Toukokuun ensimmäisenä viikkona Turun kristillisen opiston käytävät heräsivät jälleen eloon, kun kirkolliskokous kokoontui Räntämäkeen sorvaamaan lakipykäliä ja rustaamaan mietintöjä. Tällä kertaa oli jo etukäteen selvää, että istuntoviikolla tehtiin koko nelivuotiskauden suurimmat päätökset. Seurakuntarakenneuudistuksen lisäksi käsittelyssä oli vuosia varrottu diakonaattiuudistus ja edustaja-aloite tasa-arvoisen avioliittolain vaikutuksista kirkkoon. Lobbausviestit näiden ja muiden viikon teemojen ympärillä tihenivät kevään mittaan.
Autuas määrävähemmistö
Jos tämän viikon pohjalta pitäisi tehdä analyysia kirkon uudistuskyvystä,optimistiakin kylmäisi. Huolella ja taiten valmistelu seurakuntarakenne kaatui määrävähemmistön turvin, samoin diakonaattiesitys oli vastatuulessa. Virkahenkilöt vetosivat jopa, ettei esitystä lähetettäisi valiokuntakierrokselle, jos sillä ei ole realistisia läpimenomahdollisuuksia. Suurten uudistusten läpivieminen näytti ajoittain jopa toivottamalta.
Kirkon kriisistä ja jäsenkadosta on keskusteltu aina uskonnonvapauslain hyväksymisestä asti eli pian sadan vuoden ajan. Hupenevan kirstun varjo ei kuitenkaan ole vielä langennut kirkolliskokouksen päätöksenteon ylle: kovalla työllä ja suurella rahalla valmisteltu uudistus ei voittanut puolelleen riittävää ¾ määräenemmistöä. Talousargumentaation sijaan niin uudistuksen vastustajat kuin kannattajatkin keskittyivät periaatteisiin: kenellä on oikeus päättää seurakuntien tulevaisuudesta? Ymmärretäänkö keskushallinnossa paikalliset tilanteet? Turvaako uudistus varmasti nykyisen virkarakenteen?
Muutosta kuitenkin tarvitaan, ainakin hallinnon rakenteissa. Kirkolliskokous jättikin nyt asiat paikallisen päätöksenteon varaan: autonomiaa uudistuksen kritisoijat ovat peräänkuuluttaneet ja nyt sitä on luvassa. Olisin toivonut, että niukkenevien resurssien keskellä meillä olisi ollut uskallusta luoda valtakunnallinen, verrattain kevyt hallintomalli. Kun sellaista ei saatu aikaan, paineet uudistuksiin kovenevat paikallistasolla. Toivon, että osaamme käyttää resurssimme viisaasti erityisesti seurakuntien arjessa ja suunnata toiminnan hallintohimmelin sijaan kaduille ja toreille, jäsenistömme pariin.
Neuvottelemalla eteenpäin?
Kirkolliskokouksen päätöksentekoa täytyy joustavoittaa. On valtavaa resurssien hukkaa, jos 109 hengen konklaavi kokoontuu pariksi päiväksi keskustelemaan ilman virallista kompromissimahdollisuutta. Seurakuntarakenneuudistus oli tästä klassinen esimerkki: määräenemmistösäädös torppasi uudistuksen, josta oltiin suurelta osin yksimielisiä.
Kun neuvotteluja ja tunnusteluja ei käydä ja valtaryhmittymiä ei ole olemassa, menee täysistuntotyöskentely enemmän tai vähemmän arpomiseksi. Pidemmän päälle tällaiseen ei yksinkertaisesti ole varaa. Kirkolliskokouksessa on toki kuppikuntia ja keskustelukerhoja, mutta niillä ei ole mandaattia, eikä niiden toimintaa voi ennakoida. Siksi päätöksentekoa pitää helpottaa esimerkiksi koeäänestyksin ja avoimin neuvotteluin. Neuvottelumahdollisuuksista edustajakollegani Antti Siukonen kirjoittaa viisaasti blogissaan.
Oli tyyli mikä hyvänsä, päätöksiä pitää jatkossa pystyä tekemään nopeammin, sujuvammin ja linjakkaammin. Yhdessä sovitusta on pidettävä kiinni ja näkemyksiä on pyrittävä sovittelemaan yhteen, jotta koko kirkon etu toteutuisi. Kirkolliskokous on kuitenkin olemassa kirkkoa, ei hallintoa varten. Käärmeen älykkyyttä ja kyyhkysten viattomuutta kannattaisikin käyttää mieluummin arkipäivän seurakuntatyössä jäsenistön keskuudessa kuin kokoussalien hämäryydessä ja saunaseuroissa.
Katri Korolainen
kirkolliskokousedustaja
Hei, me täällä pienissä seurakunnissa olimme kyllä odottaneet asioiden hoitoon ”isompia” hartioita joita seurakuntarakenteen muutos olisi tuonut. Olemme kohta huutavassa pulassa näissä pienissä seurakunnissa.
Väki vähenee, vanhenee, eroaa kirkosta. Korjausrakentamiset hoidettava, pitkään työssä olleet jäävät eläkkeelle.
Mistä työntekijät ???? Nuoret työntekijät eivät tule pienille paikkakunnille tekemään työtä yksin. Yhtymä malli olisi antanut mahdollisuuden tiimityöhön ja työn jakamiseen monella eri tavalla. Miten päätöksenteossa on henkilöitä jotka itse valmistelevat asioita ja sitten kaatavat esityksensä kun vastuun kantamisen aika tulee. Kyllä ihmetyttää tämä kirkon toiminta. Tuula Manninen
Uudistuksia tarvitaan, mutta niihin pitää mennä tavoitteet eikä rakenteet edellä.
Olen seurannut koko prosessia välillä harmistuneena ja välillä huvittuneena. Harmistuneena siitä, että Kirkkohallituksessa ei viitsitä katsoa josko joku kirkon papeista olisi tutkinut jotain asiaan liittyvää väitöskirjassaan. Huvittuneena siitä, kuinka moni kirkon pienempi kiho on ollut linkkuvaitsenä tämän uudistusyrityksen edessä.
Nyt olen tyytyväinen. Asia pitää pohtia täysin uusiksi ajan kanssa. Toivottavasti se tällä kertaa tehdään oikein.
Olin myös hiukan pettynyt tähän ratkaisuun, vaikka ymmärrän vastaan äänestäneidenkin kannan. Toivoisin, että seuraavassa vaiheessa päästäisiin irti edes tästä kuntasidonnaisuudesta. Seurakuntien olisi helpompi miettiä yhdistymiskuvioita silloin, kun ei tarvitse ”pelätä” kuntapuolen ratkaisuja kuntien yhdistämisessä. Omalla paikkakunnallani on monta eri suuntavaihtoehtoa, silloin emme seurakuntanakaan voi miettiä yhdistymistä kenenkään kanssa kun on mahdollisuus, että kunta tekee eri ratkaisun kuin seurakunta.
Palasin juuri Skotlannin kirkon kirkolliskokouksesta. Siellä esiteltiin ns. konsensusperiaatetta, joka on käytössä mm. Kirkkojen maailmanneuvostossa. Eräs edustajista kertoi kokemuksistaan Uudessa Seelannissa, jossa kyseinen tapa on käytössä. Erityisesti jäi mieleeni se, että kyse ei ole vain äänimääristä. Yksinkertainen enemmistö riittää, mutta asian valmistelussa käytettän mm. Antin mainitsemaa koeäänestystä. Erityisesti pidin ajatuksesta, joka liittyi päätöksen jälkeiseen aikaan. Päätöksen jälkeen kysytään kokousedustajilta, kuka ei voi elää tehdyn päätöksen kanssa. Heille tarjotaan erityistä tukea, jotta kirkon yhtenäisyyttä ja kehittämistä voitaisiin edelleen jatkaa.
Pingback: 1. Diakonia | Pearltrees