Koskaan ei tiedä, millaista tuleman pitää, kun vastaa kyllä kiinnostavaan kutsuun. Vielä vähemmän tietää, jos kutsutaan komiteaan, joka pohtii kirkon tulevaisuutta.
Nyt tulevaisuuskomiteaa on vuosi takana. Jo nyt voi sanoa, että onpa ollut matka! Mielenkiintoinen, älyllisesti innostava, tietoa ja tuskaa lisäävä. Eikä ainakaan liian helppo. Jos kameli on komiteatyönä suunniteltu hevonen, millainen olisikaan komiteatyönä suunniteltu kirkon organisaatio.
Jos joku ei muista, mistä tulevaisuuskomitea sai alkunsa, tässä faktat:
Kirkolliskokous on päättänyt 5.11.2014 ja 7.5.2015 käsitellessään tulevaisuusvaliokunnan mietintöjä 1/2014 ja 2/2015 edustaja-aloitteesta 5/2014, joka koski kirkon organisaatiojärjestelmän uudistamista ja kirkon keskushallinnon supistamista, perustaa komitean, jonka tehtävä on a. arvioida kirkon organisaatiota kokonaisuutena, b. tehdä tarpeelliset selvitykset sekä c. laatia ehdotus uudesta kirkon organisaatio- ja toimintamallista tai vaihtoehtoisista malleista viimeistään marraskuussa 2016 kokoontuvalle kirkolliskokoukselle.
Työn alkumetreillä katselin kauhuissani kirkon organisaatiokaaviota. Se ei ollut himmeli, sillä himmelihän on geometrinen ja symmetrinen luomus, joka olkiversiona liikahtelee kevyesti ilmavirran mukaan. Ei, kirkon organisaatio vaikuttaa kaaviossa häkkyrältä, jota on rakennettu, lisäilty ja korjailtu vuosien mittaan kulloistenkin tarpeiden, intohimojen ja kirkon varallisuuden mukaan.
Tiedoilla on ikävä taipumus pilata hyvät ennakkoluulot. Näin on käynyt nytkin. Komitea on tavannut kymmeniä ihmisiä seurakunnissa, seurakuntayhtymissä, hiippakunnissa ja Kirkon talossa. Kuva kirkosta on monipuolistunut ja tullut valoisammaksi. Eri puolilla Suomea tehdään työtä suurella sydämellä Sanan pohjalta ihmisten hyväksi.
Kirkon päätöksenteko taas ei ole ilahduttanut. Se on liian monipolvinen ja kankea jotta toimisi nopeasti muuttuvan maailman käytännöllisissä tilanteissa. Opillisissa asioissa hitauden ymmärtää. Evankeliumin ja kahden tuhannen vuoden yli ei voi harpata summamutikassa. Täytyy antaa aikaa viisaudelle. Rajansa silti siinäkin.
En ole ainoa komitean jäsenistä, jolle on valjennut se, että viime kädessä kirkon toiminnan kitkat eivät johdu niinkään organisaatiosta tai rakenteista, vaan toimintakulttuurista. On liian paljon virheiden pelkoa, liian vähän luottamusta ihmisten hoksottimiin, vaikka työntekijät ovat valikoitunutta väkeä.
Toimintakulttuurin muutos on helppo käsite, mutta vaikeampi toteuttaa. Ei kuitenkaan mahdoton. Työelämässä opin, että muutos ei synny johdon ilmestyksenomaisilla visioilla, jotka runnotaan väkisin sisään arkirealismin ahtaasta ovesta. Kestävä muutos syntyy ihmisten kanssa keskustelemalla, pelkoja ja toiveita kuuntelemalla.
Kunnioitan ihmisten fiksuutta ja osaamista sekä taitoa osoittaa se rakentavasti. Kunnioitus on lisääntynyt. Siksi kaikkien pitäisi joskus päästä tulevaisuuskomiteaan. Komitean tapa työskennellä on vankistanut uskoa ihmisten kykyyn työskennellä yhdessä, vaikka oltaisiin eri mieltä asioista. Ehdotuskin tulee aikanaan.
Eikä siinä vielä kaikki, samalla usko kirkkoon on voimistunut.
Kirkon tulevaisuuskomitean työstä lisätietoa Sakastissa
Reetta Meriläinen
toimittaja
kirkon tulevaisuuskomitean jäsen
Monasti muutos syntyy siitä, että nousee karismaattinen johtaja, joka osaa sanoittaa sen, mitä kansa ajattelee ja innostaa ihmiset muutokseen.
Tämä ei kylläkään kuullosta kovin korrektilta, mutta ei ne suuret visiot lähde kansasta. Ei koskaan!
Karismaattinen johtaja saattaa kyllä saada porukan mukaansa, mutta se ei takaa että hänen ideansa olisivat kantavia.
Tärkeämpää on saada sellainen johtaja, jonka ajattelu ylittää selvästi normijohtajan, ja joka osaa sanoittaa hyvinkin vaikeat ja kipeät ratkaisut niin, että enemmistö tajuaa että noin vaan on mentävä, vaikka kirveleekin.
Martti: Tuo on se tie joka tuskin on kovin kestävä. Kestävä tie on toimintakulttuurin muutos, jossa ihmiset alkavat nähdä mahdollisuuksia uhkien sijaan.
Jos ei tunnista uhkia, on vaaraksi ympäristölleen!
Tosiasia nimittäin on, että, ihan kuten muillakin kirkoilla verrokkimaissamme, myös Suomessa ev.lut. kirkolla on enemmän kuin ’vain pikkuisia ongelmia’ edessään.
Jos ei ymmärrä että resurssit pienenevät tulevaisuudessa, ja että siksi jatkuvasti tehdään korjausliikkeet jälkijättöisesti, on edessä todella kivinen tie.
Pitää jopa uskaltta ajatella 15 vuotta eteenpäin. Mitkä ovat kirkon toimintaedellytykset silloin kuin kirkkoon kuuluvien määrä lähentelee 50%?
En tarkoita että jo nyt pitäisi suoraan sopeuttaa toimintaa tuolle tasolle, vaan että ymmärrettäisiin että pitäisi sopeuttaa toimintaa porrastetusti, hallitusti, niin ettei aina oltais tekemässä päätöksiä selkä seinää vastaan.
Optimismiakin saa olla mukana, mutta jos ei realismi hallitse päätöksentekoa, ammutaan myös kaveria polveen.
Kuka haluaa syyllistyä sellaiseen?