Minäkö vanha?

Kuva: Helena Cheffi

Tämän täytyy olla erehdys

Tammikuisena iltapäivänä ruuhkabussissa Teneriffalla sain ensimmäistä kertaa elämässäni muistutuksen, joka ei kovin äkkiä unohtunut. Edessäni istuu parikymppinen teneriffalaiskaunotar, joka pariinkin otteeseen, mittailee minua katsellaan. No, kyllähän pohjalaisia komistuksia kelpaa katsella tuumin ja kohotan ryhtiäni. Äkkiä neito pomppaa pystyyn, taitaa niiatakin, viittaa sitten kädellään minua istumaan paikalleen. Mitä? Kuka? Minäkö? Ei minun lähelläni nyt ketään muutakaan seiso. Hymyilen, kiitän ja istahdan. Tyttökin hymyilee. Vaari on päässyt istumaan.

Teneriffalla ja aurinkorannikoilla koko talven asuvien suomalaisten keski-ikä lienee reippaasti seitsemänkymmenen paremmalla puolen. Vanhimpien joukossa tuntee itsensä vielä pojanklopiksi, hyvä terveys ja juoksukunto hämäävät. Lähestyvä syntymäpäivä kertoo kuitenkin karua kieltään. Vuodet ovat alkaneet ryntäillä, vaikka asiat muuten hidastuvat. Turistityössä ikääntymiseen liittyvät paradoksit tiivistyvät. Aurinkorannikoiden hiekkakeitailla –enemmän tai vähemmän riisuttuina – nuoruuden hehku ja voima käy vuoropuhelua ryppyjen ja vapisevien käsien kanssa.

Vastatarina lihasten pullistelulle

Ikääntymiselleni välineitä tunnistan saavani ainakin kahdesta vastakkaisesta suunnasta. Toinen niistä työntää juurensa syvälle eurooppalaiseen mytologiaan. Halujensa ja voimansa piiskaama Zeus valloittaa Europan, joka synnyttää kolme poikaa jumalien juonitteluihin. Myytti ei peittele sanomaansa. Voittaminen, voima ja alistaminen ovat elämän laki. Jos et siihen pysty, olet arvoton. Ikääntyvän ihmisen ainoa mahdollisuus tämän myytin pauloissa on takertua epätoivoisesti viimeisiin voimansa ja valtansa rippeisiin. Myytin kaupallistanut kulttuuri viettääkin huuruisia juhliaan ränsistyvällä maapallolla ja vanhenevat valtiomiehet tarttuvat valtaan kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.

Toinen kertomus on tullut itselleni vuosi vuodelta tärkeämmäksi. Matka Baabelin vankeudesta kolmen ristin kummulle kertoo voiman myytin suurta vastatarinaa. Ristiin, rumuuteen, varjoihin ja haurauteen on kätkettynä valo, kauneus ja toivo. Sovituksen ja armon suuri salaisuus.

Kirkon make-up ei pelasta

Jäsenkatonsa ahdingoissa uupuva kirkkokin voi haikailla nuoruutensa voiman, vallan ja kukoistuksen suuria päiviä. Paniikki voi viedä meikkaamaan ja ”stailaamaan” äitikirkon kasvoja paremmin trendien mukaisiksi. Hädässä voi unohtua kertomuksista tärkein. Kirkon ei pidä peitellä ryppyjään, haavojaan ja ristiriitojaan. Ikänsä näköinenkin saa olla. Rosoinen, erilaisuutta sietävä, elämän väsyttämien jäsentensä kolhuja kantava kirkko elää silloin aidommin armosta ja evankeliumista. Ei jäsentensä erinomaisuudesta.

Turistiseurakunnissakin on vaarana seurakunnan elämän kapeutuminen omaan pieneen sisäpiiriin, jossa ei ole tilaa erilaisuudelle. Onneksi ympäristö on mainio elämän avartaja myös kristillisyydelle. Tutustuminen Englannin, Saksan, Ruotsin, Norjan ja Espanjan kirkkojen toimintaan sekä vapaakirkkoihin on antanut paljon uusia näköaloja omaankin kristillisyyteen.

Paikan antaminen bussissa taisi sittenkin olla osa suurta vastatarinaa. Kun paikalliset asukkaat halaavat ja suukottelevat lapsiaan ja vanhuksiaan, kuulen noissa hetkissä suuren vastatarinan kuiskauksen. Myös haurastuva ja hento elämä on arvokasta ja pyhää.

Varsinkin se. Juuri sellaisena rakas, aito ja todentuntuinen.

rovasti Jouko Ikola
turistipappi
Playa de las Americas, Teneriffa