden kätellä tai halata. Ennen koronaa minulla oli tapana kättelykierroksen kautta kartoittaa suuremmasta ryhmästä ne lähimmät omaiset. Nyt tuntui oudolta vain sanoa mahdollisimman kovalla äänellä maskin takaa oma esittely, tervehdys ja osanotto. Vastausta ei aina välttämättä tullut. En myöskään tiennyt, kuka oli kukin isossa joukossa. Harva osasi tai jaksoi siinä ryhtyä esittäytymään. Eikä kyynärpäätervehdys aina tunnu luontevalta.
Korona-aika on jättänyt suuren aukon ihmisten kohtaamisiin herkissä tilanteissa. Minulla on vain maskin takaa katsovat silmät ja vaimennettuna kuuluvat sanat ilman huulilta lukemisen mahdollisuutta.
Sielunhoitajan kädet
Kirkon sielunhoitoa merkittävästi kehittänyt Irja Kilpeläinen on todennut: ”Sielunhoitajalla ei ole käsiä”. Oletan, ettei tämä arvostettu sielunhoidon uranuurtaja halunnut sulkea kättelyä kokonaan pois vaan korosti, että sanat ovat ensisijainen kohtaamisen väline. Ne ovat hoitavia ja parantavia, ja vievät keskustelua eteenpäin.
Mielestäni käsillä on kuitenkin tärkeä tehtävä oheisviestinnässä, ensikontaktin luomisessa. Varsinkin moni ikäihminen on oppinut tervehtimään kädestä. Kosketuksen tarve on erityisen vahva voimien heiketessä. Siksi en aina ole voinut olla tarttumatta sairaalan sängystä ojentuvaan lähes satavuotiaaseen käteen. Turha silloin olisi selittää koronaohjeista vaan parempi vain desinfioida kädet ennen huoneeseen menoa. Muistisairaus on sulkenut potilaalla tietoisuuden viruksen aiheuttamista tapojen ja käytäntöjen muutoksista.
Tervehdys luo osallisuutta
Olen aikaisemmin suorastaan opettanut kehitysvammaisia: ”Sanotaanpa käsipäivää!”, mikäli henkilö ei ole itse tehnyt aloitetta. Mikäli käsi ei kohoa, niin vaihtoehtona taputan olalle. Sosiaaliset koodit luovat osallisuuden tunnetta, vaikka hartaushetken alussa.
Juuri olemme oppineet kohteliaasti kättelemään tai luontevasti halaamaan, niin nämä arvokkaat kohtaamisen jatkeet pyyhkiytyvät pois. En silti toivo muodollisen kättelyn paluuta.
Kättelyllä on merkitystä, mikäli on tarkoitus luoda pidempiaikainen kontakti. Se voisi edes vähän auttaa meitä koronan eristämiä kokemaan yhteyttä toisiimme ja osallisuutta yhteiseen ihmisyyteen sekä seurakunnan jäsenyyteen.
Taina-Maija Miettinen
vammaistyön pappi, Kajaani