Porvoon kirkkoyhteisö 25 vuotta – mitä voimme oppia anglikaaniyhteyksistä?

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 25 vuotta anglikaanis-luterilaisen Porvoon julistuksen allekirjoittamisesta siihen liittyvine sitoumuksineen. Sopimuksen allekirjoittaneet kirkot saattoivat tunnustaa toistensa virat ja sakramentit. Saavutettiin läheinen kirkollinen yhteys. Kirkkoyhteisön jäseniä tulisi kohdella kuin oman kirkon jäseniä. Tämä niin kutsuttu Porvoo-prosessi liittyy 1980–1990-luvun ekumeenisen myötätuulen aikaan. Sitä vauhditti osaltaan kylmän sodan aikakauden päättyminen ja sadonkorjuu Vatikaanin II kirkolliskokouksen jälkeen 1960-luvun lopulla käynnistyneistä oppikeskusteluista.

Ekumeeninen sopimus Englannin kirkon kanssa 85 vuotta

Taustalla oli myös pitkäkestoisempi tapahtumaketju kuin välitön konteksti antaa ymmärtää. Jo 1900-luvun alkupuolella vanhakirkollista perintöä arvostaneen, niin kutsutun Oxfordin liikkeen ja modernin ekumeenisen liikkeen synnyn myötä myös anglikaanit olivat aktivoituneet ekumeenisesti. Ensimmäisenä sovittiin ehtoollisyhteydestä Ruotsin kirkon kanssa, joka Englannin kirkon tavoin oli säilyttänyt piispanviran 1500-luvun reformaatiosta asti. Seuraavaksi oli vuorossa Suomen evankelis-luterilainen kirkko, jolla on yhteistä historiaa vuoteen 1809 asti Ruotsin kirkon kanssa. Vuonna 1936 eli 85 vuotta sitten kirkkomme ja Englannin kirkko sopivat ”rajoitetusta ehtoollisyhteydestä”, joka käsitti koko silloisen anglikaanisen kirkkoyhteisön Canterburyn arkkipiispanistuimen kautta. Keskeisessä roolissa oli jo tuolloin sittemmin arkkipiispana toiminut Aleksi Lehtonen, joka halusi välittää Englannin kirkosta omaan kirkkoonsa luterilaisuuteenkin kuuluvaa arvostusta kirkon jatkuvuutta, traditiota ja kirkon virkaa kohtaan.

Englannin kirkosta opittua: piispanvirka, pyhäkoulu, perhekirkko, yhteiskunnallinen työ

Oppimisprosessin myötä, jossa anglikaanisuhteilla on ollut keskeinen rooli, olemme oppineet katsomaan esimerkiksi piispanvirkaa uusitestamentillisen ja vanhakirkollisen kommuunio-ekklesiologian ja hengellisen johtajuuden valossa. Siinä keskeistä on nähdä paikalliskirkon ytimenä ehtoollisyhteisö, jonka johtajana toimii piispa. Tämä kytkee piispanviran ytimen sanaan ja sakramentteihin, evankeliumin äänen julistamiseen ja sen puhtauden ja totuuden varjelemiseen yhdessä kansainvälisen piispakollegion ja kaikkien kristittyjen uskontajun kanssa. Kyse on yhteisöön ja apostoliseen uskoon sitoutumisesta ja sen kantavuuden näkemisestä, toisia ja maailmaa varten olemisesta. Porvoon yhteisen julkilausuman kommentaarin otsikko onkin ”Yhdessä lähetyksessä ja palvelutehtävässä” (Together in Mission and Ministry).

Oppimisprosessi on ollut myös varsin läheisesti käytännön toimintaan liittyvä. Jo varhemmin oli esimerkiksi pyhäkoulutyössä ammennettu oppia Englannista, nykyaikaisen pyhäkoulun syntymaasta. Siellä siitä oli teollisuuspaikkakuntien ongelmien kanssa kamppailtaessa muodostunut 1700-luvun lopulla osa kristillis-sosiaalista palvelutyötä, jossa lapsia kohdattiin kokonaisvaltaisesti. Tässä oli merkittävä rooli myös anglikaanisesta kirkosta irtautuneella metodismilla. Meikäläisen ”kaakaopyhäkoulun” juuret ovat kaukana. Samalla jatkumolla on 1900-luvulla perhekirkon ajatuksen tuominen Britanniasta Suomeen. Pentti Taipale ja Voitto Viro saivat Family church -ajattelusta virikkeitä kirjaansa Perhekirkko (1965).

Englannista saatiin 1900-luvun alussa myös yleisempiä vaikutteita kirkon yhteiskunnallisen vastuun kantamiseen. Toisin kuin meillä varsin laajasti vaikuttaneessa saksalaisessa perinteessä kristinuskon ja työväenliikkeen väliset suhteet olivat Britanniassa monesti varsin läheiset. Monet englantilaiset työväen johtajat olivat tunnustavia kristittyjä. Anglikaanipappi Samuel Barnettin aloitteesta syntyneessä setlementtiliikkeessä koetettiin poistaa kurjuutta seurakunnista auttamalla ja konkreettisesti jakamalla vähäosaisten arkea. Suomessa setlementtiliikkeen pioneereihin kuului Sigfrid Sirenius mm. Tampereen piispan Jaakko Gummeruksen tukemana. Sirenius pyrki välttämään maallistuneen yleishumanismin ja kytki ihmisen palvelemisen ajatukseen hengellisyyden. Sittemminhän meillä on tällaisesta spiritualiteetin ja palvelun yhdistävään ajatteluun ammennettu vaikutteita esimerkiksi Oulun hiippakunnan tuoreessa hiippakunnan strategiassa St. Egidio -liikkeen välityksellä.

Kirkon missionaarisuuden kehittäminen yhteiseksi työnäyksi

Kirkkomme Ovet auki -strategia sanoittaa: ”Kirkon elämä on missionaarista. Siksi on lähdettävä liikkeelle julistamaan ja palvelemaan. Evankeliumi eletään todeksi ihmisten keskellä.” Jaamme maallistuvan Euroopan kirkkojen toiveen olla uudella tavalla missionaarinen kirkko. Englannin kirkko on astellut tällä tiellä meitä pitempään. Monia opintomatkoja on tehty Englantiin Holy Trinity Bromptoniin, omaksuttu oppia Alfa-kursseista, anglikaanisista virsistä, hengellisestä ohjauksesta, Fresh expressions -kokeilukulttuurista, Messy Church -liikkeestä, Godly Play -metodista jne. Viimeksi on Suomessakin osallistuttu Thy Kingdom Come -rukouskampanjaan helatorstaista helluntaihin ja pohdittu seurakuntien istuttamisen mahdollisuutta luterilaisessa kirkossa. Ystävyyshiippakuntasuhteet ovat osaltaan tukeneet vuorovaikutusta.

Anglikaanisessa kommuuniossa on kokonaisvaltaisen lähetyksen ajatusta konkretisoitu vuodesta 1984 lähtien. On kehitetty ytimekästä tapaa sanoittaa se, mistä lähetyksessä, kirkon ulospäin suuntautuneisuudessa on kyse tänään. Tulos on kiteytetty iskulauseenomaisesti viiteen kohtaan (Five marks of mission): 1. julistaa Valtakunnan hyvää sanomaa, 2. opettaa, kastaa ja ravita uusia uskovia, 3. vastata ihmisten tarpeisiin rakastavalla palvelulla, 4. muuttaa yhteiskunnan epäoikeudenmukaisia rakenteita, haastaa kaikenlainen väkivalta ja tähdätä rauhaan ja sovintoon, 5. pyrkiä varjelemaan luomakunnan eheyttä ja ylläpitämään ja uudistamaan maapallon elämää. Muistetaan siis sekä evankeliumin julistaminen ja uskon vahvistaminen että rakkaudenteot lähimmäisen hyväksi, kamppailu oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta ja luomakunnan varjelu. Kirkon missio ja evankeliumi ymmärretään kokonaisvaltaisesti – suolana ja valona olemisena. Tältä pohjalta on hyvä jatkaa keskustelua siitä, miten pidämme dynaamisesti yhdessä jumalanpalveluselämän ja kristillisen todistuksen sekä diakonian ja vaikuttamistoiminnan. Tarvitsemme toisiamme kristittyinä niin Euroopassa kuin globaalisti, ”jotta maailma uskoisi”, jotta voisimme toimia Jumalan rakkauden sanansaattajina, vaikka heikkoja astioita olemmekin.