Osaammeko kuunnella ja auttaa – ja koskettaa?

Aloittaessani teologian opinnot syksyllä vuonna 1972 Åbo Akademissa hankin jo opintojen alkuvaiheessa tärkeimmiksi katsomani kirjat omikseni, jotta sain niitä rauhassa alleviivata ja kommentoida. Irja Kilpeläisen Lähimmäiskeskeisen sielunhoitomenetelmän oppaan (Osaammeko kuunnella ja auttaa 1969) ostin tarkkaan harkiten opintolainallani 11.3.1974.

Sen sisältö oli innokkaalle jumaluusopin ylioppilaalle aluksi vaikea pala: tulisi auttaa siten, että autettava oivaltaisi itse oman elämänsä ongelmat, kiirehtimättä hänen omaa kehitystään. Kun puolestaan minulla nuorena auttajana oli tietysti niin paljon juuri oikeansuuntaista annettavaa. Eikä saisi edes koskettaa…

Sinun käsiäsi ei tarvita?

Kirja ja lehtori Fride Hedmanin mietiskelevät seminaarit ohjasivat aika kokematonta opiskelijaa sielunhoitajan minäkeskeisyydestä lähimmäiskeskeisyyteen. Vahvoilla ja kasvun antaneilla eväillä oli hyvä suunnistaa sielunhoidon poluille alleviivauksin, jotka elävät itselle vahvasti vielä 40v. jälkeenkin.

”Mutta ilman sanomaa ei ole mitään todellista sielunhoitoa. Sielunhoito on yksi kirkon toimintamuoto. Sen rinnalla tarvitaan aina julistus, opetus ja diakonia.”

”Emme saa herättää ongelmia enemmän, kuin pystymme hänen kanssaan selvittämään.”

”Kuunteleminen on sitä, että olemme läsnä. – Jo tässä vaiheessa on sielunhoidollinen keskustelu täyttä työtä – työtä muita hajottavia tekijöitä vastaan.”

”Sinun käsiäsi ei sielunhoidossa tarvita.”

Merkillistä kyllä, elämä muuttikin sitten minua esim. tuossa Kilpeläisen ymmärrettävästi varoittamassa koskettamisessakin hieman rohkeammaksi. Vahvan esimerkin siihen nuorelle teologian opiskelijalle antoi Tukholman suomalaisen seurakunnan hujoppi pappi, komministeri Juhani Rekola (1916–1986), jonka kanssa sain olla työtoverina pitkän kesän 1977.

Luonteva kosketus

Kun Rekola tuli paikalle, hän – ennen kuin sanoikaan mitään – ehti koskettaa ja ottaa kädestä joitakin läsnäolijoista. Taputuksia olalle, pysähtymistä, pari sanaa ja toisen myönteistä huomioimista. Se tuntui kaikista hyvin sopivalta lähestymiseltä. Kuuntelun lisäksi Rekolalla oli kyky ja taito kohdata toinen ihminen. Sain toimia Rekolan autonkuljettajana esim. vankien tapaamiseen liittyvillä pitkillä automatkoilla ja oppia enemmän itselleenkin rehellisen teologi Rekolan puheista auton takapenkillä kuin monilla tiedekunnan luennoilla. Niitäkään mitenkään aliarvioimatta.

Jostain syystä osasin jo silloin nuorena arvostaa Rekolan ajatuksia ja tapaansa olla pappina ja sielunhoitajana. Innostuin hänen tavastaan lähestyä konkreettisesti – koskettamalla – toisen elämää, jolloin myös pidemmät sielunhoidolliset keskustelut alkoivat helposti. Saatikka sitten myöhemmin, kun löysin hänen kirjojensa moniulotteisen ja antavan kovan todellisuuden teologin sanoman, jota sävyttää nöyryys elämän käsittämättömyyden edessä.

Suomeen palattuani luin vuosien ajan aina hyvin tarkkaan Kotimaa-lehdestä Rekola-ruudun (ne kaikki pois säästöön leikaten), jonka eväillä sain kaipaamaani tarvittavaa tilaa omalla uskolle, epäilylle, taiteelle ja filosofialle.

Kirjoitan tätä loppiaisena. Loppiaiseen päättyy adventista alkanut jouluaika. Tietäjät ovat matkalla. Rekola kirjoittaa kirjassaan ”Beetlehem on kaikkialla” vapaasta ja huolettomasta tietäjästä, jolla on kukka kädessä:

”Ilo ja vapaus täyttää kolmannen tietäjän sydämen. Matkan kohti Beetlehemiä hän kokee ihmeellisenä, ja hän tietää, että yhä ihmeellisempää on edessä. Paras viini tarjotaan lopuksi, kuten kerran Kaanan häissä.”

Ps. Turun kristillisellä opistolla pidetään 17.1. klo 12–18 Kovan todellisuuden teologi Juhani Rekola -seminaari.

Sampo Muurinen
apulaisjohtaja
Kirkkohallitus, Diakonia ja sielunhoito