Monella tuntuu olevan unelma todellisuudesta, jonka haluaisi olevan totta. Toisen unelma näyttäytyy toisen painajaisena. Täytyykö se siis tuhota, vähintään tehdä siitä naurettava? Kysymyksenasettelu muistuttaa parisuhteen arkea. Voiko tiskikoneen täyttää kahdella tavalla oikein tai vessanrengasta säilyttää sekä ylhäällä että alhaalla? Nämäkin kiistat voivat eskaloitua maailmoiden sodaksi. Oikeasti.
Toisaalla tällä viikolla eri puolilla Suomea otettiin ihan kunnolla mittaan kahden vastakkaisen unelman välillä. Halutaanko todellisuus monella kulttuurilla vai peräti kokonaan ilman kulttuuria? Kuka saa sanoa viimeisen sanan?
Pohjimmaltaan näissä väännöissä on kysymys siitä, voinko elää maailmassa, jossa minä en ole keskipiste, eivät edes minun unelmani. Kuinka sietää sitä, että täällä on muita, erilaisia, eri tavalla ajattelevia?
Ensin löytyy yhteys
Psykoanalyyttisen ajattelun mukaan ihmisen mieli lähtee rakentumaan jo ennen syntymää. Perityt ominaisuudet muotoutuvat kokemusten myötä. Ensin löytyy yhteys toiseen. Vastasyntyneelle äiti on parhaimmillaan osa itseä, tarpeita tyydyttävä automaatti. Elämän kovat tosiasiat alkavat valjeta, kun äidin ja vauvan väliseen symbioosiin ilmestyy isä, tai joku muu kolmas. Enää ei pieni ihminen olekaan universuminsa jakamattoman huomion kohde. Äidillä on myös muita intressejä.
Elämänpituisen kehityksen aikana neuvotellaan moneen kertaan uusista asemapaikoista tarvitsevuuden ja itsenäisyyden, kaipauksen ja pettymyksen, vihan ja rakkauden välisissä maastoissa. Se, mitä tämän matkan aikana ihmiselle tapahtuu, vaikuttaa sekä tapaan olla parisuhteessa että tapaan olla muutenkin ihmisenä ihmisten joukossa.
Mutkat suoristaen voisi sanoa, että mitä uhkaavampana kolmas on ensivaiheissa koettu, sitä sietämättömämpää on kohdata vierautta aikuisenakaan. Parhaimmillaan kolmas on, pettymyksen jälkeen, auttanut löytämään omia kykyjä elämässä. Isänhän tulisi auttaa lapsi irti äidistä ja avata näin ovet suureen maailmaan. Huono on siis sekin vaihtoehto, että äiti ja vauva jäisivät kahden ilman ulkopuolisen mukaantuloa oikeaan aikaan. Silloinkaan mieli ei opi sietämään sitä, mikä uhkaa omaa tapaa olla ja ajatella.
Kun järki ei riitä
Keskustelussa eri kulttuurien mahdollisuudesta elää rinnakkain toisiaan raviten, on esitetty paljon hyviä argumentteja puolesta ja vastaan. Unelmista on ainakin yritetty keskustella järkevin äänenpainoin. Kuitenkin harva valitsee puolensa järkiperustein. Turvallisuuden ja uhan tunteet ovat syvemmällä elämän alkuhämärissä, jossa mieli alkoi muotoutua kokemusten mukaiseksi. Se, mikä tuntuu mielekkäältä tai mielettömältä, perustuu siis tunteeseen, ei järkeen. Jokainen parisuhteessa voimiaan mitellyt tietää, kuinka toivotonta on saada toista ymmärtämään selvää asiaa. Argumentointi ei auta, kun peruskokemus on uhattuna.
Mikä sitten saa lapsen, puolison tai yhteiskunnallisen keskustelijan rauhoittumaan? Luottamus siihen, että vaikka en ole keskipiste, olen silti tärkeä. Lapsen täytyy saada tuntea olevansa äidin ja isän mielessä silloinkin, kun he eivät ole paikalla. Parisuhteessa täytyy voida luottaa siihen, että toinen haluaa yhteistä hyvää, vaikka onkin toisinaan ihan outo. Yhteiskunnassa kukaan ei saisi joutua tuntemaan olevansa turha ja merkityksetön.
Merkityksettömyyden tunne radikalisoi. Ihmisellä on syvälle viritetty tarve kuulua joukkoon, olla muille tärkeä. Ihmisyyteen kuuluu tarve antaa, ei vain saada. Kukaan ei halua olla turha. Sen vuoksi syrjäytyminen on uhka yhteiskuntarauhalle. Sen vuoksi yksinäisyys tappaa enemmän kuin tupakanpoltto. Sen vuoksi erilaiset ihmiset ovat pelottavia. Erilaisuus saa epäilemään, että minä olen se väärä. Tämä voi olla kokemuksena niin musertava, että siltä täytyy suojautua murskaamalla Toinen. Siksi oikeassa olemisesta tulee joskus elämää tärkeämpää.
Unen ja toden välillä
Ongelma on usein siinä, että unelma sekoitetaan todellisuuteen. Unelma antaa voiman ja suunnan, mutta se ei voi koskaan toteutua tässä elämässä. Fundamentalistit uskonnossa ja yhteiskunnassa sekä narsistit parisuhteessa yrittävät juuri tätä. Seuraukset ovat pelottavia, kun omaa unelmaa yritetään tehdä pakkopaidaksi toisille.
Unelma on vähän kuin äidin syli, josta vielä aikuisenakin näemme unta. Uni ja todellisuus kulkevat limittäin rohkean unelmoijan mielessä. Häntä kutsutaan hulluksi, joka ei erota niitä toisistaan.
Anne Anttonen
perheasioiden asiantuntija
Kirkkohallitus