Kirkon penkin ylle on vedetty naru. Kotikirkossani on tilaa 700 henkilölle, mutta turvavälien vuoksi paikkoja on jouduttu vähentämään. Tämän avulla jouluajan jumalanpalvelukset ja laulutilaisuudet saatiin pidettyä ilmeisen turvallisesti. Olemme olleet kummallisessa tilanteessa, jossa toisaalta toivotetaan tervetulleeksi, toisaalta kehotetaan harkitsemaan kaksi kertaa, kannattaako tulla. Varovaisuus on päällä kaikissa toimissa, ja niin pitääkin olla. Pandemia ei vieläkään osoita laantumisen merkkejä.
Lähes normaali jouluaika
Viime vuoden loppu oli tuulahdus lähes normaalista. Adventin ja joulun aika ovat aina odotettuja vuoden kohokohtia vammaistyössä niin kuin kaikessa seurakunnan toiminnassa. Halutaan kokoontua yhdessä joulukirkkoihin ja laulutilaisuuksiin. Pappia odotetaan hartauskäynnille asumisyksikköihin. Silloin mukaan pääsevät hekin, joiden on vaikeaa edes normaalioloissa lähteä taksikyydillä seurakunnan tiloihin.
Täällä Kainuun korkeuksilla jouluaika meni ihmeen hyvin. Pääsin käymään lähes kaikissa työalueeni kunnissa ja seurakunnissa. Sain kokea edes pienen häivähdyksen siitä, mitä ihmisten kohtaaminen on parhaimmillaan. Iloittiin yhdessä lähestyvästä joulusta. Tästä papinkin alavireinen mieli virkistyi monta kertaa.
Ilmassa oli odotusta ja lapsenomaista, hersyvää iloa. Hartauksien yhteydessä keskusteltiin myös arkisista kuulumisista. Koen, että minulla on paikka näiden ihmisten sosiaalisessa verkostossa. Papille on helppo jutella kaikenlaisista asioista, eikä vain hengellisistä. Tämä on sitä lähikohtaamista, jota olen usein kaivannut korona-aikana.
Lähteminen kynnyksen takana
Yksinäisyys ja eristyneisyys kuluttavat ihmistä. Tämän me kaikki olemme huomanneet, kun monet totutut sosiaaliset toiminnot ovat olleet tauolla. Vammaisten elämä on muutenkin eristyneempää kuin muiden, koska kotoa lähteminen on aina isojen kynnysten takana. Pitää hankkia avustaja, tilata kyyti, miettiä tilaan pääseminen, siellä liikkuminen ja toimiminen. Myös tilaisuuden anti pitää etukäteen punnita tarkkaan: kuuleeko, näkeekö, ymmärtääkö.
Kun tähän päälle tulevat vielä koronarajoitukset, niin helposti luopuu koko hankkeesta lähteä liikkeelle. Samoin tilaisuuden järjestäjät joutuvat harkitsemaan, kannattaako luoda lisää paineita yrittämällä järjestää jotain, minne lähteminen ei välttämättä ole turvallista. Omaisilta, ohjaajilta ja avustajilta vaaditaan lujaa tahtoa, jotta jaksaisi suunnitella ja järjestää niitä normaaliin elämään kuuluvia menoja. Yhdenvertaisuus on ollut koetteilla, koska mielekkäät järjestelyt vaativat paljon vaivannäköä.
Terveen harkinnan henkeä
Kirkko on kokoava yhteisö. Ovien pitäisi olla auki, kynnys matalalla, ja tulijoiden määrää ei saisi rajoittaa. Mutta nyt on mentävä terveys edellä. Ei saisi altistaa ihmisiä kutsumalla heitä koolle ilman mitään rajoituksia tai ohjeita.
Samalla näen, kuinka seurakuntalaiset kaipaavat lähikontakteja. Lyhytkin vierailu turvallisesti järjestetyssä kirkon tilaisuudessa voimaannuttaa ja muistuttaa normaalista jossain kaukana.
Tämän kaiken tiedostan hyvin. Vastuullinen kirkon työntekijä venyttää omaa jaksamistaan ja luovuuttaan etsimällä uusia, korvaavia tapoja olla kontaktissa. Siinä tarvitaan reilusti ”Voiman, rakkauden ja terveen harkinnan henkeä” (2 Tim.1:7) uupumisen, paniikkireaktioiden ja ylilyöntien välttämiseksi.
Taina-Maija Miettinen
vammaistyön pappi, Kajaani