Sielunhoitajan jatkoluokka?
”Sinä kävit sellaisen sairaalasielunhoitajan jatkoluokan.” Lasken kymmeneen ja jätän sanomatta. Tuo vapaalla kädellä siteerattu kanssaihmisen kommentti liittyy keskusteluun, jonka kävimme jonkin menneen talven lumilla. Sen taustana oli syksyllä 2018 kohdalleni sattunut aivoverenvuoto, joka vei minut pitkälle piknikille mansikkapelloille, joilta en palannut entiselläni. Kukaan ei palaa matkalta samana kuin oli sille lähtiessään. Se, mitä jätin sanomatta, kiteytyy siihen, että elämä ei ole koulutustapahtuma. Elän ja joskus opin, toisinaan sitten taas en. Tarkoituksia ja merkityksiä haen harvoin. Ja jos oppimiseen tarvitaan aivotapahtuma tai talvisota, jätän mieluusti oppimatta.
En puhu varjeluksesta
Minun kävi hyvin. Liikuntakyky säilyi, samoin kielelliset valmiudet. Visuaalinen hahmottaminen sen sijaan otti kuokkaansa ja kone meni muutenkin sekaisin. Kolmen kuukauden jälkeen ajoin autoa, mutta marraskuussa 2018 ilmestyneen novellikokoelmani Radan varrella Waterloo oikovedosten kanssa oli vaikeaa. Muutamana yönä heräsin vilpittömään haluun kuolla. Mielialavuoristorata oli totista rock and rollia.
Minun kävi hyvin, mutta en puhu tässä kohdin varjeluksesta, sillä se herättäisi minussa kysymyksen, miksi Niemiselle kävi niin paljon huonommin kuin minulle. Sen sijaan näen varjeluksen siinä, että en sinä päivänä, jolloin päädyin yliopistosairaalan ensiapuun ajanut kenenkään päälle autolla. Siinä kohdin ristin käteni nöyrästi.
Sairastuminen herättää kysymyksensä. Kun kukkaruukku putoaa ikkunalaudalta kadulle, miksi se kopsahtaa juuri minun päähäni? Tätä kysyin jossain muodossa itsekin. Kuvani syyskuulta 2018 ovat hitusen utuisia, mutta jotkin asiat ovat syöpyneet päähäni. Kun on aamupäivällä hautausmaan kappelilla toimittamassa siunaamista ja makaa iltapäivällä itse yliopistosairaalassa vailla lupaa nousta jalkeille, sellainen syövyttää. Mutta ajatusten pintakerroksiin on jäänyt kaiken tuon keskeltä liki merkillinen levollisuus.
En käynyt jatkoluokkaa, mutta opinko jotain?
Tiesin, että lähimmät ihmiseni pärjäävät tarvittaessa ilman minua. Maailma pärjää mainiosti minutta, en ole sen napa. Huomasin, miten vähän minulla on sanoja ja eväitä selittää elämää, eikä Jumalakaan selitä sitä minulle. Juuri nyt edessä olivat tällaiset väylämerkit ja niiden mukaan ajettaisiin. Tuolloin se riitti siihen, että luotin Taivaan isän pitävän perhospäästään huolen.
Pärskyttely pintavesiin uppeluksiin joutuneelle pitkä. Palasin arkeen ja yhdeksän kuukautta tapahtuneen jälkeen sairaalapapin töihin. En käynyt jatkoluokkaa, mutta opinko jotakin?
Ihminen nimeää itse löytämänsä hyvän
Oppia ikä kaikki, toteaa jo vanha viidakon sananlasku. Kannan elämääni mukanani. Elämän koettelemukset voivat viisastuttaa tai katkeroittaa ja valinta näitten välillä on harvoin vapaa. En pysty ajattelemaan, että sairauksilla olisi jokin tarkoitus ihmisen elämässä, mutta on eri asia, että ihminen voi oppia, nähdä uutta ja antaa merkityksiä sille, mitä hänen elämässään tapahtuu. Voin oppia. Mutta toinen ei voi nimetä kaikessa mahdollisesti piilevää, sen voin tehdä vain ihminen itse. Se on hänen asiansa. Jonkun tietäjän iänikuisen osoittelua hän kaipaa siihen harvoin.
Päähäni on kertynyt paljon tietoa
Minulle tapahtunut teki minusta kokemusasiantuntijan monen asian suhteen. Moni asiakkaan kysymys tuntuu jollain lailla tutulta. Minulla on käry, mistä on kyse, kun puhutaan palikoitten kääntelemisestä neuropsykologin kanssa. Minulla on kokemus siitä, että ihmisen aivoissa tapahtuva vaikuttaa aivan kaikkeen hänen elämässään, ja että vaikutukset ovat monesti laajemmat kuin äkkiseltään ymmärrän. Kuukausien ja nyt vuosien mittaan päähäni on kertynyt paljon aivoihin ja aivotapahtumiin liittyvää tietoa. Ja kyllähän aivoverenkiertohäiriön sairastaneilla on jokin erityinen paikka sekä päässäni että sydämessäni.
En ole kuitenkaan kenenkään sairauden asiantuntija
Kokemusteni ja tietämiseni kanssa minun on kuitenkin tärkeä muistaa, että en ole kuitenkaan kenenkään muun ihmisen sairauden asiantuntija. En ole kokenut sitä, minkä hän – en katsonut maailmaa hänen silmillään. Ja että sielunhoitajan yksi tärkeimpiä oppimisen kohtia on ymmärtää, että aina ei ymmärrä. Eikä koskaan todellakaan tiedä, miltä toisesta tuntuu, vähän sinne päin korkeintaan arvailee. Usein on syytä olla tyhmä ja tietämätön. Kuunnella ja kysyä.
Omaa osaamistani suuremman jäljillä
Tyhmänä en tiedä ja kun en tiedä, maltan antaa toisen kertoa. Silloin ehkä vältän kiusauksen sanoittaa asiakkaani asioita ennen kuin hän itse ehtii. Tyhmyys ja sanattomaksi jääminen tekevät minussa tilaa toisen ihmisen olemiselle ja puheelle, kuulluksi tulemiselle. Luoja lisätköön siis minussa tätä sielunhoitajan siunattua tyhmyyttä. Tyhmänä olen jonkin paljon omaa osaamistani suuremman jäljillä. Rohkeuttakin sielunhoitaja tarvitsee, mutta se on sitten eri messun aihe.
Teemu Paarlahti
Sairaalapastori, Tampere