Kymppisynttäreistä rippikouluun – odottelua vai täyttä jäsenyyttä?

Osallistuin tavalliselle huippuhyvälle seurakunnan tyttöleirille 12-vuotiaana. Jollottaessani siellä muiden mukana aina uudestaan laulua ”Kuka oli tuo mies – Jeesus Kristus” tajusin olevani kirkon jäsen, kristitty. Leirin jälkeen halusin jatkaa elämää seurakuntayhteydessä. Jouduin odottamaan sitä yli kaksi vuotta – ikäisilleni ei ollut mitään tarjolla.

Oma kokemukseni ajoittuu yli kolmenkymmenen vuoden päähän. Surullista on, että tilanne on monin paikoin pysynyt samana: 12-vuotias on seurakuntien monipuolisessa toiminnassa väliinputoaja. Onneksi asian tärkeys on nostettu uudelleen esille, jälleen kerran. Kirkolliskokouksen yleisvaliokunnan mietinnössä esitetään 10–14-vuotiaiden kristillisen kasvatuksen ottamista erityisen kehittämisen kohteeksi.

Kasvun kaaressa on rakenteellinen aukko

10–14-vuotiaisiin syvennyttiin Kipinä-suurleirin yhteydessä järjestetyssä Mikä ikä -seminaarissa 24.7.2015 Partaharjulla. Seminaarin avannut piispa Jari Jolkkonen kertoi, että vaikka kirkon kasvatustyö on laajaa, ammattimaista ja arvostettua siinä näyttää olevan rakenteellinen aukko.

”Kirkossa panostetaan erityisen paljon resursseja alle kouluikäisiin ja rippikouluikäisiin. – Kuitenkin katveeseen näyttävät jäävän varhaisnuoret ja heistä aivan erityisesti 10–14-vuotiaat”, totesi piispa Jolkkonen ja kertoi johtamansa valiokunnan työskentelystä: ”Päätimme panostaa aloitteen käsittelyyn tavallista vahvemmin. Kysymys oli iso.”

Yleisvaliokunta päätyi rippikouluiän säilyttämiseen ennallaan, mutta halusi kiinnittää erityistä huomiota sitä edeltävään vaiheeseen. ”Kirkolliskokouksen yleisvaliokunta tiivisti, että kriittinen piste osuu kymppisynttäreiden ja rippikoulun aloitussunnuntain väliseen aikaan. Tuolloin yhteys seurakuntaan näyttää olevan keskimäärin heikoimmillaan.”

Tärkeä kasvun kausi

Seminaarissa puhui myös piispa Seppo Häkkinen, joka korosti ikävaiheen merkityksen ihmisen kasvussa: ”Keskilapsuus – ikävuodet kymmenen molemmin puolin – on keskeinen ikä ihmisen identiteetin kehittymisessä. Varhaisnuoruuden kokemukset vaikuttavat siihen, saako lapsen usko muuttua omakohtaiseksi ja persoonalliseksi, vai jääkö se vain yhdeksi varhaislapsuuden turvallisuuden elementiksi, joka sitten aikanaan on helppo hylätä”, sanoi Häkkinen puheenvuorossaan.

”Kyse ei ole vain kirkosta yhteisönä ja organisaationa. Vielä tärkeämpää on se, että jokainen lapsi saisi kuulla evankeliumin sanoman hyvästä Jumalasta sekä oppisi luottamaan ja turvautumaan häneen.” Häkkisen mukaan kyse on kasvatuksen sillan tai kaaren rakentamisesta ikäluokasta toiseen. ”Samalla vahvistetaan kirkon jäsenyyttä, myös tulevaisuuden näkökulmasta.”

Toisaalta Häkkinen korosti, että varhaisnuori ei ole tulevaisuuden optio, vaan hänellä on oikeus elää seurakunnan jäsenyyttä todeksi jo nyt. ”Jeesus tähdentää, että pojille – yhtä hyvin tytöille – on annettava parasta. Vain paras on kyllin hyvää varhaisnuorelle.”

Tarvitaan konkreettisia tekoja ja riittävää resursointia

Häkkinen toivoi, että asian tärkeys ymmärretään seurakunnissa, hiippakunnissa, kirkkohallituksessa ja kirkollisissa järjestöissä, niin että niissä ryhdytään konkreettisiin toimiin. Yksi konkreettinen toimi on seminaarin yhteydessä julkaistu kirja Mikä ikä? 10–14-vuotiaat seurakunnassa. Kirjassa puhuvat sekä tytöt ja pojat itse elämänsä tärkeistä teemoista että seurakuntien työntekijät, jotka esittelevät oman seurakuntansa hyviä toimintamalleja. Kirjasta käyvät ilmi sekä ikäryhmän kasvun haasteet että seurakuntien varsin monipuolinen osaaminen ja toimintamallien suoranainen runsaus.

Mikä ikä -kirjaan kootut esimerkit osoittavat, että kysymys ei ole seurakuntien osaamisen puutteesta, vaan jostakin muusta. Yhtäältä kyse on rakenteista, kuten piispa Jolkkonen puheenvuorossaan kertoi. Toisaalta kyse on resurssien jakamisesta. ”Seurakunnilla on vastuu myös 10–14-vuotiaista jäsenistään. Konkreettisesti kyse on siitä, mitä seurakunnat ovat tämän ikäluokan parissa tehtävään työhön valmiit resursoimaan”, totesi piispa Häkkinen puheessaan.

Työn ja toiminnan rakenteet sekä resurssien jakaminen ovat seurakunnan päätettävissä. Niiltä osin muutoksen avaimet ovat paikallisissa käsissä. Mikä ikä -kirjan esimerkit kuvaavat osuvasti sitä, mitä perustoiminnoilla saadaan aikaiseksi, kun niihin resursoidaan riittävästi. Hyvin hoidetun ikäkausityön sivuseuraukset satavat myös rippikoulun laariin: rippikoulun suosio säilyy ja opetuksessa voidaan syventää sitä mihin on jo aikaisemmin päästy.

Esirippikoulusta ratkaisu?

Kolmanneksi ikäryhmän katvealueeseen jäämisessä saattaa olla myös kyse riittävän yhtenäisen toimintamallin puutteesta. Ihmiset tuntevat päiväkerhot, perhekerhot ja rippikoulun, koska niitä on joka seurakunnassa. Varhaisnuorisotyö on jakautunut useampaan toimintamuotoon: on perinteiset kerhot, leirit ja retket, kouluyhteistyö ja seurakuntien partiotoiminta sekä uudemmat jutut kuten avoimien ovien illat, bittileirit tai Pilotti-toiminta. Näistä mikään ei nouse osallistujamäärien tai tunnettavuutensa nojalla kunnolla esille tai vedä koko ikäryhmää seurakuntaan.

Yleisvaliokunta esittikin uudestaan ajatuksen siitä, että seurakuntiin kehitettäisiin 10–14-vuotiaille yhtenäinen työmuoto, ”esirippikoulu”. 1990-luvun lopussa käyty edellinen kirkolliskokouksen keskustelukierros aiheesta sai seurakunnat kokeilemaan ja kehittämään esirippikoulua. Muutamaa pohjoista kaupunkia lukuun ottamatta nämä kokeilut jäivät hetkellisiksi.

En kuitenkaan voi olla ihailematta Ounasjoen seurakunnan ”esari”-toiminnasta vastaavan Minna Laakon kuvausta esirippikoulun toimintamallista. Se on niin yksinkertainen ja siksi niin hyvä: kahdeksan kristinuskon peruskysymyksiä pohtivaa oppituntia kuudesluokkalaisille ja esarileiri saman työntekijän vetämänä kuin kahdeksannen luokan rippikoulukokonaisuus leireineen. Nämä muodostavat pitkän yhteisen matkan tyttöjen ja poikien ja työntekijän kesken. Matkan aikana tullaan tutuiksi ja päästään keskustelemaan kerta kerralta syventäen elämän peruskysymyksistä. Laakko ajattelee kysymyksen olevan valinnoista, myös resurssien suhteen. ”Halutaanko tehdä asioita toisin? Halutaanko pohtia, tavoitetaanko nyt tätä ikäluokkaa?”, hän kysyy.

Pitkän tähtäimen työtä

Varhaisnuorisotyön Suunta -seminaarissa helmikuussa 2014 varhaisnuorisotyöntekijöiden kanssa käyty keskustelu teki itselleni selväksi, että ajatus yhtenäisestä toimintamallista, ainakaan esirippikoulun nimellä kulkevasta, ei saa työntekijöiden varauksetonta kannatusta, tuskin edes enemmistön tukea. Silti ajatusta ei kannattaisi mielestäni haudata, jos ei toisaalta purematta nielläkään. Toivonkin, että kehittämistyö ja keskustelu aiheesta voisi jatkua innostavana.

Mikä ikä -kirjan professori Lea Pulkkisen haastattelu ja esimerkit seurakunnista saavat minut liputtamaan pitkäkestoisten ja harkittujen toimintamallien puolesta, sellaisten, joissa siirtymä ikäryhmästä toiseen on mietitty ja joissa kontakti työntekijään ja ryhmän kesken säilyy pitkään. Nämä näyttävät olevan myös työntekijöille palkitsevia.

Juuri nämä elementit tulisi esirippikoulussakin mielestäni olla, jos sellaista lähdettäisiin luomaan. Yksittäiset resursseja vaativat huipputapahtumat, kuten juhlat tai konsertit, saavat parhaan merkityksensä osana suurempaa kokonaisuutta, eivät niinkään itsenäisinä tilanteina.

Mihin suuntaan teillä lähdetään?

Kirkon kasvatus ja perheasiat -yksikkö lähettää syksyn alussa Mikä ikä -kirjan seurakuntiin, osoitettuna kasvatuksen vastaavalle työntekijälle. Toivomme sen toimivan jatkona kesän seminaarille sekä peilinä ja ponnahduslautana seurakuntien omalle kehittämistyölle. Mikä teidän mielestänne olisi paras suunta 10–14-vuotiaiden kristillisen kasvatuksen kehittämisessä?

Resurssien vähentyessä on entistä tärkeämpää miettiä mihin niitä käytetään. Valintoja on tehtävä. Joskus on uskallettava luopua vanhasta ja panostaa johonkin uuteen. Vain niin voi syntyä uutta. Viisitoista vuotta sitten ei löydetty pysyvää paikkaa 12-vuotiaalle kaikissa seurakunnissa. Olisiko nyt aika siihen sopiva?

Pohdinnan tueksi:
Mikä ikä? -kirja
Mikä ikä? -seminaarin tallenne 24.7.2015
Kirkolliskokouksen yleisvaliokunnan mietintö 1/2013

Katri Vappula
Asiantuntija, varhaisnuorisotyö
Kirkon kasvatus ja perheasiat