Muistan viimeisiltä opiskeluajoiltani keskustelun opiskelutoverini kanssa. Hän oli juuri lopettelemassa eksegetiikan graduaan ja suunnitteli jatko-opintojaan samalle laitokselle. Itsellemme ironisesti naureskellen mietimme, että miltä tuntuisi lukea joku päivä Raamattu? Saisimmeko mahtavan ahaa- elämyksen siitä, millainen Raamattu onkaan? Sellaisen, jossa ihmettelisimme, että tätäkö me olemme tutkineet monta vuotta? Todellisuudessa molemmat meistä olivat ainakin osittain lukeneet Raamatun ja ehkä keskustelu nousikin jostain muusta; ehkä monenlaisista ristiriitaisuuksista opintoihin ja työelämään liittyen. Monenlaisista vaatimuksista, joita odotettiin tai joita itsellensä asetti.
Omasta puolestani koin vahvasti, että opiskelujeni päätyttyä en ollut valmis työelämään. Olin riittämätön papiksi. Olin teologi, joka ei tuntenut teologiaa. Hain silti töitä ja kirjoitin työhakemukseni loppuun: teologia on jotain, jonka äärellä saa ihmetellä lopun ikänsä.
Toivoin, että kätketty toiveeni siitä, että saisin keskeneräisenä teologina jossain kohtaa kasvaa valmiiksi, vaikuttaisi innostukselta teologiaa kohtaan.
Ilo toisista
Keskeneräisenä aloitin ensimmäiset pastoraalitutkinnon kurssini. Ne tarkoittivat minulle ennen kaikkea pientä taukoa työstä ja maaseudusta. Asuin niin kaukana, että kursseille oli tultava yöksi ja aina jo edeltävänä päivänä. Se tarkoitti muiden kurssilaisten kanssa jaettuja iltasaunoja kapitulin piharakennuksessa ja aftersaunaoluita torin makasiiniravintoloissa. Kirkon koulutuskeskuksessa Järvenpäässä järjestettävät kurssit olivat toisenlaisia, mutta niissäkin kannatti yöpyä ja istua iltaa vertaistuen äärellä ja uusia oivalluksia keräten. Joku sanoi, että parasta pastoraalikursseissa ovat muut osallistujat.
Retriitinomaista opiskelua
Suoritin pastoraalitutkinnon hitaasti, kahdeksassa vuodessa. Koin, että tämä oli ihan hyvä tapa tehdä tutkinto, sillä pastoraalista ei ehkä ole tutkinnoksi. Siitä ei ole nopeasti suoritettavaksi kokonaisuudeksi, joka antaisi tiedon ja valmiuden suorituksen sijaan. Pastoraalitutkinto toimi hienosti työelämän lomassa – peilaten ja ammentaen työelämän kulloisiinkin haasteisiin ja kokemuksiin.
Olin hyvin innostunut pastoraalikursseista. Oli erikoista ja vapauttavaa opiskella tunnustuksellisesti. Se vahvisti omaa pappeutta. Osa kursseista oli toisia vaativampia, mutta läpipääseminen kaikista kursseista oli helppoa. Moni osallistuja olisi kaivannut enemmän haastetta ja myös vanhan tutkinnon mukaista arvostelua arvosanoin. Nyt he joutuivat tyytymään hylätty tai hyväksytty suoritukseen ja oman onnistumisen arviointi jäi omien tuntojen varaan. Näyttöä omaa osaamisestaan oli vaikea osoittaa itselle, saati muille. Toisaalta jotkut suorittivat kurssien aikana omia töitään niin illat kuin lounastauotkin, ja kurssien kuormitus oli heillä maksimissaan. Kursseilla huomasi, miten epätasaisesti työt jakaantuvat tämän maan pastoreiden kesken.
Aina keskeneräistä
Helsingin yliopistossa opiskelleet joutuivat valitsemaan itselleen pääaineen, ja teologinen osaaminen on levännyt muulta kuin pääaineensa osalta oman viitseliäisyytensä varassa. Ajatus siitä, että tieto on yhdessä jaettua, on hieno. Pastoraalitutkinnossa tuntuu olevan jotain samankaltaista. Tunnen, että tutkinto valmistaa elämään ja työskentelemään seurakunnassa, joka on yksi ruumis, yksi yhteisö ja perhe. Oman teologisen osaamisen, oman pappeuden vahvistumisen ja oman näyttönsä sijaan opettelemmekin sitä, miten monella tavalla seurakunta on itsensä näköinen. Miten monenlaisia tapoja on olla pappi, ja miten kirjavaa teologiaa mahtuu yhteen kirkkoon.
Kurssien opettajien kannustus ja tutustuminen kanssaopiskelijoihin toi rentoutta ammattitaidon äärellä. Kaikki eivät osaa, eikä kaikkien tarvitse osata kaikkea. Kurssi valmisti seurakunnan todellisuuteen, joka on myös epävarmuutta, yhteisen tien etsimistä, seurakuntalaisten osallisuutta ja myös heidän teologisen osaamisensa mukaan ottamista. Onneksi seurakunnissa on teologisesti sivistyneitä pappeja ja maallikkoja, mutta ehkä myös toisenlaiselle osaamiselle on tarvetta. Sellaiselle, jossa kannustetaan uusien ajatusten ja kirjojen äärelle. Sellaiselle, jossa otetaan mukaan koko seurakunnan osaaminen ja kestetään keskeneräisyyttä.
Kira Knuutila
Kasvatuksen pappi, Salon seurakunta