Olen ns. Mamil-mies (Middle Aged Men in Lycra) ja harrastan rauhallista matkapyöräilyä. Monena vuonna tapanani on ollut pyöräillä toukokuinen viikko jossakin päin Eurooppaa. Pyrin näihin matkoihin liittämään aina myös jonkin hengellisen ja kirkollisen teeman. Toscanassa polkiessani kierroksen kääntöpisteenä oli Siena ja matkalukemisena Katariina Sienalaisen Dialogi Jumalan kaitselmuksesta 1300-luvulta. Skotlannissa puolestaan kohteena oli Ionan luostarisaari, jonne poljin – ja osin seilasin paikallisilla yhteysaluksilla – Glasgowsta.
Toukokuussa 2020 tarkoitukseni oli polkea Tukholmasta Nynäshamniin, seilata sieltä Gotlantiin ja tutustua pyöräillen osaan saaren yli sadasta (!) keskiaikaisesta kirkosta. Maaliskuussa 2020 alkanut pandemia kuitenkin esti matkan. Pyöräilemään teki kuitenkin mieli, joten oli keksittävä jokin kotimainen kohde.
Kun ajatuksena oli tutustua keskiaikaisiin kirkkoihin, päätin kiertää Uudenmaan tuon ajan pyhätöt. Uudellamaalla näitä kirkkoja on 14, joista Vihdin vanhasta kirkosta on jäljellä vain rauniot. Suuri osa näistä kirkoista sijaitsee ns. Kuninkaantien eli vanhan Turku–Viipuri maantien varressa. Espoon hiippakunnan ensimmäisessä piispan kasukassa on kuvattuna osa näistä Kuninkaantien varren kirkkopitäjistä. Uudenmaan keskiaikaisten kirkkojen seurakunnat kuuluvatkin Espoon ja Helsingin sekä Porvoon hiippakuntiin.
Moni pääkaupunkiseutulainen tai siellä vieraileva näkee Uudestamaasta useimmiten vain pääteiden melko yksitoikkoiset maisemat. Joskus kannattaa kuitenkin poiketa myös sivuteille. Tällöin löytää Uudenmaan kauneuden, sen kumpuilevat peltomaisemat ja lehtojen siimeksessä siintävät pikku järvet. Pyöräillessä kuulee myös lintujen laulun ja metsäpurojen solinan. Myös sielu ehtii matkalle mukaan, kun rauhallisesti polkien matka etenee 15–20 km tunnissa.
Uudenmaan keskiaikaisten kirkkojen reitin varrella avautuu myös ns. kansallismaisemia. Näitä ovat mm. Vanha Porvoo, Pohjan ruukit sekä Snappertuna–Fagervik-tien reitti, jonka toisessa päässä sijaitsee myös Raaseporin keskiaikainen linna.
Keväällä 2020 oletin, että vuoden päästä voisin toteuttaa suunnitelmani Gotlannin retkestä. Tunnetusta syystä olin väärässä. Niinpä päätin jatkaa keskiaikaisiin kirkkoihin liittyvää pyhiinvaelluspyöräilyä edelleen kotimaassa. Kohteena tänä keväänä olivat Hämeen keskiaikaiset kirkot.
Häme jakautuu kolmeen osaan, Päijät-Hämeeseen, Kanta-Hämeeseen sekä Pirkanmaahan, josta osa kuuluu historiallisesti Hämeeseen, osa Satakuntaan. Pirkanmaalaiset Pälkäneen ja Sääksmäen kirkot lasketaan hämäläisiin, Lempäälä ja Tampereen Messukylän vanha kirkko puolestaan satakuntalaisiin kirkkoihin. Yhteensä Hämeessä on 13 keskiaikaista kirkkoa, joista kaksi – Pälkäne ja Hämeenkoski – ovat rauniokirkkoja. Lisäksi alueella on kuusi keskiajalta säilynyttä erillistä sakastirakennusta.
Hollola on Päijät-Hämeen emäpitäjä, jonka komea kirkko on maamme keskiaikaisista pyhätöistä kolmanneksi suurin. Hollola on Päijänteen länsipuolella, mutta sen entinen kappeli Sysmä puolestaan itärannalla. Rannikkoa lukuun ottamatta Sysmä on itäisin keskiaikainen kirkko Suomessa. Tämä kertoo osaltaan maamme asutushistoriasta, jossa Savon ja Kainuun pysyvä asutus on myöhäisempää kuin esim. Hämeessä.
Aloitin Hämeen kierrokseni matkaamalla ensin pyörän kanssa junalla Helsingistä Lahteen ja polkemalla sieltä Sysmään. Erityisesti Asikkalan seutu on pyöräilijälle haasteellinenkin. Laskin Lahti–Sysmä välille valitsemallani reitillä puoli tusinaa nousua, joissa liikennemerkillä varoitettiin mäen jyrkkyydestä. Ylämäkien hyvä puoli kuitenkin on, että niitä yleensä seuraa alamäki, joissa kyyti on ilmaista. Seuraavan päivän reitti Sysmästä Hollolaan taas sisälsi upean Pulkkilan harjun, joka halkoo eteläistä Päijännettä. Hollolan jälkeen ensimmäinen päivä päättyi Lammille ja Tuulokseen. Niiden vaiheisiin liittyy keskiaikaisen taustan lisäksi myös kipeitä kirjauksia kansalaissodan ajalta, jonka kahakoissa mm. Lammin kirkko paloi.
Hämeen kierroksen kolmantena päivänä piipahdin Hauholla, minkä jälkeen poljin Pirkanmaalle, Pälkäneelle ja Sääksmäelle. Pälkäneen vanhasta kirkosta on jäljellä vain seinät. Siellä kuitenkin järjestetään kesäisin kirkollisia tilaisuuksia. Minun siellä vieraillessani tila oli koristeltu kauniiksi pian alkavaa avioliittoon vihkimistä varten. Onneksi oli aurinkoinen päivä – sateella juhlaväki olisi kastunut muustakin kuin onnen kyynelistä.
Viimeiseksi päiväksi palasin Pirkanmaalta Kanta-Hämeeseen, kun kohteena olivat Hattulan, Vanajan ja Janakkalan kirkot. Hattulan kirkko on muista poiketen rakennettu tiilistä, ikään kuin sivutuotteena Hämeen linnan rakentamiseen liittyen. Vain kesäisin käytössä olevan kirkon seinämaalaukset ovat säilyneet erinomaisessa kunnossa. Noiden maalausten synnystä ilmestyi tänä keväänä Anneli Kannon vetävä romaani Rottien Pyhimys. Kirja oli myös mainio matkakumppani, jonka seurassa tuon toukokuisen pyhiinvaellukseni poljin.
Toivon hartaasti, että korona väistyy ja ensi keväänä pääsen polkemaan Gotlantiin. Siltä varalta, että se ei onnistu, voin kuitenkin kiertää taas kotimaisia keskiaikaisia kirkkoja, sillä pyöräillen käymättä ovat vielä suurin osa Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Satakunnan keskiaikaisista kirkoista.
Mauri Vihko
Kirkon ulkosuomalaistyön johtaja
Kirkkohallitus