Spotlight-elokuvassa toimittajat selvittävät lasten hyväksikäyttöä kirkossa. – Kuva: The Walt Disney Company Nordic.
Tom MacCarthy: Spotlight (USA 2015)
Pablo Larrain: El club (Chile 2015)
Alex Gibney: Mea Maxima Culpa: Silence in the House of God (USA 2012, dok)
Ensimmäiset kirkkohistorialliset viittaukset pedofilian kaltaiseen ilmiöön ovat tiettävästi jo 300-luvulta. Roomalaiskatolisessa kirkossa luotiin 1800-luvulla käytäntö pitää ongelmatapaukset kirkon sisällä. 1900-luvulla ja erityisesti sotien jälkeen alkoi kuitenkin paljastua kiistattomia tapauksia lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä katolisissa seurakunnissa ja oppilaitoksissa. Vihdoin 1980-luvulla ja erityisesti Yhdysvalloissa kävi ilmeiseksi, että ongelma on laaja.
Mittasuhteiden hahmottamista vaikeutti kuitenkin kirkon luoma käytäntö. Uhreille tai heidän edustajilleen tarjottiin sopimusta: rahallista korvausta vastaan he sitoutuivat vaikenemaan hyväksikäytöstä. Näin rikoksiin syyllistyneet papit välttyivät joutumasta viranomaisten eteen.
Käänne tapahtui vasta vuonna 2002, jolloin Boston Globe -sanomalehden tutkivien toimittajien tiimi (nimeltään Spotlight) julkaisi sarjan artikkeleita, joissa paljastettiin sekä sadoittain yksittäisiä hyväksikäyttötapauksia että arkkihiippakunnan systemaattinen salassapito. Tämän artikkelisarjan synnystä kertoo meillä tammikuun lopulla ensi-iltaan tullut Tom MacCarthyn elokuva Spotlight (2015).
—
Spotlight tuo välittömästi mieleen Alan J. Pakulan oscareita rohmunneen Presidentin miehet (1976), joka kertoi vastaavanlaisen tarinan istuvan presidentin kaataneen Watergate-salaliiton paljastamisesta. Yhtäläisyydet jäävät kuitenkin yllättävän vähiin, tai ainakaan ne eivät pistä silmään. Spotlightin käsikirjoitus on laatutyötä: toimittajia ei viedä hengenvaaraan, ei hankkimaan huippusalaista tietoa hämäristä paikoista eikä laiteta sotkeutumaan romanttisiin juonikuvioihin. Pääosaan nousee puuduttava toimittajatyön arki, vastahakoiset haastateltavat, tympeät viranomaiset ja loputon tietojen tarkistaminen.
MacCarthy sijoittaa draamankaaren huipun kohtaukseen, jossa läpimurron tehnyt toimittaja (Mark Ruffalo) ottaa yhteen esimiehensä (Michael Keaton) kanssa. Toimittaja on vaivalla koonnut pitävän aineiston tutkimastaan hyväksikäyttötapauksesta, mutta esimies panttaa julkaisua, koska haluaa paljastaa “systeemin”. Pitkin tarinaa sijoitut viittaukset ja vihjeet systeemistä voi halutessaan tulkita salaliitoksi, mutta tätä sanaa elokuvassa ei lausuta.
Ei kuitenkaan jää epäselvyyttä, mihin systeemillä viitataan. Spotlight alkaa takautumalla, jossa katolinen pappi tuodaan raudoissa poliisikamarille. Nuori päivystäjä aavistaa syyn ja toteaa papille koittavan kohta kuumat paikat. Pian pidätetty kuitenkin noudetaan vähin äänin kamarilta. Tämä oli käytäntö: tapahtunut on kirkon sisäinen asia. Omaa pesää ei liata. Hyväksikäyttäjiä pidettiin hairahtuneina, jotka saivat siirron terapiaan tai vähintään toiselle paikkakunnalle.
Bostonin arkkihiippakunnassa asia sovittiin piispan, kardinaali Bernhard Law’n johdolla rahakorvauksin. Uhrit sitoutuivat vaitioloon, ja hyväksikäyttäjät siirrettiin muihin tehtäviin. Spotlightin paljastusten myötä Law joutui itsekin eroamaan piispan tehtävistä, mutta sai korkean viran Roomasta. Kardinaalin arvoisena hän pääsi valitsemaan uutta paavia vuonna 2005.
—
Pitkään arveltiin, että katolisen kirkon pedofiliatapaukset rajoittuisivat vain Yhdysvaltoihin tai korkeintaan “anglosaksiseen maailmaan”, etupäässä Irlantiin. Chileläinen El club (2015) laajentaa horisontin latinalaiseen Amerikkaan. Elokuva nähtiin meillä viime syksyn Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla ja myöhemmin Orionin kuukauden elokuvana. Pablo Larraínin intiimi, lähes kamaridraama kertoo kirkon sivuraiteelle siirtämien pappien syrjäisestä yhteisöstä.
Kaikki eivät ole pedofiilejä, mutta juuri hyväksikäytetyt piinaavat ihmisarvonsa rippeisiin takertuvia tässä merituulen pieksemässä pakopaikassa. Kirkon lähettämä terapeutti-selvitysmies penkoo menneitä. El club jatkaa tarinaa siitä, mihin Spotlight sen jättää. Se kysyy, miten käy hyväksikäyttäjien. Toisin kuin Spotlight, joka sentään tarjoaa katsojalle jonkinlaisen puhdistavan kokemuksen, El club kääntää sisuskalut nurin, niin piinaavan tarkkanäköinen se on. Elokuva sai ansaitusti Berliinin elokuvajuhlien Jury Grand Prix -palkinnon.
Pedofilian ongelma katolisen kirkon piirissä on osoittautunut maailmanlaajuiseksi. Vika on todella systeemissä, niin kuin Spotlight-toimittajien esimies toteaa. Mutta missä vika silloin on? Varsin tuotteliaan amerikkalaisdokumentaristi Alex Gibneyn Mea Maxima Culpa: Silence in the House of God (2012) tutkii Milwaukeen katolisessa kuurojenkoulussa vuosikymmeniä jatkuneita hyväksikäyttörikoksia.
Tapaukset teki erityisen vastenmieliseksi se, että oppilaitoksen pappi valitsi uhreikseen lapsia, jotka pystyivät vain rajoitetusti kommunikoimaan vanhempiensa tai lähipiirinsä kanssa (luterilaisen on toden totta työlästä tajuta, millaisia käytännön seurauksia papiksi vihkimisen sakramentilla on). Pappien kunnioittaminen teki heistä lähes koskemattomia, ja Gibney seuraa salassapitokäytäntöä Vatikaaniin asti. Mea Maxima Culpa onkin näistä kolmesta elokuvista informatiivisin.
—
Yksi dokumentti ja kaksi fiktiota, joista toinen on tositapahtumiin perustuva. Spotlight pyörii parhaillaan elokuvateattereissa. Mea Maxima Culpa esitettiin ykköskanavalla 1.7.2013 ja lienee yhä katsottavissa HBO:n palvelussa, mutta pahoin pelkään, että El club teki ainoan vierailunsa meille viime syksynä.
Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili
Lue myös: Uskonto ja pedofilia – mikä niitä vetää toisiinsa?