Kuva: V-MS
Muutos ja jatkuvuus uskonnon, valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhteissa olivat pääteemoina pohjoismaisessa uskontososiologian konferenssissa , joka järjestettiin Kööpenhaminassa 20.-22.8.2014. Pohjoismaiset enemmistökirkot tai tuttavallisemmin kansankirkot elävät muutoksen ajassa. Muutospaineita aiheuttavat niin kirkon asema yhteiskunnassa, suhde valtioon, suuntautuminen kansalaisjärjestöjen toimintamalleihin sekä taloudellinen epävarmuus, jota varsinkin jäsenten irtautuminen kirkosta kärjistää.
Mitä tapahtuu uskonnolliselle kasvatukselle?
Pohjoismaita yhdistää tietyistä poikkeuksista huolimatta lisääntynyt kirkon ja valtion erillisyys esimerkiksi kasvatustehtävässä. Konferenssin isäntämaassa Tanskassa on vielä toiminnassa käytäntö, joka meitä suomalaisia saattaisi hätkähdyttää: kirkon rippikouluopetus järjestetään osana uskontotunteja kouluissa. Poliittinen ilmapiiri on muuttunut huomattavan kriittiseksi toimintamallia kohtaan. Aiheesta esitelmöinyt tanskalaistutkija Brian Arly Jacobsen oli toteuttanut paikallisille poliitikoille kyselyn, jonka mukaan jo lähes puolet päättäjistä haluaisi siirtää rippikouluopetuksen pois koulusta. Perustelut tälle nojautuivat pääosin kouluopetuksen tehostamiseen, ei niinkään uskonnolliseen monimuotoisuuteen tai monikulttuurisuuteen.
Tanskan esimerkki osoittaa tarvetta eriyttää uskonto julkisista kasvatusinstituutioista yksityiselle alueelle. Kun uskonnollinen kasvatus on perheiden ja muiden yhteisöjen vastuulla, yleinen vaikutus uskonnollisuuteen on melko selvä. Konferenssissa esitelmän pitänyt Peter Gundelach Kööpenhaminan yliopistosta osoitti eurooppalaisten tutkimusaineistojen avulla, että uskonnollisuuden yleinen väheneminen selittyy ennen kaikkea uskonnollisen sosialisaation heikkenemisellä. Tästä juontuu uskontososiologien aiemmin tekemä havainto, että jokainen sukupolvi on aina edeltäjäänsä vähemmän uskonnollinen. Koulutus ja taloudellinen asema eivät vaikuttaneet uskonnollisuuteen läheskään yhtä voimakkaasti.
Miksi uskonnollisen perinteen siirtäminen sitten yleisesti heikkenee? Tähän vastaaminen on vaikeampaa. Suomalaistakin yhteiskuntaa tarkasteltaessa ilmenee, että perinteiden ja instituutioiden vaikutus yksityiseen elämään on jatkuvasti vähentynyt. Niinpä esimerkiksi kirkollista osallistumista koskevat valinnat tehdään yksilöllisesti, ja ne ovat erilaisia perheiden sisälläkin.
Uskonnon merkitys vaihtelee alueittain
Peter Gundelach esitti myös, että maiden sisäiset erot uskonnollisuudessa ovat merkittäviä. Saksa on tästä hyvä esimerkki itäisten ja läntisten osavaltioiden täysin erilaisissa uskonnollisissa ilmastoissa. Belgiassa taas uskonnolliset jakolinjat seuraavat etnisiä jakolinjoja. Alueellisissa jaoissa instituutioilla on tärkeä rooli. Kirkot ja muut uskonnolliset organisaatiot vaikuttavat eri tavoin eri puolilla maata ja ylittävät paikoin myös valtioiden rajat tässä suhteessa.
Suomi ei ollut mukana Gundelachin tekemässä maiden alueellisissa vertailussa, mutta tutkimukset osoittavat, että uskonnollisuuden alueellinen jakautuminen toteutuu täälläkin. Erityisesti siihen vaikuttavat kirkon herätysliikkeiden ja toisaalta muiden uskontojen alueelliset painotukset. Tämä palautuu lopulta uskonnolliseen kasvatukseen. Herätysliikkeissä ja monissa maahanmuuttajaryhmissä nimittäin varsinkin perheiden ja sukujen yhtenäisyys on merkittävä uskonnollista sosialisaatiota edistävä tekijä.
Mikä muuttuu, mikä pysyy?
Konferenssin puheenvuoroissa vertailtiin myös kattavasti Pohjoismaiden kansankirkkojen tilannetta. Kirkkojen erkaantuminen valtiosta näkyy esimerkiksi valtion toimeenpanovallan vähenemisenä. Toisaalta lainsäädäntövalta kirkkoihin nähden lisääntyy, ja kirkoille sallittavia poikkeuksia valtiollisista laeista ei voida enää perustella. Samalla uskonnollisten kysymysten huomiointi lainsäädännössä ohenee. On kuitenkin kiinnostavaa, että vielä kolmessa Pohjoismaassa eli Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa luterilaisella kirkolla on eräänlainen ”kansan virallisen kirkon” asema. Ruotsalainen tutkija Per Pettersson tosin pohti, tarkoittaako tämä samalla sitä, että Ruotsin kirkko on valtion näkökulmasta uskonto mutta ei uskonyhteisö.
Veli-Matti Salminen
Tutkija, Kirkon tutkimuskeskus
Eiköhän kyse ole jonkinlaisesta subjektivismin ja uusliberaalin ajattelutavan yleistymisestä laajemminkin, kuin vain uskonto- (tai kirkko-) sosiologisessa keskustelussa. Työväenliikkeen ja ammattiyhdistysten kritiikki, voimakas puoluekentän uusjako äänestäjillä ja jäsenmäärien romahtaminen, kirkosta eroamiset ja vahva kritiikki kaikelle uskonnollisuudelle… Toisaalta erilaisuuden suvaisemisen merkittävä heikkeneminen (fundamentalismi, pakolaiskysymys, kieliriidat, köyhyyskeskustelu… Ihmisen oikeuksien ja velvollisuuksien tai vapauden ja vastuun vääristymä. Toisaalta se, että ihmiset reagoivat asioihin ja vaativat perusteluja kielii jo muutoksesta – koskahan se vaan näkyy katukuvassa?
Uskonnollisuuden väheneminen on hyvin helppo ymmärtää.
Perustuuhan kristinusko sille tietopohjalle joka vallitsi Lähi-iädässä tuhansia vuosia sitten.
Tietopohja on sen jälkeen laajentunut ja syventynyt merkittävällä tavalla ja on ihan luonnollista, ettei nuo vanhat oletukset ja väittämät enää vakuuta kuin pientä osaa ihmisiä.
Olisi mielenkiintoista saada Bäckströmiltä jonkinlaista historiallista perspektiiviä suvaitsevaisuuden kehityksestä. Lause ”…erilaisuuden suvaisemisen merkittävä heikkeneminen…” on perin outo ja vaatii kyllä vankkaa todistusaineistoa.